III.
Seuraavana aamuna ani varhain istui kauppaneuvos Aarnio pulpettinsa ääressä työhuoneessaan. Hänellä oli vieressään korkea pinkka tilikirjoja, konttoristien tekemiä, jotka hänen oli katsottava lävitse, ja hän selaili parhaillaan sellaista laskien yhteen sivumääriä ikäviä numeroita, verraten summia toisiinsa ja seuraten tarkalleen kaksinkertaisen kirjanpidon mutkikasta kulkua. Tuon tuostakin veti hän aimo savun väkevästä sikarista ikäänkuin huumatakseen itseään ja saadakseen innostusta, jota häneltä toden teolla kokonaan näytti puuttuvan. Muuten hän ei nostanut katsettaan tilikirjasta, rivi riviltä, sivu sivulta yhä eteenpäin. Joskus vain vilkasi hän korkeata pinkkaa siinä vierellään, hän loi siihen toivottoman katseen — tulisiko siitä loppua milloinkaan! Mahdotonta, sillä toisella puolen pihaa konttorihuoneessa kävi yhtämittainen rapina paperille aamusta iltaan, siellä syntyi yhä uusia pinkkoja, yhtä korkeita ja yhtä loppumattomia.
Telefooni soi. Hänen piti varmalla äänellä antaa määräyksiä, joiden pätevyydestä hän usein itse oli jotenkin epävarma. Hänen piti ratkaista tärkeitä asioita yhtäkkiä vain, ja siinä tehtävässä täytyi hänen usein turvautua vaimonsa vilkkaaseen ajatuksen juoksuun ja syntyperäiseen asioimisneroon.
Taas painausi hän tilikirjaan. Rivi riviltä, sivu sivulta! Eikö hänen hartiansa jo näyttäneet kumarilta kuin vanhuksen? Ja hän oli kuitenkin mies parhaassa ijässään. Hänen kasvonsa ilmaisivat väsymystä ja samalla päättäväisyyttä. Niistä saattoi lukea: minä olen päättänyt täyttää sangen ikävän velvollisuuden.
Välillä huudettiin häntä makasiiniin. Oli tekeillä tärkeitä kauppasopimuksia, hänen piti itsensä olla mukana vertailemassa tavaroita, laskemassa arvioita.
Ja taas hän sukelsi numerojen valtamereen, saarettomaan, rannattomaan. Hän laski tarkkaan ja täsmällisesti joka numeron. Vetämättä helpotuksen henkäystä siirsi hän pois valmiin kirjan ja ojensi kätensä ottamaan uutta.
Silloin kuuli hän hiljaista sipsutusta tuolinsa takaa ja hennot kädet laskettiin hänen silmilleen.
— Arvaa ken olen — sanoi ääni, joka oli olevinaan karhea.
Tämä oli tavaksi tullut leikki, ja se lie ollut hauska pikku tytöstä, jonka oli täytynyt kiivetä tuolille yltääkseen painamaan somat, pehmeät kätensä isän silmille. Ja sitä leikkiä jatkettiin yhä vielä, vaikka jo tultiin toimeen tuolittakin. Tuolille kiipeejä tyttö oli päässyt istumaan isän polvelle, hän oli saanut selailla suuren tilikirjan lehtiä, ja kun hän oli luonut siniset silmänsä isään ja kummeksien kysynyt:
— Minkätähden sinä aina lasket?
Isä oli suudellut häntä poskelle ja vastannut:
— Pikku Eevan tähden.
Hänestä oli ollut hauskinta ajatella asiata siltä kannalta.
Se, joka jo tuli toimeen tuolinkin avutta, istuutui siihen vastapäätä toiselle puolen pulpettia. Hän ei enään tehnyt lapsuuden aikaista kysymystään, mutta hän loi numeroita laskevaan mieheen katseen pitkän ja tutkivan, joka samalla oli täynnä hellyyttä. — Olikohan sielläkin jo kaihet kasvamassa? ja jos niin olisi, täytyisi niiden sulaa pois hänen rakkautensa loisteessa!
Sitten kietoi hän käsivartensa hänen kaulaansa ja sanoi hymyillen:
— Pikku Eevan tähden, eikö niin?
Isä ei ensin vastannut mitään, mutta hänen kasvoihinsa tuli tuskallinen ilme. Tiesikö hän itsekkään minkätähden? Sitten sanoi hän hellästi:
— Jos siihen ensinkään syytä on olemassa, on parhain syy se minkä mainitsit.
— Oi isä — sanoi Eeva, ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä — kerran minä tahtoisin tehdä sinun puolestasi jotain suurta ja ihanata, niin, sen pitäisi olla suurinta ja ihaninta, mitä ihminen toisen puolesta tehdä voi! Ja minä tahtoisin antaa itseni kokonaan alttiiksi. Mutta minä en vielä tiedä, mitä se olisi. Se hetki tulee kuitenkin kerran, minä aavistan sen.
Ja numerojen valtamerta purjehtivalle tuntui kuin siihen äkkiä olisi noussut vihanta saari hänen eteensä, missä pysähtäin sai levähtää.
Telefoonin soitto herätti heidät todellisuuteen. —
— Isä rukka, niinhän sinä olet jauhossa kuin mylläri — nauroi Eeva, kun he taas olivat rauhassa, ja iloisesti laulaen: "mylläri, miksei käy sun myllys?" puisteli hän hänen harteitaan ja hihojaan kelpolailla laulun tahdissa.
— Mylläri — toisti isä — juuri niin, sepä oivallinen vertaus! parempaa ei ole tarvis. Tämän myllärin mylly se vain ei jouda seisomaan. Lakkaamatta sen rattaat jyskää ja ryskää. Tulee jauhoja, paljon jauhoja, ei kumma, jos tarttuisi takkiinkin, jos tunkisi silmiin ja sieramiin.
— Ken mylläriksi on luotu, hän rakastaa myllynsä jyrinää. Ken ei ole mylläriksi luotu, hän kuulee siinä vain soraäänet.
— Suuret ja raskaat ovat myllynkivet.
Eeva katseli häntä kummissaan. Hän ymmärsi hyvin, mitä hän tarkoitti. Sen, minkä hän nyt kuuli, oli hän jo aikoja sitten aavistanut. Mutta että hän todellakin sanoi sen hänelle näin suoraan! Hänen teki mieli langeta isän kaulaan ja kiittää häntä siitä avomielisyydestä, mutta hän jäi tyynesti paikalleen. Sitten sanoi hän kuin itsekseen:
Minkätähden sitten rakentaa niin suuria myllyjä?
— Se on maailman meno. Baabelin tornin ajoista asti ovat ihmiset niitä yritelleet. Se mies kenen rakennus korkeimmalle kohoisi, kenen katto pilviä viistäisi, kenen myllynjyrinä kuuluisi kauvimmaksi.
— Minusta on kuin ihmisten sielunrauhan täytyisi paeta suurten ja raskasten myllynkivien jyrinää, rauhan ja onnen.
— He eivät rakasta sielun rauhaa sanoi vanhempi puhujista — rauhattomuutta he rakastavat, sitä he etsivät ja sen he löytävät.
— Mutta onnea he rakastavat ja sitä he ennen kaikkia etsivät, ja sitä he eivät löydä ilman rauhaa.
— He ainakin luulevat sen löytäneensä.
He riemuitsevat kuin lapsi, joka on saanut käteensä kiiltävän leikkikalun, joka ennen pitkää hajoaa sen käteen kuin saippuakupla, jättäen sen itkemään turhia kyyneleitä.
— Oi isä, kenties rakastavat he sitä jyrinää vain sentähden, että se huumaa heidän korvansa kuulemasta toista ääntä, jota he eivät jaksa kuunnella, kun eivät jaksa sitä seurata. —
Kauppaneuvos Aarnio katseli tytärtään ilomielin. Se oli hänen lapsensa! Millä oli hän ansainnut niin suuren onnen, hän joka pyöritteli raskaita myllynkiviä? Niin oli siis kuitenkin olemassa ikuinen rakkaus — jota hän joskus oli epäillyt — joka johtaa ihmistenlapsia heidän teillään, joka vetää heitä puoleensa. Hänelle oli tytär sen ikuisen lähettiläs.
Kauppaneuvosta kutsuttiin konttoriin — mylly kaipasi mylläriä.
Eeva katseli häntä ikkunasta, kun hän kulki pihan poikki. Kuinka tämä yksi vuosi, jonka hän oli ollut poissa, oli ennättänyt vanhentaa häntä. Hänen askeleensa olivat raskaat, melkein kuin vanhuksen.
Eeva oli oikeastaan tullut isänsä huoneeseen puhuakseen salomaan mökistä ja mieliteostaan muuttaa sinne. Onni ettei hän vielä ollut ennättänyt! Sillä isää hän todellakaan ei saisi, ei hennoisi heittää.