XX.
LOPPUSANAT.
Luonnossa se, mikä on lähellä, näyttää suurelta, ja se, mikä on etäällä, pieneltä. Ihmistä arvioitaessa käy tavallisesti päinvastoin: moni etäinen suuruus kutistuu, jos häntä aletaan tarkastaa lähempää.
Elämänsä viimeisenä vuotena Ida Aalberg kerran hyväksyi semmoisen optimistisen väitteen, että kukin ihminen saa tunnustusta ansionsa mukaan ja että kohtalo on oikeamielinen.
Jos joku ihminen Suomessa on saanut työlleen tunnustusta, niin juuri Ida Aalberg. Ketään ei tässä karussa maassa ole juhlittu niinkuin häntä, ketään ei ole kiitetty niinkuin häntä, ketään ei ole rakastettu niinkuin häntä. Hän sai kyllä kokea nurjuutta, kylmyyttä ja vääryyttäkin, kuten jokainen voimakkaasti toimiva ihminen, mutta kiitos, jonka hän elinaikanaan saavutti, oli niin yleinen, ehdoton ja lämmin kuin vain harvalle kuolevaiselle on suotu.
Näyttämövalaistuksella voidaan paljon kaunistaa, ja näyttämö valaistuksessa Ida Aalberg useimmille aikalaisilleen esiintyi.
Eräs saksalaisen teatterin historioitsija on »tähti»taiteen heikkouksia kuvatessaan väittänyt, että jumaloiminen, joka yleisön taholta tuli suurten yksityisten näyttelijäin osaksi, oli kohtuutonta ja jo sinänsä muka osoitti taiteellista rappiotilaa.
Jos joku ihminen Suomessa on saanut osakseen kritiikitöntä jumaloimista, niin juuri Ida Aalberg. Hurmio, jota hän kylvi ympärilleen, riisui tavallisesti aseet kaikelta kritiikiltä. Monesta on tuntunut mahdottomalta, että hän olisi milloinkaan voinut olla taitamaton lapsi ja ihminen, jolla oli omat rajoituksensa ja puutteensa, niinkuin kuitenkin jokaisella ihmisellä on.
Oliko Ida Aalbergin suuruus vain joukkohurmion tuotetta, joukkohurmion, joka niin hyvin viihtyy näyttämötaiteen parissa?
Ei suinkaan! Kriitillinenkään tarkastaja ei voi kieltää, että Ida Aalberg sekä lahjoiltaan, pyrkimyksiltään että saavutuksiltaan oli poikkeuksellisen suuri ihminen.
* * * * *
Ida Aalberg, jos kukaan Suomenmaassa elänyt henkilö, on ollut suuri »elämäntaiteilija». Hänen piirtämänsä elämänkaari on yksilöllinen, suurisuuntainen ja rohkea. Kertomus siitä, kuinka mökinlapsesta tulee vapaaherratar, on vailla syvempää mielenkiintoa, mutta kertomus siitä, kuinka oppimattomasta tytöstä tulee suuri henkinen voima ja kulttuuritekijä, on Ida Aalbergin elämän vaelluksen ydin. Hänellä oli oma naisellinen ja käytännöllinen elämänfilosofiansa, joka kuitenkin sai hänet asettamaan päämaalinsa korkealle ja jota hän elämässään toteutti vaistomaisen loogillisesti. Hän ei kammonnut mitään vaikeuksia, mitään esteitä, rynnätessään eteenpäin. Häneltä voidaan kieltää monta pientä porvarillista hyvettä, mutta hänen vääjäämätön uljuutensa, hänen uhrautuvaisuutensa ja hänen tarmonsa, kun hän pyrki päämaaliinsa, ovat esikuvalliset. Voidaan väittää, että hänellä elämäntaistelussa oli kannustavana voimana itsekkyys, mutta jos niin olisi ollutkin, oli Ida Aalberg armoitettu sunnuntailapsi siinä, että hänen itsekkyytensä muodostui siunaukselliseksi voimaksi.
Ida Aalberg oli, kaikessa helposti näkyvässä vaihemielisyydessäänkin, syvästi eetillinen luonne. Voidaan viitata virheisiin ja erehdyksiin, mutta itse luonteen siveellinen perusolemus on niin ilmeinen, ettei sitä voida kieltää. Nuoruudessaan hän oli uskonnollinen, ja ellei hän olisi ollut niin kovin altis ja vastaanottavainen kaikille vaikutuksille, 1880-luvun skeptillisyys ei olisi saanut häneltä edes sitä hetkellistä tunnustusta, jonka se sai. Ankara eetillisyys, joka oli vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin filosofian lähtökohta, lumosi tavallaan Ida Aalbergia. Myöhemmällä iällään Ida Aalberg tunsi suurta vetovoimaa teosofiaan; väitetään, että hän, ellei hän olisi kuollut niin aikaisin, olisi alkanut ennen pitkää täydellä vakaumuksella tunnustaa uutta oppia.
* * * * *
Kuka kysyy suuren taiteilijan William Shakespearen filosofista kantaa, yhtenäistä elämänviisautta? Skolastiikka antoi aineksia Shakespearen huumorille, mutta mikään koulufilosofia tuskin olisi koskaan voinut vangita tätä vaistojen ja mielikuvituksen ihmistä. Shakespearen taide on sarja kuvia, joiden takana ei ole mikään systeemi eikä kaava, vaan elävä ihminen, jonka yksilöllisellä karaktäärillä ja vaihtelevilla mielialoilla on suunnattoman suuri lumousvoima.
Maailman suurista taiteilijoista Ida Aalberg lähinnä palvoi Michelangeloa. Hän ihaili tätä ja joskus hän tunsi, että heidän välillään oli henkistä sukulaisuutta. Ida Aalberg on kertonut polvillaan syleilleensä Michelangelon David-patsasta Firenzessä. Kummankin taiteilijan temperamentissa Platonin idealismi löysi kiitollisen kaikupohjan. Mutta filosofia on filosofiaa ja taide on taidetta. Platonin idealismi oli Ida Aalbergille pikemmin hämäränä tunteen tyydyttäjänä ja uskon asiana kuin hänen taiteeseensa vaikuttavana tekijänä.
* * * * *
Nekin, jotka muuten suhtautuivat kielteisesti Ida Aalbergin taiteeseen, ovat myöntäneet, että hänen suurin voimansa, ja todella suuri voima, oli hänen eläytymiskykynsä. Hän vaiensi inspiratsionin hetkellä kaiken kritiikin. »Kun Ida oikein eläytyi osaansa, saattoi vasta kotona ja monen tunnin päästä huomata, että hän oli tulkinnut karaktääriä väärin», on eräs kriitillinen toveri sanonut.
Ida Aalberg ei tuntenut näyttämötaiteilijana vain inspiratsionia, hän enemmän kuin kukaan muu tässä maassa esiintynyt taiteilija, pystyi »haltioitumaan». Hän pääsi, kuten Jalmari Finne on tutkimuksessaan todennut, semmoiseen sielulliseen tilaan, jossa ruumis saa uskomattoman voiman eikä tunne väsymystä, ei sairautta eikä kipua. Haltioitumisen hetkinä hän osasi temmata vastustelijatkin mukaansa, hänen mielikuvituksensa sai rajattoman vapauden ja vakuuttavan voiman. Hän näytteli sen vallassa eri iltoina eri tavalla. Viipurin Näyttämöllä hän kerran teki äärettömän liikuttavan vaikutuksen Magdana kuivaamalla hetkellistä mielijohdetta noudattaen kyyneleitään liinaan, joka oli erään huonekalun päällä. Hän saattoi »Elinan surmassa» heittäytyä selällään portaita alas loukkaamatta itseään laisinkaan, hän saattoi Kleopatrana tavoittaa heitetyllä tikarillaan sanansaattajaa, joka olisi ollut kuoleman oma, ellei olisi osannut väistää heitettyä asetta.
* * * * *
Kaarlo Bergbomilla epäilemättä olisi teatterinjohtajana jonkin verran toisenlaiset ääriviivat, ellei Ida Aalbergia olisi ollut. Keskellä Sardoun valtakautta Kaarlo Bergbom pystyi omassa teatterissaan esittämään suurta klassillista ohjelmistoa, Shakespearea ja Goethea. Keskellä 1880-luvun farssi- ja operettikepeyttä Bergbom toi näyttämölleen kaikkein vakavimman modernin aatedraaman, Ibsenin, Björnsonin. Vain Ida Aalberg pystyi takaamaan Suomalaisen teatterin korkealle ohjelmistolle menestyksen. Bergbom osoitti usein vastenmielisyyttä ranskalaista draamaa kohtaan, mutta kirjailijaolemukseltaan hän lähinnä lienee ollut Victor Hugon romantiikan kannattaja.
Ida Aalbergin ansioksi voi lukea, että Suomalaisen teatterin näyttämö muodostui vieläkin suurempien ja syvempien draamankirjoittajien temmellyskentäksi kuin Victor Hugon. Mitä olisi ollut »Hamlet» ilman häntä, mitä »Faust» ilman hänen tärisyttävää itkuaan, mitä »Noora» ja »Hedda Gabler» ilman häntä? »Oikeampi käsitys» ei olisi noille luomille pystynyt antamaan sitä tehoa, minkä Ida Aalberg tunnevoimallaan niille antoi.
* * * * *
Jos voi uskoa Shakespearen kuuluisiin näyttämötaiteelle »Hamletissa» antamiin ohjeisiin, niin täytyy Ida Aalbergin sanoa täyttäneen velvoituksensa täysin määrin. Hän ei sitä ehkä aina tehnyt kohtuullisuudellaan, jota Tanskan melankolinen prinssi teroittaa korkeana hyveenä, vaan puhtaasti positiivisilla ominaisuuksillaan.
Kuinka sanookaan Hamlet? »Näytelmän tehtävänä on alusta alkaen ollut ja vieläkin on pitää ikäänkuin kuvastinta luonnolle, näyttää hyvyydelle sen omat piirteet, pahuudelle sen oma kuva ja itse aikakaudelle ja ajan ruumiille sen oma muoto ja luonto.» Jos joku Suomessa on kyennyt elävöittämään »hyvyyden omat piirteet», »pahuuden oman kuvan», niin juuri Ida Aalberg. Nuori venäläinen tyttö ei ole ainoa, joka on havainnut, että Ida Aalbergin taiteessa oli voimakas eetillinen teho. Tuhannet suomalaiset ovat tunteneet saaneensa puhdistavan siveellisen kylvyn siinä hurmiotilassa, johon Ida Aalbergin taide on heidät saattanut. Hän on kyennyt paremmin kuin kukaan muu näyttämään aikalaisilleen inhimillisen tuskan ja kärsimyksen kauneuden ja suuruuden, hyvyyden ja rakkauden olemuksen ja arvon, paheen ja rikollisuuden inhimillisyyden. Haltioitumisen hetkellä Ida Aalberg avasi kuulijalle tien paratiisiin, jonne tavallisen ihmisen silmä ei yllä, oikeuden, valon ja hyvyyden asuinsijoille.
Onko se ollut turhaa?
Silloin on kaikki muukin turhaa.
* * * * *
Ilman vähintäkään epäilystä voidaan sanoa, että Ida Aalbergin taiteen syvin voima oli raju ja alkuvoimainen intohimoisuus.
Albert Edelfelt kuuluu kerran lausuneen: »Ida Aalberg on ainoa suomalainen, jolla on terästä silmissä».
Levottomassa yritteliäisyydessään Ida Aalberg ei ehkä kuvasta tyypillistä suomalaista luonnetta. Mutta itsepintaisuus ja tarmo, joita hän osoitti pyrkimyksissään, ovat niitä ominaisuuksia, joita on pidetty tunnusmerkillisinä suomalaiselle luonteelle. Aikalaisten oli vaikeata käsittää, kuinka Suomen arktinen maaperä voi synnyttää niin loistavaa ja uhkeata taidetta kuin Ida Aalbergin. Raju voima ja kiihkeä intohimoisuus, jotka olivat tuon taiteen syvimpänä olemuksena, tuskin kuitenkaan tekevät häntä vieraaksi ilmiöksi.
Suurin hän lienee ollut inhimmillisen kärsimyksen kuvaajana. V.A. Koskenniemi on hänestä sanonut: »Kun suuri tragédienne kuolee, mykistyy koko kansassa jotakin. Kuka antaa äänen sen tunteelle, kuka kielen sen tuskalle? Ida Aalberg ei ollut ainoastaan oman sukupolven tulkki, hän oli niiden hiljaisten, kärsimyksistä rikkaiden vuosisatojen ääni, joiden läpi meidän kansamme on kulkenut, vaiteliaana, tiedottomana itsestään, tiedottomana tulevaisuudestaan.»
Suomen suurin tytär!
Miksi ei. Hänen aikalaisensa saattoivat joskus katsoa häneen kuin jumaluuteen, kuin yli-inhimilliseen olentoon, kuin profeettaan, kuin suureen tietäjään. Mikään sellainen hän ei ollut. Hän oli vain ihminen, mutta ihminen, joka teki suuren ja arvokkaan elämäntyön.
Mikä on Ida Aalbergin elämäntyö? Onko hänen merkityksensä siinä, että hän teki isänmaataan tunnetuksi ulkomailla? Vain pieneltä osalta. Hänen työnsä suurin arvo on siinä, että hän yli kolmenkymmenen vuoden ajan elävöitti ihmishengen suurimpia saavutuksia omille kansalaisilleen.