Eeva Aarnio: Kertomus nuorille

by Immi Hellén

II.

Samana päivänä, jolloin kolminaisliitto teki huviretkensä salomaan mökkiin, oli rouva Aarniolla vieraita.

Henkikirjuri Heitmannin rouva tuli jo varhain aamupäivällä, sanoi olevansa aivan yksin kotona, miehensä kun oli virkamatkoilla maaseudulla. Hän sanoi aamulla nähneensä tämän talon nuorten vaeltavan poispäin kaupungista salkut olalla ja hän oli tullut töineen koko päiväksi saadakseen kerran taas pitkästä aikaa rauhassa keskustella lapsuutensa ystävän kanssa.

Tullessaan oli hän viipynyt hetken valoisassa verannassa, joka oli täynnä kukkain tuoksua. Siellä olivat suurten neerioiden oksat riipallaan uhkeita vaaleanpunaisia kukkia, joitten tuoksu sekaantui heliotroopien ja ruusujen lemuun. Auringon paahteessa tuntui siellä oikein tukahduttavalta. Kun talonväkeä ei kuulunut, ei näkynyt, oli hän ripustanut päällysvaatteensa eteisen naulaan ja vilkaissut kyökkiin, josta sai kuulla kauppaneuvoksen rouvan istuvan Eeva-neidin huoneessa. Sitten kulki hän upeasti sisustetun salin brysselimattoa pitkin, johon jalankapse tuntui tukehtuvan, toiseen päähän huonetta, jossa hän paksujen uutimien lomasta kopautti Eevan huoneen ovelle.

— Sisään — kuului sieltä iloinen ääni — ooh, sinäkö sieltä tulet, kuinka hauska! — He syleilivät ja suutelivat toisiaan ja kävivät istumaan kahden puolen pyöreätä pöytää kumpikin nojatuoliinsa.

— Täälläpä tuntuu viileältä ja hyvältä, minun tuli oikein kuuma matkalla. Harvinaisen varhainen kesä tänä vuonna.

— Muutamat pelkäävät takatalvea — sanoi rouva Aarnio.

— Kas, enhän olisi tuntenutkaan Eevan huonetta, täällähän on kokonaan muutettu sitten viime käyntini.

— Eeva tahtoi näin, hän on saanut noudattaa omaa makuaan. Minä puolestani en tästä pidä, näyttää kolkolta ja autiolta. Vai kuinka sinun mielestäsi?

Rouva Heitman ei vastannut heti. Hänen tarkka silmänsä tähysti huoneen joka loukkoa. Seinät ja katto olivat kokonaan valkeat. Huonekalut olivat päällystetyt vaalean sinisellä. Siinä oli pianiino nuotteineen, toisessa peränurkassa oli kirjahylly, toisessa vanhanaikuinen piironki peilineen. Sohva ja tuolitkin olivat vanhaa tyyliä, niissä oli jotain arvokasta ja samalla omituinen kodikkaisuus. Sohvapöydällä oli ruukussa ryhmä valkeita narcisseja ja piironginpäällystä oli täynnä puoleksi kuihtuneita kukkavihkoja pienissä laseissaan. Muuten ei ollut ensinkään kaikkea sitä pienen tavaran paljoutta — viuhkoja, vaaseja, neulatyynyjä, stafliita y.m. — joka tavallisesti nuorten neitojen huoneihin painaa rihkamakaupan leiman. Kaikessa vaaleudessaan teki huone katsojaan vakavan vaikutuksen. Siinä ei ollut turhamaisuutta lainkaan, mutta siinä oli jotain läpikuultavaa ja kirkasta. Tuntui siltä kuin nuoren neitosen ajatukset olisivat leijailleet siellä utuisina ja täynnä nuoruudenunelmata.

— Oi, täällä on suloista, — sanoi rouva Heitman kuin itsekseen — ainoastaan Eevan huone voi olla tällainen!

Rouva Heitmannin suuriin, ruskeisiin silmiin oli tullut haaveellinen ilme. Hän nojasi kaunista päätään tuolin selkään ja vaipui mietteisiinsä. Nuoruudessaan oli häntä pidetty suurena kaunottarena ja hän oli vieläkin sangen kaunis, mutta hänen kasvonsa kuvastivat ilmeisesti väsymystä. Oliko se elämään kyllästystä. Oliko hän onneton avioliitossaan? Vai oliko hän ylipäänsä odottanut elämältä enemmän kuin se voi antaa? Arveltiin jos jotakin, mutta kukaan ei tiennyt varmasti mitään. Hän ei avannut sydäntään yhdellekään, häntä pidettiin umpimielisenä ja hieman ylpeänä ja hän seurusteli ani harvain kanssa koko kaupungissa.

— Hän on viehättävin tyttö, minkä minä olen nähnyt — sanoi hän.

— Kun et vaan luulisi liikoja — virkkoi rouva Aarnio nojatuolistaan, ja nauraa heläytti perään iloisesti. Hän istui siinä neule kädessä raittiina kuin elämä itse. Vartalo oli täyteläinen, kasvot pyöreähköt, hipiä hieno ja poskilla yhä vieläkin ruusun puna. Hän oli ollut aika sievä nuorena tyttönä ja häntä oli yleisesti kutsuttu hyväilynimellä "mesimarjan kukka." Hän katseli maailmaa raittiilla sinisilmillä, joissa ei ollut haaveellisuutta rahtuakaan.

— Ja tässä hän seurustelee taiteen hengetärten kanssa — jatkoi rouva Heitman äskeistä ajatustaan.

— No niitä teidän seurustelujanne — jota ei saa seurustelemaan edes naapurien kanssa.

— Että hän on Eevan äiti — ajatteli rouva Heitman ääneti katsellen ystävätään. He olivat olleet koulutovereita ja kasvinkumppaneita ja kaikki heidän nuoruutensa muistot olivat yhteiset. Mitään syvempää sympatiiaa ei ollut milloinkaan ollut heidän välillään, siksi he olivat liian erilaiset, mutta heidän luonteensa olivat kumminkin täydentäneet toisiaan ja he olivat vuosien kuluessa oppineet luottamaan toistensa ystävyyteen. Viime vuosina oli heidän välinsä vähän vieraantunut. Kullakin oli omat harrastuksensa, eikä jouduttu usein käymään toisissaan. Sitäpaitse oli kohtalon langat kutoutuneet kummallisesti heidän tielleen, ja oli ollut aika, jolloin rouva Heitman oli luullut, ettei hänellä milloinkaan olisi voimaa avata kauppaneuvos Aarnion ovia.

— Että hän on Eevan äiti — ajatteli hän vieläkin yhä ääneti katsellen ystävätään. Se oli kenties kumminkin tosi, mitä hän niin monasti, oli kuullut sanottavan — Alma Aarnio on yksinomaan käytännön ihminen. Hän itse ei ollut sitä ennen huomannut. Ihminen näkee useinkin nuoruuden aikaiset ystävänsä halki elämän ensi nuoruuden hohteessa. Nyt hän kaipasi hänessä henkisyyttä.

Mitä hän sitten vaati Eevan äidiltä? Eikö hän olisi kelvannut kaikkien perheenemäntien esikuvaksi? Puuhasihan hän varhaisesta aamuhetkestä iltaan myöhään uupumatta kotinsa hyväksi. Niin, sanottiinpa että hän se oikeastaan hoiti koko talon asiat, sillä kauppaneuvos Aarnio ei suinkaan ollut luotu asioitsijaksi. Rouvan ansiona yleinen mielipide siis myöskin piti talon yhä kasvavaa vaurastusta. Hän näytti olevan niitä onnen helmalapsia, joille kaikki onnistuu, joille kultaa sataa kuin taivaasta ja joille elämä on kuin silkkiä. Hän oli todellakin oivallinen talonemäntä.

— Mutta ymmärtääkö hän tytärtään? — ja rouva Heitman katseli häntä yhä, pitkään ja kysyvästi.

Häntä sanottiin myöskin kunnianhimoiseksi. Hänen kotinsa piti olla komein, hänen puutarhansa parhaiten hoidettu, hänen pitonsa loistavimmat koko kaupungissa. Eikä siinä kaikessa — sen hän nyt huomasi — kumminkaan ollut sitä hienostunutta makua, joka aateloi yksinkertaisimmankin kodin.

Rouva Heitman ei ollut ennen ajatellut näitä asioita kriitillisellä mielellä. Hän oli nähnyt ystävänsä ja kaiken, mikä koski häntä, nuoruudenmuistojen hohteessa. Mutta kun hän nyt katseli taappäin, muisteli menneitä aikoja ja niitä monia loistavia pitoja, joissa hänkin oli ollut tässä kodissa, johtui hänen mieleensä, että pikku Eeva hänen mielestään aina oli näyttänyt niin ihmeellisen vieraalta siinä ympäristössä, että hän oli ollut kuin arka linnunpoikanen, joka katseli ympärilleen suurin, rukoilevin silmin, aivan kuin hän olisi tahtonut pyytää anteeksi jokaiselta, että hän esiintyi puettuna kaiken maailman hetaleihin. Ja rouva Heitman muisti myöskin, että hän joskus mielessään oli verrannut Eevaa johonkin jaloon kasviin, joka oli istutettu sille sopimattomaan maaperään, jossa se kenties kuihtuisi. Mutta hän ei ollut selvittänyt itselleen, minkätähden se maaperä sitten olisi ollut sopimaton.

— Kuinka minä olisin onnellinen, jos minulla olisi sellainen tytär — sanoi hän.

— Sinä haaveilet Hanna — torui rouva Aarnio. Sitten lisäsi hän leikillisesti:

— Mitä niistä tytönhuitukoista, sinulla on poika. Jos minä saisin valita, ottaisin empimättä pojan.

— Pojistapa on niin vähän iloa äideilleen, kulkevat maat ja mantereet, ei saa nähdä vuosikausiin.

— Kylläpä ne tytötkin näkyvät voivan kulkea, ja kun vielä joutuvat naimisiin, menettää heidät kokonaan. Sellainen on maailman meno.

Rouva Heitman säpsähti vähän. Ei suinkaan hän voinut tarkoittaa, että Eeva pian joutuisi naimisiin. Ei, hänhän oli vielä niin nuori, Alma oli luonnollisesti puhunut vain ylimalkaan. Mutta hän alkoi kuitenkin hermostuneesti astua edestakaisin lattialla. Nähtävästi oli hänellä jotain erityistä sydämmellään, mutta hänen oli vaikea päästä puheen alkuun. Niin, hän oli todellakin tänään tullut sinne puhuakseen Eevasta. Hän oli aikonut puhua avomielisesti kuin ystävän kanssa ainakin, mutta nyt se tuntui mahdottomalta. — Kun pääsisi alkuun! Hän pysähtyi katselemaan niitä puoleksi kuivettuneita kukkavihkoja Eevan peilin edessä, hän otti niitä käteensä, ne tuoksuivat vielä. Ne olivat Eevan matkakukkia, Helsingistä saatuja. Hän oli nähnyt ne hänen rinnassaan, kun hän astui maihin laivasta.

— Eeva on ennättänyt saada paljon ystäviä Helsingissä — sanoi hän.

— Ainahan nuoret ystävyydenliittoja solmivat. Heiltä se käy pikemmin kuin meiltä vanhemmilta. Eikä ne liitot kaikki taida olla niin pysyväistä laatua, mutta Eevalla on uskollinen sydän, minä pelkään liiankin uskollinen.

Taas sävähti rouva Heitman. Oliko hän todellakin solminut jotain liittoja Helsingissä? Ja jos olisi solminut, niin ei suinkaan niistä ainakaan voisi puhua monikossa. Mutta mitä tarkoitti hän sillä, että Eevalla olisi liian uskollinen sydän? — Kenties he perältäkin molemmat pelkäsivät samaa. Ei, nyt hänen täytyi rohkaista luontonsa ja puhua suunsa puhtaaksi. Sydänalassa tuntui vain niin oudolta, aivan kuin jokin siellä olisi ollut pakahtumaisillaan. Kuinka lähellä se asia kuitenkin oli hänen sydäntään! — Nyt, nyt oli otollinen hetki! Mutta juuri kun hän oli avaamaisillaan suunsa päistikkaa sukeltaakseen itse polttopisteeseen, tokasi rouva Aarnio:

— Huomasitko sinä äsken minun uusia salinvarjostimiani?

Ei, niitä hän todellakaan ei ollut huomannut.

— No, sinä vasta olet se ainainen haaveilija, ei se kuule, eikä näe.
Olisipa luullut niitten pistävän silmään.

— Annas kun ravistan pois liiallisen haaveellisuutesi kuten muinoinkin! — Ja rouva Aarnio pyöräytti reippaasti vierastaan vyötäisiltä ympäriinsä lattialla.

— Nyt vien sinut katsomaan niitä.

— Eivätkö ne ole kauniit? Ne on uusinta mallia, suorastaan
Pariisista tuodut, koko Suomessa ei mahda olla sellaisia.

Ja emäntä kierrätteli vierastaan käsipuolesta ympäri koko salin. Aina siellä oli jotakin uutta katsottavaa jossain sopessa.

— Kas, tässä on Eevan uusin valokuva, onko se onnistunut? — Hän antoi rouva Heitmannille käteen kauniin stafliin, jossa oli Eevan muotokuva kabinetti suuruutta.

Kuinka hän oli kaunis siinä yksinkertaisessa puvussaan, pitkä palmikko riipuksissa rinnalla ja vuokko napinreijässä! Mikä omituinen sekoitus lasta ja täysikasvuista neitoa. Näytti siltä kuin hän olisi katsellut tai kuunnellut jotain kaunista. Ja taas siinä vilahti sama arka linnunpoikanen, joka suurin, rukoilevin silmin pyysi anteeksi, että hän esiintyi näin loistavassa ympäristössä.

Rouva Heitmannin täytyi tehdä emännän kanssa pieni kiertomatka ympäri koko talon. Ruokasalissa he istuutuivat kahvipöydän ääreen. Se oli todellakin hauska huone, sisustettu suomalaiseen kuosiin. Huonekalut olivat suomalaista mallia, suomalaiset koristekankaat peittivät seiniä, suomalaiset matot lattiata. Siellä riippui oikein supisuomalainen eväskonttikin seinällä kuin kotonaan ainakin ja hyllyllä sen yläpuolella oli oluthaarikka hörössä korvin.

— Tämä on isän ja Eevan aistin mukaista — selitti rouva Aarnio.

— Isällä ja Eevalla on hyvä aisti — sai hän vastaukseksi.

— Niin, minäkin jo olen alkanut tottua tähän, vaikka se ensin tuntui oudolta. Mutta katsos tätä näköalaa, se se vasta jotain maksaa!

Siitä oli todellakin laaja ja kaunis näköala. Lähinnä oli osa kaupunkia, joka katuineen, rakennuksineen, puutarhoineen vähitellen vietti rantaa kohden ja sitten äärimmäisenä lavea laivalaituri. Sen kyljessä oli nytkin pari laivaa iloisesti liehuvine lippuineen. Ja sitten siintävä järvi ja sen metsäiset rannat.

Äärimmäinen rakennus kaupungin rannassa oli Aarnion komea tavaramakasiini. Sen ovet näkyivät olevan auki ja sen edustalla puuhaili monta miestä ahkerassa työssä. Tavarasäkkiä lykättiin pikkurattaissa toisia sisään, toisia ulos, kuormia tehtiin, toisia purettiin.

— Kas tuollaisesta minä pidän — sanoi rouva Aarnio — toiminnasta ja puuhasta. Siitä leipä kasvaa, siitä varallisuus koituu, se on toista kuin haaveilu, se on elämän todellisuutta. — Katsohan tuota miestä, kun ajaa rattaan pyörän keskelle jauhosäkkiä!

Hän sieppasi kiikarin.

— Enkös sitä arvannut, siinä on nyt jauhot laiturilla. Kas, onhan siellä arvon meidän ukkokin. Minun silmääni vain ei vältä. Näes Hanna, tämä on minun valtaistuimeni, tämä nojatuoli tässä ikkunan alla. Tästä minä hallitsen valtakuntaani, pidän ohjakset käsissä ja annan vilistää. Sillä suoraan sanoen ja meidän kesken puhutuksi — meidän ukko on hiukan epäkäytännöllinen — sinä kyllä tunnet hänet vanhastaan.

— Mutta annas olla, eikös sieltä jo hinaajalaiva tuo sokerilastia! No totta tosiaan, ja täyttä pöllyä sittenkin, ja sitä odotettiin vasta illalla myöhään.

Samassa heläytti hän telefoonikelloa ja komensi:

— Silmät auki siellä alhaalla! Sokerilasti on kohta rannassa eikä reitti ole vapaa.

Heti syöksähti miehiä venheisiin pitkät keksit kädessä. Lotjat saivat koreasti siirtyä syrjään pienen mutta urhean hinaajalaivan tieltä, joka jo tuprutti sankkaa savuaan jonkun kymmenen metrin päässä rannasta. Tuota pikaa se jo huohotti laiturin kyljessä aivan kuin uuvuksiin ajettu hevonen.

— Hengästyikö pikku hepo? — puhui rouva Aarnio hyvitellen — tekisi oikein mieli silitellä kylkiä. Se on niin virkku ja nopsa, ei sen ole voittanutta. Ja tuollaista jättiläistä se on hinannut jälessään halki aavain vetten!

— Annas kun minäkin katson pitkäsiimalla — pyysi rouva Heitman — ah, sehän on suuri kuin vuori, ja sekö on täynnä sokeria!

— Se niin, ja hyvää se onkin, parasta Stettiniläistä.

— Niinkö kaukaa sitä tuodaan?

— Niin kaukaa, ulkomaalainen on taas tätänykyä huokeampaa kuin kotimainen. On sitä siinä monen mummon kupposeen.

Rouva Aarnio teki sitten seikkaperäisesti selkoa syistä sokerin hinnan nousuun ja laskuun sekä kotona että ulkomailla. Ja lopuksi luetteli hän kaikki ne sekä kaupunki- että maalaiskauppiaat, jotka ottivat sokerinsa heiltä, ja laskipa vielä ihan pennilleen paljonko he tavallisesti saivat voittoa kilolta.

— Sinä olet asioimisnero, kerrassaan nero! — huudahti rouva Heitman, mutta hän ei ollut kuullut puoliakaan rouva Aarnion jutuista, hän näytti olevan pelkkänä silmänä.

Hitaasti kuljetti hän kiikaria edestakaisin, mutta hän ei katsellut jauhokulia, ei sokeritoppia eikä puuhailevia työmiehiä. Hänen silmänsä seurasivat sitä kookasta miestä, joka rauhallisin askelin mittasi laivasiltaa päästä päähän. Nyt hän ottaa muistikirjan povitaskustaan. Hän pysähtyy kirjoittamaan. Tavaroitaanko hän laskee ja suuria voittojaan? —

Hän sai niin selvänä eteensä ne kasvot, jotka kerran, nuoruudenpäivinä olivat kuvastaneet pelkkää ihanteellisuutta. Olikohan siitä jälellä vähääkään. Eikö hän jo ollut hukannut itseään siirtomaantavaroihin, laivaosakkeihin ja suuriin voittoihin? Hän ei jaksanut ajatella sitä ajatusta loppuun asti.

Kuinka kirkas se otsa oli ollut, kuinka katse syvä! Siihen aikaan oli hänen henkensä asunut aatteitten maassa, hänen, joka nyt rauhallisin askelin mittasi laivasiltaa, ja hän oli päättänyt pyhittää elämänsä tieteen palvelukseen. Mutta hänet oli uhrattu tai paremmin: hän oli uhrannut itsensä. Hän ei ollut jaksanut vastustaa äidin kyyneleitä, hänen oli pitänyt pelastaa perhe vauriotilasta. Hän oli naimisliiton mukana saanut sievän omaisuuden ja nousemassa olevan liikkeen haltuunsa ja hänestä oli tullut kauppamies.

Hän katseli tarkasti niitä kasvoja. Missä oli nyt niitten entinen ihanteellisuus, niitten nuoruudenpäiväin henkevyys? Oliko sitä olemassakaan? Kenties piili se kumminkin jossain siellä silmäluomien alla tai varjossa tuuhean poskiparran, vai oliko se ehkä sukeltanut niihin syviin vakoihin, jotka aika oli uurtanut molemmin puolin suupieliä. Oi, jos se entinen nuorukainen olisi hetkeksi vain astunut esiin sieltä naamarin takaa, näyttäytynyt edes vilahdukselta, kun hän vain olisi tiennyt sen elävän, vaikka se sitten taas olisikin ainiaaksi pukeutunut mahtavan kauppaneuvoksen naamariin!

Hän pysähtyy taas tekemään muistiinpanoja. — Tavaroitaanko hän laskee ja suuria voittojaan? Katselijan sydäntä alkaa kouristaa. —

Siellä käy myräkkä laivasillalla. Sokerilastia puretaan, miehet häärii, rattaat jyrrää. Mutta hän, joka rauhallisin askelin mittaa laivalaituria, tietääkö hän mitään siitä, mitä hänen ympärillään tapahtuu? Tuskin vain.

Nyt vasta kiikarilla katsojan silmät alkaa auveta. "Minun mieheni on hiukan epäkäytännöllinen" — niin hän todellakin näkyy olevan. Kuinka väärin hän oli arvostellut häntä. Ilmaisivatko ne kasvot sitten halpaa voitonpyyntiä? Ken tiesi kuinka siintävän kuulakka se aatteen maailma oli, jossa hänen henkensä liiteli sokerikuormain jyristessä siitä ohitse.

— Näkyykö siellä meidän ukkoa? — kysyi rouva Aarnio punakkana emännänpuuhista — päivällinen olisi valmis.

— Taisi se kävellä siellä.

— Taisiko vain, etkö sinä tarkemmin nähnyt, vaikka niin kauvan siinä tähystelit. Te olette molemmat juuri yhtä maata, ei sekään kuule eikä näe. Mihinkähän te joutuisitte, jos olisitte maailmassa sattuneet pariskunnaksi? nauroi rouva Aarnio.

— Eipä niitä satuteta yhteen niin sopimattomia — vastasi vieras hämillään.

— Kah, kosteathan tämän on lasit, eihän tällä näekkään. Ethän vain ole itkenyt?

Hän katsoi rouva Heitmannia tutkivasti silmiin. Tämä tuli yhä enemmän hämilleen.

— Katselin kenties liian kauvan, rasitin ehkä silmiäni.

— Hanna, rakas ystävä, oletko pahoillasi? Olenko loukannut sinua? Enhän minä mitään pahaa tarkoita, muuten vain lasken leikkiä siitä ainaisesta haaveellisuudesta. Tiedänhän hyvin etteivät kaikki ihmiset voi olla saman kaavan mukaan tehtyjä ja johan tämä maailma hukkuisi pelkkään aineellisuuteen, jos kaikki olisivat yhtä proosallisia kuin esimerkiksi minä. Päin vastoin minä melkein ihailen sitä ominaisuutta muissa. Sehän minun muinen sai ukkoonikin ihastumaan. Ja mitä sinuun tulee, niin tiedänhän oivallisesti hoitavasi taloutesi…

— Rauhoitu, rakas ystävä — keskeytti hänet rouva Heitman — minäkö olisin loukkaantunut sinuun, ja mistä syystä? — hui hai!

Rouvat olivat jo ehtineet vilkkaaseen keskusteluun kasvien hoidosta — se asia heitä ainakin huvitti molempia yhtä paljon — kun kauppaneuvos astui sisään.

— Ooh, niin harvinainen vieras, mustaan puuhun pilkka!

Rouva Heitman hymyili vain vastaukseksi. Hän katsahti tulijaan kysyvästi — oliko hän jo ennättänyt vetää naamarin silmilleen?

— Etpä arvaa, Kaarlo, mitä me täällä olemme tehneet. Me olemme leikitelleet koulua. Minä olen, näet, selittänyt Hannalle kauppataidon salaisuuksia ja hän on ollut erittäin harras oppilas. Asian käytännöllistä puolta olemme saaneet tutkia laivasillalta, jota vuoron perään olemme tähystelleet, niin että silmät ovat olleet jäädä kiikariin.

— No, sitten olette nähneet siellä minutkin — sanoi Aarnio.

— Niin, me näimme teidät ja te olitte unohtaneet vetää naamarin kasvoillenne — vastasi rouva Heitman.

Mitä hän olikaan sanonut? Hän säikähti omaa ääntään, se oli soinut niin oudosti. Ja oliko häntä edes ymmärretty oikein. Seurasi hiljaisuus eikä hän pitkään aikaan uskaltanut katsahtaa Aarnioon.

Oli jo istuttu pöytään. Rouva Heitmannin katse kierteli seinäkoristeissa. Hetki oli kiusallinen. Silloin kuuli hän kauppaneuvoksen tyynen äänen, niin, siinä oli hellyyttä hänen äänessään, kun hän sanoi rouvalleen:

— Alma, emmekös mekin ole leikitelleet koulua? Emmekös me ole leikitelleet sitä jo parikymmentä vuotta, me kaksi. Sinä olet selitellyt minulle kauppataidon salaisuuksia ja asian käytännöllistä puolta olemme tutkineet laivasillalla ja makasiineissa. Mutta sinulla on ollut kehno oppilas, sangen kehno, eikö niin, Almaseni.

Kauppaneuvos katseli rouvaansa lempeästi, miltei säälitellen. Mutta rouva Heitmannin mielessä kummitteli arka linnunpoikanen, joka pyysi anteeksi, ettei häntä oltu luotu kauppamieheksi.

— Kuinka lieneekin — vastasi rouva Aarnio iloisesti — tyytymätön en ainakaan ole ollut oppilaaseeni.

— Se tulee siitä että sinulla on niin paljon kärsivällisyyttä — sanoi kauppaneuvos taputellen rouvaansa olalle — niin vain "rakkaus on kärsivällinen ja laupias."

Se pieni perhekohtaus, jota näkemään rouva Heitman näin äkkiarvaamatta oli joutunut, teki hänet onnelliseksi. Hän tiesi nyt, ettei Kaarlo Aarnio kumminkaan ollut hukannut parempaa itseään siirtomaantavaroihin, laivaosakkeihin ja suuriin voittoihin. Ja hän tiesi vielä, että jos se vaimo, jonka kohtalo oli antanut hänen osakseen, ei täysin kyennytkään ymmärtämään häntä, niin antoi hän kumminkin hänelle hellyyttä ja teki hänen kotinsa lämpimäksi tyyssijaksi, jossa täytyi viihtyä. Kenties hän ei kaivannutkaan muuta, kenties hän oli täydellisesti onnellinen.

Kauppaneuvos käänsi keskustelun politiikkaan, mutta kun rouvat eivät sanottavasti ottaneet siihen osaa, lakkasi puhelu hetkeksi kokonaan.

— Näittekö te, hyvät ystävät — katkaisi rouva Aarnio äänettömyyden — niitä silkkimustia, jotka tässä taas kävivät pihassa aamusella kuopien, korskuen? Minä niitä ihailen joka päivä. Juuri sellainen vaunupari pitäisi meilläkin olla. Pätisipä silloin liikkua! En ole vielä saanut ukkoa suostumaan, mutta annahan ajan ehtiä, ajetaan se vielä perille sekin asia. Sitten, Hanna, käymme usein yhdessä ajelemassa ukkoinemme — hän iski veitikkamaisesti silmää rouva Heitmannille.

— Vai otetaan ukotkin mukaan — myhäili Aarnio ja jatkoi totisesti:

— Ei taida tohtori Sommer saada miestä pelastetuksi elämälle.

— Minkätähden sitten valitakkin lääkärikseen juuri Sommer — sanoi rouva Aarnio — ketäpä hän ennenkään lie parantanut?

— Ja kieltämättä on hän kuitenkin lahjakas — puolusteli rouva Heitman — hänestähän odotettiin niin paljon, luultiin hänen kuolevan vähintäin professorina yliopistossa. Ja etevänä tiedemiehenä häntä kai vieläkin pidetään. Hänen on vain vähän vaikea suoriutua käytännöllisessä elämässä, niinkuin monen muun. Suuret surut ovat sitäpaitse kenties tehneet miehen hiukan hajamieliseksi.

— Minä yhdyn täydellisesti viimeiseen puhujaan — vakuutti Aarnio — hyvä mies ja nerokas, tunnen hänet hyvin ylioppilasajoiltani. Ikävä vain että hän muutamain erhetysten tähden todellakin näkyy menettäneen yleisön luottamuksen. Eihän lääkärikään ole muu kuin ihminen. Sääli on lapsia.

— Säälipä kyllä — sanoi rouva Aarnio — pojasta nyt ainakaan ei mitään tule. Tässä hän on kuleksinut tyhjäntoimittajana koko pitkän talven pää kallellaan, kolmannella kymmenellä oleva mies. Ei puhu, ei pukahda, mitä hautonee mielessään.

— Ikävintä oli ettei hän mennyt uusimaan ylioppilaskirjoitusta keväällä — tuumi kauppaneuvos — sillä nyt häneltä ainakin on tie suljettu virkamieheksi pääsyyn ja pojan uppiniskaisuus on syynä siihen, että välit isän kanssa nyt on kokonaan rikotut.

— Niin, mutta hänpä kuuluukin aikovan taiteilijaksi — sanoi rouva
Aarnio hiukan ivallisesti.

— Hm, senkin asian laita on vähän niin ja näin — virkkoi Aarnio. Kun Väinö hylättiin ylioppilaskirjoituksissa, oli isä heti kiivaudessaan polttanut maalauskojeet, hän piti niitä syynä siihen, että tutkinto kävi huonosti. Eikä hän kuulu tahtovan tietää mitään koko taiteen harrastuksesta.

— Minun mielestäni se ei ole oikea menettelytapa — puolusteli rouva Heitman — jokaisen pitäisi saada seurata luonnollista taipumustaan, ja minä uskon todellakin, että Väinöllä on taitelijalahjoja. Jo piennä poikana jälitteli hän luontoa niin, että sitä täytyi ihmetellä. Ja muotokuvia hän oli ihan mestari tekemään, niinkuin hyvin tiedätte. Otti kuvan ihmisestä, joka kulki katua hänen ikkunansa ohitse, kuin valokuvauskoneella vain. Entäs kumppaneista ja opettajista koulussa, ei sellaiset synny ilman luontoperäistä taipumusta.

— Sangen ihmeellistä muuten on — jatkoi Aarnio — että hänen tutkintonsa kalpaten kävi. Hän oli aina ollut luokkansa parhaimpia, lahjakas ja ahkera myöskin.

— Hyvä ystävä, puhukaamme nyt suoraan kerrankin — sanoi rouva Aarnio koko kaupunkihan sen tietää, minkätähden Väinön tutkinto niin kävi: hyvin yksinkertaisesti sentähden, että hän juuri polttavimman matemaattisen koetteen aikana sattui saamaan sen onnettoman kohtauksen, joka häntä välistä tapaa. Ja sanottakoon sitä millä kauniilla nimellä tahansa, niin tosiasia kuitenkin on ja sinä pysyy, että hän silloin kokonaan menettää ajatuskykynsä.

— Hänen kohtalonsa on todellakin kova — sanoi rouva Heitman ja kyyneleet nousivat hänelle silmiin — muistelen kuulleeni, että hän pienenä olisi pahasti säikähtänyt tai jotain sellaista.

— Ties sen — sanoi rouva Aarnio — heikkohermoinen hän aina on ollut niinkuin äitinsäkin, joka nuorena kuolikin.

— On olemassa niin paljon salaperäistä, jota emme voi selittää — sanoi Hanna — näyttää joskus siltä, kuin luonnon oikku olisi määrääjänä ja se tekee mielen toivottomaksi. Hän sattui vaan saamaan heikomman ruumiin ja hänen asemansa tässä taistelussa voipi käydä tukalaksi.

— Lapsi raukat ovat tässä kasvaneet melkein kuin meidän perheessä — jatkoi rouva Aarnio — olen rakastanut heitä milten yhtä paljon, kuin jos olisivat olleet omiani, kun ovat olleet niin orpoja.

— Mutta tänäpäivänä sinä puhut katkerasti — sanoi kauppaneuvos totisesti.

— Jos puhun katkerasti, niin on minulla siihen omat syyni.

He nousivat pois pöydästä ja kävivät saliin. Mieliala oli käynyt raskaaksi eikä keskustelu tahtonut sujua. Kauppaneuvos asteli sikari hampaissa edestakaisin brysselimattoa pitkin ja pysähtyi ikkunan alle.

— Siellä hän nyt kävelee — sanoi hän. Molemmat rouvat tulivat ikkunaan. Siellä alhaalla asteli tohtori Sommer puutarhankäytävätä vasta lehteen puhjenneitten vaahterain alla. Hänellä oli yllään pitkä aamutakki vehreästä verasta, kaulus ja vyö olivat punaiset, samaten pyöreä lakki, joka peitti päälakea. Jalassa oli hänellä tohvelit.

— Tämä sama puku on hänellä ollut jo monta herran vuotta — kertoi rouva Aarnio — kumma että kestääkin. Tohveleita vain joskus uusitaan. Ja tässä puvussa hän usein ottaa vastaan potilaansakin, varsinkin niinä päivinä, jolloin hän on "tieteillyt" niinkuin esimerkiksi tänäin. Hän on taas kaiken päivää keitellyt kemiallisia liuvoksiaan, on saanut tässä vain pitää sekä ikkunoitaan että oviaan suljettuina, ettei tukahuttava kaasu heidän puoleltaan pääsisi sisään. Minä olisin sangen iloinen sinä päivänä, jolloin hän muuttaisi meidän talosta, ja iloinen monestakin syystä.

Rouva Aarnio oli pannut erityisen painon viimeisille sanoilleen, ja koko viimeisen lauseen oli hän kuiskannut rouva Heitmannin korvaan, sillä hän ei tahtonut että miehensä tietäisi hänen ajatustaan ainakaan vielä.

Rouva Heitman katseli tarkasti vaeltavaa tiedemiestä. Hän oli todellakin hauskan näköinen punaisessa lakissaan. Olisiko tavallisella, jokapäiväisellä miehellä ollut rohkeutta esiintyä tuossa puvussa? Tukka oli pikimusta, samaten viikset ja poskiparta, kasvojen muoto jalo, nenä korkea, silmät kuin yö. Rouva Heitman teki sen huomion, että hän oli harvinaisen kaunis mies ja että Väinö oli ilmeinen isänsä kuva.

— No totta tosiaan — nauroi rouva Aarnio — etteikös sen ole nenä noessa! No niin se käy kokille. Voi minun päiviäni, ei nyt tarvitsisi muuta kuin että tulisi joku potilas.

Nyt se rypistää ankarasti kulmakarvojaan, vilkaisee sitten taskukelloaan. Sen on odotusaika, eikä kuulu potilaita. Hän rypistää yhä enemmän otsaansa, astuu yhä vinhakammin, heilauttaa käsivarttaan, napsauttaa sormillaan. Nyt hän jo melkein juoksee — kumma ettei lyö päätään puun runkoon. Hän on kovin huonolla tuulella, kun on vastaanottoaika eikä kuulu potilaita.

Ei, rouva Aarnio, tohtori Sommer ei ensinkään odota potilaita, hän päin vastoin pelkää niitten tulevan. Hän on tiedemies. Hän ajattelee kemiallista liuvostaan, se on jäähtymässä; kun sen ainekset ovat kiteytyneet, on hänellä oleva kädessään uusi, ennen tuntematon aineyhdistys, joka kenties tulee olemaan kuinka tärkeä ihmiskunnan kehitykselle. Hän on varma siitä, sitä merkitsee sormien napsutus. Hän laskee vielä kerran liuvoksensa ainesuhteet, sitä tietää otsan rypistäminen. Huomenna jo kenties lentää hänen keksintönsä tiedekunnalle Helsinkiin, sitä merkitsee kävelijän tuima vauhti. Eikä tohtori Sommer lainkaan lyö päätään puun runkoon.

Rouva Heitman tuli ehdottomasti verranneeksi toisiinsa niitä kahta miestä, joita hän tänään oli katsellut sivulta päin ja joitten sielunelämään hän tarmonsa takaa oli koettanut tunkeutua, ja hän kysyi itseltään:

— Kumpi heistä on onnellisempi?

Toisen astuttavaksi näytti elämä asettaneen kauniimmat kenttänsä, pehmeimmät pientarensa. Elämän onni hymyili hänelle lämpimän kodin jokaisesta sopesta. Hän nautti kanssaihmistensä kunnioitusta ja luottamusta. Aineellisen varallisuuden mukana kasvoi hänen arvonsa päivä päivältä. Hänen laivansa viiltelivät vesiä, hänen metsänsä huminoivat penikulmain laajuudelta, hänen nimellään oli kaikua. Mutta hänen sisimmässään kävi taistelu, hänen täytyi voittaa itsensä, tekeytyä toiseksi kuin hän oli, ja hänen elämänsä olisi kuitenkin voinut olla toisellainen.

Tohtori Sommerin ulkonaiset elämänehdot eivät olleet niinkään loistavat. Murheen maljasta häntä juotettiin. Ja kuitenkin oli hän onnellinen mies. Itselleen uskollisena eli hän sisimmässään ehyttä elämää, jota ei vaikeimmatkaan ulkonaiset olot voineet häritä.

— Kas kuinka hän astuu tuolla pää pystyssä, voitostaan varmana. Hän on kuin kuningas valtakunnassaan!

Pieni tyttö tulee puutarhaan. Hänellä on käsi kääreessä, hän etsii tohtoria. Pelosta kalpeana niiaa hän käytävän reunassa. Tohtori ei huomaa, hän elää tieteen maailmassa. Hän ei muista omia raskaita huoliaan, hän ei näe heräävää kevättä ympärillään eikä hän huomaa kalpeata lasta, joka yhä uudelleen niiaa käytävän reunassa. Viimein tyttö rohkaisee luontonsa. Hän asettuu niiaamaan keskelle käytävätä juuri hänen eteensä. Nyt hän huomaa hänet. Kuinka ystävällisesti hän tarttuu tyttöä käteen ja taluttaa hänet sisään hellästi kuin isä lapsensa.

— Sellainen hän on — sanoi Aarnio — aina ystävällinen varsinkin vähempiosaisia kohtaan, ja köyhiltä hän ei ota penniäkään.

— Ja on sitten itse niin köyhä, ettei edes jaksa vuokraansa maksaa — huomautti rouva Aarnio ovessa mennessään talouttaan katsomaan.

Kauppaneuvosta itseään kutsuttiin konttoriin ja rouva Heitman jäi yksin. Hän aukaisi ikkunan. Iltatuuli tuuditteli puutarhan nuorta vehreyttä. Lehmus loi varjoa ja poppeli tuoksui. Hän hengitti syvään. Hänenkin rinnassaan kierteli keväinen tuulahdus. Tuntui kuin siellä jotain olisi sulanut, jotain vapautunut. Nuoruudenunelmat, maahan tallatut, kuoloon tuomitut, uskalsivat kohottaa ruususiipensä paljon romun alta. Mitä kaikkea niiden peitteeksi olikaan heitetty vuosien kuluessa. Siinähän oli kokonainen vuori niiden hautakumpuna ja olihan sen haudan partaalla unhotuksen sävelkin jo ammoin loppuun soinut. — Lennelkää, te ruususiipiset nuoruudenunelmat illan viileässä! Eläkää vielä hetkinen, sillä te ette enään ole vaarallisia. Te olette vain varjo entisestänne, ettekä te enään voi tuottaa kärsimystä.

Hän istui siinä kauvan unelmiin vaipuneena. Poissa oli raukeus hänen kasvoistaan. Hän oli sinä päivänä nähnyt niin paljon kaunista, että ne muistot taas elähyttäisivät mieltä pitkiksi ajoiksi.

Hiekassa siellä käytävällä näkyivät vielä tohtori Sommerin jäljet, tiedemiehen, joka oli muukalainen ihmisten keskellä, — suurten, kömpelöiden tohvelien jäljet ja niitten vieressä pienet, sirot, paljaan lapsenjalan painamat.

Ja kenties näkyivät ne vielä jossain muuallakin kuin puutarhan-käytävän löyhässä hiekassa. —

Alkoi kuulua askeleita ja ääniä viereisestä huoneesta. Rouva Heitman säikähti. Hän tahtoi olla yksin, hän tahtoi ajatella rauhassa. Hän pakeni Eevan kamariin. Hän sulki oven ja heittäytyi nojatuoliin. Kuinka helppo siinä oli hengittää. Kuinka hyvin hän ymmärsi sen lapsen mielen. Kuinka hyvin hän tajusi hänen tarpeensa luoda tällainen oma pieni maailmansa itselleen ja ajatuksilleen. Sehän oli kuin virkistävä kosteikko keskellä väsyttävää aavikkoa, tämän maailman turhamaisuuden ikävää aavikkoa.

Rouva Heitman ajatteli itseään ja omia ajatuksiaan ja sitä asiaa, jota varten hän oikeastaan oli tullut tänne. Ja hän naurahti sen vähäpätöisyydelle. Eevan kuvan edessä, täytyi kaiken, mikä oli itsekästä ja halpaa ja pientä sulautua pois aivan kuin usvat haihtuvat auringonsäteitten tieltä. Ja hän päätti, että se asia saisi ainiaaksi jäädä ajamatta.

Eevan soittokoneen kansi oli jäänyt auki. Tuntui kuin koskettimet vielä olisivat liikkuneet, kuin viimeinen sävel vielä olisi värähdellyt huoneessa. Nuottivihko oli auki telineellä. Rouva Heitman nousi katsomaan, mitä siinä oli esillä. Se oli kansanlaulu.

Pöydällä oli avattu kirja ylösalaisin käännettynä, se oli nähtävästi kesken lukemisen. Hän otti sen käteensä. Se oli eräs englanninkielestä käännetty romaani. Lukija oli lyijykynällä merkinnyt reunoihin mieluisimpansa kohdat. Rouva Heitman luki sellaisen.

"Oi musiikki, sinä ihanin niistä hengistä, jotka Jumalata palvelevat, millä olen ansainnut että niin usein käyt luonani? Se on liiaksi paljon, sinä suuri ja jumalallinen henki, että sinä laskeut sen luo, joka on halvin palvelijoistasi! Sillä minä olen liian kurja voidakseni sanoa maailmalle, kuinka kaunis pelkkä siipeisi suhina on, kuinka suloinen huultesi huokaus, kuinka ihana hiljaisin kuiskeesi! Viivy siellä, sinä Luojan äänen ylevin muoto, viivy siinä puhtaassa ja värittömässä eetterissä, joka yksin on sinulle sovelias olinsija! Minun ääneni sinua kauhistuttanee. Oi rakkaimpani, olkoon palvelijallesi kylliksi, saada uneksia sinusta ja kuolla!" —

— Ihanteitten maassa sinä asustat Eeva, kantakoon siipesi kauvas — sanoi rouva Heitman laskien kirjan kädestään.

Kun rouva Aarnio myöhemmin tuli vieraansa luo, löysi hän hänet soittokoneen äärestä, sillä hän oli taitava pianon soittaja. Sävelten aalloilla oli hän liidellyt merta kirkasta ja karitonta pois olevaisuuden ahtailta aloilta.

— Johan sinä soitollas minutkin viet mukanas — sanoi Alma Aarnio — mieheni olet sinä aivan lumonnut. Hän on koko ajan istunut kuin kivettyneenä tässä ikkunan alla ja siellä hän näkyy istuvan vieläkin, enkä minä suinkaan nyt soisi herättää häntä, sillä tahtoisin puhua kanssasi kahdenkesken eräästä asiasta, joka hyvin rasittaa mieltäni.

Rouva Heitman aavisti hämärästi minnepäin puheet nyt kääntyisivät ja hänen olisi tehnyt mieli paeta pois niitä kuulemasta.

— Sinä et soita enään, Alma — sanoi hän vältellen — se on vahinko, sinulla on kuitenkin taipumusta, ja äänesikin oli oikein kaunis. Kenties Eeva sinulta onkin perinyt laululahjansa.

— Ne on jo laulettu minun lauluni ja soiteltu minun soittoni — vastasi Alma Aarnio hiukan surumielisesti — tässä maailmassa valitettavasti ei tulla toimeen pelkällä musiikilla. Kuules, Hanna, sinun täytyy kuunnella minua muutamassa asiassa, joka on huolenani, mutta josta en ole voinut hiiskua edes miehellenikään. Minä luotan sinun arvostelukykyysi ja minä tiedän sinun ottavan osaa toisen suruun aivan kuin jos se olisi omasi. Sanos, Hanna, uskotko sinä että lapsuuden ystävyys nuoren naisen ja miehen välillä kehittyneemmälläkin ikäkaudella voi pysyä pelkkänä ystävyytenä.

— On sanottu että se ei sitä tee — vastasi Hanna Heitman — mutta minun uskoni on toinen. Minä uskon että miehen ja naisen välillä voi olla olemassa kaunis, ihanteellinen ystävyys millä ikäkaudella tahansa, ilman että siihen tarvitsee sekoittua rahtuistakaan lemmellisyyttä. Mutta se riippuu luonteista, kehityskannasta ja monesta muusta seikasta.

— Puhukaamme peittelemättä, sanoi Alma Aarnio ja hänen äänensä vähän värähteli — sinä tiedät ketä minä tarkoitan ja miksi minä ylimalkaan puhun näistä asioista. Tässä minun silmäni alla ovat he kuin sisaruksina leikitelleet lapsuutensa viattomat leikit. He ovat ylenneet nuorukaiseksi ja neidoksi ja veljeksi ja sisareksi he yhä sanovatkin toisiaan, mutta kuka voi tutkia sydänten salaisuudet? Ken tietää mitä voi herätä nuoressa mielessä, kun kävellään käsityksin kevätillan viehkeydessä. Tämä pelko ei ole milloinkaan ennen pujahtanut mieleeni, mutta näinä päivinä on se vaivannut minua kuin paha aavistus.

— Onko sinulla sitten mitään erityisiä syitä pelkoosi? — kysyi
Hanna Heitman ja katsoi Almaa tutkivasti silmiin.

— Ei varsinaisesti. Sen vain olen huomannut että heidän katseensa liian kauvan viipyvät toisissaan, ja että Väinö Eevan tultua on ihan kuin uusi ihminen, hän on iloinen, puhuu ja nauraa, näkee ja kuulee aivan niinkuin muutkin. Mutta hän näkee vain Eevan, kuulee vain Eevan äänen ja puhuu ainoastaan Eevalle. Ja sitten hänen mustain silmäinsä kiilto on välistä ihan peloittava, on kuin niistä katselisi noituuden henget, ja minä vapisen valvattini puolesta onko hän jo saanut hänet lumoihinsa?

— Olisiko sinusta sitten niin suuri onnettomuus, jos Eeva rakastuisi
Väinöön? — kysyi Hanna Heitman.

— Hanna, Hanna, ja sitä sinä kysyt, sinä, joka olet meidän perheen läheinen ystävä! Täytyyhän sinun ymmärtää, jos vähänkin ajattelet, että se olisi kaikkein suurin onnettomuus, mikä meidän perhettä voisi kohdata. Ajatteles, puolihupsu haaveilija, josta ei milloinkaan voi mitään tulla, ja meidän ainoa lapsemme! Ei, se ei saa tapahtua, ennen antaisin hänet tuonen neitten tuuditella. Minun täytyy keksiä keinoja saadakseni heidät eroitetuksi. "Mikä on kaukana silmästä, se on kaukana sydämmestäkin" sanotaan.

— Meidän äitien keinot auttavat valitettavasti niin vähän — sanoi
Hanna Heitman ja huokasi syvään —

mitä taidamme ihmiset poloiset
elon lankojen kehrääjille?

— Ja kun vielä tuntee Eevan luonteen — jatkoi Alma Aarnio levottomana minkä hän kerran on saanut päähänsä, sitä ei mikään mahti ota sieltä. Sanotaan että hän on perinyt sen ominaisuuden minulta, en tiedä, mutta hänessä se ainakin esiintyy moninkertaisena. Se vain on varma, että jos Eeva kerran mieltyisi Väinöön, niin hän ei hänestä luopuisi, tuli mitä tuli.

Hanna Heitman kuunteli häntä aivan tyynenä. Hän vain ihmetteli itseänsä ja mielensä muutosta. Hän oli aamulla tullut tänne sydän täynnä pelkoa juuri saman asian tähden, joka ahdisti Eevan äidin mieltä, vaikka toisesta syystä. Hän oli tullut tänne pyytääkseen Alma Aarniota ajoissa torjumaan onnettomuutta kodistaan ja hän oli uskotellut itselleen, että hän teki sen sulasta ystävyydestä Eevaa ja koko Aarnion perhettä kohtaan.

— Koeta rauhoittua, hyvä ystävä — sanoi hän tarttuen Almaa käteen — minä uskon ihan varmaan, että pelkosi on kokonaan perusteeton. Sanoin äsken mielipiteenäni, että miehen ja naisen välillä millä ikäkaudella tahansa voi olla olemassa kaunis, ihanteellinen ystävyys, pelkkä ystävyys, mutta että se riippuu luonteista, kehityskannasta ja monesta muusta seikasta. Väinön luonnetta en niin tarkoilleen tunne, mutta Eevan luulen tuntevani juuri sellaiseksi ystävyys-luonteeksi. Sukkamielen, sulohaltijan, en luule vielä jalkaansa astuneen hänen kukkamaihinsa, hänen kuiskeilleen on hänen korvansa kuuro, ainakin vastaiseksi. Se on minun varma vakaumukseni, ja minua on aina pidetty ihmistuntijana. Pelkäät Väinön jo kenties saaneen hänet lumoihinsa. Ei, hyvä ystävä, niinpäin se ei konsaan käy. Sielutieteellinen tosiasia on, että voimakkaampi henki aina vie mukanaan heikomman, ja näistä kahdesta on Eeva epäilemättä voimakkain. Jos jompikumpi heistä on lumoihin joutunut, on se ollut poikarukka. Ja omista sanoistasi päättäen on niin jo käynyt — hän näkee vain Eevan, kuulee vain Eevan äänen. — Sanoit siitä asiasta siis olemme selvillä. Sanoin: poikarukka, mutta sillä en suinkaan tarkoittanut, että hänen kohtalonsa tässä suhteessa olisi säälittävä, päinvastoin. Sillä se maailma, johon Eeva hänet vie mukanaan, on ihanteen kirkas maailma, ja jos Väinö jaksaisi seurata häntä sinne, kenties soisi siellä hänellekin sävel, joka nostaisi lamaisen mielen ja antaisi elämisen rohkeutta.

— Mielikuvitusta, ystäväni — sanoi Alma Aarnio surullisesti — sinä elät mielikuvitusten maailmassa ja katselet olevia oloja haaveitten hunnun lävitse. Mutta jonkun verran perää voi puheessasi kuitenkin olla, varsinkin mitä lumoukseen tulee. Ja minun täytyy tunnustaa, että mieleni nyt on koko joukon rauhallisempi kuin alkaissani tätä keskustelua. Mutta jonkinlaisiin varokeinoihin minun kumminkin täytyy ryhtyä.

Vähitellen katosi levottomuus kokonaan hänen kasvoistaan, joihin sen sijaan tuli päättäväisyyttä ja rohkeutta. Hän oli niin tyytyväisen näköinen, että näytti siltä kuin hän jo olisi ollut aivan selvillä ohjelmastaan.

Nuoruudenystävät istuivat vastakkain, ääneti, kumpikin vaipuneena ajatusmaailmaansa. He istuivat lähekkäin, pieni pöytä vain oli välillä narcissikukkineen, ja kuitenkin olivat he kaukana toisistaan. Olivatko he oikeastaan milloinkaan ymmärtäneet toisiaan!

Läheisyydessä olevan vanhan kirkon kello löi yksitoista kumeata lyöntiä.

— Hyvänen aika, yö on tulossa ja aamulla varhain he jo lähtivät.

Hanna Heitman nousi lähteäkseen. Kesäillan viileässä kulki hän hiljaista katua kotiaan kohti.

Mutta kun hän tuli sille nurkkaukselle, josta hänen olisi pitänyt kääntyä rantakadulle, jonka varrella hänen kotinsa oli, niin hän kääntyikin toisaalle. Ilta oli niin kaunis, että se vietteli hänet vielä lähtemään kävelylle. Ajattelematta minnepäin hän menisi, kulki hän kuin vaistomaisesti valtakatua pitkin tulliporttia kohden. Ei ollut enään juuri ketään liikkeessä. Siellä täällä porttikäytävissä seisoi palvelustyttöjä ja nuoria työmiehiä iloisesti keskustellen. Jostakusta avonaisesta ikkunasta kurkisti uteliaat kasvot myöhäistä vaeltajaa. Hän kulki kiireisin askelin aivan kuin hän olisi paennut jotakuta. Ketä sitten? itseäänkö ja omia ajatuksiaan?

Hän ajatteli miestään, joka kierteli maaseutua vaivaloisilla virkamatkoilla ja joka aina oli ollut hänelle hellä ja hyvä.

Sitten ajatteli hän poikaansa, ainoata lastaan, josta hänellä tähän asti oli ollut vain iloa. Hän seurasi häntä sinne kauvas Elben rannoille, jossa hän oli opintoja harjoittamassa. Hän oli vasta niin nuori, Väinön ijässä, yhdenkolmatta, ja hän oli jo ennättänyt niin kauvas opin tiellä. Mutta, oi kuinka kaukana hän oli kotimaastaan ja äidistään, yksin ventovieraissa. Hanna Heitmannin teki mieli istuutua tiepuoleen itkemään. — Ja hänen oli ikävä siellä, hän tiesi sen, vaikka hän kirjeissään huolellisesti karttoikin sitä sanomasta. Surumielisyys puhui kumminkin rivien välistä, vaikka hän koettikin reippaasti kertoa opinnoistaan, jotka häntä huvittivat ja suuren kaupungin loistoelämästä, joka oli hänelle niin uutta.

Sitä paitse pelkäsi äiti, että hänen sydäntään kalvoi syvempikin suru kuin koti-ikävä. Minkätähden hän ei milloinkaan maininnut Eevan nimeä? Ei kirjeissäänkään koskaan sanallakaan kysynyt niinkuin muita vähemmänkin tuttuja kotipuolen ihmisiä. Ja Eevan seurassa oli hän viime vuosina ollut jäykkä ja äänetön. Eikä hänen tunteensa olleet tuulten ajeltavissa.

Hanna Heitman oli jo ennättänyt viertotielle. Oli jo melkein puolenyön aika. Heikosti vain punersi enään lännen ranta. Iltatuuli oli tyyntynyt, ei värähtänyt koivun vaalea lehvä, eikä huojunut oksa niinipuun. Kesäyön kirkkaus loi joka esineeseen tenhoisaa valoaan. Hanna Heitman pysähtyi, hän katseli alaspäin loivaa rinnettä ja yhä kapenevaa maantietä. Vieläkö hän jatkaisi kävelyään vai täytyisikö jo palata kaupunkiin? Mutta ennenkuin hän ennätti tehdä päätöksensä, näki hän kaukaa kolme ihmisolentoa, jotka olivat tulossa kaupunkiin päin. Hän tunsi heidät heti. Eikö hän ollutkin lähtenyt heitä vastaanottamaan? Oliko hänen nyt kääntyminen vai astuttava eteenpäin? Hän ei tahtonut häiritä heitä. Hän poikkesi tiepuoleen ja istuutui suuren niinipuun alle, joka tuuheilla, alasriippuvilla oksillaan kokonaan peitti hänet näkyvistä.

Ryhmä läheni hitaasti, ja yhä hitaammin jota lähemmäksi se tuli, aivan kuin he olisivat pelänneet, että matka loppuu liian pian. Eeva käveli keskessä, sen hän näki jo kaukaa. Nyt saattoi jo eroittaa heidän ulkomuotonsa yksityisseikkoihin asti. Siinä oli paljon kauneutta koolla kasvojen jalostuneissa piirteissä ja hentojen vartaloiden nuorteissa muodoissa.

Nyt kuului jo puhekkin. Se oli Eevan ääni:

— — mutta se on kuitenkin olemassa! me sen tiedämme, ja minä uskon että kaikki nuoret sen tietävät. Mutta sitten tulee elämä, arkielämä kiistoineen. On kuin paneutuisi unhotuksen huntu heidän silmilleen tai kasvaisi epäilyksen kaihit. Ja kun he eivät enään näe selvästi, eivät he enään jaksa uskoakkaan. Ani harvat, taiteilijat ja runoilijaluonteet sen säilyttävät läpi elämän. Niinpä ystävämme, vanhukset salomaan mökissä.

— Rakas sisar ja veli, jos me todella päätämme uhrata elämämme korkeimman kauneuden palvelukseen, niin emme saa säikähtää suurimpiakaan vaikeuksia, meidän täytyy antaa itsemme kokonaan alttiiksi, niinkuin…

Enempää ei rouva Heitman voinut selvästi eroittaa. Hän näki heidän pysähtyvän lyömään kättä toistensa kanssa ikäänkuin lupauksen vahvikkeeksi ja pian he katosivat hänen näkyvistään.