XII.
TAIDE- JA AVIOELÄMÄÄ.
Se valtava suosio, joka tuli Ida Aalbergin Kööpenhaminasta käsin tekemien vierailunäytäntöjen osaksi Suomessa sekä Helsingissä että, kesällä 1886, maaseudulla, antoi näyttelijättärelle kokemuksen, jonka voisi kuvata vanhalla sananlaskulla: »Oma maa mansikka muu maa mustikka.»
Noiden vierailujen aikana helsinkiläinen arvostelu taaskin totesi, että näyttelijättären taide oli käynyt entistä hillitymmäksi ja että entiset suuret luomat yhäkin olivat kehittyneet. Helmikuussa 1887 hän Camillena Musset'n »Ei lempi leikin vuoksi» näytelmässä antoi todistuksen lyyrillisen lausuntansa sulosta ja tehosta.
Kesällä 1887 Ida Aalberg Viipurin maanviljelysnäyttelyjen aikana esiintyi vanhojen loisto-osiensa ohella uudessa tehtävässä, Rebekka Westinä Ibsenin »Rosmersholmissa.» Se ei koitunut menestykseksi, sillä Ida Aalberg suhtautui kielteisesti koko osaan. Sulhaselleen hän Viipurista kirjoitti:
»Me harjoitamme nykyään Rosmersholmia, minä olen niin onneton täytyessäni näytellä Rebekkaa, en häntä ollenkaan käsitä, koko kappale on niin pessimistillinen, että se tulee koomilliseksi.
»Varsin suuri menestys oli Ida Aalbergilla »Orleansin neitsyessä» syksyllä 1887. J'eanne D'Arc'in osan suoritus teki illasta yhden niitä Arkadia-teatterin kuuluisia »lämpimän tunnelmin iltoja», joita suomalaisuudenharrastajat ovat muistelleet ylpeydellä ja ilolla.
Mutta muut uudet tehtävät näytäntökautena 1887— 1888 eivät tuottaneet Ida Aalbergille vähintäkään tyydytystä. Svava Björnsonin »Hansikkaassa» ei saavuttanut mainittavaa menestystä, ei liioin Hjördis Ibsenin »Helgelannin sankareissa.» Tähän aikaan ei Kaarlo Bergbomilla tunnu olleen yritteliäisyyttä eikä voimaa viedä häntä uusiin voittoihin. Gustaf von Numers ihaili Ida Aalbergin näyttelemistä »Erik Puke» draamassa, mutta siinäkään menestys ei ollut niin ehdoton kuin tavallisesti. Sanomalehtiarvostelu oli joko kuivaa, kielteistä tai typerää.
Syksyllä 1888 Ida Aalberg käy uudestaan ulkomailla. Hän sai sangen edullisen vierailutarjouksen Bergenin teatterista, jossa tähän aikaan oli johtajana Henrik Jäger, mies, joka 1885 oli Kristianiassa julistanut Ida Aalbergin ylistystä. Bergenin lehdet ovat paljon kaunopuheisempia kuin kotoiset suomalaiset.
»Bergens Aftenblad»kirjoitti »Nukkekodin» johdosta m.m.:
»Sanottakoon kaikkein ensiksi: rva Aalbergin esitys Noorasta »Nukkekodissa» oli suuri voitto. Esiinhuutoja seurasi joka näytöksen jälkeen. Se olikin esitys, joka ansaitsee mitä suurinta huomiota. Se osoitti rva Aalbergin lahjain monipuolisuutta ja etevyyttä, jolla hän ryhtyy taiteelliseen tehtäväänsä ja väsymättä muodostaa kuvan piirre piirteeltä —. Rva Aalberg ei alleviivaa, ei osota sormellansa. Kaikki tulee aivan itsestänsä, on luonnollista, on suurta.
Voisi tuoda esiin piirteen toisensa perästä rva Aalbergin esityksestä, joka on suuren taiteilijan työtä. — Lapsellisuus, huolettomuus ensimmäisen näytöksen alussa esitettiin suurella reippaudella. Mutta vaimon, joka on ollut kahdeksan vuotta naimisissa, ei tarvitse kuitenkaan näyttää aivan niin nuorelta. Nuoruus kyllä havaitaan, vaikka Noora näyttäisikin hiukan vanhemmalta. — Hauska oli kaikissa tapauksissa makeiskohtaus, joka esitettiin hyvin leikillisesti. Huudahdus »tuhat tulimmaista» tuli sekä lausunnan että liikkeen vallattomuuden johdosta todelliseksi loistokohdaksi. Kohtaus lasten kanssa oli, kuten tavallisesti, hurmaava. — Ja sitten alkaa rva Aalberg tuoda esiin roolin vakavaa puolta kohdattuaan Krogstadin. Kaikille vakaville mielenilmauksille on hänellä sanat, katseet ja liikkeet. Varsinkin oli joulukuusen koristaminen ja keskustelu Helmerin kanssa Krogstadista unohtumaton. Nooran kuva joulukuuseen pusertuneena, kun hän tuijottavin silmin näyttää mielessään kuvittelevan kuilua, johon on vaipunut, on yksinään kappale taidetta. — Toisessa näytöksessä näytteli rva Aalberg suurella innostuksella. Siinä oli harvinaista ylevyyttä ja lyriikkaa.
Rva Aalberg pysyi kaikin puolin todellisuuden rajoissa.» — — —
»Bergensposten» kirjoitti »Erään naisen rangaistuksen» johdosta:
»Nimi — sillä tällä näyttelijällä on nimi — ei ollut yleisöllemme tuntematon.
Mutta se, mikä hänessä on läpeensä suomalaista, joka tulee ilmi jo hänen nimessään ja sen soinnussa, se pujahtaa alituisesti esille hänen lausumistavassaan ikäänkuin sanoen: »Minä en ole ruotsalainen, tanskalainen enkä norjalainen» — nämä jäljet huomataan selvästi, vaikkapa taiteilija vuosikausia olisi puhunut ruotsia Ruotsissa, tanskaa Tanskassa ja, kuten nyt, ruotsia Norjassa.
Heti, kun hän esiintyy ja puhuu, tuntuu ikäänkuin hän toisi mukanaan jotain tuntematonta, jotain vierasta.
Muuten sen, mikä tässä on vierasta ja tuntematonta, ei tarvitse pelätä olevansa koditonta.
Valtiossa saa kansalaisoikeudet laillisella tavalla. Niin ja niin monta vuotta maassa, sanotaan.
Taiteen laki murtaa muodollisuudet valon ja salaman nopeudella.
Ja monta minuuttia ei kestänyt, ennenkuin Ida Aalberg-Kivekäs sai kansalaisoikeudet Bergenin näyttämöllä. —
Yhtä uljas kuin miellyttävä ulkonainen olemus, jalo ja hieno plastiikka — toisinaan ehkä liiaksi à la tragédienne — ovat ne hyvät ominaisuudet, jotka raivaavat hänelle tietä. Mutta hänen kaikkein parhaat enkelinsä eivät ole silmin nähtävissä. Voi ainoastaan aavistaa niiden olemassaolon, kuulla niiden siipien suhinaa läpi voimakkaiden aistimusten, läpi sydänsävelten vuon, läpi sen intohimojen yhtenäisyyden, joka astuu eteemme moisesta näyttelemisestä, näytteleminen on liian heikko sana, siis: tuosta elävästä elämästä näyttämöllä.
Sellainen Mathilde vaikuttaa »Rangaistuksen» toisessa näytöksessä niin, ettei sitä voi koskaan unhoittaa. Puhutaan intohimojen musiikista, mutta tämä naisellisuuden intohimoisuus kaivautuu syvemmälle sydämeen kuin sävelet.
Kaikki, mikä on rikkiruhjottua, juurineen ylös kitkettyä, avutonta, tuskallista, parantumatonta aina itseuhrautuvaisuuden epätoivoon asti, kaikki esitettiin niin kauhean todellisena kuin olisi se ollut itse elämää.»
Marsaa »Ruhtinas Zilahissa» norjalainen arvostelu kiittelee parhaansa mukaan, sanoen, että esitys merkitsee Ida Aalbergin kohoamista aikakautensa parhaiden näyttelijäin tasalle. Ofelia-suoritus saa hyvän arvioinnin ja uudesta osasta, Agneksesta Ibsenin »Brandissa» »Bergens Tidende» kirjoitti:
»Rouva Aalberg oli kaunis Agneksena. Hän oli kaunis, näimmepä hänet joko poloisena äitinä, joka kaipauksen ja tuskan vallassa tuijottaa hautausmaalle, missä hänen pieni aarteensa makaa lumen alla, tai hirvittävän, voimakastahtoisen lainorjan alistuvana vaimona, joka hylkää kaiken seuratakseen miestään tämän raskaalla tiellä Jumalaa kohti, tiellä, joka päättyy Jehovan näkemiseen ja kuolemaan; aina oli rva Aalbergin näytteleminen yhtä suurta. – – – Tämän naisen uhrautuva rakkaus ikäänkuin levitti sovittavaa valoaan yksin onnettoman fanaatikonkin ylitse. —
»Bergens Aftenblad» totesi »Brandin» johdosta, että näyttämöllinen suoritus tuskin on eduksi kappaleelle, joka tällöin vaikuttaa liian julmalta ja liian voimakkaalta.
Myöskin Camillesta »Ei lempi leikin vuoksi» kappaleessa Ida Aalberg
Bergenissä sai tunnustuksen sanoja.
Kirjeenvaihto Bergen-vierailujen ajalta todistaa, että Lauri Kivekäs ja Ida Aalberg, vaikka olivat olleet vuoden naimisissa, yhä elivät kuherruskuukausitunnelmassa.
Ida Aalberg kirjoittaa miehelleen Bergenistä m.m.: Ida Aalberg — 18
»Eikös kulta ole iloinen, että Misse on ensimmäinen, joka sanoo sinulle hyvää huomenta, suutelee sinua, suutelee sinua oikein raivokkaasti ja pyytää, että Kisse on iloinen ja heittää kaikki hämärät ajatukset pois. Tee se, kulta, ei sinulla ole oikeutta sanoihisi »elä kokonaan unohda minua!» Minä ajattelen sinua joka hetki, kulta, ja toivon, että sinulla olis hyvä ja asiasi kävisi hyvin. Missen sielu on Kissen luona.» —
»Kultani!
Kaikki pitävät sinun kuvastasi eikähän se ole ihme, siinä niinkuin sinussa itsessäsikin on niin paljon jaloutta niin paljon lujuutta. Kun katselee sitä, tulee mieleni niin haikeaksi ja surulliseksi sillä minä tahtoisin koskea sitä, puhua sille, saada sitä puhumaan, kuulla taasen sinun rakasta ääntäsi ja sydämmesi lämmintä tykytystä. Mutta nyt sinulla on niin monta ympärilläsi, jotka sinusta pitävät ja sinua ihmettelevät ja nielevät joka sanan huuliltasi, että minä luultavasti joudun unohduksiin, et suinkaan sinä minua enää kaipaakaan. Mutta jos niin on, jos se ei ole sen enempää, sen syvempää, sitten minä en enään koskaan tahdo tulla kotiin, en koskaan näyttää kasvojani, sillä minä en voisi sitä kärsiä ja kantaa. Minä itse en tasaa tunteitani enkä myöskään kärsi sitä sinussa. Minä tahdon yksin omata sinun elikkä ei ollenkaan. Oh! Tällä hetkellä minä olen mustasukkainen seinille, joidenka sisällä sinä oleskelet. Kyllä minä rakastan sinua hulluuteen asti. Olen kovin väsynyt Menen levolle suudellen tuhansia kertoja sinun kuvaasi.» —
»Sinä armas. Kun tänään tulin teatteriin näin pöydälläni sinun kirjeesi. Herra Jumala minä tulin niin iloiseksi, etten uskaltanut ottaa sitä käteeni. En uskaltanut lukea sitä, sillä silloin en olisi uskaltanut näytellä Matilden ääretöntä sydämenhaikeutta. Koko illan ollessani näyttämöllä ajattelin vaan tuota suljettua kirjettä ja sen sisältöä, katsos minä olin kuin hurja, sillä minulla on ollut niin ikävä, niin hirveästi ikävä. Kuinka minä iloitsin nähdessäni että sinulla on ollut niin paljon työtä ja ettäs löydät työssä lohdutusta ja tyyneyttä. Työ on suurin siunaus sen olen minä usein, usein yksinään ollessani huomannut ja tuntenut. Ole, kultani, vaan varovainen rahojen kanssa!» —
Jo 1888 Lauri Kivekäs on onneton vaimonsa viipymisestä vieraassa maassa. Ida Aalberg kirjoittaa hänelle:
»Kultani, toivoni, iloni!
Coriolanus'en äiti Volumnia sanoo heikolle miniälleen Virginialle: »Jos poikani olisi mieheni, niin iloitsisin enemmän poissaolosta, jolloin hän saavuttaisi kunniaa, kuin hänen syleilyistään, niin helliä todistuksia hänen rakkaudestaan kuin ne antaisivatkin. Hän ei olisi paljoa parempi taulua, joka riippuu seinällä, ellei kunnianhimo antaisi hänelle elämää. Jos minulla olisi tusina poikia niin tahtoisin kernaammin, että yksitoista niistä kuolisi kunnialla isänmaan puolesta kuin että yksi tuhlaisi elämänsä hekumassa ja laiskuudessa.» Noita sanoja olen aina ihaillut, ne olen vereeni imenyt. Niin pitäisi joka vaimon ajatella miehestään, joka miehen ajatella vaimostaan, silloin elämä tulisi rikkaaksi, ihmiset onnellisemmiksi ja näköalat laveammiksi. Niin tahdon minä aina ajatella ja niin Kissekin ajattelee.» – – –
Toisessa kirjeessä:
»Elä nyt Lauri kultani ole ikävissäsi, sinulla on parempaa tehtävää kun antaa ikävän saada valtaa itsesi yli. Me teemme molemmat työtä toistemme hyväksi ja kun sitten taas tulemme toistemme luo — voi! voi!!! sitä riemua.» —
Näihin aikoihin Lauri Kivekäs yhdessä nuoremman veljensä kanssa osti Helsingistä Kaivopuistosta erään palaneen talon rauniot ja ilmoitti vaimolleen, että lähiaikoina saataisiin oma koti omaan rakennukseen. Tämä tiedonanto sai Ida Aalbergin suuren riemun valtaan. Hän kirjoitti miehelleen:
»Sinä oma kultani! Voi kuinka liikuttavaa, että sinä noin lämpimästi ajattelet meidän yhteistä tulevaisuutta, julmasti rasitettuna työssäsi kuitenkin annat itsellesi aikaa toimia ja sääliä niin energillisesti, että todellakin pääset niin loistavaan resultaattiin. Kuinka olin iloinen, kuinka onnellinen kun luin kirjettäsi, tuhatta vertaa onnellisempi, ettäs teit tuon kaikki minun poissa ollessani, se todistaa sinun syvää rakkauttasi, sinun lämmintä huolenpitoasi. Hyvät henget ovat liehuneet ympärilläsi ja suositelleet sinua kaupassa, joka minusta nähden on jotakin niin aavistamatonta, että tuskin voin uskoa sitä. Lauri kulta, ajatteles mikä onni! 8000 tuhannella markalla! mikä hinta se nyt on, kun sillä saamme aivan oman kodin ja pienen, pienen ryytimaan, eikö totta? Voi armaani kuinka olen iloinen, tahtoisin lentää luoksesi, lentää syliisi ja suudella sinua ja sanoa kuinka olen riemuissani. Minä muistan paikan aivan hyvin. — Eiköhän ole tarpeen, että ryhdytään piirustuspuuhiin nyt heti, muista, että menee pitkä aika ennenkuin ne tulee valmiiksi ja jos aletaan korjaamaan kiviseiniä niin ei ole aikaa odottaa. Me itse otamme asuntomme ylikerrassa puukerroksessa. Huoneet siellä pitää tulla korkeiksi. Jos en muista väärin on huoneet pienet, mutta emmekö voi ylhäällä ottaa jonkun seinän pois ja sen kautta saada esimerkiksi vähän suurempi ruokasali, se on kaunista kun ruokasali on suuri. Mitä salonkiin tulee niin se luullakseni onkin koko suuri, jos ei niin voimme jättää väliseinään, rinnalla olevaan pieneen huoneeseen, suuren kaarevan aukon, sillä lailla täällä paljon käytetään, niin se on kuin yksi suuri ja toki kaksi eri huonetta. – – – Ole praktillinen, elä maksa enemmän kuin täytyy. Jos tahdot halpoja muuraria niin kirjoita isälle, hän mielellään ottaa ne toimittaakseen. Kirjoitan tästä kaikesta sillä arvaan, että joka päivä maksaa. Tulenhan, kultani, kohta itse, mutta sinun täytyy varmaan jo sitä ennen ryhtyä toimiin. Kuinka olen iloinen! Herranen aika kuinka Kisseni on kiltti! – – –
Toissa päivänä kirjoitin yhden pienen kirjeen, jossa olen kovasti pahoillani. Asia oli se, että minulla oli niin kovasti ikävä, aamusta iltaan ja illasta aamuun en tehnyt muuta kuin ikävöin kirjettä sinulta, ja kun sitä ei kuulunut tulin kovin onnettomaksi, ja ajattelin, että sinä viihdyt liian hyvin toisten seurassa ja sitten tulin niin mustasukkaiseksi tuota ajatellessani, että en tietänyt mitä sanoin, olin aivan mieltä vailla. Mutta elä ole suuttunut Misseen, se tapahtui rakkaudesta sinuun. Kulta, kulta, kuinka olen riemuissani, että kohta pääsen pois luoksesi. — Tiedätkö, täällä on eräs konsuli Gran, rikas, mahtava perhe ja heidän poikansa tahtoo tulla näyttelijäksi, suomalaiseksi näyttelijäksi. Vanhemmat ovat epätoivossa. Hänen äitinsä kävi luonani tänään, kaunis, intelligentti nainen, minä annoin hänelle Bergbomin adressin ja paljastin meidän surkeat teatteriolot.» – – –
Näinä vuosina Kaarlo Bergbom tuntuu teatterinjohtajana eläneen jonkinlaista suuren heikkouden aikaa. Näyttelijät kapinoivat häntä vastaan ja nerokas iva, jolla hän suhtautuu näiden hommiin, ei muuta sitä tosiasiaa, että suomalaiselta teatterilta hetkellisesti puuttui toiminnan ryhtiä ja tarmoa. Norjasta palattuaan Ida Aalberg heti on suuren tyytymättömyyden vallassa. Hän esiintyy ensin Suomalaisen teatterin vierailunäytännöissä Turussa, mistä kirjoittaa miehelleen m.m.:
»En pidä ollenkaan Bergbomeista, kadun niin että tulin. He ovat kylmiä ihmisiä. He antavat arvoa ihmiselle vain silloin, jos tämä pystyy auttamaan pyrkimystä tehdä tohtorin nimi kuolemattomaksi.» (Viimeinen lause on ruotsinkielinen).
Näyttelijätovereihin hän pian purkaa halveksumistaan ja vihaansa. Jo Norjasta saavuttuaan Ida Aalberg ihmettelee naisnäyttelijäin puolelta tulevaa kateellisuutta, ja keväällä 1889 hän miehelleen kirjoittamassaan kirjeessä nimittää koko seuruetta eläinkokoelmaksi. Näytäntökausi 1888—1889 voi yhtä vähän kuin edellinenkään tyydyttää häntä. Tosin hän silloin saavutti taiteilijauransa suurimman voiton ingénue-alalla, Cypriennenä »Erotaan pois» komediassa, mutta muut uudet tehtävät, Desdemona »Othellossa» ja Ellida »Meren tyttäressä» kulkivat vähin äänin ohitse.
»Erotaan pois»[22] kappaleen esityksestä »Valvoja» m.m. sanoo Ida
Aalbergin osalle:
»Vaikea on sanoin kuvata naiivista totisuutta, vallatonta iloisuutta ja todellista tunteellisuutta, sekä näiden pääsäveleiden välillä väikkyviä puolisäveleitä, joita näyttelijätär toi esiin vaihtelevan osansa eri kohdissa. Vilkkauteen nähden oli hän kyllä ranskalainen, mutta itse luonteen tulkitsemisessa oli, niinkuin muutoin jo toinen kielikin tekee luonnolliseksi, pohjoismainen väritys.»
»Finland» toteaa, että »Erotaan pois» saavutti myrskyisen menestyksen.
Sitten lehti jatkaa:
»Rouva Ida Aalberg Cypriennenä näyttäytyi aivan uudessa valossa. Tosin rouva Aalbergilla ennenkin on ollut samantapaisia osia, mutta niin täydellisen hienona ja nuorekkaan naivina, niin mestarillisen yksinkertaisena tuskin milloinkaan olemme häntä nähneet. Tässä ei ollut edellisten osien erinomaisia detaljeja, vaan tästä muodostui uusi ja erikoisesti muovailtu tyyppi – – kaikki tuo kokemattomuus, joka avioerosta tahtoo löytää uneksittujen ihanteiden toteutumisen, tuo naivi tyytyväisyys, jolla hän kuvaa pieniä juoniaan miehen selän takana, ja lopuksi tuo tiedoton rakkaus, joka yhdistää hänet tuohon samaan mieheen, tulkittiin niin raikkain, luonnollisin piirtein, kuin vain todellinen taiteilija voi löytää.»
Keväällä 1889 Ida Aalberg suuren, mutta verraten epämääräisen, tyytymättömyyden vallassa erosi Suomalaisen teatterin vakinaisesta palveluksesta. Kului pari vuosikymmentä, ennenkuin hän siihen virallisesti uudelleen liittyi. Tämä »erotaan pois» merkitsi hänelle uutta eurooppalaistumisyritystä.
* * * * *
Kesällä 1889 Ida Aalberg ja Lauri Kivekäs oleskelivat Ranskassa, Aix les Bains’issä, missä hoitivat terveyttään. Tällä matkalla Ida Aalberg ensimmäistä kertaa elämässään pääsi myöskin Italiaan. Miehensä jo matkustettua Suomeen hän yhä jäi Alppien eteläpuolelle ja aviopuolisoiden toisilleen lähettämistä kirjeistä näkee, että heidän välillään vallitsi suuri hellyys. Ida Aalberg kirjoitti päivittäin pitkiä kirjeitä, joissa hän puhuu kaikesta, mitä hänelle tapahtuu, kertoo suuresta ikävästään ja kaipauksestaan. Hänen Italianmatkansa päätarkoituksena oli tutustuminen Eleonora Dusen taiteeseen, mutta sattui niin, että Duse oli ulkomailla, eikä Ida Aalberg saanutkaan tätä nähdä. Firenzessä ja Torinossa hän mitä suurimmalla mielenkiinnolla seurasi erään vanhemman italialaisen näyttelijättären, Marinin, esityksiä ja ihaili tavattomasti tätä varsinkin »Odettessa». Michelangelon taide ja elämänhistoria — Ida Aalbergin mielilukemista olivat tähän aikaan suurten henkilöiden elämäkerrat — tekivät häneen syvän vaikutuksen.
Ida Aalbergin persoonallinen vastenmielisyys Suomalaista teatteria ja kotimaan oloja kohtaan saavat hänen kirjeissään sangen selvän ilmauksen. Hän vastaa erittäin kopeasti Kaarlo Bergbomin nöyrään pyyntöön, että hän tulisi vierailemaan Helsinkiin ja Pietariin. Hänellä oli toisia suunnitelmia, joista hän ilmoitti vain miehelleen. Hän tahtoi taaskin päästä väljemmille vesille, hän tahtoi päästä näyttämölle Saksassa. Palatessaan syksyn lopulla Italiasta Suomeen hän poikkesi Berliniin. Hän saapui kaupunkiin ypöyksin, eikä hänellä ollut siellä ketään tuttavaa. Onnellinen sattuma oli johtanut samaan pensionaattiin, johon hän asettui asumaan, myös erään venäläisen kenraali Weljaminovin rouvan. Tämä oli aikaisemmin ihaillut Ida Aalbergia näyttelijänä ja oli hurmaantunut saadessaan nyt persoonallisesti tutustua taiteilijaan. Rouva Weljaminovin avustuksella sai Ida Aalberg pian paljon suosijoita, jotka koettivat hankkia hänelle tilaisuuden esiintymiseen berliniläisellä näyttämöllä. Se näytti aluksi varsin toivottomalta. Saksan teatterioloissa oli ehtinyt tapahtua suuri muutos, vierailunäytännöt olivat tulleet huonoon huutoon ja niitä vastustettiin periaatteen vuoksi. Ainoan mahdollisuuden tuntui antavan vasta perustettu parisilaismallinen yhdistys »Freie Bühne», jonka yhdistyksen tarkoituksena oli tilapäisin voimin esittää uudenaikaista ja radikaalia ohjelmistoa. Kysymys Ida Aalbergin esiintymisestä lykättiin kuitenkin kevätkaudeksi, ja hän tuli viettämään jouluaan kotimaahan.
Joulun jälkeen Ida Aalberg vieraili lyhyen aikaa Suomalaisessa
teatterissa, ja tarkoitti tämä esiintyminen lähinnä valmistumista
Berlinin varalle. Hän näytteli nimiosaa Emile Zolan ultrarealistisessa
»Thérèse Raquin» dramatiseerauksessa, jonka luuli tulevan esille Freie
Bühnessä.
Berliniin 1890 tehty matka muodostui Ida Aalbergille mitä kovimmaksi koetukseksi. Hänen miehelleen kirjoittamissaan kirjeissä esiintyy tahtoihminen Ida Aalberg erinomaisen elävänä. Hän taistelee sankarillisesti vieraan kielen tuottamia vaikeuksia vastaan, hän taistelee raivoisasti muita vaikeuksia vastaan.
Aluksi kirjeiden sävy on toivehikas. Kieliopinnoistaan Ida Aalberg kertoo miehelleen seuraavan jutun:
»Sinä Missen ainoa kulta, tulen juuri opettajani luota, olen vielä aivan ilon vallassa siitä mitä siellä sain kokea ja nähdä. Katsos asia on se, kuten kerroin olen ollut hirmuisen ahkera, luopunut ihan omasta itsestäni ja ollut vaan — koulutyttö. Lukenut a.b.c. aamusta iltaan, vieläpä yölläkin, aivan kuivan kuivaa mekaanillista työtä jota pränttäsin itseeni saadakseni kieleni saksalaiseksi. Tunnissani olen ollut yhtä kuiva ja mekanillinen ynnä suljettu. Olin usein tuskissani tuntui kun en pääsisi hiuskarvaa edemmäksi. Viime kerralla sanoi vihdoin opettajani että nyt olemme niin pitkällä että voimme jotain helppoa proosaa alkaa lukemaan, jotain »Kindergeschichte» [lastentarinaa] minä vihdoin protesteerasin, sanoin että hän aivan henkisesti murhaa minut ja pyysin että saisin itse jotain valita, — johon hän vihdoin suostui. — Otin siis Romeo ja Julian. — Tulin sinne sitten tänään kirjoineni ja ne nähtyään, hänen suunsa meni hymyyn, kummalliseen hiljaiseen hymyyn ja muuhun puuttumatta hän sanoi alkakaamme — ja me aloimme. — En tahdo nyt kertoa hänen kummastustaan ja ihmetystään sen enempää sanon vaan että preussilainen kunniansa on kovin arka, en luule että hän vielä koskaan on oppilastansa tambuuriin saattanut, vielä vähemmän auttanut kappaa hänen päälleen, — tänään hän sen teki, vieläpä kumarsi ylpeän selkänsä ja haki galoschini, — ja siitä minä olen ylpein! Työni menee eteenpäin ja minä tunnen itseni onnelliseksi, ensi kertaa, olen iloinen, oikein noin sisällisesti, siitä saakka kun kultani luota lähdin.» —
Eräässä toisessa kirjeessään hän kertoo elämästään ja olostaan
Berlinissä, missä oli asettunut asumaan v. Sanckenin pensionaattiin:
»Elä kulta murehdi terveyttäni, toivon, että se yhä ja yhä menee eteenpäin, että piankin olen terve kokonaan. Koetan hoitaa itseäni paraimman mukaan ja neiti v. Sancken tekee minkä voi hemmoitellakseen minua. Hän on vanhaa preussiläistä aatelia, harmaahapsinen hieno, hento nainen joka nyt tuhlaa minuun kaiken tukahdetun lempensä. Minulle keitetään eri ruokaa usein, annetaan parempaa olutta (»Maltzbier») kuin muille ihmisille y.m. Kenraalskalta [rouva Weljaminov], joka ennen usein kävi tohtorinna Gompertzin luona joka myös asuu täällä hän oli kuullut minusta, ja se kai vaikutti sen että hän heti koroitti minut oikealle kädelleen pöydässä. Naapurini toisella puolella on eräs tohtori Preuss, hienosta perheestä lähtenyt hieno mies, Zolan ja Flaubertin ja Ibsenin ihailija, »freisinnig» [vapaamielinen] politikissaan ja vapaa ennakkoluuloista, hän on amanuensi suuressa kirjastossa. Neiti v. Sancken minä ja hän olimme katsomassa Ibsenin »Hærmendena paa Helgeland» minä olin huonolla tuulella. Hjördis näytteli paljon paremmin kuin Misse sitä rollia. En kuitenkaan virkkanut mitään muille. Neiti v. Sanckenin toisella puolella istuu Tohtori Weitnitz, rikas ja riippumaton, kuluttaa aikansa matkoilla, suuri taiteen ystävä, Jerusalemista kirjoittanut, kuulen ma, hyvin intresantin kirjan. Hänellä kuuluu olevan komea koti mutta syö täällä päivällistä seuran tähden. Hänen rinnallaan 3 neitiä Bauisch, puolalaista sukua, meidän kaikkein kauhistus, he ovat oikein »todellisia naisia» tietämättömiä ja haluttomia, elävät aivan työtöntä elämää, jotka kaikista ponnistuksista ja rahoista huolimatta vielä 30, 33—40 vuotiaina ovat yksin elämässä. Heidän vieressään yksi Berlinin paraista maalareista Lindemann. Minun naapurini vieressä eräs professori Lontoosta sekä sitten joukko engl. ja amerikalaisia nuoria neitoja jotka ovat täällä joko kieltä tai soittoa oppimassa. Pöydän toisessa päässä toht. Gompertz rouvineen sekä eräs baroni Fuchs, joka on diplomati. Ja siinä näet koko seuramme koossa. Useimmiten kuitenkaan ei synny yleistä keskustelua, seura on liian suuri, 24 henkeä, ja sitäpaitsi kovin erilaisia. Tulevaisuuden ihmisiä on vaan tohtorinna Gompertz, (mies on politikissa »liberaali» tiedät siis minmoinen muussa) mistress Dingee, Weitnitz, Preuss ja Misse. Itsestään seuraa että me useimmin puhumme toistemme kanssa kun muiden. — — Tänä iltana Misse menee, jos jaksan, olen nim. maannut koko aamupäivän, kuulemaan Schlenterin luentoa tulevaisuuden dramasta. Hän on paras kritikeri täällä. En kuitenkaan vielä tunne häntä persoonallisesti.» —
Vähitellen kirjeiden sävy alkaa kuitenkin käydä toiseksi. Toukokuun alku 1890 on hyvin vaikeata aikaa Ida Aalbergille, kuten nähdään esim. seuraavasta kirjeestä:
»En minä kulta ole sinua unohtanut, mutta minä olen ollut niin suruissani, niin kovin suruissani, etten ole jaksanut kirjoittaa. Koko elämä on tuntunut kuin yksi ainoa suuri tuska. Minun terveyteni on varmaan iäksi päivin mennyt. Ja mitä on elämä ilman terveyttä ja työtä. Minä en enää niinkuin muinoin kestää pitkiä ponnistuksia. Vieraan kielen omaaminen ei ole helppoa ja harva sen on perille vienyt. Minä kuitenkin mielelläni sitä tahtoisin (ja olenkin suuresti edistynyt), sillä minä en tahdo kauvan enää näytellä, muutaman vuoden vaan, ja kuitenkin tahtoisin silläaikaa koota jotain kokoon, ei suurta summaa mutta kuitenkin muutaman kymmenen tuhatta ja semmoista voi vaan suurissa maissa. Siis olen ollut kovin ahkera, hyvin vähän käynyt ulkona valmistuakseni niin pian kuin mahdollista, lukenut yöt ja päivät ja vähä vähällä aina maannut pari päivää kipeänä. Minun kunnianhimoni ei sallinut että puhuisin huonoa kieltä, sitä paitsi ajattelin, että minulla aina tulevaisuudessa on siitä suuri hyöty ja tie avoinna suurille näyttämöille. Sitten kun olin varma itseni kanssa ja ilmoitin itseni valmiiksi, sitten alkoivat kaikki nuo intrigit, joita on ollut niin paljon ja usein naurettavia. Kerron yhden niin saat aavistuksen kaikesta. Tohtori Blumenthal joka oli kuullut minusta (hän on Lessing teaatterin direktööri) tulee luokseni (hän oli jo ennen tuttu) ja kysyy jos en tahtoisi näytellä Noraa. Minä tahdoin tietysti. Hän pyysi että vissinä päivänä kävisin luonansa. Tein sen, B. oli erinomaisen ystävällinen — tulin myös esitellyksi rouvalleen, ja kaikki oli miten voin arvata hyvin. Kun sitten hänen vanha rouvansa (hän on vanhempi miestä) saa sen päähänsä tulla — mustasukkaiseksi! Ajattele kuinka hassua! ja mitä kaikkea heidän välillään lienee tapahtunut en tiedä, kaikessa tapauksessa B. kovin geneerattuna tulee luokseni ja selittää että se ei nyt voi tapahtua. Uh! sitä todellista naisellisuutta! Ja senlaista harmia on paljon ollut, ja minua kovin rasittanut. Kun sitten vielä vuoteella ollessani (koko pääsiäisenhän olin kipeä) otin vastaan sen suuren rollin »Freie Bühneltä» en tuntenut rajaa työlleni. Päivät eivät riittäneet, luin kaiket yöt ja päivällä harjoitin teatterissa monta tuntia peräkanaa. Sillä se »Aufgabe» [tehtävä oli pääosa A. Fietgerin draamassa »Jumalan armosta»] ei ollut helppo! — Makasin pari päivää kipeänä ja aloitin taasen, minä tahdoin jaksaa ja niin kokosin viimeiset voimani ja tein työtä samalla vauhdilla kunnes hurjalla surulla aloin tuntea että en enään jaksanut 2 viime näytöstä harjoittaa yhtä haavaa. Niin väsymys vähitellen minut musersi kunnes prof. Krause absolutisti kielsi. Kun minä en vieläkään totellut aikoi hän kirjoittaa sinulle ja pyytää sinua kieltämään, — mutta sitä minä en sallinut. Hän sanoi että sillä tavalla »reichten Sie sich zu Grunde, und ist keinen arzt mehr möglich Ihnen wieder Lebenskräfte zu geben.» Minä pysähdyin, lähetin rollin Schlentherille ja kerroin mitä lääkäri sanoi. Ja siihen raukesi sitten se unelma. Oh! se on niin kurjaa. En ymmärrä kuinka pääsisin entisiin voimiini jälleen. Ja kuitenkin minun täytyy, minun täytyy, minä tahdon päästä eteenpäin, minun täytyy tulla terveeksi! — Oh! kuinka minä kadun että olen niin paljon antanut Suom. teaatterille! Mitä minulla nyt siitä on? Kehnoutta, kateutta ja ilkeyttä, se on palkinto. Krause (sama joka myös viimeksi kun ei enään mikään auttanut oli kutsuttu keisari Fredrik vainajan luo) hän on niin viisas, niin hieno niin erinomainen lääkäri. Hän pitää paljon Missestä ja on kovasti intreseerattu harrastuksistani täällä. Hoitaa minua erinomaisesti. — Toki ei hän anna mitään lääkkeitä, muuta kuin rautavettä jota juon 2 suurta putelia päivässä, sitäpaitsi juon kannun maitoa päivässä, yks' suuri lasi joka tunti. 2 kert. päivässä kylmä kylpy ja sitten päälliseksi käyn joka päivä luonaan, jolloin hän elektriseeraa koko ruumiin ja kaulani, tiedätkö, sisäpuolelta sondien kautta jotka suun kautta viedään sisään. Krause sanoo, ettei hän vielä koskaan ole hoitanut naista, joka ylellisten rasitusten kautta niin kokonaan olisi tärvellyt fysiikinsä kuin minä. Krause tahtoo, että jättäisin näyttelemisen syksyyn. Ja kai sen teenkin niin kovin alentavalta kun se tuntuukin, kun olin niin tyhmä, että edeltäkäsin ilmaisin aikomukseni. Katson kuitenkin vielä vähän ympärilleni ja sitten päätän. — Niin, siinä on nyt kaikki suuret unelmat yhtenä rauniona! — En minä ole niin erinomainen kun sinä luulet, eikä minun energiani niin suuri kuin luulet. Enhän edes tätä nyt ole voinut läpi viedä. – – –
Oma Pirjo raiskasi.»
Edelleen hän tietää miehelleen kertoa:
»Ajatteles mitä vaikeuksia!!! Kerroin että minun piti ylös harjoitukseen. Sen teinkin ja otin tuoksi 'profviksi' Romeo ja Julian. Kaikki olivat ihastuksissaan ja huusivat »Sie müssen deutsch lernen und deutsche schauspielerin werden» — Seuraavana päivänä tuli rouva Kainz ja teatterin direktööri luokseni, hän oli hyvin hämillään eikä tietänyt miten alkaa — arvasin heti että nyt oli jotain tapahtunut — ja kertoi että hänen molemmat primadonnansa eivät suvaitse että hän laskee minut esille sillä näyttämöllä, sillä silloin ne rikkovat kontrahtinsa.» — — –
»Voi kuinka olen ollut onneton ja nöyryytetty, mutta voihan sitä välistä kumartaa maahan saakka, sitä korkeammin voidakseen hypätä kerta pystyyn. Kun näen tätä keskinkertaisuutta täällä taiteen alalla, täällä ei löydy ainoatakaan intressanttia naisnäyttelijää — ja tunnen mitä minä voisin luoda jos olisin voimissani ja kerta saatuani kielen haltuuni, niin olen aivan menehtyä.» —
»Kulta, nyt olen juossut rappusia ylös ja alas 10 päivää, ollut onneton, valvonut yöt ja tuntenut itseni aivan hyljätyksi ja mitättömäksi mutta nyt olen päässyt niin pitkälle että kävin tänään Kainzin luona ja näyttelin Julian hänen salongissaan muutamien auktoriteettien edessä. — Ja kun olin lopettanut huusi Kainz »Sie werden in Berlin spielen!» [Te näyttelette Berlinissä], vaikka se on niin vaikeata päästä esille että Sonnenthal Wienin suuri näyttelijä — ei pääse esille. Mutta Kainz sanoi »so jung und so gross, so was haben wir nie gesehen!» [»Niin nuori ja niin suuri, senvertaista emme ole milloinkaan nähneet»] hän löi käsiään yhteen ja sanoi »und so spricht man von Goreva, das ist ja kein vergleich!» [Ja sitten puhutaan Gorevasta, eihän heitä voi verratakaan.] — Goreva Venäjän ensim. näyttelijätär joka 85 teki fiascon täällä ja jonka vuoksi 3 teatteria on kieltänyt minun pyyntöni. — Kainz tahtoo että näyttelen 3 roolia ja jään tänne 14 päiväksi. Jo ehkä huomena on suuri harjoitus Residenz teatterissa.» —
Josef Kainz oli vähäistä aikaisemmin rikkonut välikirjansa erään teatterin kanssa ja oli tähän aikaan hovi- ja kaupunkiteattereiden pannaan julistama. Senvuoksi hän esiintyi näyttämöllä, jolla ei oltu totuttu näkemään suurta draamaa. Kainz oli itse juutalainen, ja Berlinin vaikutusvaltainen ja suurilukuinen juutalaisväestö osoitti näissä Ostend-teatterin näytännöissä mielenosoituksellisesti suosiotaan hänelle.
Ida Aalberg esiintyi Kainzin vastanäyttelijänä kahdessa kappaleessa,
»Romeossa ja Juliassa» ja »Kavaluudessa ja rakkaudessa».
»Berliner Tageblatt» kirjoitti hänen Juliansa johdosta:
»Oli vaikea tuntea Ostend-teatteria eilen. Missä vähän aikaa sitten pyöveli D. Krantz heilutti kirvestään, missä helposti tyydytetty porvariyleisö nautti ylen romanttisista hirmunäytelmistä, sinne oli eilen kokoontunut kirjallisesti sivistynyt, hemmoteltu Berlin. Semmoista ihmispaljoutta, joka eilen täytti Ostend-teatterin, saanee tuskin pitkiin aikoihin nähdä. Ei ollut tyhjää paikkaa, ja orkesteri oli otettu hätävaraksi. Ja näistä tiheistä joukoista, jotka jännityksellä istuivat esiripun tällä puolen, nähtiin, ettei mikään tavallinen tapahtuma ollut saanut heitä tähän kaukaiseen rakennukseen. Salissa vallitsi omituinen mielentila, joka tavallisesti syntyy, kun odotetaan jotain erinomaista, jokapäiväisyydestä eroavaa. Ja todellakin mieltäkiinnittävä oli se koe, joka tapahtui tuolla ylhäällä näyttämöllä. Suomalainen taiteilija, neiti Ida Aalberg, joka kotimaassaan ja pohjoisissa naapurimaissa jo oli saavuttanut suuria voittoja, aikoi astua ensimmäiset askeleensa voittaakseen saksalaisena taiteilijana kunniaa ja laakereita. On aina uhkayritys jättää varma taiteilija-asema ja tehdä hyppäys, josta vielä ei tiedä viekö se ehkä pimeään syvyyteen, josta ei ole mitään paluuta. Siihen vaaditaan rohkeutta, suurta rohkeutta, mutta sen lisäksi myöskin suurta itseluottamusta. Ja se ei olekaan pettänyt nti Ida Aalbergia. Hänen Juliansa, jonka hän eilen esitti Shakespearen »Romeossa ja Juliassa», oli suurta kiitosta ansaitseva. Neiti Aalbergilla on hyvin harvinainen lahja, nimittäin luonto, ja se merkitsee hyvin paljon jo itsessäänkin, vaikkei siihen yhtyisikään, kuten tällä taiteilijalla, vilpitön tunne ja todellinen intohimo. Hänellä on tavattoman vilkas temperamentti ja tunteen syvyys, joka synnyttää säveleitä, mitkä sydämestä tulevat ja sydämiin menevät. Parveke-kohtauksen hän esitti kerrassaan hurmaavasti. Tässä hänellä oli apuna hienon naisen sulava luontevuus. Luonnollinen intohimo, joka ei ollut teatterimaista esiintymistä, teki valtavan vaikutuksen. Siinä ei ollut mitään tehtyä, vaan kaikki luontoa. Dramaattisissakin kohtauksissa osoitti taiteilija semmoista intohimon voimaa, että ne antavat hyvän todistuksen hänen näyttelijäkyvystään. Kumminkin soisin, että intohimon voimaa hiukan lievennettäisiin, sillä muutoin syntyy helposti liioittelua. Katsoen noihin suuriin etuihin, ansaitsee vähemmän huomiota, ettei neiti Aalberg vielä täydellisesti hallitse saksan kieltä. Hän erehtyy väliin puheessaan, ja dramaattisimmissa kohtauksissa hän oli epäselvä. Karmea korko, joka on omituinen pohjoismaalaisille, ei ole kerrassaan kadonnut, mutta tulee paljoa vähemmän kuuluviin kuin oli pelättävissä.» —
»Vossische Zeitung» kirjoitti:
»Neiti Ida Aalberg, etevä traagillinen näyttelijätär Suomesta, on opiskellut kieltämme vasta muutamia kuukausia. Hupaista oli senvuoksi havaita, kuinka hänen luonnonlahjansa, hänen alkuperäinen intomielensä, joka voi kiihtyä täydelliseksi vapautumiseksi omasta itsestä, täydelliseksi rooliin sulautumiseksi, taisteli kielen ilmaisukeinoja vastaan, kunnes hänen tunteensa voima murtautui esiin miimillisenä puheena, niin että kielikin, kumma kyllä, tuntui kadottavan kaiken outouden, kaiken vaillinaisuuden. Se yliluonnollinen hehku, joka ilmaantui hänen notkeassa, hoikassa vartalossaan, hänen terävissä kasvonpiirteissään, noissa tiikerin silmissä leveän otsan alla, oli alussa hiukan kamalaa. Arka, tyttömäinen kainous ja alttiiksi antavan rakkauden iloinen, vapiseva herääminen esiintyi parveke-kohtauksessa niin hellänä ja todellisena, että hän heti valloitti katsojan suosion. Vilkkailla mieltymyksen osoituksilla häntä palkittiin äänettömästä näyttelemisestään munkin kertomuksen aikana ja heräämisestä hautaholvissa. Jos neiti Aalberg, joka näissä kohtauksissa osoitti olevansa todellinen tragedienne, kerran vallitsisi kieltä yhtä hyvin kuin muita näyttelemiskeinoja, niin olisi Saksan näyttämöllä yksi taiteilija lisää.»
Ankarampi on »Das kleine Journalin» kritiikki, jossa m.m. sanottiin:
»Neiti Ida Aalbergilta, tanskattarelta, joka ei kauan ole kuulunut eikä pitkiin aikoihin tule kuulumaan saksalaiseen näyttämöön, ei muuten puutu intohimoa. Kuitenkin hänen lahjansa tuntuvat viittaavan enemmän sankaruuteen kuin sulouteen. Hän ei siis ollut kaikkein sopivin esittäjä Capuletin tyttärelle, vaikkapa jättäisi kokonaan huomioon ottamatta, että hänen kielenkäyttönsä usein vaikutti ehdottoman koomilliselta.» —
»Kavaluutta ja rakkautta» arvostellessaan »Vossische Zeitung» kirjoitti
Ida Aalbergista:
»Samoinkuin meidän kirjallisuutemme voi olla ylpeä siitä, että ranskalainen aatelismies Chamisso rupesi saksalaiseksi runoilijaksi, niin tulee meidän myös taiteen alalla iloita, kun vieraan maan etevin näyttelijätär pyytää kansalaisoikeutta saksalaisella näyttämöllä. Tätä rouva Aalbergin halua puolustaa hänen esiintymisensä, mutta vaikeuttaa hänen kielensä. Hänen Luise Millerinsä on oikea saksalainen tyttö, hoikka, solakka ja notkea kuin nuori pajun oksa; tukka on vaalea, aaltoileva, ja silmät siniset ja riukenevat. Nuoren tytön sydämen suru kuvastuu noiden henkevien kasvojen vähimmissäkin liikkeissä; menneen onnen hymyilevä muisteleminen, tuo puhtaan sydämen puhdas ylpeys, sanaton tuska siitä, että on tullut väärinkäsitetyksi ja ilkeän himokkuuden jalo inhoaminen — kaikki kuvastuu tarkasti kasvoissa ja asennoissa ja muodostuu yhtenäiseksi luonteenkuvaukseksi, joka (ja tässä vasta on todistus taiteellisesta voimasta) on aivan toisenlainen kuin se lihallinen hehku ja intohimoinen pontevuus, jolla sama taiteilijatar muutamia päiviä takaperin näytteli Shakespearen Juliaa. Hän loi molemmista rooleista kaksi olentoa, jotka eroavat toisistaan yhtä paljon kuin molempien runoilijain luomat persoonatkin. Ja näyttelijättäret, jotka saavat semmoista aikaan, ovat harvinaisia meidän kotimaisella näyttämöllämme, jossa sentimentaaliset ja traagilliset rakastajattaret enemmän tai vähemmän onnistuneesti matkivat klassillisia sankaritaria.
Vahinko vain, että Luise Millerin täytyy muutakin tehdä kuin haaveksia, uneksia, hymyillä ja itkeä, huokailla ja pelätä, vahinko, että hänen tulee puhua, ja senlisäksi puhua sanoja, joiden haaveilevaan ja runsaaseen paatokseen jo nuoruudesta alkaen olemme tutustuneet, sanoja, joita Schillerin hurmaamat korvamme eivät koskaan unohda. Hän kompastelee tavuihin, kielen sävy on selvästi slaavilainen ja sanojen ääntäminen usein niin pedanttimaista, että sitä on vaikea sietää. Luulo, että tämä Suomen tytär on saksattareksi muuttuva, haihtuu yhä enemmän paljaaksi toivomukseksi. Pari vuotta on hän saksan kieltä harjoitellut, kahden kuukauden ajan on hän opetellut saksan ääntämistä. Rouvat E. Bartels ja Becker-Nelidow ovat olleet hänen opettajinaan, ja nyt on kysymys siitä, miten pitkälle he voivat kehittää hänen kieltään ja voiko hän lyhyemmän tai pitemmän ajan kuluttua päästä koetteeksi johonkin suurista teattereistamme. Joka tapauksessa tulee johtajien ottaa huomioon tämä ulkomaalainen ilmiö.»
»Das kleine Journal» sanoi »Kavaluuden ja rakkauden» esityksestä:
»Kainz oli hyvä Ferdinandina, joskin häntä jonkun verran tuntuivat lamaannuttavan olosuhteet, joissa hän esiintyi. Hän saavutti suuren suosion, mutta suurinta osaa yleisöstä tuntui kuitenkin kiehtovan Ida Aalbergin Luise. Näyttelijätär huudettiin esiin, ja hänelle annettiin kukkia. Hän muuten puhui vähemmän suomenvoittoisesti kuin viime kerralla ja osui usein oikeaan korostukseen, vaikka hän ei ollutkaan ulkomuodoltaan niin miellyttävä kuin me kuvittelimme rakastavan Luisen olevan ja huolimatta siitä, että hänen voimakkaasti täryyttelemänsä r-äänteet myllyn tavoin jauhoivat tunnelmat rikki.»
* * * * *
Kaksi vuotta avioliitossa oltuaan Ida Aalberg kirjoitti miehelleen, että hän tunsi rakkautensa tuona aikana yhä kasvaneen ja syventyneen. Että heidän välinsä olivat äärimmäisen läheiset ja hellät, käy selvästi ilmi kirjeenvaihdosta. Sen yleisestä luonteesta antaa liikuttavan kauniin näytteen esimerkiksi seuraava ote eräästä Ida Aalbergin kirjeestä:
»Kulta, kultani, kuinka sinä olet hyvä minulle, Misse on aivan onneton, ei Misse ole senmoista ansainnut, ei kukaan mies ole niin hyvä vaimolleen, ei kukaan ole niin hellä ja altis, Misse itkee tästä kaikesta, onko ilosta onko surusta en tiedä, itken vaan kun en voi muuta, tuntuu kun Kisse kuulisi ilmojen läpi Missen itkevän onnestaan omistaa senlaisen henkilön kun sinä. Ei Kisse saa olla niin hyvä, Misse ei uskalla enään hiiskuakkaan mitään, Kisse varmaan ottaisi tähdenkin taivaalta jos se olisi ihmisen voimissa ja kantaisi sen Missen helmaan. En minä ole niin suurta hyvyyttä Kisseltä ansainnut ja se tekee minut surulliseksi, tuntuu, kun minä vaan ottaisin vaan en anna kylliksi, tahtoisin niin mielelläni uhrata, en tiedä mitä, koko elämäni Kisselle, ja kyllä minä teenkin sen, vaikka ei sitä voi tavalliset silmät eroittaa sillä minä en tee sitä tavallisella tavalla; onnettomuus on etten koskaan voi tulla tavalliseksi. Minä kuitenkin uhraan tuhat kertaa enemmän kun joku pikku rouva, joka kaikessa rauhassa istuu kiikkutuolissa odottamassa miestään päivälliselle. Uskon myöskin meidän avioliitossamme löytyvän yhtä paljon poesiaa ja olevamme toisillemme yhtä suureksi iloksi. Joskin ajottain olemmekin eroitetut, niin olemme toki aina hengessä yhdessä, ainakin minun ajatukseni sinussa aina etsivät rauhaa. Sinä olet se aurinko jonka ympäri koko olentoni pyörii ja herättää sekä kypsyttää minussa kaikki mikä on hyvää. Sinulla on minussa aarre, uskollisuuden ja alttiuden aarre, en sano sitä ylpeydellä, ainoastaan sentähden että se on totta, vaikka se ei aina ole ehkä näkyvissä. Kun sinä olet poissa minusta tuntuu kun koko elämäni olisi jotain vailla ja minun jokapäiväinen suruni on, että sinulla ei ole niin hyvä kun tahtoisin, tahtoisin peittää sinut ilon kukilla. Olin tuskissani tuosta kirjeestä, se oli niin tyhmä, niin tyhmä, vaan minä olin niin onneton kun en ollut saanut kirjettä sinulta, etten tiennyt mitä sanoin. Jos Kissellä on kiire niin kirjoita vaan kerta viikossa, en minä enään ole tyhmä ja onneton kun vaan tiedän syyn.»
Sairaus ja vastukset vaikeuttivat suuresti Ida Aalbergin esiintymistä Berlinissä. Suurimman huolen aiheena oli hänellä tuolla matkalla kuitenkin se, että hän pelkäsi laiminlyövänsä perheenemännän velvollisuudet. Kivekäs ei moiti häntä milloinkaan ankarasti, mutta hänen kirjeistään näkyy, että hän suuresti kärsi vaimonsa poissaolosta. Ida Aalberg vastaa hänelle eräässä kirjeessään:
»Ei kulta saa olla niin surullinen. Kirje jonka tänään sain oli niin surullinen, etten koko päivänä ole muuta ajatellut kun viime riviä siinä »unesta ei muuta puutu, kun että se ei ole ikuinen». — Kuinka kultani voi niin ajatella, niin tuntea?! Sinulla on niin monta ovea auki ja paljon tehtävää maailmassa, sinulla on ystäviä, sinulla on yksi sydän joka on kokonaan sinun, jos sanot, jos tahdot että heti tulen kotiin, niin minä jätän kaikki, minä tulen kotiin, sillä ei sinun pidä luulla että se on hauskaa ja helppoa yksinäisenä naisena raivata itselleen tietä suuressa mailman kaupungissa. Jos Kisse tahtoo niin kyllä Misse tulee heti kotiin, minä jätän kaikki, minä tapan oman henkisen itseni ja teen kaikki mitä tahdot.»
Ida Aalbergin ja Lauri Kivekkään keskinäinen suhde oli niin läheinen ja niin täynnä luottamusta, ettei todellista ristiriitaa olisi syntynyt, elleivät muut henkilöt olisi sekaantuneet asiaan. Kun Lauri Kivekäs varomattomasti kertoo hänelle läheisten henkilöiden antamista ankaroista arvosteluista, jotka koskivat hänen vaimonsa poissaoloa kodista, kuohahti Ida Aalbergin tulinen veri yli äyräiden. Se tapahtui myöhään keväällä, kun hän jo oli näytellyt Berlinissä.
»Sinun kirjeesi», niin hän kirjoittaa, »teki minut niin surulliseksi. Kun niin hartaasti yöt ja päivät tekee työtä, luopuu kaikesta, kaikesta ilosta ja elämän tai ihmisten nautinnosta saavuttaakseen maalinsa niin pian kuin mahdollista ja sitten huomaa että se ihminen joka on lähinnä, ei ollenkaan ymmärrä sitä ahkeruutta, niitä hikipisaroita joita olen vuodattanut saapuakseni niin pitkälle kun nyt olen saapunut, vielä päälliseksi huomaa että ilman ensin kysymättä minulta hän antaa kaikenmoisten hyttyssielujen vaikuttaa itseensä niin että ihminen on aivan kaatua. Siihen kirjeeseen, jonka viimeksi kirjoitit, minä en vastaa sanaakaan. Usko ystäväisi suuria sieluja koska ne kerta näyttävät olevan niin suuresta merkityksestä sinulle. Minä en puolusta itseäni sanallakaan. Sinä vyörytät päälleni »seikkailijan» nimen ollenkaan kysymättä mitä syytä sinulla siihen on. Senlaiseen minulla ei ole mitään vastattavaa. Ensi ajatus oli että en ollenkaan palaja kotiin mutta sittemmin ajattelin että kuitenkin teen sen sillä tahtoisin niin mielelläni vielä sinua nähdä. Sinä kysyt jos tarvitsen enemmän rahaa ja kiellät ankarasti, etten täällä enkä siellä saa kääntyä kenenkään muun puoleen — kirjeesi jälkeen se minua kovasti nöyryyttää pyytää lisää, mutta eihän minulla ole. [Ida Aalberg sai näytellä Berlinissä ilman palkkiota.]
Minä halveksin ihmisiä ja se on minusta aivan yhdentekevä mitä Suomessa minusta puhutaan. Mutta että sinä annat kaikenmoisten henkilöiden, joilla ei ole sydäntä eikä päätä vaikuttaa itseesi sitä minä en kestä. Sinä et ymmärrä minun rataani, ja sehän on inhimillistä. Ja kuitenkin minä olen ollut uskollinen ja niin kiltti sinulle sydämessäni. Minä voin saada mitä minä tahdon, joka ilta kun näyttelen saan enemmän kukkia kun kotiin voin tuoda, ja miehet makaavat minun edessäni polvillansa, mutta aina kuitenkin olet sinä minua ympäröimässä ja suojelemassa. Ja kuitenkin he tietäävät että olen sinun kanssa naimisissa. Jos en ole enään sinulle »hieno» kylliksi, niin sano suoraan, ei sinulla tarvitse olla mitään konsiderationia, se on aivan turhaa. Tee vaan mitä pidät »hienolta» ja »todelliselta suuruudelta», minä odotan tuomiotani.
Ida.»
Vaikkakin taiteilijakutsumus ja perheenemännän velvollisuudet joutuivat ankaraan ristiriitaan, saa Ida Aalbergin kirjeistä sen ehdottoman käsityksen, että hän oli erinomainen kodin vaalija. Alusta lähtien hänen useimmissa kirjeissään on hellää huolenpitoa Lauri Kivekkään huonosta terveydestä. Italiasta ja Saksasta hän lakkaamatta teroittaa tälle terveydenhoito-ohjeita, joita olisi noudatettava. Ei saa joka ilta istua klubissa, hän sanoo, sillä sen viisauden, jota siellä taritaan, oppii yhdessä illassa viikossa, ei saa pitää pilaantunutta ilmaa huoneissa, täytyy voimistella ja kylpeä, täytyy juoda paljon maitoa ja iltaisin munatotia. »Kuka kultani kravatin nyt sitoo?» Palvelustyttöä tarkoittaen hän kirjoittaa: »Ole vain tarkka Marin kanssa, täytyy sanoa hänelle ja varoittaa sillä hän ei tahdo osaa säästää. Kiireissäni unohdin sanoa sinulle, että häneltä meni toriostoksiin 2 kertaa enemmän kun minulta, 20 markalla viikossa hänen täytyy hushållata. Siis elä anna hänen luxata itseäsi!!!!» Oma koti, joka näihin aikoihin alkoi valmistua — se tuli Puistokadun 4:ään Kaivopuistoon — on Ida Aalbergilla ainaisen ilon ja huolen esineenä. Hän kirjoittaa yksityiskohtaisia ohjeita huoneiden järjestämisestä, tapeteista, uutimista. Hänen taloudellinen henkensä on vallan kiistämätön. Kivekkäälle kirjoitetuissa kirjeissä tuli ohjeita palvelijattarelle kukkien hoidosta, isännän vaatteiden kunnossa pitämisestä j.n.e. Millä verrattomalla innolla ja taidolla Ida Aalberg osasi käyttää keittiökieltä, siitä antaa hyvän kuvan seuraava, uuteen asuntoon muuttoa koskeva kirje palvelijattarelle:
»Mari on kiltti ja asettaa mööbelit seuraavasti:
Se korkea sohva joka on salonkissa korkean karmin kanssa asetetaan ruokasaliin tambuurin oven ja salongin oven väliin, siis tambuurin ovesta vasemmalle. Seinälle joka on oikealla tambuurin oven ja uunin väliin asetetaan buffé eli ruokakaappi. Salongin matto pannaan lattialle (keskelle lattiaa) ja ruokapöytä myös keskelle kuten nytkin. Kattoon lamppu, sama kun nytkin, sekä tuolit, myöskin nuo »gyllenläder» ikkunoitten luo. Kaikki kasvit pannaan myös ruokasaliin. Gardiinit jäävät siksi kunnes itse tulen. — Salongin me kesällä käytämme makuuhuoneena, ja ne kaksi huonetta (kirjasto ja sänkykamari) hyyrätään kesäksi ulos. Sänkykamariin asetetaan toinen sängyistä komoodi sekä Häradshöfdingin byrå, sekä ikkunoihin ne gardiinit jotka nyt ovat salongissa ja sen viereiseen huoneeseen. Pöytä keskelle lattiaa tai sohvan eteen — sen Häradshöfdingi ostaa — sekä kirjakaappi että se punainen sohva joka nyt on sänkykamarissa että ne kaksi punaista tuolia ja vielä se pieni kirjava sohva joka on nyt salongissa sekä ikkunoihin ne gardiinit jotka nyt ovat sänkykamarissa sekä kattoon se kruunu joka nyt on salongissa ja sänkykamariin punainen amppeli. Tambuurin kattoon pannaan se pieni lamppu joka on vinnillä ja jonka »kuuppa» on liinavaate kaapin päällä Marin kamarissa. Tulevaan salonkiin, joka kuten sanottu nyt kesäksi laitetaan sänkykamariksi pannaan toinen sänky sekä se suuri pöytä joka nyt on salongissa sekä ne korkeat vihriät tuolit sekä kiikkutuoli että ne kaksi stopattua tuolia jotka kuuluvat siihen pieneen sohvaan, ne kaksi sinistä Mari saa panna niihin hyyrättäviin huoneisiin. Pianon saa panna myös _kirjasto_huoneeseen, kesällä emme sitä tarvitse. — Mari on hyvä ja pesee gardiinit sekä stryykää ne kotona vähitellen. Mutta niitä ei saa blonnata, ne ovat oikeastaan creme (kellertävät) ja senmoisena ne pitää stryykätä. Ne gardiinit jotka nyt ovat Marin kammarissa pannaan nyt myös siihen pieneen kammariin joka on kyökin vieressä ja kyökkiin Marin pitää myös asettaa gardiinit. — Parketti lattian Mari antaa jonkun kaarttilaisen boonata, sen hän tekee parissa tunnissa, mutta Mari ostaa itse harjan ja vaxin, tai mitä se on jolla boonataan. Siten se tulee halvaksi, ei tarvitse muuta kun maksaa 50 pen. tunnista sille joka sen tekee. Kaikki mööbelit ja matot pitää piiskattaman ennenkuin muutetaan. Ja se tuoli joka on kyökissä pitää vietämän pihalle ja otettava päällinen sekä stopninki pois, sillä se on täynnä koita. Sen saa sitten panna kellariin siksi kun minä tulen. Mari pitää itse kommanderata ne kaartilaiset, jotka muuttaa, että se pian menee, muuten se kestää pari päivää. Minä pyydän ja toivon että Mari kunnollisesti toimittaa kaikki tämän, että minä saan ihmetellä kaikkea tätä kun tulen kotiin.»