IX.
ENSIMMÄINEN »EUROOPPALAISTUMIS»-YRITYS. KÖÖPENHAMINASSA 1885—1887.
Kun Ida Aalberg 1894 vieraili Kööpenhaminassa, muisteli eräs hänen vanhoja tanskalaisia ystäviään, Otto Borchsenius, hänen tuloaan »Kuninkaan kaupunkiin» 1885. Ida Aalberg, kirjoitti Borchsenius, oli silloin lähtenyt isänmaastaan »melkeinpä H.C. Andersenin tapaan luottaen hyvään tähteensä.»
Vaikka hänellä oli sellaisia neuvonantajia kuin Hjalmar Neiglick ja Herman Bang, lähti hän Suomesta tunnesyistä eikä kylmän ja viisaan harkinnan jälkeen. Kirjeissään hän syyttää kotimaansa oloja ja ihmisiä, hän tukehtuu täällä vallitsevaan ahtauteen, hänet on pakotettu asumaan hotellissa. Hänellä ei ole vähintäkään tietoa, mihin hän ulkomailla asettuisi taidettaan harjoittamaan. Hän lähti suinpäin, suurellisen ja mielettömän vaiston ohjaamana.
Tämä Ida Aalbergin lähtö koitui kuitenkin hänelle voitoksi, joskaan ei sellaiseksi kuin hän ehkä itse olisi halunnut. Vaikka hän ponnisteli varsin vääjäämättömästi saavuttaakseen itselleen ulkomailla suuren taiteilijan nimen, ei voi katsoa hänen siinä onnistuneen. Matka muodostui hänelle, ankarassa katsannossa, pikemmin monipuoliseksi opintomatkaksi kuin suureksi valloitusretkeksi.
* * * * *
Suomalaisen teatterin historian lehdillä loistaa sangen kirkkaana Ida Aalbergin menestys Tukholmassa keväällä 1885, jolloin hän suomenkielellä näytteli Kuninkaallisessa teatterissa Ofeliaa, vastanäyttelijänään, Hamletin osan esittäjänä, kuuluisa italialainen Ernesto Rossi. Se oli melkein samanlainen sensatsioni ja triumfi kuin oli ollut Unkarissa 1880. Ainoa näytäntö, jossa Ida Aalberg Tukholmassa sai esiintyä, muodostaa kokonaisen draaman hyvine ja pahoine henkineen, juonitteluineen ja lopullisine voittoineen. Ellen Nervanderille lähettämässään kirjeessä Ida Aalberg sentään itsekin tyytyy niukkaan kuvaukseen:
»Oma Ellen!
Olen voittanut! Monen katkeran kyyneleen, monen nöyryytyksen jälkeen olen voittanut. On surullista, että poliittista asemaamme ei täällä lainkaan käsitetä. Tunsin joka hermosäikeelläni, kuinka ne uhkasivat suomen kieltä sekä teatterin ulko- että sisäpuolella. Kuinka paljon minä sainkaan niellä! Siitä tulisi kokonainen kirja, mutta en uskalla panna paperille yksityiskohtia. Rossi piti Italian lähetystön jäsenille näytännön jälkeen illalliset, joihin teatterin jäsenistä minut yksin oli kutsuttu. Hän esitti samppanjamaljan nuorelle taiteilijalle, joka lähtee maailmaan ja jolle kaikki vielä on avoimena — hän itse jo vähitellen saa lopettaa. Kuljen kuin unessa. Kuinka onnellinen minä olen, kuinka kiitollinen Jumalalle ja ihmisille. — Kuningas sanoi, että olin ihmeellinen ilmestys.
Sinun pieni Ofeliasi.»
Että Ida Aalberg uhkapelissään todella voitti panoksensa, näkee sanomalehtiarvostelujen sangen suuresta suopeudesta. Ludwig Josephson, Tukholman Uuden teatterin johtaja, joka jo 1880 oli Münchenissä tutustunut suomalaiseen näyttelijättäreen — hän oli ollut mukana Ibsenin päivällisillä — tämän »Hamlet» esityksen jälkeen pyytämällä pyytää Ida Aalbergia oman teatterinsa jäseneksi. Tie Ruotsin pääkaupunkiin on nyt auki, hän kirjoittaa. Ei ole syytä pelätä edes Suomen murretta, Josephson lupaa itse auttaa kielessä. »Me tarvitsemme Ruotsissa Teidän avustustanne: Teillä on kaikki ne näyttelijäominaisuudet, jotka meidän näyttelijättäriltämme puuttuvat; me kaipaamme suurta näyttelijätärtä — ja Teistä minä toivon sellaista.» Hän lupaa Ida Aalbergille hyviä osia: Gretchenin, Jane Eyren, Julian ja, mahdollisesti, Homsantuun (»Hoppetossa») osat. — Ennen Tukholman Ofelia-tulkintaa Josephson ei ollut ollut halukas suostumaan Ida Aalbergin pyyntöön päästä Uuden teatterin jäseneksi.
Ernesto Rossista Ida Aalberg Tukholmassa sai itselleen hartaan ystävän ja suosijan. Vanha näyttelijä puhui hänelle vakavasti suuren taiteen tien vaikeudesta ja neuvoi häntä sanoilla: »Soyez sage, olkaa viisas. Tullakseen suureksi taiteilijaksi ihmisen tulee pitää itsensä kurissa. Menneisyys sitoo ja ehkäisee taiteilijaa, jonka tulisi olla aina vapaa.» Näin puhui Rossi, ja hänen sanojaan Ida Aalberg muisteli lämpimin mielin vielä elämänsä viimeisenä kesänä.
Jo ennenkuin Josephson teki tarjouksensa, Ida Aalberg oli lisännyt mainettaan Skandinaviassa esiintymällä Ibsenin kotimaassa Noorana. Kristianiassa hän ensimmäistä kertaa elämässään näytteli ruotsinkielellä ja kertoo yrityksestään Ellen Nervanderille:
»Noora esitettiin ensimmäistä kertaa perjantaina ruotsiksi (joka ei ollut minusta ollenkaan häiritsevää), toisen kerran maanantaina ja kolmannen keskiviikkona. Vaikka kappale on loppuun näytelty, rva Reimers ja Betty Hennings ovat sitä täällä esittäneet, niin meni se nyt 45 kerran ja yleisö oli hyvin innostunutta. Björn Björnsonista pidin hirveän paljon, suora, voimakas, ylpeä, intelligentti, aivan isänsä kuva. — On erehdys, että Norjassa muka oltaisiin ystävällisiä Suomea kohtaan, kaikki, mitä olen kuullut, ei todista sitä. — Dietrichsonit olivat luonani tänään. Matkustan viikon lopussa Kööpenhaminaan yhdessä ystäväni Martine Ohlsenin kanssa, jonka luona nyt asun.»
Kristianialaisen »Aftenpostenin» arvostelu Ida Aalbergin Noorasta ei ole vailla mielenkiintoa. Siinä sanotaan:
»Kristianian teatterissa näytteli Nooraa aikoinaan rva Reimers. Hän kuoli pari vuotta sitten, ja tämä osa oli viimeinen niistä suurista osista, joita hän loi. Se oli myöskin yksi niistä osista, joissa hänen taitonsa tuli näkyviin korkeimmassa määrässään. Hänestä Noora oli ylevämielinen luonne, joka oli pilattu senvuoksi, ettei se milloinkaan ollut saanut kehittyä itsenäiseksi. Hänen Nooransa esitti naisen pyrkimistä itsenäisyyteen; koko sillä kiihkolla, jonka tekijä oli pannut tähän osaan, oli hänessä erinomainen esittäjä.
Tanskalainen Noora — rva Hennings, joka pari vuotta sitten vieraili Kristianiassa — teki sitävastoin huolettomuuden ja lapsellisuuden Nooran luonteessa esityksensä pääasiaksi. Vieläpä loppukohtauksessakin hän oli oikeastaan joku onneton ihmisraukka, joka pyysi anteeksi, eikä petetty ja loukattu nainen, joka valitti ja tuomitsi.
Nti Aalbergin Noora on oleellisesti ajatteleva ja taisteleva yksilö, joka ponnistaa voimiansa, kunnes hän saa selvän käsityksen itsestään ja niistä, jotka häntä ympäröivät. Hän on jo alusta alkaen paljon vähemmän lapsi kuin Ibsen tahtoo hänen olevan. Hän näet tietää varsin hyvin, että nimien väärentäminen ei ole oikein, hän vain ei tiedä, kuinka väärin se on ja mitä vaarallisia seurauksia sillä voi olla. Se taistelu, jolla hän koettaa pelastaa itsensä, kun tämä vihdoin hänelle selvenee, oli hurjempi ja huimempi kuin edellisten näyttelijäin. Viimeisessä kohtauksessa muodostui surkea pettymys hänen näyttelemisensä ydinkohdaksi. Kylmänä ja kuolemaan saakka uupuneena jättää hän sen huoneen, jossa hän »kahdeksan vuotta on elänyt vieraan miehen kanssa». Kokonaisuudessaan loi nti Aalberg Noorasta kuvan, joka antoi mitä parhaita toiveita nuoren taiteilijan tulevaisuudesta. Hänessä on intohimoa, voimaa ja rohkeutta; hänen kiihkoinen nerollisuutensa tekee aina hänen näyttelemisensä viehättäväksi, niissäkin paikoissa, joissa hänen taiteelliset keinonsa ovat riittämättömät.
Kohteliaisuudesta Norjan yleisöä kohtaan hän näytteli osansa ruotsin kielellä, ja se lienee ollut ensi kerta, jolloin hän näyttämöllä käytti tätä kieltä. Viimmeisen kerran esiintyessään hän kuitenkin esitti Ofelian hulluuden kohtauksen ja neljännen näytöksen »Hamletista» suomeksi. Vaikkeivät katselijat ymmärtäneet sanaakaan tätä kieltä, ihastelivat he kuitenkin sen musikaalista sointua ja noiden kiitettyjen kohtien herkkää suoritusta.»
Kööpenhaminasta Ida Aalberg kirjoittaa Ellen Nervanderille:
»Kiitos, ystäväni, kirjeestä. Olen joka päivä aikonut ja halunnut kirjoittaa sinulle — mutta tämä on ollut minulle vaikeata aikaa, minulla ei ole ollut mielen rauhaa eikä voimia. En nytkään jaksa kirjoittaa muuta kuin pääasian. Päätökseni oli olla koko kesä pois kotoa, aioin, niinpiankuin olisin täällä saanut kaikki järjestykseen, matkustaa Hampuriin ja jäädä sinne. Mutta nyt sain täti Emilieltä kirjeen, jossa hän kertoo, että minut on valittu ensimmäiseksi noista kahdeksasta. [Kysymys lähetystöstä, joka antoi paljon puhutun veneen Venäjän keisarinnalle.] Vain senvuoksi matkustaa tuota pitkää matkaa olisi lapsellista, mutta kokemuksistani olen saanut erään ajatuksen. Tahdon päästä keisarinnan puheille, tahdon pyytää hänen suojelustaan, tahdon pyytää suositusta Tanskan kuningattarelle ja johonkin saksalaiseen hoviin, ja senvuoksi minä heinäkuussa tulen kotiin pariksi viikoksi. Tulin tänne tuntematta ainoatakaan ihmistä — niin, rouva Heibergin [Luise Heibergin, Tanskan viime vuosisadan mainehikkaimman näyttelijättären, joka 1880-luvulla oli jo vanha ja luopunut näyttämöltä] minä tunsin, mutta harhaluulosta naistaiteilijain antamasta avusta olen tällä matkalla perinpohjin päässyt —; ilman ainoatakaan suositusta, sillä minä halveksin, halveksin kaikenlaisia suosijoita luulin pääseväni esiin omin voimin, ilman toisten apua, mutta Euroopassa — ja Kööpenhamina on jo Eurooppaa — se on melkein mahdotonta. Täällä ei uskota, käsitetään kaikki seikkailuksi. Kuuntelevat toisen puhetta kuin olisi se satua, kohauttavat olkapäitään ja sanovat: »Emme tunne teitä» tai suorastaan jotain halventavaa. Oh, tämä on ollut uneton viikko, epätoivon aikaa, olen ollut hyvin masentunut. Ja senvuoksi haluan päästä korkeassa asemassa olevan naisen suojelukseen, sillä en tahdo koskaan, koskaan alentaa itseäni naisena ja senvuoksi käännyn Venäjän keisarinnan puoleen. Täällä olen nyt monien juonien ja monen taistelun jälkeen sitoutunut näyttelemään suuressa Casino teatterissa (Ristori näytteli siellä) 10 kertaa Adrienne Lecouvreuriä. Kuninkaallisessa teatterissa ei lain mukaan kukaan yksityinen vierasmaalainen saa esiintyä, mutta kamariherra Fallesen, joka oli hyvin hyvä minulle, antoi minulle kappaleen, sillä yksityisteatterit näyttelevät täällä kovan sorron alaisina, ne eivät nim. saa esittää tragedioita tai draamoja, kuninkaallisella on oikeus kieltää se, mutta, kuten sanottu, he olivat hyviä minua kohtaan siltä taholta, koska heidän ei tarvinnut minua pelätä. — Maailmassa on niin inhoittavaa, pikkumaista! — Olen innolla ottanut osaa Skandinaaviseen politiikkaan. 5 p:nä kesäkuuta tunsin itseni katupojaksi, puolustin vasemmistoa, pilkkasin oikeiston ruumissaattoa.»
* * * * *
Syksyllä 1885 Ida Aalberg näytteli Kööpenhaminan Casino-teatterissa, ei Adriennena, kuten hän keväällä oli johtaja August Rasmussenin kanssa sopinut, vaan Marsana Jules Claretien »Ruhtinas Zilahissa».
Herman Bang kirjoitti »Tilskuerenissa» esityksen johdosta m.m.:
»Ida Aalberg jätti taiteensa energialla tanskalaiset kilpailijattarensa kauas jälkeensä. Tämä nainen, joka ei ole vailla virheitä, tietää erään salaisuuden — salaisuuden, miten meitä on hallittava. Hän pakottaa meidät puolelleen silloinkin, kun olemme hänen kanssaan eri mieltä. Katseemme kohdistuu lopultakin vain hänen kasvoihinsa ja korvamme kaipaa lakkaamatta hänen äänellään lausuttuja sanoja.
Ruhtinatar Zilahina hän vaikutti enimmän taiteensa ylhäisellä ryhdillä ja sen suurella ilmeellä. Juuri sillä hän löi rva Oda Nielsenin maahan. Kun hän kutsui Michelin tilille, hän vaikutti pidätetyllä, hallitulla, suorastaan fyysillisellä voimallaan, joka sai meidät vapisemaan Michelin tavoin. Ja kun purkaukset tulivat, kannatti niitä voitollisesti tuo notkea ruumis. Tässä hän voitti rva Betty Henningsin vähäverisen rakenteen, joka suurissa kohtauksissa aina vie hengästymiseen.
Ja molemmat vertailut meikäläisiin primadonniin antoivat tulokseksi tämän voitosta ylpeän kuvan Ida Aalbergista: Ruhtinatar Zilah, voimakas, joka hermo, joka lihas jännittyneenä, heiluttelee piiskaa Michel Meukon hartioiden yläpuolella.»
Marsan osan suoritusta »Ruhtinas Zilahissa» kuvaa tukholmalainen »Nya
Dagligt Allehanda»:
»Neiti Ida Aalbergin esiintyminen Casinossa viime tiistaina oli todellinen triumfi. Näyteltiin »Ruhtinas Zilah» — sen niminen on Jules Claretien romaani ja draama — melodraamallinen historia, jonka rinnalla semmoinen tehdastuote kuin »Herra Derblayn avioliitto» on mestariteos.
Neiti Aalberg ei valloittanut yleisöä heti. Hän oli soma, mutta ei tarpeeksi soma, sanottiin, kun hän ensi näytöksessä käveli ja keskusteli. Hän puhui ruotsia, t.s. sanoi ruotsalaisia sanoja suomalaiseen tapaan korostaen. Kööpenhaminalaiset nyt kylläkään eivät ole kovin tarkkoja Tukholman murteeseen nähden, mutta tämä Hämeenlinnan kieli tuntui sentään kovin pahalta. Sitäpaitsi sitä oli vaikea ymmärtää. Mutta seuraavien näytöksien kiihkeissä kohtauksissa neiti Aalberg kohosi. Kieli unohtui ilmeen vuoksi, ymmärrettiin, ja tunnettiin, tunnettiin — —.
* * * * *
Ihailtiin hänen voimaansa, sisäisten kohtien syvyyttä, intohimon suuruutta. Havaittiin mahtava luonne, mutta samalla erinomainen, hallitseva taide. Ei mitään viileyttä, ei raakuutta eikä liioittelua »naturalismissa».
Ja puheenparsi unohtui, koska itse ääni on äärettömän suloinen ja hurmaava, vaikkakin hyvin voimakas. Mimiikki oli yhtä suurenmoinen, sen muodosti ilmeikäs suu ja ihmeelliset silmät, joiden väri vaihtuu vaaleasta tummaan aina tunnelman ja paatoksen mukaan.
Neiti Aalberg on une grande tragedienne [suuri traagillinen näyttelijätär]. Hän sai kööpenhaminalaisen yleisön vaipumaan jalkoihinsa. Se oli oikea succès pyramidal [suunnaton menestys].»
»Ruhtinas Zilahia» esitettiin vain kuukauden päivät. Niin kevyttä hengenruokaa kuin se olikin sai se väistyä »Matka kuuhun» nimisen näytelmän tieltä, jonka johdosta Bang lausui: »Joukottain näyttäytyvät alastomat henkilöt tarkoittivat Ida Aalbergin ja Vilhelm Viehen. Yleisö, joka sai nähdä kaksikymmentä balettinaista sähkövalossa, on unohtanut nuorten yrityksen näytellä oikeata komediaa.» — Kuitenkin muodostui Ida Aalbergin jäähyväisnäytäntö Casinossa erittäin juhlalliseksi: fanfaareja orkesterista, kukkia, lukemattomia esiinhuutoja. Jonkin aikaa hänellä oli tekeillä sopimus, jonka mukaan hän olisi sitoutunut näyttelemään Kööpenhaminan Kansanteatterissa. Lopullisesti hän kuitenkin kiinnittäytyi Dagmar-teatteriin, johon hän sitten kuului koko jäljellä olevan Kööpenhaminan-aikansa. Jo ennen vuodenvaihdetta hän näytteli nimiosaa Sardoun »Andreassa», jossa arvostelu mainitsee hänen olleen liian pateettisen ja liian voimakkaan. Sitten hän sai suoritettavakseen »Per Gyntissä» Aasen, joka sopi hänelle vielä vähemmän ja jota hän ei kyennyt esittämään hartaudella ja antaumuksella: hän purskahti tahtomattaan nauruun, kun Per kappaleen alussa jutteli Aaselle valheitaan, ja kuolinkohtausta sanotaan häirinneen Ida Aalbergin valittelujen ja ähkymisen. Edelleen hän kevätkaudella 1886 näytteli nimiosia »Jane Eyressä» ja Sardoun »Fernandessa» sekä vähäisempiä tehtäviä Blumenthalin »Isossa kellossa» ja Feuillet'n »Sfinksissä».
Toukokuussa 1886 Ida Aalbergilla oli lahjanäytäntö Dagmar-teatterissa. Hän näytteli, kokeillen ensi kertaa tanskan kielellä, Girardinin »Erään naisen rangaistuksessa» ja esitti, suomeksi, Ofelian mielipuolisuuskohtauksen. »Tilskueren» kiittää hänen jaloa surun tulkintaansa edellisessä, uudenaikaisessa kappaleessa, mutta merkitsee Ofelia-suorituksen vanhanaikaiseksi klassillisuudeksi, deklamatsioninumeroksi, joka oli vailla yritystäkään yksilöittämään esitettävää henkilöä. »Erään naisen rangaistuksen» vuoksi lehti täydestä sydämestään toivoo, ettei synnyinmaa vaatisi takaisin Ida Aalbergia, ja lausuu hänet tervetulleeksi syksyllä tanskalaiselle näyttämölle.
Dagmar-teatterin johtaja Th. Andersen toivoi näytäntökautena 1886—1887 voivansa kehottaa teatterinsa taiteellista tasoa. Paitsi Ida Aalbergia hän aikoi kiinnittää omaan näyttämöönsä ruotsalaisen August Lindbergin ja esittää suurta klassillista ohjelmistoa. Kuninkaallinen teatteri oli juuri kadottanut etuoikeutensa sekaantua muiden näyttämöiden kappaleiden valintaan. Andersen ei kuitenkaan saanut Lindbergiä, mutta Ida Aalbergin tehtäväksi tuli seuraavaksi näytäntökaudeksi hyvin oppia tanskan kieli. Hän lupasi sen tehdä — hän oli kieliin nähden parantumaton optimisti — ja saapui kesällä Suomesta, missä hän sekä Helsingissä että maaseutukaupungeissa oli saavuttanut suurenmoisen menestyksen — ennen varsinaisen sesongin alkua Kööpenhaminaan. Neljä tuntia päivässä hän istui kielimestarinsa O. Mellerin parissa, lueskeli ja harrasti. Tähän aikaan hänen ruotsinkielisissä kirjeissään alkaa vilistä tanskalaisia sanoja; todennäköisesti hänen puheensakaan ei enää ollut »Janakkalan ruotsia», kuten Kaarlo Bergbom on kyynillisesti sanonut, vaan jonkinlaista sekasotkua. Näyttämöharjoituksista Otto Borchsenius on kirjoittanut: »Johtaja ja vastanäyttelijät korjailivat väsymättä hänen virheellisiä korostuksiaan, mutta vaikeudet olivat toivottoman suuret.»
Dagmar-teatterin johtaja ei kyennyt toteuttamaan toivomuksiaan korkeaan ohjelmistoon nähden. Heti ensimmäinen osa, jonka Ida Aalberg syksyllä 1886 näytteli, ei ollut Goethen eikä Shakespearen draamallisia luomia, vaan oli se edelleen Sardcuta. Se oli tietysti pettymys Ida Aalbergille, jonka voimat ja tekniikka olivat kasvaneet Kaarlo Bergbomin suosiman ohjelmiston tehtävissä.
Sardoun »Odetten» esityksestä Edvard Brandes kirjoitti »Politikenissa»:
»Rva Olga Nielsenin luopuminen on siirtänyt pääroolin nti Aalbergin käsiin. Hän työskentelee tämän näytäntökauden alussa epäedullisissa olosuhteissa. Hänen pyrkimyksensä tanskankielen täydelliseen hallitsemiseen kysyy niin paljon työtä ja voimia, että näyttelijättären on mahdotonta vapaasti käyttää kaikkia muuten hänen vallassaan olevia taiteellisia välineitä. Hän taistelee alituisia yhä vain uudistuvia vaikeuksia vastaan: jos hänen on päättäminen vaikkapa vain siitä, sopiiko se tai se äänenkorko kuvaamaan sitä tai sitä runoilijan ajatusta, on hänen ennen kaikkea tutkiminen, miten tanskalainen siinä kohdassa sanat lausuisi. Miten helposti syntyykään tässä epävarmuutta ja kuinka harvoin tapahtuukaan, että tapaa juuri oikean tunnetta kuvaavan äänivivahduksen!
Mutta hämmästyttävää on huomata, mitä nti Aalberg tämän poistamattoman painon alaisena saapi toimeen. Nyt jo on suuri edistys huomattavissa siitä, kun hän ensi kertaa esiintyi tanskaksi näytelmässä »Naisen rangaistus». Odetten repliikit näyttelijätär lausuu sujuvasti ja sattuvasti.
Itse rooli ei ole aivan hänelle sopiva. Hänen taiteilijaluonteensa on sellainen, että hän paremmin voi kuvata niitä naisia, joille tehdään väärin, kuin niitä, jotka itse ovat syypäät heitä kohtaavaan onnettomuuteen. Nti A. on näyttämöllä tyynen kopea taikka kärsivän loukattu; kun hänen tulee olla keikaileva, on hän pikemmin hellä; kun hänen tulee olla viehättävä, näyttää hän mieluimmin naivilta. Keikaileva ja kokenut Odette, joka on kaiken häveliäisyytensä kadottanut, ei siis ole hänen osiansa, koska hän kernaimmin esiintyy verhottuna hienoon neitsyen huntuun.
Nti Aalbergia auttoi hänen intelligenssinsä voittamaan roolin vaikeudet. Odetten suru ja tuska esiintyi kenties selvemmin kuin huikentelijan kuva kolmannen näytöksen alussa, sen sijaan oli sen loppukohtaus varsin oivallinen.
Siinä molemmat aviorikkojat tapaavat toisensa monivuotisen eron jälkeen. Siinä näytti nti Aalberg hyvin hienosti niitä vaihtelevia mielenliikutuksia, joita Odette osoittaa kiukkuisesta katkeruudesta jäykkään raivoon saakka. Se oli selvää, voimakasta ja jaloa näyttelemistä ilman teeskentelyä ja joutavuutta.
Niinpä nti Aalberg neljännessä näytöksessä myöskin karttoi liiallista itkuisuutta kohtauksessa äidin ja tyttären välillä. Hän näytteli tasaisesti ja luonnollisesti sitä lumoavaa rakkautta, joka Odetten sielussa herää. Ja kun hän lähtee pois ja tyttären kysymykseen, koska he taas tapaavat, vastaa: »Ei täällä, kenties muualla», ei nti A. huonojen näyttelijäin tavalla kääntänyt silmiänsä taivaaseen: ainoastaan kuolon surullisuuden noissa sanoissa antoi hän uudestaan kaikua.»
Samassa »Politiken» lehdessä on toinenkin arvostelu, jonka alla on nimi
»Per Anden» ja jossa Ida Aalbergista lausutaan:
»Odetten näytteleminen eilen illalla oli kaunis voitto nti Aalbergille. Yleisö huusi hänet esiin joka näytöksen jälkeen. Elleivät kööpenhaminalaiset nykyisin olisi niin epäluotettavia teatteriasioissa, voisi ennustaa tuolle ei aivan tuntemattomalle kappaleelle koko sarjan näytäntöjä sen uudessa fennomaanisessa esitysmuodossa.
Jättiläisruusuvihkon, vähintään 3 jalkaa läpimitaten, nti Aalberg sai maanmiehiltään, ja leveihin suomenvärisiin nauhoihin oli painettu tällainen salaperäinen kirjoitus: »Tervehdys Suomenmaalta.»
Ida Aalbergilla ei, kuten Kaarola Avellan on hänestä sanonut, ollut kieliopillista älyä. Mutta hänellä ei ollut myöskään hyvää kielikorvaa, hän ei ollut niitä naisia, jotka suurella helppoudella oppivat lavertelemaan vierailla kielillä. Jo syksyllä 1886 tanskalainen sanomalehtiarvostelu alkaa hermostua hänen kielenkäyttönsä johdosta. Kaikkien tunnustavien sanojen ohella annetaan huomautus huonosta kielestä yhä ankarammassa muodossa. Niinpä »Politiken» kirjoittaa hänen esiinnyttyään Margitina »Solhaugin pidoissa»:
»Katsoja saa vaikutelman, jonka ehkä saisi, jos kuulisi taiturin soittavan leikkiviululla Beethovenia. Neiti Aalbergin soitin tärvelee häneltä sekä pienet että suuret vaikutukset. Hänen pitää täysin oppia tanskaa ennenkuin hänestä tulee tanskalainen näyttelijätär, ja on parasta, että hän malttaa odottaa, ennenkuin uudestaan esiintyy.»
»Tilskueren» kirjoittaa samasta osasta:
»Hänen kielenkäyttönsä on murskannut kaikki toiveet saada hänestä lähitulevaisuudessa tanskalainen näyttelijätär. Totta puhuaksemme hänen rouva Margitissaan tuskin oli ainoatakaan tanskalaista korostusta, myöhemmät näytännöt olivat siinä suhteessa yhtä huonoja kuin ensimmäinenkin.»
Jouluntienoissa johtaja Andersen asetti näyttämölle kevyen »Maasotilas» nimisen koristuskappaleen. Se saavutti niin suuren yleisömenestyksen, ettei näyttänyt tarpeelliselta pitkiin aikoihin ottaa esitettäväksi uutta ohjelmistoa. Raivoissaan työttömyydestään Ida Aalberg lähti lupaa kysymättä tammikuussa 1887 Suomeen. Sellainen vierailumatka oli hänelle välikirjassa myönnetty, mutta ajasta olisi ollut sovittava Dagmar-teatterin johtajan kanssa. Siksi Th. Andersen julkaisi Kööpenhaminan lehdissä uutisen, että näyttelijätär oli rikkonut välikirjansa. Tämä palasi loistavalta vierailultaan Helsingistä takaisin Tanskaan, hän tuli ylpeänä ja ylimielisenä, mutta kuitenkin näytti sovinto aluksi mahdolliselta. Ida Aalbergilla oli suuri joukko vaikutusvaltaisia ystäviä, ja hänen asiaansa ajettiin erittäin kiivaasti Kööpenhaminan lehdissä. »Juriidisen oikeuden varjolla tehdään usein vääryyttä», kirjoittivat hänen puolustajansa. Ristiriitaa ei sentään saatu sovitetuksi, ja lopputulos oli, että Ida Aalberg menetti suurimman osan Dagmar-teatterista hänelle luvattua palkkaa, joka oli silloin noin 7000 kruunua, ja Th. Andersen erosi johtajantoimesta hermoheikkona miehenä. — Tässä on vain lyhyesti kuvattu asia, josta aikoinaan kirjoitettiin hyvin paljon.
* * * * *
Suomalainen teatteri oli kansallisen romantiikan miesten hoivissa. Radikaalien suosituksella Ida Aalberg lähti Tanskaan, ja kesällä 1885 hän tunsi itsensä, ainakin ajottain, täysin radikaaliksi. Silloin hän, jonka kirjeissä aikaisemmin on näkynyt, ainakin ajottain, vilpitöntä Jumalan pelkoa, saattaa kirjoittaa:
»Heinäkuun kuumuus on tylsistyttänyt minut, olen vain märehtinyt taivaan ja maan välillä ja antanut maailman mennä menojaan. Tämmöisenä aikana kai vanha englantilainen herra keksi suuren viisautensa, minusta ainakin tuntuu, että nyt olen lähempänä Darwinia kuin milloinkaan ennen.»
Radikaalien piiriin Ida Aalberg heti Kööpenhaminaan tultuaan joutui.
Alkuaikoina olivat hänen ylimpiä ystäviään Brandes-veljekset.
Samoihin aikoihin kuin Ernst Ahlgrenin (Victoria Benedictssonin) sanotaan riutuneen rakkaudesta pohjoismaisen realismin herättäjään, Georg Brandesiin, osoitti tämä suomalaiselle näyttelijättärelle kykyään terävässä leikinlaskussa ja auttoi Dagmar-teatterin primadonnaa lukemalla hänen kanssaan osat »Erään naisen rangaistuksessa» ja »Odettessa». Georg Brandesin kirjeistä näkyy, että hän oli avulias ja suopea Ida Aalbergille. »Olen uskollinen ystävyydessä», hän kirjoitti tälle vielä vuosia myöhemminkin, kun Ida Aalberg pyysi häneltä suositusta saksalaiselle näyttämölle. Viisaan Brandesin kirjeistä ei voi päätellä, että heidän suhteensa olisi ollut erikoisen intiimi ja läheinen, mutta eräät Ida Aalbergin lausunnot viittaavat siihen, että Georg Brandes muodostui hänen vakavimmaksi kokemuksekseen Kööpenhamina-aikana.
Paljon tunnetumpi oli Ida Aalbergin suhde Edvard Brandesiin. Tämä järjesteli kaikin tavoin suomalaisen näyttelijättären teatteriasioita ja vaikutti siihen, että Casino- ja Dagmar-teattereiden johtajat olivat suosiollisia Ida Aalbergin suunnitelmille. Kun vertaa Edvard Brandesin ironisesta sävystään huolimatta sangen helliä Ida Aalbergille kirjoittamia kirjeitä viimeksimainitun samaan aikaan omille tuttavilleen kirjoittamiin, huomaa, miten suuresti tanskalainen kirjailija ja sanomalehtimies vaikutti suomalaisen näyttelijättären ajatuksiin ja sanoihin. Aina Suomeen asti levisi tieto, että Ida Aalbergilla ja Edvard Brandesilla muka oli hyvin läheinen suhde. Ruotsalainen Axel Lundegård, joka hänkin usein kävi näinä aikoina Kööpenhaminassa ja koetti Ida Aalbergin avulla saada siellä näyttämölle erästä draamaansa, laskee leikillisissä kirjeissään pilaa tästä suhteesta. »Oi Jumala, kuinka minä kadehdinkaan hänen menneisyyttään», hän m.m. kirjoittaa Brandesista Ida Aalbergille.— Kirjeenvaihdosta voi päätellä, että Ida Aalberg ihaili Edvard Brandesin älyä ja kirjallista häikäilemättömyyttä, mutta että hän sangen pian alkoi kartella »Politikenin» toimittajaa ja sulki tältä ovensa niinkuin niin monelta muultakin.
Georg Brandes on kertonut, että Alexander L. Kielland, joka syksyllä 1885 oleskeli Tanskassa, eräänä iltana hänen luonaan oli tavannut Ida Aalbergin ja että näyttelijätär heti oli tehnyt kuuluisaan norjalaiseen voimakkaan vaikutuksen. Jo 1881, kuten Juhani Aho on muistellut, Ida Aalbergin olemus oli ollut sellainen, että seurassa kaikkien katseet olivat vartioineet häntä, vaikka hän olisi istunut kuinka vaiteliaana. Kööpenhaminassa hän jo osasi puhua ja hän puhui tavallisesti sellaista, mikä erikoisuudellaan hämmästytti ja tehosi. Niinpä Georg Brandes on ihmetellen muistellut hänen kerran seurustelussa lausumiaan sanoja: »En halua lainkaan olla onnellinen, en lainkaan elää idyllisesti, kärsin mitä tahansa, kunhan vain tulen taiteilijaksi.[19] Näyttelijättären erikoinen olemus ja erikoiset puheet kai saivat aikaan sen, että Kielland tuli rakkaudesta sairaaksi. Hän oli kyllä siksi kokenut, ettei hänen Ida Aalbergille lähettämistään kirjeistä voinut muodostua »Nuoren Wertherin kärsimysten» toisintoa, mutta ne kykenevät antamaan ilman kommentaareja hyvän todistuksen Ida Aalbergin vaikutusvoimasta. Tässä muutamia näytteeksi: