Ida Aalberg

by Ilmari Räsänen

XI.

LAURI KIVEKÄS.

Millainen oli Ida Aalberg ihmisenä ja siveellisenä luonteena?

Kuva hänestä ei ole vielä vakiintunut. Vielä elää lukuisa joukko henkilöitä, jotka tahtoisivat nähdä pyhimysglorian hänen kulmillaan. On myöskin toisia, joille hän lähinnä on demoninen ja itsekäs voima. Arka huhu on koettanut sovittaa häneen tarinaa suuresta rikollisesta ja miehensä myrkyttäjästä.

Lauri Kivekäs muodostaa Ida Aalbergin elämässä sen episodin, jonka johdosta hänen ihmisarvoaan lienee ankarimmin punnittu.

Niiden taholta, jotka ovat nähneet Ida Aalbergissa itsekkyyden, egosentrisyyden puhdasverisen edustajan, on selitetty, että hän kylmien laskelmien mukaan otti aviokseen tämän tulevaisuuden miehen ja että avioliitto — ennen kaikkea Ida Aalbergin taiteilija-suuruudenhulluuden vuoksi — oli syvästi onneton.

Lähempi tutustuminen Lauri Kivekkään ja Ida Aalbergin suhteeseen on lohdullinen. Se näyttää kummankin luonteen varsin edullisessa valossa. Ida Aalbergin naisellisuus ja ihmisyys ilmenee siinä mitä kukkeimmassa muodossa. Heidän yhteinen historiansa sisältää rikkaan sarjan ilmauksia vilpittömyydestä, uskollisuudesta, hyvyydestä ja tasavertaisesta toveruudesta.

Kööpenhaminasta käsin Ida Aalberg oli tehnyt kaksi vierailumatkaa Suomeen, ja menestys oli kummallakin kerralla ollut niin ehdoton, vastaanotto niin lämmin ja suurenmoinen, että se ei ollut voinut olla tehoamatta taiteilijaan. Hänelle sanottiin suoraan, että kotimaa odotti hänen apuaan ja työtään, häntä ylistettiin, houkuteltiin ja rukoiltiin. Suomalainen teatteri ei tullut toimeen ilman häntä.

Kyllästyneenä teatterirettelöistä Tanskassa Ida Aalberg keväällä 1887 palasi Suomeen ja liittyi jälleen Suomalaisen teatterin jäseneksi. Hän vietti kesää Hangon kylpylaitoksessa ja täällä hän meni salakihloihin Lauri Kivekkään kanssa.

He eivät olleet eilispäivän tuttavia. He olivat tutustuneet toisiinsa jo 1874, Janakkalan iltahuvien aikana.

Myöhemmin, avioliittonsa aikana, Ida Aalberg ja Lauri Kivekäs joskus huvittivat vieraitaan näyttelemällä pientä komediaa, jonka sanoivat olevan heidän omasta elämästään. Tuon näytelmän sisältö oli sellainen, että nuori ylioppilas Gustaf Laurentius Stenbäck koetti Leppäkosken asemalla saada aikaan keskustelua erään perin naivin ja lapsellisen tytön kanssa, joka juuri karkasi kotoaan yhtyäkseen kuljeskelevaan teatteriseurueeseen. Kappaleen komiikka aiheutui siitä, että kunnollista keskustelua ei syntynyt, koska tyttö oli yrmeä ja pahantuulinen.

Syksyllä 1880 pohjalaisen osakunnan v.t. kuraattori Lauri Kivekäs oli ensimmäinen, joka Helsingin asemalla sai puristaa Ida Aalbergin kättä, hänen, joka kansallissankarin tavoin palasi voitolliselta valloitusretkeltä Unkarista. Seuraavina kuukausina he olivat paljon yksissä, ja — koska toisena osallisena oli näyttelijätär — heidän seurustelunsa koetti nytkin pukeutua draamalliseen muotoon. He leikkivät komediaa, jossa esiintyvien henkilöiden nimet oli otettu eräästä kuuluisasta ulkomaalaisesta tragediasta. Tässä komediassa Lauri Kivekäs kulki nimellä Ferdinand Lassalle, Ida Aalberg nimellä Helene von Dönniges. Nämä nimet oli otettu kuuluisan saksalaisen sosialistijohtajan Ferdinand Lassallen elämäntarinasta, joka 1864 oli päättynyt väkivaltaiseen kuolemaan, kaksintaisteluun. Helene von Dönniges oli nuori ylimysnainen, joka oli ollut lähin aihe Lassallen turmioon. Alkuperäisessä historiassa esiintyy tärkeänä henkilönä vielä kreivitär Sophie von Hatzfeld, Lassallen vanhempi ystävätär. Sitä osaa sai suomalaisessa komediassa esittää Vivi Malm, Tanskan Turussa olevan konsulin rouva. Rouva Malm ei osannut suomea, mutta kirjoitti Kivekkäälle näihin aikoihin mitä kiihkeintä fennomaniaa uhkuvia kirjeitä.

On useita todistuksia siitä, että Lauri Kivekäs jo i881 valloitti Ida Aalbergin sydämen. Sen näkee lukuisista kirjeistä, varsinkin syrjäisten kirjoittamista — heidän oma suhteensa tuntuu olleen arka ja ujo, tarvittiin välittäjiä — sitä todistavat muistelmat, sitä todistaa Ida Aalbergin tämän jälkeen osoittama kiihkeä fennomania.

Millainen oli Ida Aalbergin sydämen valittu?

Jo varhaisimmasta nuoruudesta lähtien Lauri Kivekkään kuvaan sisältyy kuva taistelusta ja oppositsionista.

Hänen isänsä oli Alavuden kirkkoherrana kuollut Karl Fredrik Stenbäck, runoilija Lars Stenbäckin velipuoli.

Nuorena poikasena Lauri Kivekäs oli uneksinut tulevansa sotilaaksi. Hän tahtoi päästä sotakouluun ja tulla upseeriksi. Ruostunut kivääri olalla hän saattoi yöllä kierrellä Alavuden sankarikalmistoa ja kertoa sitten nuoremmalle veljelleen tarinoita kohtauksistaan vainajien kanssa. Metsästysmatkoillaan hän laati suunnitelmia, kuinka paikkakuntaa oli puolustettava hyökkäävää vihollista vastaan.

Vanhemmat saivat hänet kuitenkin siviilikouluun, ensin Vaasan ruotsalaiseen, myöhemmin Jyväskylän suomalaiseen lyseoon.

»Jos joku Jyväskylässä muistaa Stenbäckin poikia, ei hän tiedä kertoa heistä paljoa hyvää», on Lauri Kivekkään nuorempi veli kertonut. Veljekset, jotka Pohjanmaalta siirtyivät Hämeeseen, halveksivat syvästi uutta ympäristöään. Eräässä muistelmateoksessa kerrotaan, että nuori »Gusti» Jyväskylä-aikanaan oli sangen ylimielinen toveri. Ettei hän ollut mallioppilas, todistavat hänen omat merkintänsä paperille:

»Syntynyt 21 p. tammik. 1852. Tulin Vaasan kouluun toiselle luokalle 1 p. syysk. 1862, kolmannelle 31 p. toukok. 1864. Siirryin Jyväskylään neljännelle luokalle 1 p. syysk. 1866. Sain relegatsionin juopumuksesta 15 p. toukok. 1867. Relegatsionin päätyttyä pääsin viidennelle luokalle 20 p. tammik. 1869. Korotettu kuudennelle luokalle 21 p. toukok. 1869. Erkanin opistosta maalisk. 1870. Otettuani yksityisiä tuntia matematiikassa ja luettuani muut aineet itsekseni suoritin päästötodistuksella Jyväskylän opistosta ylioppilastutkinnon (»cum laude») 22 p. kesäk. 1871.

Ylioppilasaikanaan Gustaf Laurentius Stenbäck ei aluksi esiintynyt politikoitsijana. Hän suoritti kandidaattitutkintonsa verraten lyhyessä ajassa. Mutta jo 1875 hän sai aikaan suuren oikeusjutun, jota Pohjanmaalla käytiin virkavaltaa vastaan. Hän paljasti silloin räikeitä väärinkäyttöjä Alavuden nimismiehenviran haltijan toiminnassa ja suhteessa talonpoikiin.

1876 hän oli johtajana kuuluisassa »Lepakko» jutussa, mielenosoituksessa, jonka suomenkieliset ylioppilaat järjestivät ruotsalaista teatteria vastaan. Nyt hän esiintyi siveellisyyden puoltajana, joka uskalsi uhmata korkeita herroja ja ruotsalaisen teatterin yleisöä, mutta palkkioksi tuli eroittaminen yliopistosta. Pohjimmaisena syynä Straussin operettia vastaan käydyssä taistelussa tuskin lienee ollut loukattu siveellisyys, vaan kiihkeä kielipolitiikka. Vuodesta 1876 lähtien Lauri Kivekäs — sinä vuonna hän eräiden muiden ylioppilaiden kanssa suomalaistutti nimensä[21] — oli nuoren polven keskuudessa suomalaisuustaistelun jyrkin mies.

Ollessaan eroitettuna yliopistosta Kivekäs piti lennokkaita valistuspuheita maaseudulla. Myöhemmin hän lähti opintomatkalle Saksaan. Berlinin yliopistossa kuulemiensa »katederisosialistien» luennot antoivat uutta virikettä hänen yhteiskunnalliselle radikaalisuudelleen — suomenmielisyyskin oli tähän aikaan mitä puhtainta radikaalisuutta ja Kivekkään radikaalisuus esiintyy ennen kaikkea mitä kiihkeimpänä suomenmielisyytenä. Hänen aatteellisella innostuksellaan on kuitenkin sangen persoonallinen sävy. Suomenmieliset ylioppilaat olivat jakautuneet »moderaatteihin» ja »radikaaleihin», mutta vasta henkilökohtainen ja sangen ikävä riitaantuminen entisen ystävän ja koulutoverin, J.R. Danielsonin, kanssa saa tulisen Lauri Kivekkään toteamaan, että ero on jyrkkä. Näihin aikoihin, katkeran vihan vallassa, hän kirjoittaa m.m.:

»Voin ilmoittaa — tuoreena uutisena erään uuden suomalaisen ylioppilasseuran syntymisen, joka kokoontuu nimimerkillä K.P.T. Kun näette nuo »kovat kerakkeet» sanomalehdissä, tiedätte, mitä on tehty. K.P.T. merkitsee, että kaikki punaset toverit ovat tehneet liiton panna Koko Programmi toimeen!»

Lauri Kivekäs kuului niihin edustajiin, jotka Suomen Ylioppilaskunta 1880 lähetti lausumaan tunnustustaan koillisväylän purjehtijalle, A.E. Nordenskjöldille. Suurien juhlallisuuksien aikana Tukholmassa Kivekäs otti osaa sikäläisen nuorison juominkeihin ja kemuihin, ja juuri tämän johdosta J.R. Danielson myöhemmin, kun oli kysymyksessä ylioppilaskunnan puheenjohtajan paikka, langetti julkisessa kokouksessa — Suomalaisessa Nuijassa — ankaran ja vähäksyvän arvostelun Lauri Kivekkään karakteerista. Liioitteleva huhu tiesi vielä kertoa, että Kivekäs muka olisi esiintynyt päihtyneenä itsensä Ruotsin kuninkaan edessä. Kivekäs oli arka kunniastaan kuin espanjalainen grandi, syvä katkeroituminen ei saanut häntä vain luopumaan ehdokkuudestaan puheenjohtajan paikkaan, vaan vaikutti muutenkin hänen ajatustensa suuntaan. Ei voi selittää aivan puhtaaksi aatteellisuudeksi, kun näkee hänen tämän jälkeen suunnittelevan, miten ylioppilaskunnan olisi orienteerauduttava ulospäin:

»Siis, jos vasta Suomen ylioppilaskunta voi solmia kansainvälisiä suhteita, me tiedämme, minne menemme etsimään veljeyttä joka pysyy. Eläköön »Suomen silta» veljeys Suomen, Viron ja Unkarin välillä! à bas [alas] viimeiset repaleet tuosta kuluneesta mamsellivälistä »emellan de båda systerländerna [molempien sisarmaiden välillä].» Muistatko —, kuinka ne konnat kohtelivat ylioppilaskunnan deputationia keväällä 1880 (Tukholmassa). Meitä ei kutsuttu kuninkaan bankettiin, ei Vegajuhlaan, ei publicopäivällisille, ei niin mihinkään. Entäs vastaanotto sanomalehdissä, missä meitä suoraan skandaliseerattiin. Ja noiden koirien kemuihin vieläkö fennomania löytyy lähteviä. —»

Vuosina 1880—1881 Lauri Kivekäs epäilemättä oli ensimmäinen nimi Suomen ylioppilaskunnassa, ei ensimmäinen vakavuudessa ja opiskelija-hyveissä, vaan rohkeudessa, mielikuvituksen voimassa, tunteen voimassa, joka aina tehoaa toisiin nuoriin enemmän kuin kylmä järki. Hän kohosi johtajan asemaan uhmansa avulla, loisteliaan kaunopuheisuutensa avulla, häikäilemättömän sanavalmeutensa avulla. Kiihkeissä ja katkerissa kielitaisteluissa, joita näinä vuosina ylioppilaskunnassa käytiin, Kivekäs saavutti voiton toisensa perästä, temperamenttinsa tulisuudella hän varsinkin tenhosi nuorimman suomenkielisen aineksen. Vasta ylioppilaaksi päässyt Juhani Aho kirjoitti tämmöisen kahakan jälkeen:

»En voi oikein paperilla kuvata tätä iltaa — Kivekäs puhui — moni muu puhui — jokaisen silmät kiilti, jokaisen povi kohoili — eläköön isänmaa — suomalaisuus — eläköön Kivekäs —! Maljat kilisi — laulut helisi, booli virtaili! —»

Lauri Kivekäs lienee ollut suurin ylioppilaspolitikko, mitä Suomessa konsanaan on ollut. Hän oli agitaattori, hän lumosi kiihkeydellään eikä loogillisuudellaan ja asiallisuudellaan, hän lumosi nuoruudellaan eikä viisaudellaan. Hänen aatteellisuudessaan — niinkuin melkein jokaisen nuoren ihmisen aatteellisuudessa — voi näkyä rahtunen turhamaisuutta ja kunniantavoittelua. Hän ei ole vain profeetta, hän on myöskin puhetaituri. Jo varhaisessa nuoruudessaan hän, ikäänkuin agitatsionikoulussa ollen, koettaa kehittää puheensa ulkonaista puolta ja lausuilee espanjalaisen vallankumouksellisen Castelarin puhetta niin suurella pontevuudella, että Alavuden kirkonkylä raikuu. Myöhemmin, Janakkalan iltahuvien aikana, hän saattaa metsässä pitää olemattomalle kuulijakunnalle pitkiä puheita. Kun hän 1885, Tampereen valtuutettuna, ilmestyy porvarissäätyyn, ei häntä, paljosta esiintymisestään huolimatta, tunnusteta arvovaltaiseksi jäseneksi. Ruotsalaisessa ympäristössä hän koettaa pitää pitkiä suomenkielisiä puheita, joita säädyn epäihanteelliset ruotsinkieliset jäsenet nimittelevät deklamatsioninumeroiksi ja, toisinaan täydellä syyllä, oikovat asiallisen totuuden vuoksi. Lauri Kivekäs oli mielikuvituksen ihminen eikä kylmän järjen. 1885 hän valtiopäivillä, vaikka oli jo valmistunut lakimieheksi, puhuu melkein samaa kieltä kuin 1880 ylioppilaskunnassa. 11/IV 1885 hän säätyjen yhteisistunnossa pitää — äänioikeuden laajentamisesta keskusteltaessa, jota muutamat vastustivat arvelemalla, että kumoukselliset, hajottavat voimat sen kautta pääsisivät vaikuttamaan isänmaan kohtaloihin — puheen, jonka kiihko ja räikeys eivät, kuuleman mukaan, lähimainkaan vastaa painettuna sitä, mitä alkuperäinen tulkinta oli antanut. Siinä aikoinaan niin kuuluisassa »plenum plenorum» puheessaan Kivekäs m.m. sanoo:

»Kysymys suomenmielisten ja kansanvaltaisten kannalta on siitä, että saamme porvarissäädyn niin valituksi, että se tulee vastaamaan kaupunkien enemmistöä samalla tavalla kuin talonpoikaissäädyn tulisi kuvata kansaa maaseudulla. Silloinkuin kansa, nimittäin kansan siveellinen itsetajunta, tulee vastaamaan, silloin ei ole pelkoa destruktiivisista tendensseistä, silloin päinvastoin nähdään, että tulee voitolle se suunta, joka on pyrkinyt ja pyrkimistään pyrkii voitolle pappis- ja talonpoikaissäädyn kautta, se on nimittäin se suunta, joka tässä maassa tahtoo valistusta kaikkiin kansankerroksiin, se suunta, joka joutuu tappiolle kahdessa säädyssä kahta vastaan, kun pyydetään valoa kansalle, se suunta, joka joutuu tappiolle silloin, kun on kysymys siitä, josko tässä maassa tulee yhä edelleen luonnottoman eduskunnan kautta pysymään se yhteiskuntaa hävittävä järjestelmä, että, kun ritari polttaa viinaa, porvari saa sitä myydä.» (Melua, vihellystä.)

Taisteluasenne, hyvin herkkä kunniantunto, oppositsionihenki ja kiihkeys eivät ole parhaita ominaisuuksia avio-onnen luomisessa. Syvimmässä mielessä Lauri Kivekkään kuvaan politikkonakin sisältyy kuitenkin mitä vakuuttavinta aatteellista lämpöä ja uhrimieltä. Hänessä oli semmoista epäitsekästä »pojanmieltä», josta Rydberg puhuu »Deksippoksessaan».

* * * * *

Väite, että Ida Aalberg vain laskelmia tehden meni avioliittoon Lauri Kivekkään kanssa, ei tunnu uskottavalta. Lauri Kivekästä voitiin pitää »tulevaisuuden miehenä», mutta kylmä itsekkyys valitsee kernaammin »nykyisyyden miehen», ja Ida Aalbergin kirjeenvaihto todistaa, että hänellä 1887 oli mahdollisuus valita itselleen elämänkumppani monen joukosta. Hän ei liioittele, kun hän kihlauksestaan ilmoittaessaan Ellen Nervanderille kirjoittaa leikillisesti, että hän, jos olisi tahtonut muodostaa n.s. järkiavioliiton, olisi voinut sen tehdä »femtioelfva gånger», monet, monet kerrat. Unkarinmatkan jälkeen hän sai melkeinpä sivutoimeksi antaa rukkasia nuorille miehille, häneen hurmaannuttiin, hänen vuokseen tapeltiin. Jos hän halusi rikkautta, hänellä oli kätensä ulottuvissa ainakin pari pohattaa, jotka halusivat laskea rikkautensa hänen jalkojensa juureen.

Mennessään kihloihin Lauri Kivekkään kanssa Ida Aalberg oli lähes kolmekymmentä vuotta vanha. Hän oli nähnyt maailmaa, hän oli kokenut. Mutta hän on kuin nuori tyttönen kirjoittaessaan rakkauskirjeitään tuolle köyhälle lakimiehelle. Diivaeleet ja oma suuruus ovat kaukana, kun hän kertoo:

»Minä istun tässä kynä kädessä, enkä tiedä mitenkä alkaisin. Mitä kirjoitankin ei se kuitenkaan ole samaa kun mitä liikkuu sydämmeni syvyyksissä, sen tunnen. Eilinen päivä on kuin unelma, suloinen unelma muutamilla synkillä muistoilla. Se on jättänyt levottomuutta mieleeni. Kyyneleet tulvaavat minun silmistäni tätä kirjoittaessani, minkätähden, sitä en tiedä ja kuitenkin minä itken, enkä voi muuta kuin itkeä. Sitä sinä et voi ymmärtää, sinä voit puhua ja sen kautta helpoittaa kuohusi, minä en sitä voi enkä ole koskaan voinut. Kaikki minä salpaan itseeni, lienekkö siten ylpeydestä, kovuudesta eli epäilyksestä. Minä olen sen vuoksi yksin, aina yksin kaiken hyvän ja huonon kanssa joka minussa löytyy. Työni on se ainoa jolle tähän saakka olen antanut itseni. Ne jotka ovat tulleet minun luokseni niistä en ole erinomaisemmasti välittänyt, ja se josta välitän – – – Minä en tiedä mikä minun tänään on, pääni on kuin huumeessa, minä voisin yksinäisyydessäni nöyristyä, langeta polvilleni ja rukoilla. Ketä ja kuinka sitä en tiedä, minun sieluni on tuskassa minä en voi olla hiljaa minun täytyy itkeä. Sinulla on niin monta jotka sinua rakastavat, jotka osaavat osoittaa sen sinulle paremmin kuin minä, selvemmin kuin minä, kauniimmin kuin minä. Voi, miksi minä en saa olla niinkuin kaikki muut ihmiset ovat. Jos minä voisin olla niinkuin nuo kaikki muut, niin silloin sinä et olisi tuntenut että olit vieraantunut minusta, silloin sinä et olisi sanonut noita sanoja, joita en voi unhottaa, jotka minua kiusaavat. Vaikka se on järjetöntä, se on suunnatonta, minä tiedän, tunnen, että se oli ensi hetkessä, ja kuitenkin minä en saa rauhaa ennenkuin sinä itse vielä kerran sanot minulle sen. Mutta sinä et saa enään toiste tuntea sitä! Eli onko todellakin kaikki niin häilyväistä?

Minä en tiedä mitä sinä nyt tällä hetkellä ajattelet ja tunnet, vaan minä rakastan sinua, minä annan henkeni sinulle ja rukoilen Jumalaa varjelemaan sinua minulle.

Ida.»

»Sunnuntaina.

Eilen illalla sinä olit lakkaamatta minun mielessäni. Minä olen kuin orja. Minä en voi mitään tehdä, en mitään sanoa, en mitään nauttia, kaikki on puolinaista kun sinä et ole läsnä.» (Sitten seuraa pitkä kuvaus juhlasta, »italialaisesta yöstä», joka oli järjestetty Hangon kylpylaitokseen ja jossa Ida Aalberg oli ollut mukana.) »Mutta minusta oli niin kumma ajatellessani että kaiken tuon riemun ja naurun keskellä ei kukaan aavistanut kuinka tuskallinen minun ikäväni oli. Minä olin koko ajan fantasiassani Oulujoen sillalla.» (Kivekäs oli juuri Oulussa.) »Sinä tiedät, missä se on! — Minä lausuin Topeliuksen »Linnunrata» eikä kukaan tietänyt että koko ajan ajattelin sinua Lauri ja vaan sinua. – – – Minä ikävöitsen niin hirveästi kirjettä sinulta. Jos sinä pidät minusta yhtä paljon kun minä sinusta niin sinä heti paikalla kirjoitat minulle. Minä en tietänyt että voisi yhtä ihmistä kaivata niin suuresti kun minä sinua. Mutta sinä et saa tulla pilatuksi siitä että sanon sen sinulle, vaan olla hyvä ja avonainen minulle. Samana päivänä kun saat tämän kirjeen olet tullut oikeudesta. Voi jos minä voisin istua luonasi. Sinun katseesi on minusta niin kaunis. Ida.»

»Perjantai ilta.

Lauri kulta! Saatuasi telegrammin pidit minua varmaan hyvin lapsellisena. Vaan minä en voinut muuta! Minä olen ollut pakahtua ikävään. Minä en ole voinut syödä, enkä maata, enkä puhua, enkä ajatella muuta kun sinua. Olin kuin mieltä vailla. Nyt olen taasen kun mieltä vailla — ilosta saatuani kirjeesi. Minä olen onnellinen siitä suuresta hellyydestä jonka siitä löysin. Se oli kirjoitettu senlaisella vauhdilla, innolla ja riemulla että sinun hyvä tuulesi heti tarttui minuun ja sai minut sydämmellisesti nauramaan sinun oivallisille »infall». — Uh! minä kirjoitan niin kankeasti suomea, se on kaikki tuon onnettoman danskan syy! — Sinulla kultani on senlainen Jumalan lahja kielessäsi että minä luulen sinä voisit saada kivet itkemään kun sinä oikein alat puhua. — Kaikki joka on uutta, lahjakasta ja jokapäiväisyydestä eroavaa siitä puhutaan ja ihmetellään, mutta mitä se haittaa. Me, sinä ja minä olemme kohoitetut sen yli. Me tunnemme toisemme, rakastamme toistamme, luotamme toisiimme, uskomme sen elämän mahdollisuutta jota nyt alamme kulkea, ja murtaen vuosituhansien ennakkoluulon me näytämme mailmalle kuinka korkealla ihminen voi seisoa kun hän käyttää puhtaita aseita.» — — —

»Armas!

Tervehdys meidän täkäläisestä »Bretagnesta». Olen istunut koko aamun kallion syrjällä ja katsellut merta. Muut ihmiset menivät kirkkoon, minusta oli jumalanpalvelus yksinäisellä meren rannalla kauniimpi. Tänään on nimittäin sunnuntai. Yksi noita ihania sunnuntaiaamuja joista Kivi kertoo, joidenka vaikutusta ihmisluonteeseen ei kukaan voi tuntea niin syvästi, niin hienosti, niin puhtaasti kun hän. — Tiedätkö että koko rakkauteni tähän asti on ollut — Aleksis Kivi. Hän on omistanut minun aatokseni, minun muistoni, minun unelmani. Hänen henkensä on antanut minulle niin äärettömän paljon, olen melkein kasvanut yhteen niiden hänen aatostensa kanssa. Niinkauvan kun muistan oli jokainen hyvä, alttiiksiantava tunne sydämessäni hänen omansa. Ajattelin aina että jos hän olisi ollut elossa, ja ollut yhtä onneton ja yhtä nerokas ja pitänyt minusta niin minä olisin mennyt hänen kanssaan naimisiin. Elä nyt ole mustasukkainen Lauri, olen varma että sinä pidät hänestä yhtä paljon, sitäpaitsi »himmeänä sumuna väikkyy mielessäni» muisto hänen kuolinsanomastaan. Niin aivan lapsi olin hänen kuollessaan. En koskaan ole häntä nähnyt. Kaikki ominaisuudet joista uneksin, häneltä luultavasti ihmisenä puuttui — sehän on elämän kulku — ja ne sinä varmaan Lauri omistat, en muuten ymmärrä miksi sinä olet tullut minulle niin äärettömän rakkaaksi, että en enään voi omistaa pienintä ajatusta jos en sitä heti ajatuksissani tasaa sinun kanssasi. — Voi! huomenna sinun täytyy astua sisään tuohon susien luolaan — Vaan et sinä kuitenkaan ole siellä yksin, minä olen koko ajan luonasi. Tunnetko sinä sen? Sinun oma Idasi.»

»Oma Laurini! Minä kaduin että olin sinun antanut huomata sitä levottomuutta joka minussa vallitsi ja joka kirjeissäni liian paljon tuli esille. Mutta se on tullut omantunnon asiaksi ilmoittaa sinulle kaikki vivahdukset. Minulla oli niin ikävä jäädä yksin tähän etäiseen kaupunkiin» (nim. Viipuriin) »tuntui kuin kaikki lempeät tuulet ja kauniit ilmat olisivat kadonneet sinun kerrallasi. Minä tunsin itseni niin hyljätyksi ja yksinäiseksi. Minä sanon kun sinä, minä varmaan pidän sinusta liian paljon.» —

»Laurini, armaani!

Kuinka iloinen olen kuvastasi. Sitä minä katselen joka päivän hetki, illalla se saa viimeisen siunaukseni ja aamulla ensimäisen silmäykseni. Sille annan kaikki mitä sydämmeni uhkuaa, lempeni, riemuni, suruni, toivoni ja kun sitä kauvemmin katselen muuttuu se ihan eläväksi ja minusta tuntuu kun sinä ymmärtäisit mitä sinulle kuiskaan. Minä olen onnellinen omistaessani sen sillä nythän minulla on joku jolle voin kertoa mitä minussa kuohuu. Hyvä että se on kuvasi sillä muuten täytyisi minun yhä edeskinpäin sulkea kaikki itseeni, sillä jollekulle elävälle olennolle minun olisi mahdoton mitään tunteistani sinua kohtaan ilmaista.» —

Ja vielä eräs kihlausajan monista kirjeistä, kirje, joka on lyijykynällä kirjoitettu ja tilapäisin kaikista, mutta joka siitä huolimatta voi antaa edustavan näytteen Ida Aalbergin tämänaikaisesta kirjoitustavasta:

»Laurini, en minä rasitse antaa sinulle surun aihetta, minä en milloinkaan tahdo tahallani antaa sinulle surun aihetta. Minun järkeni hyvin ymmärtää että ei yhden päivän postihäviö ole sen suurempi onnettomuus, mutta kuitenkin minusta on niin hauska luuloitella sitä. Elää hyvissä unelmissa, eihän sillä mitään pahaa tee, senvuoksi minäkään en tahdo järjelläni särkeä hiljaista onneani. Päivällistä syötyämme» (kirje on Viipurista) »he miehin saattoivat minua asemalle ja ajatteles lystillistä. Voitko käsittää kenen lyyjyllä kirjoitan. Jo, luutnantti Björnbergin, joka myös oli päivällisillä. Kellään muilla ei ollut ja kynä minun piti saada vaikka pilvistä sanoakseni sinulle että sinä olet minulle äärettömän rakas.

Ida.»

Kumpaisenkin kihlautuneen kirjeet puhuvat liian vilpitöntä ja vakuuttavaa kieltä todellisesta kiintymyksestä, jotta sen suhteen voisi erehtyä. Suhteen alussa Ida Aalberg tuntuu olleen aktiivisempi, Kivekäs empivä, kuten nähdään rakastavaisen naisen kirjeestä:

»Minun korvissani soi yhä sinun sanasi »minä olen onnellinen ja kuitenkin se tuntuu niin raskaalta!» Se on minusta niin käsittämätöntä. Se ei minua loukkaa, sillä minä en sitä ollenkaan ymmärrä. Minä en voi ymmärtää sinun tunnettasi siinä kohden. Minulla on tosin niin ikävä että en tahdo jaksaa elää, mutta sieluni syvyytessä olen toki iloinen ja levollinen. Minä luotan sinuun, ja uskon sinua, ja olen onnellinen ja ylpeä saadessani olla sinun omaisuutenasi.»

Kivekkäällä lienee ollut hyvinkin useita syitä epäröimiseensä. Hänen taloudellinen asemansa ei ollut hyvä, pitkäaikainen opiskeleminen ja toverielämä olivat saattaneet hänet rasittaviin velkoihin, hänen asianajotoimintansa oli vasta alulla, hän ei 1887 vielä ollut se suurten oikeusjuttujen, »cause celebre'ien», ajaja, joksi hän ennen pitkää tuli. Hän sai tuttaviltaan kuulla varotuksia avioliitosta näyttelijättären kanssa, hänen oma rakastettu äitinsä oli tätä liittoa vastaan.

»Niin äiti!» kirjoittaa Ida Aalberg sulhaselleen. »Minä itkin koko illan siitä mitä kerroit keskustelustasi hänen kanssaan. Se minua niin rasittaa. Minä en saa lepoa ennenkuin olen hänet nähnyt, häntä puhutellut. Ei hän voi olla kova, kuinka hän hennoisi jos hän tulee vakuutetuksi meidän onnestamme. Heti kun saavun Helsinkiin minä tahdon kiirehtiä hänen luokseen, laskeutua polvilleni tuon kunnioitettavan vanhuksen eteen peittää kasvoni hänen syliinsä, sanoa hänelle kuinka äärettömästi sinua rakastan, että sinä olet minun elämäni, rukoilla häneltä hellyyttä, pyytää häneltä mielenmalttia vaan lyhyeksi aikaa, ja Lauri, etkö usko kun hän näkee meidän onnemme niin hän uskoo meitä ja luottaa meihin. Voi, minä joudun ihan tuskaan ajatellessani tätä. Minua se niin surettaa, niin surettaa. Jos sinä olisit täällä! Minä en kestä tätä eroitusta! —»

Vaikka Ida Aalberg kirjeissään asettaa sulhasensa korokkeelle, ihannoi ja jumaloi tätä, ei Kivekäs aluksi tahdo jaksaa pitää itseään täysin tasavertaisena. Hän väittää, ettei hän ainakaan toistaiseksi ole pystynyt mihinkään suureen, mutta että Ida Aalbergista aina tullaan puhumaan Suomessa. Kuinka kaukana teennäinen sävy on Ida Aalbergin kirjeistä, näkyy siitäkin, että hän uskoo sulhaselleen oman seurustelutaktiikkansa salaisuuksiakin. Niinpä hän kertoo olostaan ja keskustelustaan eräässä hienossa naisseurassa:

»Minä olin tuommoisella Caesarin tuulella, minä tahdoin olla etevin heistä kaikista, ja tultuani siitä vakuutetuksi jätin seuran ja poistuin huoneeseeni jo kl. 9.»

Poistuminen oikeaan aikaan, loistava »sortie» seurasta, kuuluu taktiikan alaan!

Lauri Kivekästä voitiin pitää »tulevaisuuden miehenä», mutta on vaikeata uskoa, että Ida Aalberg liittyi häneen vain kylmien laskelmien vuoksi. Kun hän kihlausaikansa lopulla kirjoittaa ylisteleviä sanoja sulhaselleen, on vaikeata uskoa, että hän tarkoituksellisesti tätä ihaili. Seuraavakaan vuodatus tuskin todistaa laskelmallista imartelua, vaan on se lähtenyt suoraan hänen omasta riemuitsevasta, ylpeästä ja onnellisesta sydämestään:

»Voi sinä Lauri kultani, kuinka olen ollut iloinen kuullessani kaikilta haaroilta minkä huomion tuo sinun sotaoikeus juttusi on herättänyt. Minä voin kysyä ensimäiseltä työmieheltä joka tulee vastaani maantiellä kuka Lauri Kivekäs on, ja hänen kasvonsa heti kirkastuu, hänelle puna nousee kasvoille ja silmissä näkyy omituinen tuike kun hän rupee kertomaan keväisistä asioista ja sinun jalosta puolustuksestasi suomalaista kansaa kohtaan. Ymmärrät, että minä tuota kuuntelin säihkyvin silmin ja kyyneleet silmissä, ja samat sanat, sama tunne josta kerroin rautatien vaunussa, että nimittäin joka päivä kun opin sinua enemmän tuntemaan niin minun kunnioitukseni ja rakkauteni tulevat yhä suuremmiksi, värähti vielä voimakkaammin minun koko olentoni läpitse. Ja sitä paitsi kerrottiin tuosta asiasta paljon eilen päivällispöydässä, ja sanottiin, että jos kansalla olisi valta niin he heti riemulla kohottaisivat sinun senaattorin istuimelle. Niin suuri on heidän rakkautensa sinuun. Voi! voi! kuinka äärettömän onnellinen, kiitollinen Jumalalle ja ihmisille minä tuosta olin. Oli niin paljon kun voin itseäni hillitä. Voi! minä tahdon sinua vaalia ja hoitaa niin hyvin kun mahdollista, että kaikki sinun sydämesi rikkaat lahjat saisivat mitä harmoonillisimman kehityksen ja kypsyisivät kansamme ja isänmaamme pelastukseksi.»

Lauri Kivekäs valittaa eräässä kirjeessään, että hän ei löydä sanoja tunteilleen. Mutta kyllä hänkin osaa kirjoittaa kieltä, jossa tunteen lämpö ja hurmio ovat ilmeisiä:

»En halaja aarteita, en rikkautta ja valtaa, en pyydä muuta kuin säilyttää rakkauteni kansaan ja maahan. Ja jos se on elähyttänyt nuoruuteni kauniimpia unelmia, miehuuteni paraimpia toimia nyt vasta minä tunnen, että se voi minua nostaa, laajentaa näköni, monistuttaa voimani. Ainoastaan siten voi rakastaa ihmisyyttä, kun yhtä rakastaa täydellisesti. Oi riemua, millä luen kirjettäsi, se hehkuu lämpöä, intoa ja onko se totta vai unta? Sinä rakastat minua yhtä rajattomasti, luotat minuun yhtä ehdottomasti kuin minä sinuun.»

Kun nuoren parin kihlaus julkaistiin, Antti Jalava »Uudessa Suomettaressa» lohdutteli yleisöä tiedolla, ettei tuleva avioliitto riistäisi Ida Aalbergia Suomalaiselta teatterilta. Bergbomit olivat iloissaan, koska arvelivat Ida Aalbergin tällä askeleella lopullisesti kiinnittyvän kotimaahan. Vihkiäiset tapahtuivat 22 p:nä marraskuuta 1887 Helsingissä. Nikolainkirkko oli ääriään myöten täynnä vieraita. Ida Aalberg esiintyi juhlallisen komeassa pitkälaahustimisessa puvussa. Menet ulkomaiset kuuluisuudet, m.m. Ibsen ja Georg Brandes, lähettivät onnittelunsa. Z. Topelius onnitteli nuoria Kalevalan häärunoista lainaamillaan säkeillä. Suomalaisilta ystäviltä ja ihailijoilta tulleesta suuresta sähkösanoma-tulvasta pari näytettä:

»Onnea ja siunausta. Säästyköön näytteleminen ja juridiikka avioelämästänne.»

»Kirkkahana loistaa tähti yksinäänkin kirkkahampi vielä loisto kahden on. Jos maine mahtava jo Kivekkäänkin sen kukkuloilla Ida Aalberg on. Ei sammua suo Suomi tähtösensä mi lämpimäks' sai sydämmensä.»

Kivekäs vei vaimonsa entiseen asuntoonsa, joka oli Länsi-Heikinkadun 12:ssa, n.s. Frenckellin talossa. Siellä oli myöskin Kivekkään lakiasiaintoimisto.