XVIII.
VIIMMEISIEN VUOSIEN TAITEELLISESTA TOIMINNASTA.
Ida Aalbergin kuolemasta on kulunut siksi lyhyt aika, että varsinkin hänen elämänsä loppuvaiheista on liian vaikea laatia vähänkään tyhjentävää ja samalla objektiivista kuvausta. Vuoden 1911 suuret ristiriitaisuudet saivat aikaan, että hän kulutti kolmatta vuotta melkein toimettomuudessa ja katkerassa ja tuskallisessa yksinäisyydessä, mutta kuitenkin on hänen elämänsä viimmeinen vuosikymmen mitä rikassisältöisin. Toistaiseksi on mahdollista käsitellä vuosien 1905— 1915 välistä aikaa vain perin suppeassa muodossa.
* * * * *
Ida Aalberg oli kerran toisensa jälkeen yrittänyt näytellä vierailla kielillä, mutta ei ole mikään ihme, että näin saavutetut voitot jäivät puolinaisiksi ja ettei hän sitä tietä voinut saavuttaa pysyvää eurooppalaista ja yleismaailmallista mainetta. Ainoa toinen todellinen näyttelijä-suuruus, joka 1800-luvulla on yrittänyt samaa, näytellyt vierailla kielillä, lienee Ristori. Ernest Legouvén puolittain pakottamana italialainen näyttelijätär esiintyi Parisissa ranskan kielellä, ja tästä kokeesta ei ainakaan hänellä itsellään ole huonoa muistoa. Mutta kun Ristori myöhemmin mitä tarmokkaimpien opiskelujen jälkeen näytteli Lady Macbethia englanniksi, havaittiin hänen kielensä puutteelliseksi, ja kun hän Amerikassa uskalsi eräässä saksankielisessä teatterissa tulkita englannin kielellä pääosaa »Maria Stuartissa», onnittelivat yankeet häntä siitä, että hän osasi niin hyvin saksaa! »Tuo viimeinen ponnistukseni valtameren toisella puolella on antanut minulle sangen terveellisen opetuksen taiteellisesta leikittelystä», kirjoitti Ristori, joka sen jälkeen tyytyi näyttelemään vain italian kielellä.
Vuosien 1904—1905 suuri kiertue ei epäonnistunut taloudellisesti, mutta ei myöskään siinä suhteessa antanut tulosta, joka olisi houkutellut jatkamaan.
Kaikkialla, missä Ida Aalberg esiintyi saksan kielellä, hänet kuitenkin saatiin tietää suomalaiseksi taiteilijaksi. »Suuri suomalainen näyttelijätär» on hänen ainaisena nimityksenään, esiintyipä hän missä tahansa ja minkälaisessa ympäristössä tahansa. Ida Aalberg tunsi itsensä aina syvimmässä mielessä suomalaiseksi, ja kun häntä monien Suomalaisen teatterin kanssa sattuneiden ristiriitaisuuksien aikana syytettiin isänmaallisuuden puutteesta, ei hän milloinkaan tahtonut myöntää tuota syytöstä oikeutetuksi. Kaarlo Bergbomin teatteri ei hänestä vain ollut ainoa, jossa suomalaista näyttämötaidetta voitiin palvella.
On joskus sanottu, että Kaarlo Bergbom oli joka kerta, kun Ida Aalberg tuli Suomalaiseen teatteriin, äärettömän iloinen ja että hän huokasi helpotuksesta joka kerta, kun näyttelijätär taas lähti pois. Heidän kirjeenvaihtonsa antaa sangen paljon tukea tämmöiselle väitteelle. Aina 1880-luvun alusta lähtien Suomalaisen teatterin johtaja kirjoittaa niin nöyriä ja pyytäviä kirjeitä, että toisinaan tuntuu melkein pahalta, kun näkee, miten kopeasti ja vaateliaasti Ida Aalberg niihin vastaa. Kaarlo Bergbomia kohtaan Ida Aalberg esiintyi loppuun asti kuin hemmoteltu lapsi, joka äksyilee ja niskottelee ja kokeilee, kuinka pitkälle vanhempien rakkaus ulottuu. Suhde ei tosin tullut milloinkaan myöhemmin niin huonoksi, kuin se oli ollut 1890-luvun alkuvuosina, mutta liiankin selvää on, että Ida Aalbergin käyttäytyminen vanhaa suosijaansa kohtaan myöhemminkin jätti toivomisen varaa.
Vuonna 1902 Suomalainen teatteri muutti uuteen asumukseen ja sai nimekseen Suomen Kansallisteatteri. Ida Aalberg oli antamassa loistoa avajaisjuhlallisuuksille, mutta sai tuosta käynnistään Helsingissä tyytymättömyydenaiheen Bergbomia vastaan.
Vuoden 1903:n alussa Kaarlo Bergbom kirjoittaa Ida Aalbergille:
»Arvoisa rouva Paroonitar!
Olen kolme viikkoa ollut vuoteen omana, sairastanut pahaa keuhkokuumetta. Siinä syy, miksi en käynyt luonanne Helsingissä ollessanne. Mutta hyvälle ystävälle Thérèse Hahlille olitte silloin sanonut sanan, joka kovin kipeästi koski minuun. Syynä siihen, ettette esiinny Helsingissä on muka »Bergboms bry sig icke om att hafva mig» [Bergbomit eivät välitä minun tulostani sinne.]
Jos niin sanotte päästäksenne kysyjästä, jolle ette tahtonut antaa vastausta, olkoon menneeksi. Mutta jos tosiaan sitä ajattelittekin, erehdytte suuresti. Sekä minulle että sisarelleni on käyntinne näyttämöllämme juhla. Tulkaa niin usein kuin tahdotte — aina olette tervetullut. Meille iloksi, — teatterille kunniaksi. Muutamat epäkohdat ovat Teitä suututtaneet ja Te laskette ne meidän niskoillemme muistamatta, että me niistä saamme kärsiä paljon enemmän kuin Te. Ne ovat Teille vastuksina muutamia viikkoja, meille vuosien läpi.
Siis — jos tulette Maaliskuulla, tervetullut. Jos mieluummin tulette Pääsiäisen perästä, tervetullut. Jos lykkäätte käyntinne syksyksi, tervetullut silloinkin. Mainitkaa missä osissa tahdotte esiintyä, että saamme valmistaa käännökset hyvän sään aikana. Jos tahdotte suullisesti keskustella siitä, tulen Pietariin — mutta en nyt kohta, olen vielä liian heikko. Mutta myöhemmin.
Kunnioittaen
Kaarlo Bergbom.»
Ida Aalberg kirjoitti vastaukseksi:
»Arvoisa Herra Tohtori!
Teidän kirjeenne 18 p:ltä olen vastaanottanut.
Te olette kummastunut kuinka minä olen uskaltanut sanoa uskovani, ettei minua Kansallisteatterissa tarvita. — Minä olen sen uskaltanut syystä, että olin saanut sen vakuutuksen ja iloitsen suuresti nähdessäni, että siis se ei ole niin. Syytä tähän vakaumukseen on minulle kylliksi teatterin avausjuhla-asiassa annettu.
Tänä keväänä en enää tule.
Sitäpaitsi sanoitte syksyllä, ettei löydy minulle repertoiria. — Mitä myöhempään tulee siitä voimme myöhemmin päättää. Iloitsen että terveytenne on parempi ja toivon sydämellisesti pikaista voimistumistanne voidaksenne edelleen kehittää ja nostaa suomalaista taidetta.
Kunnioituksella
Ida Aalberg-Uexküll.»
Vaikka nämä kaksi kirjettä antavat verraten tyypillisen näytteen heidän kirjeittensä yleisestä sävystä, on kuitenkin varmaa, että Ida Aalbergin sydämen pohjalla oli mitä suurin hellyys Kaarlo Bergbomia kohtaan. Kun tohtori kesällä 1903 on sairaana ulkomailla, tiedustelee Ida Aalberg hätääntyneenä hänen osoitettaan saadakseen lähettää hänelle sydämellisen osanottonsa ilmauksen. Ja saatuaan kuulla, että Bergbom alkoi toipua, Ida Aalberg kirjoittaa Augusta af Heurlinille: »Ole hyvä purista lämpimästi Tohtorin kättä ja sano hänelle kuinka hartaasti toivon että hän meille takaisin annettaisiin, suurta työtänsä ainakin suurella hengellänsä ohjaamaan.»
Kerrotaan, että Ida Aalberg itki kokonaisen vuorokauden saatuaan tiedon Kaarlo Bergbomin kuolemasta. Varmaa on, että hän jälkeenpäin tohtori Bergbomista puhuessaan ilmaisi mitä syvintä kunnioitusta ja ihailua. Tämä myöhäinen kiitollisuus ja tunnustus on vanha tarina hyvästä teatterinjohtajasta ja hyvästä näyttelijästä, Ida Aalberg ei menetellyt paremmin eikä huonommin kuin hänen ammattialallaan yleensä menetellään. Jos Ida Aalberg alusta lähtien olisi mukautunut kaikkiin Kaarlo Bergbomin toivomuksiin, ei ole lainkaan sanottu, että hän olisi näyttelijänä kasvanut niin suureksi kuin kasvot. Esiintyessään vain vierailijana hän saattoi valita mieleisensä ohjelmiston, sai välillä tarpeellisia lepoaikoja, säästyi yleisön kyllästymiseltä enemmän kuin teatteriin vakinaisesti kuuluvan näyttelijän on mahdollista. Ida Aalbergin henkilökohtainen suhde Kaarlo Bergbomiin ei ole kuvaavaa vain yleiselle teatteripsyykelle vaan sen takaa näkyy — jos nimittäin katsoo vain tämän suhteen nurjaa puolta — itsesäilytysvaisto, jota ei voi muitta mutkitta tuomita. Ristiriidat heidän välillään lienevät, niin näkyviä kuin ovatkin, kuitenkin olleet verraten pinnallisia. On uskottavaa, että kumpaisenkin suurimpana riemuna oli työskentely yhdessä, vaikka Ida Aalberg ei ollut sitä aina kovin halukas tunnustamaan.
Kaarlo Bergbomin kuoltua Ida Aalbergista katosi halu »eurooppalaistua». Tämän jälkeen hän esiintyi vain suomenkielisenä näyttämötaiteilijana. Lukuunottamatta muutamia hyväntekeväisyysnäytäntöjä Pietarissa, joissa hän suomenkielellä tulkitsi Hugo von Hoffmansthalin »Elektraa», ja lyhyttä suomenkielistä vierailumatkaa Unkariin ja Pietariin vuonna 1907 hänen koko taiteellinen toimintansa tapahtuu kotimaassa. Tuntuu melkein siltä, että Bergbom vasta kuolemallaan kirkasti Ida Aalbergille elämäntyönsä arvon.
* * * * *
On joskus sanottu, että onnellisessa avioliitossa on vaikeata määritellä, mikä osuus kummallakin puolisolla on yhteisessä saavutuksessa.
Ida Aalbergin ja vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin avioliitossa tuntuu
erääseen aikaan olleen verraten varmasti määritelty työnjako.
Vapaaherra edusti yhteisessä taiteellisessa työssä teoreettista älyä,
Ida Aalberg oli toimeenpaneva voima.
Ida Aalberg oli erinomaisen henkevä ja älykäs nainen. Vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin suuresta vaatimattomuudesta johtui, että eräät aikalaiset pitivät Ida Aalbergia perusluonteeltaan älyllisenä. Tämmöinen erehdys on kyllä ymmärrettävää: on ollut suuri elämys kuulla tuon henkevän naisen toistavan miehensä teoreettisia oppeja, jotka koko luonteeltaan olivat erikoisia ja rohkeasti yksilöllisiä.
Ida Aalberg oli älykäs, mutta ei älyllinen. Kaikenlainen teoretisoiminen oli hänen luonteelleen tuiki vierasta, hän oli nainen ja hänellä oli — kaiken opiskelun ja lueskelun jälkeenkin — liian vähän varsinaista älyllistä kouluutusta pystyäkseen ominpäin muodostamaan teoriaa.
Ida Aalbergilla on kuitenkin ollut oma osuutensa miehensä teoreettiseen ajatteluun. Hän on määrännyt sen suuntaa. Ida Aalberg oli ollut aiheena siihen, että vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin filosofia kohdistui 1890-luvun lopulla näyttämötaiteeseen. Hänellä on täytynyt olla määräävä osuus siinä, että vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin teoreettisessa kannassa Kaarlo Bergbomin kuoleman jälkeen tapahtui eräs oleellinen muutos.
Vuonna 1908 julkaistiin »Ajassa» eräs kirjoitus Ida Aalbergin nimissä. Artikkelin otsikkona oli: »Kansa ja teatteri». Se on pitkä kirjoitus ja luonteeltaan sangen teoreettinen, vaikka lupaakin alussa pysyä käytännön kannalla. Se saarnaa kosmopolitismia vastaan taiteen alalla, se väittää, että hyvän taiteen tulee olla kansallista. Se puhuu Kaarlo Bergbomin jättämästä perinnöstä, kansallisesta teatterista, jota olisi kohotettava ja vaalittava.
Vapaaherra Uexküll-Gyllenband oli perusluonteeltaan kosmopoliitti. Taide, ei kansallinen ja suomalainen taide, vaan yleisinhimillinen taide, oli ollut hänen johtotähtenään. Asettuiko siis Ida Aalberg miestään vastaan tuossa kirjoituksessa? Se ei ole luultavaa, päinvastoin näyttää siltä, että koko kirjoitus on vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin laatima. Tyyli »Kansa ja teatteri» artikkelissa ei ole Ida Aalbergin yksinkertaista ja havainnollista, vaan vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin filosofian ja juridiikan kyllästyttämää tyyliä.[30] Mutta itse perusajatuksen muodostamisessa Ida Aalberg lienee ollut »primus motor», aloitteen tekijä ja määräävä voima.
Ida Aalberg kirjoitti elämänsä lopulla eräitä erittäin kauniita tunnelmakuvauksia, semmoisia kuin aikaisemmin mainittu »Kotiseudun lumous» tai muistelma Oulunkoskien laskusta erään kiertueen aikana. Kuitenkaan hän ei tunnu kernaasti tarttuneen kynään, jos oli kysymys julkisuudesta. Esim. vuoden 1908 alussa Kansallisteatterin »Elinan surman» esityksestä kirjoitettu ja hänen nimissään julkaistu arvostelu saattaa kyllä sisältää hänen omat mielipiteensä, mutta on alusta loppuun vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin laatima: on tallella vapaaherran saksalainen konsepti, jota ei mitenkään voi selittää suomalaisen alkutekstin käännökseksi.
Jalmari Hahlin ollessa Suomen Kansallisteatterin johtajana Ida Aalberg kevätkaudella 1907 vieraili kahdessa osassa: tuntemattoman kotimaisen tekijän »Luvatussa maassa» ja Victor Hugon »Lucrezia Borgiassa». »Valvojassa» Eino Leino merkitsi edellisen kappaleen perin heikoksi, jälkimmäisen vanhentuneeksi ja kirjoitti Ida Aalbergin osalle:
»Mitään erikoisen uutta eivät nämä Ida Aalbergin vierailut tällä kertaa esityksen puolesta tarjonneet. Mutta luonnollisesti on hänen oma taiteensa aina omiaan aateloimaan Kansallisteatterin näyttämön siksi tunteiden ja väkevien mielikuvien kentäksi, joka sen oikeastaan tulisi olla ja joksi ainoastaan Ida Aalberg sen vielä voi tehdä. Mielestäni on näin ollen arvostelijan tehtävä vain merkitä omansa ja epäilemättä myös koko teatteriyleisömme syvin kiitollisuus.» —
Vuoden 1907:n vierailut Kansallisteatterissa päättyivät kesken, sillä Ida Aalberg suunnitteli siihen aikaan kiihkeästi vierailuretkeä Unkariin. Saman vuoden syksyllä hän omine seurueineen esiintyi sekä Helsingissä että useissa maaseutukaupungeissa näytellen »Rosmersholmia», »Hedda Gableria», »Elinan surmaa» ja »Kotia». Kotimaisen arvostelun voi ehkä lyhyimpänä lukea »Vasabladetista», joka kirjoitti:
»Ida Aalbergin näytteleminen ei kaipaa monia sanoja. Ei tarvitse lisätä mitään siihen, minkä jokainen jo tietää, sillä hän on yhä sama täydellinen näyttelijätär kuin ennenkin. Hänen näyttelemisensä on viimeistä yksityiskohtaakin myöten viimeisteltyä, siinä on huippuunsa kehitettyä tekniikkaa, eloa ja suloa kaikissa liikkeissä ja kaiken yllä sitä sielukkuutta, jonka Ida Aalberg yksin voi luomilleen antaa. Voimme siis, kuten aina ennenkin, vain tunnustaa, että meidät on voitettu ja vallattu ja että olemme täynnä ihailua ja ihmettelyä.»
Helsinkiläisessä arvostelussa sentään oli havaittavissa jokunen soraäänikin. Varsinkin Volter Kilpi suhtautui Ida Aalbergin ja hänen seurueensa taiteeseen epäillen ja kielteisesti. Pitkän, kotimaassa tehdyn kiertueen tarkoituksena oli valmistautuminen esiintymistä varten Unkarissa, missä annettiin muutamia vierailunäytäntöjä vuoden lopussa. Magyarien kritiikki Ida Aalbergin taiteesta oli melkein yhtä innostunut ja ritarillinen kuin vuonna 1880. Puhuttiin »Pohjantähdestä», otettiin vertauskohdiksi Duse ja Bernhardt ja lisäksi etevä unkarilainen näyttelijätär Emilia Markus. Suomenkielen sanottiin olevan yhtä kaunista kuin unkarin kieli, jopa joskus muistuttavan kreikankieltä. »Neues Pester Journalissa» kirjoitettiin:
»Rouva Aalberg on suuri taiteilijatar, lahjakkaisuudessa aivan kuuluisinten ammattisisartensa vertainen. Ihana, notkea vartalo, suuret, puhuvat silmät, mieltäkiinnittävät kasvot, joissa kaikki mielenliikunnot elävästi ja tarkasti kuvastuvat. Hänen koko olentonsa muistuttaa Dusea, jonka kanssa hänellä on yhteistä tuo melodinen persoonallisuus, ja Ida Aalberg kuuluu ehdottomasti niihin näyttelijättäriin, joissa taiteen suuruus ja syvyys yhtyy hempeään naisellisuuteen ja runolliseen suloon. Hänen puhelunsa, hänen tapansa esittää inhimillisten tunteiden asteikkoa, on täynnä intuitsionia ja hienoa taidetta; on yhdentekevää, näytteleekö hän intohimoisesti liikkeillä vai ilmaiseeko hän mielensä kasvojensa ja silmiensä ilmeillä.»
Parhaiten menestyi Unkarissa »Elinan surma». Yleisömenestys ei muodostunut erikoisemmaksi, mutta unkarilaiset ylioppilaat juhlivat Ida Aalbergia laulamalla hänelle teatterissa, riisumalla hevoset hänen vaunujensa edestä ja vetämällä hänet loistohotellin eteen, missä taiteilija Pestissä ollessaan majaili. Vähäinen reservatsioni siitä, miten Ibseniä oikeastaan olisi näyteltävä, ilmestyi »Pester Lloyd» lehdessä, mutta ei pahasti himmennä näiden Unkarin näytäntöjen yleistä tunnelmaa. — Budapestista palattuaan Ida Aalberg näytteli seurueineen vielä Pietarissa.
Vuonna 1909 Ida Aalberg saavutti huomattavan taiteellisen voiton esiintymällä Helsingissä »Iphigeneia Tauriissa» draaman nimiosassa. Hänen lausuntansa ilmehikkyys ja hänen käyttämiensä asenteiden viivakauneus esiintyi edukseen tässä Goethen kaihoisassa ja viileässä runoelmassa. Goethen draamassa ei ole draamallista voimaa, ja Ida Aalberg esiintyi hänkin varsin vieraalla alalla, mutta kuitenkin oli draaman tulkinta silloisissa oloissa jotakin varsin poikkeuksellista. Ida Aalbergin oma innostus tarttui muihinkin näyttelijöihin ja riitti aateloimaan esityksen, joka kuitenkaan ei saavuttanut suuren yleisön suosiota.
* * * * *
Jalmari Finne on kertonut sanoneensa kerran Kaarlo Bergbomille: »Teidän varjonne lyö kumoon viisi seuraavaa Kansallisteatterin johtajaa.» Näitä sanoja ei oltu sanottu ainoastaan vakaumuksesta ja todellisesta syvästä ihailusta Kaarlo Bergbomia ja hänen elämäntyötään kohtaan, vaan myöskin lohdutukseksi Suomalaisen teatterin perustajalle, joka elämänsä lopulla huokaili suurten vastuksien ja surujen alla.
Yhtä vähän kuin Aleksanteri Suuri tai Bismarck kasvatti Kaarlo Bergbom itselleen valtansa perijää ja työnsä jatkajaa. Koko kysymys tuntuu olleen hänelle vastenmielinen. Aatteen miehenä hänen olisi pitänyt valita itselleen seuraaja, mutta on hyvin anteeksiannettavaa, ettei hän sitä tehnyt. Kaarlo Bergbom tiesi persoonallisesta kokemuksestaan, että teatterinjohtajan vähäinen kunnia maksetaan nöyryytyksillä ja kieltäymyksillä, joilla on vaikeata yrittää onnellistuttaa toista ihmistä.
Kaarlo Bergbomin suurimmissa voitoissa oli ollut määräävänä tekijänä Ida Aalberg. Ei ollut mitään suuruudenhulluutta, jos Ida Aalberg katsoi itsensä Bergbomin lähimmäksi perijäksi ja Bergbomin traditsionien suojelijaksi.
Vuonna 1909 Ida Aalberg valittiin Kansallisteatterin taiteelliseen johtoon.
Jo 1904—1905:n kiertueen aikana Ida Aalberg lienee seisonut tasavertaisena vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin rinnalla — vapaaherran itsensäkin mielestä. Ainakin jo sinä vuonna Ida Aalberg ohjailee, kuten kirjeet osoittavat, saksalaisten näyttelijäin roolianalyysiä. Tämän jälkeen hän yhä enemmän alkaa puuttua ohjaukseen, ja esim. Kansallisteatterin ottaessa esitettäväksi »Iphigeneia Tauriissa» Ida Aalbergin neuvot tuntuvat olleen sekä määrääviä että hedelmällisiä. Vaikka vapaaherra Uexküll-Gyllenband olikin Ida Aalbergin neuvonantajana ja mitä läheisimpänä työtoverina, sisältyy Ida Aalbergin ohjaajatoimintaan vuosina 1909—1911 paljon itsenäisyyttä ja omintakeista toimintaa.
Ida Aalberg saapui 1909 Helsinkiin täynnä innostusta ja uskoa ja harrastusta, joka ei koskenut vain suomalaista näyttämötaidetta, vaan suomalaista kulttuuria yleensä. Hän tahtoi koota ympärilleen kansallisen sivistyksen suurimmat edustajat, hän tahtoi perustaa oman »salongin», hän tahtoi suomalaista näyttämötaidetta mitattavan vain kaikkein korkeimmilla mitoilla. Nämä optimistiset toiveet pettyivät täydellisesti: emännän loistavasta seurustelutaidosta huolimatta »salonki» ei ottanut oikein menestyäkseen, ja taiteellinen toiminta teatterissa johti mitä surkeimpaan ristiriitaan, Ida Aalbergiin nähden suorastaan katastroofiin.
* * * * *
Ida Aalberg käsitti itsensä Bergbomin traditsionien suojelijaksi. Hänen Kansallisteatterin kanssa tekemäänsä sopimukseen kuului, että hän vuosittain ohjaisi neljä kappaletta, joissa myöskin itse esiintyisi näyttelijänä.
Kaarlo Bergbomin johdon suurin saavutus lienee siinä, että hän loi kotimaisen ohjelmiston, vaikutti itseensä draamatuotantoon. Siinä suhteessa Ida Aalberg koetti olla ehdottomasti uskollinen traditsioneille. Ottamalla näyttämölle Linnankosken »Ikuisen taistelun», Maila Talvion »Anna Sarkoilan» ja Eino Leinon »Alkibiades» näytelmän hän ei noudattanut vain omia mielitekojaan ja primadonna-vaatimuksiaan, vaan myöskin, ja lähinnä, Kaarlo Bergbomin traditsioneja. Onni ei kruunannut hänen rohkeita pyrkimyksiään. Kritiikki ei tosin sivuuttanut hänen innostuneen työnsä tuloksia kylmästi, vaan tunnusti, että ohjaustoiminnan takana oli voimakas tahto ja rikas mielikuvitus, mutta sittenkin jäi menestys puolinaiseksi. Ibsenin »John Gabriel Borkmanin» esityksestä suomalainen kritiikki sanoi tuomionsanoja ja paljon jyrkemmässä muodossa kuin aikaisempi ulkomainen kritiikki »Hedda Gablerista» ja »Rosmersholmista». Vapaaherra Uexküll-Gyllenband avusti parhaansa mukaan Ida Aalbergia tässä ohjaustoiminnassa, mutta hänen »uusi tekniikkansa» tai »psykologinen» suhtautumisensa tehtäviin ei tullut ainakaan yleiseksi tietoisuudeksi Helsingin arvostelijain kesken, kun he arvostelivat Ida Aalbergin ohjausta ja näyttelemistä. »John Gabriel Borkmanin» esitys oli Ibseniin kohdistuvaa väkivaltaa, sen voi lukea suopeidenkin arvostelujen rivien välistä, Anna Sarkoilaa Ida Aalberg ainakin toisten mielestä tulkitsi liiaksi suureen tyyliin.
Suurisuuntaisin ja rohkein teko, minkä Ida Aalberg ohjaajana suoritti, lienee ollut Linnankosken »Ikuisen taistelun» esittäminen. Elämänsä lopulla taiteilija, joka niin usein oli näyttämöltä tulkinnut rikollisia tyyppejä, otti esittääkseen itsensä pahuuden alkuvoiman, Luciferin. Hän ei kuitenkaan valinnut kappaletta tuon osan vuoksi, hän selitti nimenomaan, että hänen päätarkoituksensa oli kirjailijan kannustaminen ja kotimaisen draaman vaaliminen. Ida Aalberg ja vapaaherra Uexküll-Gyllenband eivät säästäneet vaivojaan, ohjauskirjoista näkee, että työtä on tehty hellittämättömällä innolla. Mutta niin epäitsekäs kuin Ida Aalbergin yritys olikin, »Ikuinen taistelu» muodostui ehkä pahimmaksi kompastuskiveksi hänen ohjaajatoiminnassaan. Suuret kustannukset, jotka kappale aiheutti teatterille, herättivät pahaa verta. Taiteellinen tulos muodostui mielenkiintoiseksi, mutta ei vakuuttavaksi. Draamaahan ei oltu tehtykään näyttämön vaatimuksia silmälläpitäen.
V.A. Koskenniemi kirjoitti »Ikuisen taistelun» johdosta m.m.:
– – – »Ensimmäinen näytös, Luciferin öinen kokous, on draamallisesti verraten heikko. Pimeyden ruhtinas on koonnut ympärilleen oman seurakuntansa, Repokorvat, Vihreäsilmät, Täti Lierot, Herjakielet, Satasormet j.n.e., ja suunnittelee heidän kanssaan ihmissuvun viettelemistä Jehovan pelvosta. Taikka oikeammin: koko näytös on Luciferin varsin epädraamallista yksinpuhelua, jonka keskeyttävät siellä täällä henkien ulvahdukset tai muut mielenosoitukset verraten merkityksettömine vuorosanoineen. Näytelmän heikoimpia puolia on mielestäni se, että Luciferin kuva kirjailijan ponnistuksista huolimatta jää varsin vaaleaksi. Byronin Lucifer, Goethen Mefistofeles ja Andrejevinkin Anatema — kirjallisuuden uusin viettelijätyyppi — ovat kuvatut samalla kertaa sekä verevämmällä että hienommalla taiteella. Mikä on Linnankosken Luciferin toiminnan ja tekojen sisin vaikutin? Jos hän todella tietää alottaneensa »ikuisen taistelun» Jehovaa ja hänen vaikutustaan vastaan, tuntuu hän tässä ensimmäisessä öisessä kohtauksessa tuhlailevan yhdellä kertaa liiaksi sydämensä raivoa. Samalla tekee hän liian kaunopuheliaan vaikutuksen. Hänestä puuttuu jotain siitä tyynestä sisällisestä auktoriteetista, jonka mielellään runoilisimme tähän Jehovan väsymättömään, ylpeään vastustajaan. En tiedä onko runoilija ajatellut tätä tyyppiä luodessaan paratiisin käärmettä, mutta ainakin tuli se usein Ida Aalbergin esityksessä mieleen. Joka tapauksessa on »Ikuisen taistelun» Lucifer mittasuhteiltaan vähäpätöisempi ja inhimillisesti merkityksettömämpi kuin se ihmislapsi, Kain, johon hän pyrkii vaikuttamaan. — — —
* * * * *
Esitys? Siinä pistää kenties ensimmäisenä silmään se ulkonainen loisto, jolla tämä draama oli asetettu näyttämölle. Dekoratsionien tyylikäs hienous ja komeus voittaa kaiken, mitä meillä Kansallisteatterissa on nähty. Jo ensimmäinen kuvaelma idyllisine maisemineen antoi rikkaan tunnelman. Hauskasti oli keksitty uneksiva valmurivi rampin luona samoinkuin suuret, koristeelliset sienet. Toisessa kuvaelmassa oli Luciferin luola niinikään pantu näyttämölle komealla taiteellisella mielikuvituksella. Aivan yhtä onnellista vaikutusta eivät tehneet ne henget, jotka tässä luolassa pitivät kokoustaan. Heidän joukkohuudahduksissaan, naurunrähäköissään ja koko yleisesityksessä tuntui kyllä huolellinen ja harkittu johto, mutta koko kuvaelma on itsessään mahdoton esitettäväksi. Ei voi kernaasti uskoa, että tuo päätön lauma pystyisi ihmiskuntaa tuhoamaan. Ida Aalbergin komeasti, hillityllä energialla lausumat vuorosanat antoivat tälle kohtaukselle kuitenkin eräänlaisen loiston, joka osittain korvasi sen, mitä itse kuvaelmasta sinänsä puuttuu. Kaiuin näyt toisessa näytöksessä olivat myöskin huomattavia näyttämöteknillisiä saavutuksia, ehkä kuitenkin lukuunottamatta muutamia taikalyhtykuvia, jotka olisivat voineet olla parempia. Uhrikohtauksen stilisoitu maisema sekä viimeisen kuvaelman syysmetsä olivat harvinaisen tunnelmallisia ja auttoivat kaiketi osaltaan näytelmää sen taiteelliseen voittoon.
Osien esityksessä kiinnittää mieltä ensi sijassa Ida Aalbergin Lucifer. On erinomaisen rohkeata naiselle käydä tulkitsemaan tällaista osaa, jonka luonteeseen kaiken traditsionin mukaan kuuluu juuri tärkeänä puolena maskuliininen uhma. Kukaan muu kuin Ida Aalberg olisi tuskin tähän voimankoetteluun antautunut. Hänen Luciferinsa oli enemmän käärmeellinen kuin uhmaileva, enemmän raivokas kuin maltillisesti ja tyynesti harkitseva. Se oli eräänlainen sukupuoleton Mefistofeles, kenties hiukan hermostunut ja agitatoorinen, mutta monin paikoin, esim. kuiskatessaan Kainille tämän maatessa maassa tai uhritoimituksen aikana, häikäisevän demoninen.» — —
Se, että Ida Aalberg sekä ohjaajana että näyttelijänä saavutti yhden suuren ja ehdottoman menestyksen, nimittäin Ostrovskin »Ukkosilmassa», ei riittänyt vakiinnuttamaan hänen asemaansa silloisen johdon silmissä. Ida Aalberg ei, kuten tavallisesti aina ennen, ollut pystynyt täyttämään taiteensa voimalla katsomoa ja kassaa, ja senvuoksi Kansallis-teatterin johtokunta kevätkaudella 1911 sanoi hänet irti vakinaisesta toimesta ja toivoi palattavan entiselle kannalle, t.s. vierailunäytäntöihin, joilla Ida Aalberg kahdenkymmenen vuoden aikana oli avustanut teatteria.
Sanottakoon Ida Aalbergin ohjausajasta 1909—1911 mitä muuta tahansa, tämä ainakin on varmaa: hän oli työssään osoittanut niin valtavaa innostusta ja antaumusta, että tuomio kohtasi häntä ruhjovalla voimalla. Saamansa ero, jos mikään, muuttui hänelle tunnekysymykseksi. Hän tunsi ansionsa teatteria kohtaan liian elävästi kestääkseen näin saamaansa tuomiota, ja oli myöskin liian vilpitön ja kuumaverinen kyetäkseen suhtautumaan siihen ylimielisesti ja kylmästi.
Maila Talvio on kertonut, kuinka Ida Aalberg koetti, saatuaan tiedon erostaan, tulla hänen luokseen. Ida Aalberg pääsi taloon ja ovesta sisään, mutta lyyhistyi kokoon alimmille sisäportaille, tuijotti siinä murtunein katsein eteensä ja toisteli raukealla yksitoikkoisella äänellä: »Niin sitä vaan potkitaan — — pois!»
Hän oli kuolemaan asti väsynyt, ja koko kohtaus oli kaamea ja vilpitön kuin kuolema itse. Seuraavina päivinä ennen niin elegantti Ida Aalberg pakkasi tavaroitaan puku ja tukka epäjärjestyksessä.
1911 Ida Aalberg pani toimeen viimeisen suuren kiertuensa Suomessa. Lukuunottamatta Hämeenlinnassa sattuneita poliittisia rettelöitä hän sai osakseen jakamatonta ja lämmintä innostusta. Kuitenkin täytyy sanoa, että Ida Aalbergin taide alkoi loppuaikoina olla epäilyksenalaista. Kun hän esitelmöi maaseutukaupungeissa taiteellisen teatterin tarpeellisuudesta ja kulttuuriarvosta, sai hän kritiikkejä, jotka olivat vastustavalla kannalla syyttäen Ida Aalbergin puhuvan toista kuin hän taiteilijana esitti: maaseudullakin uusi aika alkoi esittää »hillityn suunnan» vaatimuksia täysin tarmoin ja kiivaasti. Kiivailu »hillityn taiteen» puolesta on naurettavaa, ja varsinkin muutamassa maaseutulehdessä se esiintyy perin koomillisessa valossa Ida Aalbergin esitelmämatkan aikana.
Vuosina 1912—1913 Ida Aalberg eli ylpeässä eristyneisyydessä Viipurissa. Hän ei tahtonut puuttua mihinkään taidetta koskevaan, hän kieltäytyi näyttelemisestä, lausumisesta, kirjoittamisesta. Varmaa on, ettei hän tätä kaikkea tehnyt yksin omasta halustaan ja voimastaan. Vapaaherra Uexküll-Gyllenband sai hänet muistamaan vuoden 1911:n riitautumista kauemmin kuin hän itse olisi kyennyt sitä muistamaan. Se oli epätoivon aikaa Ida Aalbergille. Hän suunnitteli elämäkerran kirjoittamista, hän kävi keittokoulua, hän lueskeli, hän koetti opiskella venäjän kielen alkeita — mistään ei tullut vähintäkään tyydytystä.
Tarvittiin vain pieni kirje Juhani Aholta, kun Ida Aalberg unohti ylpeytensä ja saapui vuoden 1914:n alussa Kansallisteatterin hänen kunniakseen toimeenpanemiin suuriin juhliin.
Moni muu olisi ollut ylpeydessään itsepintaisempi kuin Ida Aalberg! Mutta hän tunsi elämänsä kuluvan, hän tahtoi vielä tehdä työtä, hän teki hetkellisen ja vastahakoisen sovinnon päästäkseen siitä turtumisen tilasta, jota tämä taiteellisen toimettomuuden aika hänelle merkitsi.
Ida Aalbergin väsymätöntä yritteliäisyyttä osoittaa, että hän maailmansodan puhjettua vielä kerran näytteli omine »Studio» seurueineen Nooraa parissa kolmessa maaseutukaupungissa ja Helsingissä. Viimeisen kerran hän esiintyi näyttämöllä vieraillessaan myöhään syksyllä 1914 Viipurin Näyttämöllä. Vuoden 1915:n alussa hänen piti esiintyä Jeanne D'Arcina Kansallisteatterissa, mutta kuolema katkaisi kaikki suunnitelmat.