XIII.
RISTIRIITOJA.
Vierailumatka Berliniin ei koitunut Ida Aalbergille tyydytykseksi. Sen jälkeen hän ei juuri koskaan puhunut saksalaisesta näyttämötaiteesta, saksalaisista näyttelijöistä ja teatterielämästä Saksassa kiittävästi, vaan käytti tavallisesti sanoja, joista kuvastui syvä inho ja halveksuminen.
Hänen yrityksensä vieraalla maalla ei ollut menestynyt. Saksalainen teatteri ei ollut lähiaikoina hänen valloitettavissaan, kieli oli liian vaikea kompastuskivi hänen tiellään.
Paluu kotimaahan ei ollut semmoista riemukulkua kuin hänen nuoruudessaan tekemänsä Unkarin matkan jälkeen tai Kööpenhaminasta antamiensa vierailunäytäntöjen aikana. Hän palasi kesän alussa kaikessa hiljaisuudessa, ja hänen masentunutta mielialaansa ei ollut omansa kohottamaan ankara sairaus, vatsakalvontulehdus, jota hän sai potea useiden vaikeiden viikkojen aikana.
1890-luvun alkuvuodet merkitsevät Ida Aalbergille hermostumisen, hapuilemisen, sisäisen rikkinäisyyden aikaa. Hän saa taiteilijana menestystä Suomessa ja Venäjän pääkaupungissa, mutta menestys ei ilahduta häntä vähimmässäkään määrässä. Hän puhuu lakkaamatta tyytymättömyyden kieltä, ja tyytymättömyys häntä kohtaan ilmenee sekin sangen voimakkaana. Hänen idyllinen avio-onnensa särkyy pettymyksiin, suruihin ja kuolemaan.
* * * * *
Ida Aalberg ei kirjeissään syyttä moiti aikansa suomalaisia teatteriarvostelijoita. Kun Suomalainen teatteri kevätkaudella 1885 esitti todella suurta ohjelmistoa, kirjoitettiin suomalaisuuden pää-äänenkannattajaan, »Uuteen Suomettareen», arvosteluja, jotka kömpelyydessään ja tökeryydessään todistavat, että politikoitseminen oli lehdestä arvokkaampaa kuin suomalaisen kulttuurielämän seuraaminen. Goethen »Faustia» koskevan arvostelun pääsisältönä on, että yleisö taputti käsiään ja että sisarukset Bergbom kutsuttiin esiin. Kun Shakespearen Hamlet oli esitetty, kirjoitti arvostelija Ida Aalbergin näyttelemisestä:
»Runollisesti puhtaan ja vienon kuvan loi Ida Ahlberg (sic!) Ofeliasta, jos sitä kuvaa voi runolliseksi sanoa vielä silloin, kun kuva tarkoitti tuota mielensä kadottanutta, onnetonta naista.»
Siinä kaikki!
Mielenkiintoista kotimaista uutuutta, Työmiehen vaimoa, arvostellessaan lehti tyytyy toteamaan, että Kaarola Avellan Johannana ja Ida Aalberg työmiehen entisenä rakastettuna »olivat varsinkin oikein mahtavat.»
Kun pääkaupungissa kirjoitettiin näin kehnosti, ei sovi ihmetellä maaseudun kurjia arvosteluoloja. Vain poikkeustapauksissa saa suomenkielisistä lehdistä lukea kirjoituksia, jotka todistavat edes innostusta tai taiderakkautta. On ymmärrettävää, että esim. kuopiolainen arvostelija väittää »Nooran» olevan keskeneräisen kappaleen, »koskei kevytmielisen vaimon nähdä uudestaan palaavan kotiinsa», ja kertoo yleisön suhtautumisesta: »Ablootit olivat enemmän laimeita», mutta samalla on selvää, että työskenteleminen niin alkuperäisen kritiikin turvissa valmisti varsinkin näyttämötaiteen edustajille monta karvasta hetkeä.
1890-luvulla, varsinkin esiinnyttyään Ibsenin »Hedda Gablerissa», Ida Aalberg purkaa kiukkuaan teatteriarvostelijoille. Hän ei tehnyt sitä syyttä. Suomenkielisellä taholla esiintyi tähän aikaan yksi ainoa hyvä, todella erinomainen kyky näyttämötaidetta arvostelemassa, O.E. Tudeer, jonka »Valvojassa» julkaisemille kirjoituksille Ida Aalberg antoi suuren arvon. On suorastaan omituista todeta, että yksin nuori Kasimir Leinokin, joka laati vastaperustettuun »Päivälehteen» näyttämöarvostelut ja jonka taideharrastus ja innostus ovat ulkopuolella kaiken epäilyn, piteli teatterista kirjoittaessaan kynää kuin koulupoika.
»Hedda Gablerin» esityksen jälkeen Ida Aalberg kirjoitti Bertha
Forsmanille:
»Kiitos rakkaasta kirjeestänne. Minua ilahduttaa rajattomasti nähdä ja kuulla Teidän lämmintä osanottoanne Hedda Gablerin voittoon suomalaisella näyttämöllä. Sanotte, että tieto sen onnistumisesta tuntui ’vapauttavalta'. Minä sanon, että on vapauttavaa ja lohdullista kuulla prof. Tudeerin sanoja. Olette katkera Nya Pressenin muutamista ylimielisistä sanoista, joilla se kuittaa minun ja toverien! näyttelemisen. Mutta mitä sanotte, kun minä kerron, että oman puolueen pää-äänenkannattajat kuittasivat sen vielä harvemmilla riveillä. Uusi Suometar sanoi mielipiteensä Heddasta kahdella, sanoo kahdella rivillä ja Päivälehti ehkä parilla sen lisäksi (sic!!!). Se on isänmaallisuutta, se on kansallisylpeyttä, jonka vertaista ei milloinkaan ole nähty! — Oh, miten mitä halveksin heitä!
Sanoitte jouluna, että säästän itseäni, etten enää niinkuin ennen antaudu tehtävääni koko voimallani, etten anna vapaita ohjia mielikuvitukselleni, vapaita ohjia 'ihmeelliselle välittömyydelle'. Ha, ha, ha, mitä hyötyä siitä olisi!? Eiväthän ne sitä kuitenkaan ymmärrä. Luuletteko, että käsiä on taputettu minun välittömyydelleni? Surullista kyllä, siksi se ei tapahtunut. Olin uusi ja kaksikymmenvuotias, sille taputettiin käsiä. Nyt olen kolmekymmentä vuotta vanha, kehittyneempi, enemmän taiteilija ja, kun tahdon, paljon voimakkaampi taiteessani. Mutta miksi puhua taiteesta, kaikella tällä ei ole taiteen kanssa mitään tekemistä; mikä kana tahansa, kunhan vain on kaksikymmenvuotias, saavuttaa saman tuloksen, miksi — miksi tuhlata voimiaan, kun sen voi säästää parempiin aikoihin ja paremmalle yleisölle. Hedda Gablerissa sentään annoin mielikuvitukselleni täyden vapauden. Minua huvitti näyttää, millainen hän on. Ah, korvissa ihan kipinöi. Pikku daamit ja herrat istuivat kovin ihmeissään, että Hedda oli semmoinen, sitä he eivät olleet saaneet ennen selville. Tudeer on ollut hyvin intreseerattu, hän on tarkkaan seurannut, sen huomaan hänen puheestaan. Olen onnellinen hänen arvostelustaan. Miksi, miksi emme milloinkaan saa oppineita miehiä taidearvostelijoiksi, — ainoastaan nuoria ylioppilaita, joiden arvostelu riippuu siitä, montako françaisea on tanssinut heidän kanssaan.» — —
Vuosina 1891—1892 Ida Aalberg näytteli kolme uutta osaa Suomalaisessa teatterissa: Santuzzan »Talonpojan ritarillisuudessa», Heddan »Hedda Gablerissa ja Kirstin »Elinan surmassa».
Ensimmäisestä kuuluu Kasimir Leinon arvostelu:
»Kappale esitettiin teatterissamme moitteettomasti, jopa etevästikin. Ensistäänkin rouva Aalberg intohimoisena, kostoa vaativana ja raskaana olevana Santuzzana oli tosi ja liikuttava, kuten tämä näyttelijätär aina on. Sitten herra Leino Alfiona, synkkänä, totisena» j.n.e.
Eräs niistä monista perättömistä huhuista, joita Ida Aalbergista on Suomessa kerrottu, on se, että Ibsen on nähnyt hänet Noorana ja ollut näkemästään hyvin innostunut ja julistanut, että tämä Noora oli kaikkia muita parempi. Kuten jo aikaisemmin on sanottu, piti hän saksalaista Marie Ramloa parhaana Noorana, mutta hänen arviointinsa ei merkitse kerrassaan mitään, koskapa hän ei koskaan nähnyt muita eteviä Noora-tulkintoja. Ibsenin pieni, Valfrid Vaseniukselle Ida Aalbergista lausuma kohteliaisuus, lienee ollut tuon huhun perustuksena. Niin lyhytaikainen kuin Ida Aalbergin ja Henrik Ibsenin tuttavuus 1880 oli ollutkin, runoilija ei häntä kuitenkaan varsin unohtanut, kuten nähdään hänen kirjeistään Kaarlo Bergbomille. 1889, neuvotellessaan »Meren tyttären» esittämisestä Suomalaisessa teatterissa, Ibsen kirjoittaa m.m.:
»Minusta tuntuu aivan varmalta, että rouva Ida Aalberg Kivekäs tulisi
olemaan aivan erinomainen päähenkilön esittäjä uudessa kappaleessani.»
Kirjeessään 19 pdtä tammikuuta 1891 hän sanoo Hedda Gablerin esittämisestä m.m.:
»Minusta olisi hyvin mieluista saada tämä teos esitetyksi Suomalaisessa teatterissa, sillä minä voisin luottaa siihen, että esitys, ainakin päähenkilöön nähden, muodostuisi aivan poikkeuksellisen hyväksi.
Valitettavasti minulla ei ole milloinkaan ollut tilaisuutta nähdä rouva Ida Aalberg-Kivekkään esiintyvän näyttämöllä. Mutta minä olen niin paljon kuullut hänen nerokkaasta esityskyvystään ja lukenut siitä niin paljon sanomalehdistä, nimittäin siihen aikaan, jolloin hän näytteli Kööpenhaminassa, ja olen sitäpaitsi henkilökohtaisessa tuttavuudessa saanut semmoisen vaikutelman hänen tavattomasta intelligenssistään, että täysin turvallisella mielellä jättäisin tämän kummallisen tehtävän hänen käsiinsä.»[23]
»Hedda Gabler» ei aluksi tahtonut menestyä muilla näyttämöillä, ja Kaarlo Bergbom epäili suuresti ottaa draamaa Suomalaisen teatterin ohjelmistoon. Esitys muodostui kuitenkin loistavaksi voitoksi: »Nooran» jälkeen Ibsen taas kerran tuli aktuelliksi Suomessa. O.E. Tudeerin lämmin ja innostunut kritiikki »Valvojassa» kyllä koskee pääasiallisesti Ibsenin eriskummallista draamallista tuotetta, jota hän yksityiskohtaisesti selvittelee, mutta samalla hän toteaa, että Ida Aalberg on mitä etevimmällä tavalla tulkinnut osan.
»Että Ida Aalberg», arvostelija sanoo, »niin selvästi on ymmärtänyt Ibsenin hengen viimeisen tuotteen, että hän Heddassa on havainnut ihmisen, että hän siten on voinut katselijoille selvittää tuon syvämielisen teoksen, se on todellinen nerontyö. Häntä katsellessa katselijalla oli se intensiivinen henkinen nautinto, jota tuntee, kun hengen voimat jännittyvät ja kun hetki hetkeltä huomaa näkönsä selviävän, näköpiirinsä laajenevan, sydämensä lämpiävän, aatteensa kohoavan. Joka semmoista voipi saada aikaan, on suuri taiteilija.»
Jo Ida Aalbergin ensimmäisessä Heddassa, se käy ilmi Tudeerin arvostelusta, oli sitä sovittavaa ihanteellisuutta, joka — kaiken myöhemmän kouluutuksen ohellakin — säilyi hänen Hedda-tulkinnassaan aina ja joka sai eräiltä Ibsenin tarkoitusperien tutkistelijoilta tuomion sanoja.
Ida Aalbergilla ei tunnu olleen hyvä käsitys Gustaf von Numersin kirjallisesta kyvystä. Vain vastahakoisesti hän otti »Elinan surmassa» esittääkseen Kirstiä. Harjoituksissa hänen muistellaan olleen epäröivän ja tyytymättömän. Ensi-iltana hän vasta sai tarmon puuskan: »Minä näyttelen tänään niin, että tämä kappale menee», hän sanoi toisille näyttelijöille. Näyttelijättären hetkellinen innoitus ja haltioituminen vei Numersin ja Bergbomin draaman suureen menestykseen. Sanomalehtiarvostelut tästä yleisön suunnattoman suosion saavuttaneesta kappaleesta ovat perin vähänsanovat. Ainakaan ne eivät kerro mitään uutta. Todennäköistä on, että menestys johtui pääasiallisesti Ida Aalbergin romanttisesta kiihkomielestä ja vanhastaan tunnetusta lausuntakyvystä.
Keväällä 1891 Ida Aalberg vieraili Suomalaisen teatterin mukana Pietarissa. Matka oli hänelle tavallaan kohtalokas. Hän näki ensimmäisen kerran elämässään Eleonora Dusen, ja tästä näkemästä hänen ainainen ekspansionihalunsa valtavasti kiihtyi. Miehelleen hän Pietarista kirjoitti:
»Voit ajatella ääretöntä uteliaisuuttani! Hän oli täydellinen italialainen tyypi, tumma ja leveäkasvoinen, ei kaunis, mutta intresanti, näyttää kovin kipeältä, ja kun hän ei ole 'aufgeregt' [kiihoittunut] näyttävät kasvot vanhoilta. Hänen äänensä on kovin kipeä ja 'sprucken' [särkynyt]. Hänen näyttelemisensä on kuivaa ja siitä puuttuu kaikki lyyrillisyys, mutta se vaikuttaa voimakkaasti tavattoman luonnollisuutensa vuoksi. Hänen ilmekielensä on melkeinpä täydellinen. [Tämä ja edellinen lause on kirjeessä ruotsiksi kirjoitettu.] Bertha Forsman sanoo sentään, että Misse on enemmän 'storslagen' [suuripiirteinen] ja 'färgrik' [värikäs] kuin Duse.»
Eräässä myöhemmässä kirjeessä hän kirjoittaa käyneensä katsomassa Dusea tämän asunnossa:
»Toissa päivänä kävin Dusen luona D'Europessa. Hän on jo vanhempi nainen [todellisuudessa Duse oli Ida Aalbergia nuorempi, joskaan ei paljoa] ja hyvin kivulloinen — keuhkotauti on hänellä — sivistynyt ja hieno ja hyvin hiljainen olennossaan, mutta suuressa määrässä itsetietoinen, hän kohteli niitä hotellin palvelijoita ja portieria niinkuin trasuja, joita hän potki pois jaloistaan. Uh! kun vertaan itseäni häneen, niin jään hänestä kauvaksi itsetietoisuudessa — olen kadottanut sen, en tiedä miten — olen myös kun joku trasu, jota voi lähettää minne tahtoo, jolta voi vaatia mitä tahtoo, jonka kanssa ylipäänsä voi tehdä mitä tahtoo, ja joka vaan — tottelee.»
Nähtyään Dusen »Talonpojan ritarillisuudessa» Ida Aalberg saattoi miehelleen mielihyvin todeta Bertha Forsmanin sanoneen, että »Misse oli paljon parempi».
Ida Aalberg, »Suomen Duse», »Pohjolan Duse», kuten varsinkin venäläiset lehdet hänestä myöhemmin kirjoittivat, ei tavannut italialaista Sarah Bernhardtin oppilasta ja kilpailijaa kuin tämän ainoan kerran. Etteivät Bertha Forsmanin arvostelut olleet mitään ystävän ystävälle antamia lohdutteluja, selviää kyllä pietarilaisista lehdistä, jotka, Dusen vierailujen juuri päätyttyä, julkaisevat pitkiä ja ylistäviä arvosteluja Suomalaisen teatterin primadonnasta.
Kokonaisen alakerran käsittävässä selostuksessaan Suomalaisen teatterin »Romeo ja Julia» esityksestä puhuu J. Norden »St. Petersburger Zeitung»-lehdessä Ida Aalbergin taiteen luonnollisuudesta ja yksinkertaisuudesta, sanoo sen karttavan »kaikkia räikeitä säveliä, kaikkea laulavaa lausuntaa, kaikkea teennäistä asennetta, kaikkea vaikutuksentavoittelua.» —
»Vaaleana, notkeana, taipuvana kuin kedonkukka tuulessa, tyttömäisenä ryhdiltään ja liikkeiltään, kasvoiltaan pohjoismaisen — pikemmin ruotsalaisen kuin suomalaisen tyypin mukaan — kauniina, sielukkain silmin — semmoisena tuli tämä Julia kohtaamaan onnetonta Romeotaan, semmoisena hän meitä kohtauksesta kohtaukseen yhä enemmän ja enemmän vangitsi. – – – Emme voi seurata hänen näyttelemistään kohtaus kohtaukselta, emme varsinkaan senvuoksi, että suomalainen vierailija tässä osassa antoi paljon enemmän kuin paljon puhuttu, viikkoa aikaisemmin esiintynyt Eleonora Duse. – – – Neiti Aalbergissa yhtyy, mikäli häntä voi yhden osan perusteella arvostella, etelämainen temperamentti germaanis-skandinaaviseen sieluntaipuvaisuuteen, tulinen intohimo ikävöivään kaipaukseen, hän voi yhtä hopeanheleästi ja riemuisasti nauraa kuin sydäntä liikuttavasti itkeä. Kirkas ääni, joka korkeimmissa sävelissä vähän värjyy, ja hyvinkouluutettu, viimeistelty ääntäminen tekivät mitä parhaan vaikutuksen: kaikkein äänettömimmässä kuiskauksessakaan ei mennyt yhtäkään tavua hukkaan. – – – Se merkitsi varmaan ihmettä niille, jotka olivat kuulleet suomenkieltä vain joutuessaan liikesuhteisiin Pargolan ajurien tai Ochtan maitovaimojen kanssa. »Ylisteltyään Ida Aalberg mimiikkiä »St. Petersburger Zeitungin» arvostelija ei voi olla sittenkään selostamatta suorituksen yksityiskohtia, mutta selostus ei kuitenkaan sano paljoa.
»Novoje Vremja» selittää Ida Aalbergin taiteen suurimmaksi viehätysvoimaksi luonnollisuuden ja yksinkertaisuuden. »Novosti» esitti hänet lukijoilleen »hyvin huomattavaksi» taiteilijaksi ja sanoo hänen Juliansa uhkuneen suloa ja rakastettavuutta.
Tutustuminen Eleonora Dusen taiteeseen epäilemättä oli Ida Aalbergille suuri elämys, paljoa suurempi kuin hänen miehelle kirjoittamansa kirjeen sanoista käy ilmi. Hän oli siksi herkkä ja vaikutuksille altis, että sanomalehtien heti tämän jälkeen yhä uudestaan käyttämät sanat »yksinkertaisuudesta ja koruttomuudesta» hänen taiteessaan ainakin osaksi voitaneen johtaa hänen Pietarissa näkemistään Dusen esityksistä. Henkilöt, jotka ovat seuranneet sekä Dusen että Ida Aalbergin myöhempää näyttelemistä, ovat todenneet, ettei jälkimmäinen matkinut edellistä eikä omaksunut toisen näyttelemisessään käyttämiä ilmaisukeinoja semmoisinaan. Mutta todennäköisesti tutustuminen Dusen hermotaiteeseen vaikutti heti hillitsevästi Ida Aalbergin taideluomiin.
Syksyllä 1892 Ida Aalberg teki matkan Pietariin nähdäkseen Sarah Bernhardtin esiintymistä Venäjän pääkaupungissa. Duse ja Sarah Bernhardt risteilivät näihin aikoihin Eurooppaa toistensa kilpailijoina. Kritiikki piti enemmän italialaisen taiteesta, mutta jumalaisen Sarah'n näytännöt kävivät paljon suuremman ulkonaisen loiston ja hälyn merkeissä. Hänen diivaeleistään ja reklaamintekotaidostaan sai Pietarissa 1891 erinomaisen käsityksen. Hänelle hymyiltiin, mutta luonnottoman korkeista lippujen hinnoista huolimatta pietarilaiset täyttivät katsomon ilta illan jälkeen. Ida Aalberg kirjoitti miehelleen, että Sarah'n taidetta katsotaan kuin varieteetä, mutta ei voinut pidättyä antamasta tunnustusta entisen ihailunsa esineelle.
Jo Duse-näytännöistä ja omasta menestyksestään keväällä 1891 Ida Aalberg sai mitä kiihkeimmän halun tulla tunnetuksi Venäjällä. Kotimatkallaan hän kirjoitti Kaarlo Bergbomille kirjeen, joka on ensimmäinen askel niihin pitkiin neuvotteluihin, joita hän sitten kävi Suomalaisen teatterin johtajan kanssa suurista vierailunäytännöistä Pietarissa ja Moskovassa. Bergbom asetti ehtoja, hän oli kokemuksiensa nojalla saanut huonon käsityksen venäläisistä järjestäjistä, hän vaati takeita ennenkuin lupasi lähettää Suomalaisen teatterin tuommoiselle retkelle. Asia oli Ida Aalbergille todellinen sydämenasia; kun diplomaattiset — todella diplomaattiset — neuvottelut eivät vieneet toivottuun tulokseen, särkyivät välit pahasti. Ida Aalbergin mielentilaa tämän toiveen rauettua kuvaa hänen seuraava, joulukuun alussa 1891 Bertha Forsmanille kirjoittamansa kirje:
»Olen juuri lukenut loppuun Kreutzersonaatin, luin sen toiseen kertaan, ja minusta se on hirvittävä, mutta tosi. Minä voin nauttia siitä, että näen totuuden noin alastomana, se on kamalaa ja minua värisyttää, mutta vieläkin nautin siitä. Uh! miten lakimme ovat barbaarisia ja miten minä vihaan juridiikkaa. Raakuutta ja valhetta kaikki tyyni, kaikki tyyni.
Oletteko kuullut hauskaa uutista, että minun komeasti valmistamani Pietarin matka menee myttyyn. Kuinka kauan tahtoo Jumala koettaa kärsivällisyyttäni ennenkuin hän antaa minulle voimaa murtaa vuori. Tästä loistavasta tuloksesta saan kiittää Bergbomia ja hänen sisartaan. Milloin iskeekään taivaan salama häneen sen petollisuuden ja valheellisuuden vuoksi, jolla hän kietoo kaikki, jotka tulevat hänen kanssaan tekemisiin. Todennäköisesti hän ei voinut sietää minun henkistä ylemmyyttäni, senvuoksi on hänen suhtautumisensa tähän asiaan ollut katkeamatonta valhetta. [Kuten aikaisemmin on mainittu neuvotteluja sanotaan käydyn kummaltakin puolelta diplomaattisin keinoin.] En halua viipyä yksityiskohtien kuvaamisessa, sillä minusta tämä komedia tuntuu niin sanomattoman surkealta, sanon vain, että hän viime hetkessä löi kortit käsistäni. Oh, olen ollut sairaana katkeruudesta ja halveksimisesta ja nyt tunnen voittamattomaksi käyvää inhoa kaikkea, kaikkea suomalaista kehtaan — Gallenia lukuunottamatta, — ja ellei se muuten käy, niin katkaisen kaiken ja teen kiertueeni ruotsiksi. Olen kuullut ja lukenut, että nyt taas innokkaasti aletaan pohtia kysymystä kotimaisesta ruotsalaisesta taiteesta, enkä minä jaksa kauempaa, ajaudun karille, palan poroksi, mutta minä tahtoisin saavuttaa päämaalini ennenkuin kuolen. Olen maannut vuoteen omana pari viikkoa, ja kun ihmisten aina täytyy tietää syy, olen sanonut olevani kipeä, mutta tämä tauti on ollut vain henkistä kärsimystä, epätoivoa niin suurta, että olen maannut kylmät kääreet sydämelläni, tuska on ollut niin suuri. — Jos sattumalta olette selvillä Arppen osoitteesta, niin olisittekohan niin hyvä, että lähettäisitte sen minulle. Lundegård on ollut täällä; sillä viikolla elin parempaa elämää, mutta nyt hänkin on poissa Minusta kaikki näyttää niin pohjattoman synkältä, kuinka ihmiset ovatkaan pieniä, varsinkin miehet. Heillä ei ole sielussaan kerrassaan mitään. Tuntuu kuin olisi Suomenmaan yli levitetty kuolinvaate.
Teidän onneton
Ida Aalberg.»
Bertha Forsman, innokas fennomaani, oli ennenkin varoittanut Ida
Aalbergia poikkeamasta aatteellisuuden tieltä? Nyt hän teki samoin.
Muutamia päiviä myöhemmin Ida Aalberg kirjoittaa:
»Sanotte, että Duse tulee Pietariin ja että hän näyttelee nuorta tyttöä »Myrskyssä», Oh! minä voin tulla hulluksi. Minä mahdan olla pelkuri, tyhjänpäiväinen, vailla luonnetta, kun voin sietää tämän kaiken. Miksi en riistäydy irti, miksi en revi tuhansiksi palasiksi kaikkia noita surkeita siteitä, jotka minua sitovat. Miksi en voi muodostaa omaa seuruetta, minä tiedän, että minulla on yhtäpaljon tunnetta ja tahtoa kuin hänelläkin, tiedän että voin näytellä yhtä hyvin kuin hän, kunhan pääsen pois näistä surkeista oloista, jotka ovat myrkyttäneet sieluni ja joita en jaksa unohtaa, en edes näyttämöllä, en ainakaan helsinkiläisellä. Ajatelkaa, päästä maailmaan, avaraan maailmaan, päästä pois panettelusta ja muusta moisesta roskasta, jota pikkumaiset naiset ja likaiset miehet tartuttavat toisen selkään. Ajatelkaa, että semmoiset miehet kuin Juhani Aho tässä eräänä päivänä oli lausunut iloitsevansa siitä, että Pietarinmatkani oli mennyt myttyyn, koska hän ei voinut ymmärtää, miksi pitäisi auttaa henkilöä, jolla ei ole mitään tunnetta isänmaataan kohtaani Olkaa nyt iloinen ja rohkea, jos voitte! Mikä onni, että Te olette minulla, että minulla on yksi ihminen, jolle voin huutaa tuskani, ellei minulla olisi Teitä, mitä tyhmyyksiä mahtaisinkaan tehdä. Kiitoksia kirjeestänne. Te olette niin viisas ja tyyni, kun minusta on kysymys. Sananne tulevat kuin omasta sydämestäni, minä ymmärrän tuon kaiken niin hyvin tyyninä hetkinä, mutta sitten tulee myrsky ja minä unohdan kaiken. Olen ruvennut ajattelemaan, että tokkohan Arppe olisi halukas rupeamaan impressariokseni, luonnollisesti seurue olisi suomenkielinen. Hän on sivistynyt ja kielitaitoinen henkilö ja pitäisi tämän tuntua hänestä hauskemmalta kuin laahata jäljessään mokomaa retusseuruetta pikkukaupungista toiseen, kuten hän nyt tekee. Aion joka tapauksessa kysyä häneltä.
Haluatteko ilmoittaa minulle, koska Duse tulee, istun täällä enkä tiedä mistään. Tiedättekö, että Lundegårdin ystävät ovat päättäneet, että »Vuorenviemä» esitetään venäläisessä teatterissa, mutta suomeksi. Siitä tulee yksityisyritys, maalarit Gallen, Sparre ja minä etunenässä. Minä näyttelen naispääosaa ja Sparre aikoo esittää miehisen pääosan. Bergbom oli loukannut Lundegårdia, sen vuoksi tämä ei anna kappalettaan meidän teattereillemme. Jos nyt Sparre saa todellakin toivonsa toteutumaan, niin ajatelkaapas, mikä korvapuusti viikingeille!» – – –
Miten loogillisesti yhtyykään viimeinen lause aikaisempiin uhkauksiin näytellä vaikkapa ruotsiksi!
1890-luvun alkuvuodet olivat Kaarlo Bergbomille suurten koettelemusten aikaa. Minna Canth, Gustaf von Numers, Ida Aalberg ja Adolf Lindfors rikkoivat kukin välinsä hänen kanssaan. Näissä luopumuksissa Bergbom on yleensä näytellyt marttyyrin osaa, eikä voi väittää, että hän olisi kenellekään heistä tehnyt vääryyttä. Ida Aalberg sai sangen pian katkerasti kokea, että varovaisuussyyt, joiden vuoksi tohtori kieltäytyi suostumasta hänen mieliaikeeseensa, voivat olla sangen perusteltuja.
Ida Aalbergin suhde suomalaisuuteen oli jo pitkän aikaa ollut sangen häilyvä. On hyvin luultavaa, että hän Lauri Kivekkään elämän loppuaikoina vaikutti tämän kielikiihkoiluun hillitsevästi ja jäähdyttävästi. Heidän kirjeenvaihdossaan on politiikalla sangen huomattava sija, Ida Aalberg otti täydestä sielustaan osaa miehensä kaikkiin puuhiin, lähettäen neuvoja, kehoituksia ja varoituksia. »Ole kylmä, ole kylmä!» on hänen ainaisena ohjeenaan intoilevalle Kivekkäälle, ja kymmenet kerrat hän varoittaa tätä antautumasta Jonas Castrénin vaikutukselle alttiiksi. Samoihin aikoihin, jolloin Ida Aalbergin ja Bergbomin välit särkyivät, julkaisi Hannes Gebhard »Valvojassa» pitkän kirjoituksen suomalaisuuden edistymisestä ja väitti, että Ida Aalbergin ynseys Suomalaista teatteria kohtaan oli sekin esimerkkinä siitä, että kansallisen asian vainiolla elettiin takatalvessa. Ida Aalberg tosin Bergbomin iloksi jyrkin ja kopein sanoin väitti vääräksi Gebhardin syytöstä, mutta hänen omat, joskin puuskaiset lausuntonsa ja käyttäytymisensä todistavat tarpeeksi selvästi, että suomalaisuuden aate oli tähän aikaan varsin vieras hänen sydämelleen.
Kun Suomalainen teatteri ei tähän aikaan ollenkaan voinut luottaa Ida Aalbergin avustukseen ja parhaillaan toimi heikosti, on ymmärrettävää, että taiteilijaa alettiin syyttää oikullisuudesta ja itsekkyydestä. Juhani Aho, joka 1880-luvun alussa nuorena sarkatakkisena ylioppilaana oli osannut vain ujosti ihaillen katsella Ida Aalbergia, otti nyt, Parisin matkan tehtyään ja esiintyessään silinteripäisenä kaupunkilaisherrana, kasvattaakseen näyttelijätärtä, joka oli vanhempi kuin hän. Huhtikuussa 1892 Aho kirjoitti »Päivälehteen» pitkän kirjoituksen nimellä »Hiukan arvostelujen arvostelua». Siinä hän, todettuaan ensiksi, että kaikkiakin taidealoja koskeva kotimainen kritiikki on ollut heikkoa ja liiaksi hellivää, puhuu erikoisesti teatterikritiikin huonoudesta. On syytä ottaa Ahon taitavasti laatimasta artikkelista muutamia kohtia:
»Teatterikritiikki on, mitä ruotsalaiseen teatteriin tulee, saanut tuon tuostakin kuulla hyvinkin ankaroita moitteita siitä, että sen ylistelyt eivät ole vastanneet sitä, mitä teatteri on voinut tarjota. Ulkoapäin tulevat tyytymättömyyden osoitukset on kuitenkin pian aina saatu vaikenemaan. Vasta tänä vuonna on paino ulkoapäin käynyt niin raskaaksi, että koko tämän laitoksen seinät ovat alkaneet epäilyttävässä määrässä horjua. Tyytymättömyys on etupäässä kohdannut teatterissa vallalla ollutta järjestelmää. Vihdoin viimeinkin sentään on ruotsalainen teatteriyleisö kyllästynyt ulkomaiseen korutavaraan ja alkanut vaatia vakavampaa kotimaista. Miten voimakas tuo puhallus lienee ja kuinka kauvan se kestänee, sen saanee näyttää vastaperustettu draamallinen yhdistys. Mutta että asian nykyinen tila on näinkin kauvan kestänyt, siihen ei liene kritiikkikään aivan syytön.
Suomalainen teatteri on kaikkien meidän lempilapsi. Olemme nähneet sen syntyvän ja pienestä pitäen varttuvan siksi sivistyslaitokseksi, mikä se tätä nykyä on. Se ei ole meille muukalainen, niinkuin ruotsalainen teatteri on yleisölleen. Se on meille likeinen sukulainen. Semmoisena se on luonnollisesti saanut osakseen hellyyttä, joka ei aina ehkä ole ollut sen edistykselle hyödyksi. Arvostelu ei aina ole ottanut kyllin totisesti moittiakseen ilmaantuneita puutteita eikä lausuakseen niitä toiveita, joita yleisössä joskus on löytynyt.» (Kirjoituksessa seuraa kriitillinen katsaus Suomalaisen teatterin lähinnä kuluneeseen toiminta-aikaan.) – – – »Mainitsin äsken, että yksi vika kotimaisessa arvostelussamme on ollut se, että se joko liiaksi kiittää tai liiaksi moittii, mutta opettaa ja johtaa vähemmän.
Jos ei tämä väitteeni olekaan oikea ilman poikkeusta, niin pitänee se kuitenkin pääasiassa paikkansa. Se näkyy varsinkin niistä hedelmistä, joita se on kantanut. Ihailevan, kaikissa tiloissa kiittävän kritiikin tuloksia, senverran kuin kritiikkiä voi tuloksien synnyttäjänä pitää, on epäilemättä meidän etevin näyttelijä rouva Iida Aalberg. Hän sopii mielestäni juuri senvuoksi niin hyvin esimerkiksi, että hänessä ilmestyy tämän arvostelutavan sekä hyvät että huonot puolet.
Hyviä puoliakin niitä näet on olemassa ja tunnustettakoon niiden olemassaolo kernaasti. Tämän taiteilijan kehitykselle on epäilemättä ollut erittäin suotuisaa se suosion maaperä ja innostuksen ja tunnustuksen ilmanala, jossa hän on kehittynyt. Ellei häntä olisi arvostelun ja yleisön puolelta sillä tavoin kainaloista kannatettu kuin vuosien kuluessa on tehty, niin ei hän varmaankaan olisi päässyt niin pian omaan alaansa juurtumaan ja niin sorjaa vartta kasvamaan kuin hän on tehnyt. Lahjat, olkootpa ne kuinka etevät tahansa, kuihtuvat, jos ei niillä ole tilaisuutta päästä näkyviin. Taiteilija, joka aina saa olla varma menestyksestään, toimii ja työskentelee suuremmalla inspiratsionilla kuin se jonka täytyy epäillen kysyä itseltään, tokko hänen uusi luomansa tulee miellyttämään. Ja Iida Aalberg on, niinkuin sanoin, aina saanut nähdä, että arvostelu ja yleisö ovat painaneet hyväksyvän sinettinsä hänen luomainsa alle.
Mutta kun nyt on kerran tullut puheeksi varjopuolet, niin puhuttakoon niistäkin. Ja tässä nyt puheena olevassa erikoistapauksessa ei niitäkään puutu.
Vastamainitun näyttelijän esityksessä on näet heikkoja kohtia, joihin syyt osaksi ovat haettavat liika veltossa ulkoapäin tulevassa arvostelussa.
Ida Aalbergin parhaita avuja on hänen kaunis plastiikkansa. Suurissa murhenäytelmissä sitä vastaan ei ole mitään muistuttamista. Laajat liikkeet ja voimakkaat repliikit ovat paikallaan, kun annetaan kuningattaria ja ruhtinattaria. Mutta kun ne muinaistarustosta seuraavat näyttelijän mukana nykyaikaan ja kun joku tavallinen porvarisnainen kiertää ruumistaan, tuijottaa silmillään ja avaa suutaan samalla tavalla kuin edelliset, niin silloin on ammuttu yli maalin ja vaikutus ei satukaan siihen sydämeen, johon se oli tarkoitettu.
Voima on niinikään yksi niitä avuja, joista Iida Aalbergia on enin ylistetty. Tämän voiman käyttämistä vastaan olen kuitenkin usein kuullut yksityisesti muistutuksia tehtävän. Moni repliikki, jonka voisi sanoa paljon paremmin ja hienommin toisella tavalla, sanotaan kuitenkin usein raivolla, joka siihen ei ollenkaan sovi. Esimerkkinä tästä mainittakoon m.m. sitä kohtausta, jossa Hedda Gabler polttaa Lövborgin käsikirjoituksen. Kun näytelmä vaatisi hillittyä riemua, riehuu ja huutaa näyttelijä henkilönsä luonteelle aivan soveltumattomalla tavalla.
Rouva Aalbergin lausumistaito on tunnustettu erinomaisen selväksi, niin että joka sana ja joka tavu tunkee paratiisin perälle saakka. Mutta aikain kuluessa on tämä lausumistapa joutunut harhateille siten, että näyttelijä melkein on tottunut pois luonnollisesta puhetavasta. Tavallisimmat repliikit lausutaan n.s. alleviivattuina, jotenka tuntuu siltä kuin lukisi kirjaa, missä joka sana on harvennettuna. Tottumus näyttelemään Ibseniä, jonka repliikeissä löytyy monessakin salainen sivuajatus, on vienyt siihen, että aivan tavallisetkin repliikit sanotaan mystillisellä äänenpainolla. Tuntuu hiukan hullunkuriselta, kun esim. sellaiseen repliikkiin kuin: »Saako luvan olla kuppi teetä», pannaan mystillinen merkitys, lausutaan sillä äänellä kuin olisi kupissa myrkkyä. Kun sitten tulee joku todellinen huippurepliikki, ei sitä sitten enää saadakaan esille niinkuin sen sisältö vaatisi.
Nuorempana ollessaan hurmasi rouva Aalberg parterriyleisöä viehättävillä keikailuillaan sellaisissa osissa kuin esim. »Ensi lempi». Se meni naisyleisöönkin niin, että löytyy kokonainen sukupolvi nuoria neitosia, jotka alkoivat jäljitellä esikuvaansa. Heissä tapaa usein samoja kasvojenliikkeitä ja samoja äänenväreitä. Rouva Aalberg itsekin on innostunut niihin niin, että ne samat liikkeet, samat suloiset hymyilyt ja äänenpainot melkein säännöllisesti tulevat takaisin kaikissa osissa, joissa niihin vähänkään on tilaisuutta.
Luonnostaan ja totutusta tavastaan on tietysti mahdoton kokonaan vapautua, mutta ajoissa sellaisista huomautettuna olisi näyttelijä varmaankin voinut tätä maneeriaan suuressa määrin välttää.
Ida Aalbergin kieltä on kehuttu ja tottahan onkin, että harvan muun näyttelijän suusta on saatu kuulla niin puhdasta ja kaunista suomea kuin tämän, joka on synnynnäisesti suomalainen. Mutta läheskään virheetön ja puhdas ei kuitenkaan ole Ida Aalberginkaan kieli, sanojen ääntäminen on usein hyvinkin kummallinen ja arkaa kielikorvaa loukkaavaa. Kun hänen pitää sanoa »kuolema», sanoo hän sen »kuallema», kun »äiti», niin »eitti», kun »väsyksissä», niin »vässyksissä» j.n.e.
Yhdestäkään näistä heikoista puolista ei muistaakseni ole julkisuudessa muistutettu. Ihastus on painanut silmänsä umpeen ja korvansa lukkoon, ja valitettavasti ei näy taiteilijan itsekritiikkikään riittäneen näitä puutteita huomaamaan ja poistamaan. Hän on tottunut omaan maneeriinsa ja osaksi totuttanut siihen yleisönsäkin. Luulen kuitenkin, että tätä olisi voitu välttää, jos arvostelu alusta alkaen olisi käsittänyt tehtävänsä vähän ankarammin.
Nyt ovat nämä viat vuosien kuluessa saaneet kasvaa ja levitäkin niin, että niitä ei tapaa ainoastaan näyttelijässä itsessään enenemässä, mutta tarttumassa melkein kaikkiin hänen nuorempiin virkasisariinsa, jopa veljiinsäkin.» — — –
Tämän kirjoituksen johdosta syntyi »Päivälehden» palstoilla Juhani Ahon ja Kasimir Leinon välillä pitkä väittely, jossa jälkimmäinen ei oikein hyvin voinut pitää puoliaan edellisen savolaista ironiaa vastaan.
Ernst Ahlbom, joka näihin aikoihin kuului näyttelijänä August
Arppen ruotsinkieliseen seurueeseen, on muistelmissaan kertonut Ida
Aalbergista:
»Suuri suomalainen näyttelijätär rouva Ida Aalberg-Kivekäs oli joutunut johonkin riitaan tohtori Bergbomin kanssa. Rouva Arppe alkoi silloin vaikuttaa mieheensä ja pyydellä, että tämä kiinnittäisi rouva Kivekkään teatteriinsa skandinaavista kiertuetta varten, ja kuinka olikaan, herra Arppe aloitti neuvottelut oikullisen taiteilijan kanssa. Ne kestivät kauan, sillä joka päivä tämä esitti uusia vaatimuksia. Että rouva Kivekäs oli pohjoismaiden suurimpia taiteilijoita, on kiistämätöntä, mutta kyllä hän monesti saattoi suomalaisen teatterin johtokunnan vaikeisiin asemiin vaatimalla melkein mahdottomia. Kun Coquelin vanhempi oli Helsingissä, tapasi rouva Kivekäs hänet eräillä illallisilla hovijahtimestari Linderin luona. Kohtelias ranskalainen valitteli, ettei hän saanut nähdä suurta suomalaista tragédienneä näyttämöllä, johon Ida Aalberg ihastuneena huomautti, että tuo toivomus kyllä voitiin täyttää, minkä jälkeen hän keskellä yötä soitti tri Bergbomille ja ilmoitti tälle, että hän seuraavana päivänä k:lo 1 i.p. näyttelisi koko »Elinan surman» Coquelinille ja kutsuvieraille. Tohtori ei voinut kieltää, ja Coquelin lupasi saapua tilaisuuteen. Olin läsnä tuossa tyypillisessä primadonna-näytännössä, ja tietoisena voimastaan ja täydellisyydestään rouva Kivekäs näytteli tuona päivänä tavattoman hienostuneesti. Rouva Kivekkään neuvottelut johtaja Arppen kanssa vihdoinkin saatiin loppuun, matkasuunnitelma oli valmis ja kappaleet, joita piti esittää, olivat Thérèse Raquin, Adrienne Lecouvreur ja Kamelianainen. Harjoittelimme venäläisessä teatterissa ja rouva Kivekkään oli määrä esittää osansa suomen kielellä, jottei suututtaisi fennomaaneja. Kuin kohiseva pyörretuuli vaikutti diiva, kun hän pitkän odotusajan päästä saapui harjoituksiin, mutta oli sekä mielenkiintoista, että elähdyttävää seurata hänen näyttelemistään. Eräänä päivänä, kun meidän oli määrä harjoitella Thérèse Raquinia, odotimme yli tunnin juhlittua vierailijaa — mutta ketään ei kuulunut! Johtaja Arppe soitti hänen kotiinsa; siellä selitettiin hänen olevan kipeän, tuotiin lääkärintodistus, kiertueesta ei tullut mitään, ja suomenkieliset lehdet olivat tyytyväisiä.»
Ahlbomin kuvaus ei kylläkään kaikilta yksityiskohdiltaan pidä paikkaansa, mutta lienee pääasiassa oikea. Coquelinin kunniaksi oli Seurahuoneelle kokoontunut pieni piiri, ja — haihduttaakseen ranskalaisen näyttelijän tilaisuudessa osoittamaa huonoa tuulta — Ida Aalberg teki ehdotuksen »Elinan surman» esittämisestä. Näyttelijätär tuskin soitti keskellä yötä Bergbomille, koskapa pyyntöä lähetettiin Suomalaisen teatterin johtajalle esittämään Jac. Ahrenberg, joka samana iltana tapasi Emilie Bergbomin Arkadia-teatterissa. Coquelinissa herätti näytös suurta mielenkiintoa, »école de Victor Hugo!» [Victor Hugon koulu] sanoi hän vieressään istuvalle Ahrenbergille seuratessaan Ida Aalbergin romanttista tulkintaa. Ranskalaisen koomikon sanotaan olleen niin innostuneen, että hän lupasi koettaa saada kappaleen näyttämölle Pariisissa.
* * * * *
Aivan viime aikoinaan Ida Aalbergin ja Lauri Kivekkään avioliitto ei ollut enää niin sopusointuinen ja onnellinen kuin aikaisemmin. Lauri Kivekkään tunne ei muuttunut, mutta Ida Aalbergin kirjeistä näkee, että hänestä entinen hellyys oli suureksi osaksi kadonnut. Poissa ovat niistä entiset rakkaat lempinimet, »Lauri kulta» tuntuu melkein viralliselta entisten »Kisse» ja »Luttu» nimitysten rinnalla. Hän ei anna miehelleen elämänohjeita entisellä lämpimällä tavalla, vaan verraten ankaran kritiikin muodossa. Alinomaiset sairaudet synkensivät paljon Kivekäs-puolisoiden elämää, kesäiset kylpymatkat Keski-Eurooppaan eivät paljoakaan auttaneet. Lauri Kivekäs kuoli, pitkän aikaa riuduttuaan, maaliskuussa 1893. Sen vuoden pitkänäperjantaina [hautaus oli toimitettu edellisenä päivänä.] Ida Aalberg vastasi Bertha Forsmanin osanottokirjeeseen:
»Sama ääretön tyhjyys ympäröi minua nyt kuin eilenkin, enkä ymmärrä, miten jaksan elää. Miksi Jumala teki minulle tämän? Olinko niin huono, että minua piti rangaista näin ankarasti, miksi sai hän kuolla ensin ja miksi pitää minun vielä elää.
Hän kuoli palmusunnuntaiaamuna k:lo 6.22. Aamu oli kirkas ja ihana, aamu sarasti ja taisteli jokapäiväistä taisteluaan pimeyden kanssa. Aurinko lähetti ensimmäisen säteensä, kirkastuneena hän katsoi kohden korkeutta, katse murtui, vielä muutamia nykähdyksiä ja hänen sielunsa oli muuttanut valoisampaan maailmaan. Että tuleva elämä on jotain kaunista, sen näki siitä ihanteellisesta rauhasta, joka oli hänen kasvoillaan kuoleman hetkellä. Koskaan hän ei ole ollut niin kaunis kuin silloin. Kuolinkamppailu oli kova, hän ojensi oikean kätensä minulle — (vasen oli halvattu) — k:lo 4, katse oli suunnattu minuun kaksi tuntia kestävän hirvittävän kamppailun ajan, hänen rintansa oli pakahtua, ennenkuin loppu tuli. — On niin monta onnetonta ihmistä ja niin monta onnetonta avioliittoa, missä kuolema olisi pelastaja, miksi sellaiset siteet eivät katkea. Onni on niin kaunis ja niin harvinainen, miksi pitää sen loppua kesken kukoistustaan. Ehkä me olimme onnessamme unohtaneet Jumalan ja tehneet toinen toisestamme epäjumalan, ja siksi tahtoi Jumala miekaniskulla näyttää, että hän oli kaiken antanut, näyttää kuinka epävarmaa on kaikki maallinen, näyttää, että sille ei voi rakentaa. Joku tarkoitus on tuolla suurella koettelemuksella, jonka Jumala on pannut harteilleni Golgatalle kulkeissani. Hän, Lauri, ei voinut puhua, mutta hänen hätänsä ja tuskaa täynnä oleva katseensa, joka kysyen ja odottaen oli minuun suunnattuna, osoitti, että hän odotti minun puhuvan. Sanoin hänelle hyvästi, sanoin tuntevani, että meidän täytyi tavata toisessa elämässä, kiitin häntä kaikesta, mitä hän oli minulle ollut j.n.e. Hänen katseensa tyyntyi, tyyntyi kokonaan, ja hän nukahti hetkeksi. Tämä tapahtui kymmenen minuuttia ennen kuolemaa.» — — —
Kun Lauri Kivekäs ja Ida Aalberg 1887 julkaisivat kihlauksensa, oli paljon niitä, jotka epäilivät heidän onnellisen avioliittonsa mahdollisuutta. Heidän sanottiin kumpaisenkin olevan liian suuria idealisteja sopiakseen reaalisen elämän velvoituksia täyttämään. Verraten pian alkoikin liikkua huhuja, että avioliitto oli onneton ja että aviopuolisot suunnittelivat eroa. Henkilö, joka läheltä voi seurata heidän yhdyselämäänsä ja joka ei suinkaan kuulunut Ida Aalbergin ehdottomiin ihailijoihin, Lauri Kivekkään nuorempi veli, on kertonut, että tämä huhu sai alkunsa palvelustytön väärinkäsityksestä. Kun Ida Aalberg tähän aikaan esiintyi Suomalaisessa teatterissa Cypriennenä Sardoun »Erotaan pois» kappaleessa, tuli nuorelle parille tavaksi huudella toinen toiselleen kaikissa mahdollisissa tilanteissa: »Erotaan pois!» Se oli leikkiä, mutta yksinkertainen kuulija käsitti sen todeksi, ja ympäristö sai hänen puheistaan mieluisan juorunaiheen.
Hirveän ja valheellisen huhun, joka on pitänyt Ida Aalbergia miehensä myrkyttäjänä, voisi selvittää samanlaisin perustein. Lauri Kivekäs oli elämänsä lopulla asianajajana aikoinaan kuuluisassa Sainion myrkytysjutussa Hämeenlinnassa. Eräänlaisella asianajaja-häikäilemättömyydellä hän sai silloin onnettoman naisen, jota syytettiin miehensä murhasta, tunnustamaan syyllisyytensä. Minna Canth otti tuosta jutusta aiheen »Sylvi» näytelmäänsä, myrkytyshistoriaan, jossa Ida Aalberg jo syksyllä 1893 esitti näyttämöllä pääosaa. Eipä tarvittu hänen puoleltaan paljon muuta kuin hyvää ja luontevaa näyttelemistä, kun huhu sai aiheen selittää, että hän näyttämöltä tulkitsi omaa persoonallista elämystään. Poroporvarilliset sielut muistivat silloin kauhistuksella sitäkin, että Ida Aalberg oli ollut omin käsin kantamassa miestään hautaan.
Lauri Kivekkään loppua koskeva huhu on tosin hyvin laajalle levinnyt, mutta niin arka, että sitä on vaikea tutkia. Ne ainoat tekoa kuvailevat yksityiskohdat, jotka tähän huhuun sisältyvät, tuntuvat perin mahdottomilta ja semmoisten ihmisten keksimiltä, jotka eivät vähimmässäkään määrässä ole tunteneet Kivekäs-puolisoiden elämää ja oloja.