IV.
Iltapuoleen samana päivänä, jona Eeva oli keskustellut isänsä kanssa, oli kolminaisliitto taas koolla. He istuivat Aarniolan puutarhan kulmassa lehmusmajassa, joka kesillä oli heidän tavallinen kokouspaikkansa ja jonka he olivat nimittäneet "muistojen majaksi."
Ijänikuisten puitten rungot kasvoivat sammalta, mutta niiden vihannuus oli yhtä tuore kuin konsaan nuorempainkin puitten. Ne olivat rouva Aarnion kantaisän istuttamat, niitä oli aikain kuluessa pidetty melkein kuin pyhinä puina ja ne olivat sentähden saaneet kasvaa oman sisäisen suunnitelmansa mukaan. Ei kenkään ollut taittanut oksaa, ei leikannut lehvää paitse kenties syysmyrsky joskus laistessaan yli kaupungin. Mutta sekin tuntui pidelleen niitä hellävaraa — monta muuta oli se taittanut tai temmannut juurineen maasta, monta nuorempaakin kuin nämä.
Siellä oli turvepenkit niiden juurella ja sinne saattoi kokonaan piiloutua muulta maailmalta tuuheain oksain alle, jotka muodostivat sekä seinät että katon, joka oli niin tiivis, että vaikka olisi satanut kuinka rankasti, ei pisaraakaan tunkeutunut lävitse.
Sillä majalla oli perheen kesken oma utuinen tarunsa, jota kerrottiin polvesta polveen ja joka oli kuin runon tuulahdus menneisyyden hämäristä.
Eeva oli juuri kertonut tovereilleen kantaisänsä, toiskätisen huilunsoittajan tarun, jota muuten pidettiin melkein kuin perhesalaisuutena, ja siellä sammaltuneitten lehmusten salaperäisessä varjossa teki se omituisen vaikutuksen nuoriin mieliin. Kun lauha kevättuuli humahteli vehreässä katossa heidän päänsä päällä, luulivat he kuulevansa jälkikaikuja metsänimmen, huilunsoittajan armaan äänestä, kun hän lauloi nuorta onneaan, joka oli ollut kaunis mutta lyhytaikainen. Ja taas soi siellä yksin jääneen valitus huilun sävelten sammuvina katkelmina.
Kuinka paljon ne puut olivat nähneet ihmisten iloja ja ihmisten suruja! Kuinka moni siinä oli uneksinut niiden juurella, nyt oli heidän vuoronsa, sitten tulisi toisten.
He istuivat siellä kauvan kuunnellen muinaisia tarinoita ja he olivat yksimieliset siitä, että elämä kuitenkin on rikas, vaikka se onkin kuin lyhyt välähdys taivaan ranteella, kuin huilun sävelen sammuva katkelma. Ja se on rikas siinä määrässä kuin se oli iki-ihanteen tavoittelemista. — —
— Siskot — sanoi Väinö — ennenkuin tänä iltana lähdemme täältä, täytyy minunkin vähäisen uskoa teille sielunelämääni, sen verran kuin se yleensä toiselle on uskottavissa. Se on vaikea tehtävä varsinkin minulle, joka aina olen ollut umpimielinen ja jonka sielunelämä on ollut kaikille kuin suljettu kirja. Oi, jos voisin nyt avata sen eteenne, luettavaksenne, sillä teiltä en tahtoisi salata mitään.
— Älkää säikähtäkö, vaikkei minun tunnustukseni tulekkaan olemaan niin valoisa kuin Eevan eilinen, siinä on synkät varjonsa. Te ette tunne minun kärsimyksiäni! Yksin olen minä ne kantanut ja yksin pitäisi minun ehkä kantaa ne hautaan asti, mutta ettette odottaisi minulta liikoja, teen minä sen.
"Muistojen majassa" vallitsi salaperäinen hämärä, ja Väinö alkoi.
— Pienenä minä pelkäsin peikkoja, senhän muistatte. Nyt seuraa minua tumma haltija. Se hiiviskelee minun ympärilläni ja se on minun vihamieheni. Kun elämässäni on joku ratkaiseva hetki, kas silloin on tumma haltijani valppain. Hän se seisoi minun vierelläni matemaattisen kokeenkin aikana ja kateellisella kädellä pyyhki pois ja hämmensi numerot paperistani, sillä laskea minä kyllä taidan. Ja minä tiedän, että se seuraavalla kerralla olisi tehnyt juuri samalla tavalla, sentähden en yrittänytkään.
Väinö painoi molemmat kätensä ohimoihinsa, epätoivo kuvastui hänen kasvoissaan ja hänen huulensa vapisivat, kun hän jatkoi:
— Minä tiedän mitä se tumma haltija kernaimmin tahtoisi, minä ymmärrän sen aikeet: niinkuin se kateellisella kädellään pyyhki pois ja hämmensi numerot paperistani, niin tahtoisi se hämmentää ajatuksenikin. — Kumpa vain en itse olisi syypää kärsimykseeni. —
— Mutta sitä se ei milloinkaan voi — huudahti Eeva. — Sillä se, joka sen valon viritti, on voimakkaampi kuin kaikki pimeyden vallat yhteensä. On niitä olemassa haltijoita muitakin kuin tummia! — Hänen äänensä soi vakuutusta ja uskoa.
Selma piteli Väinön kättä ja itki hiljaa.
— Ei, tämä on raukkamaista! — huudahti Väinö nousten istuviltaan.
— Anteeksi, minä olen säikäyttänyt teitä. Sitä en tahtonut, senverran minussa toki on miehuutta. Tulin kenties liioitelleeksikin. Se oli vain yksi sivu, synkin sivu sisimpäni kirjasta. Kun käännetään lehteä, voi toinen sivu olla valoisampi.
— Mitä siinä on?
— Kaihoa syvää, epäröiviä askeleita, turhaa tavoittelua, mutta se ei kuitenkaan ole kokonaan toivotonta. Siinä on aina joku valonvälähdys pilven lomasta, ja välistä, niinkuin eilisellä retkellä, ratkeaa päivä paistamaan täydeltä terältään karkoittaen kaiken epäilyksen.
— Sillä minunkin, murheen lapsen, on annettu aavistaa ihanne! Sentähden rohkenin eilen lyödä kättä kanssanne liiton vahvikkeeksi. Ja minä tein sen mieli täynnä uskallusta ja tulevaisuuden toivoa. Sitten yön yksinäisyydessä alkoi kaunis rakennukseni horjua perustuksillaan. Minusta tuntui kuin olisin luvannut liikoja, kuin olisin esiintynyt pettäjänä teidän edessänne. Se ajatus kiusasi minua yöllä ja sentähden täytyi minun tehdä tunnustukseni. Kun vaivuin uneen, näin meidät kaikki matkaan lähdössä. Meillä oli kullakin purtemme ja me lähdimme aavalle merelle. Teidän purtenne olivat uudet ja uljaat. Tuuli täytti valkeat purjeet ja onnen käet kukkuivat mastojen huipuissa. Keveästi viilsi vene vettä ja te istuitte perässä iloisesti laulellen.
— Minun venheeni oli lahonut ja vuotava. Mastopuut olivat poikki ja purjeet riippuivat repaleina. Yritin soutamalla saavuttaa teitä, mutta airot olivat paripuolet ja käsivarteni tuntuivat puutuneilta. Te viitoitte minulle ja huutelitte tulemaan, mutta minä en jaksanut. Ja minä heräsin juuri silloin, kun vuotava venheeni oli uppoamaisillaan aaltojen alle.
— Näin on laita teidän matkatoverinne. Onko hänellä oikeutta lainkaan pyrkiä teidän mukaanne? Kenties on hän vain esteeksi teillekin.
— Väinö, noin sinä et saa puhua — huudahti Eeva — mekö heittäisimme sinut yksin taistelemaan! Senkö verran sinä luotat meihin? Ei, rinnatusten sitä mennään, purren laita purren laidassa, ja joko jäädään kaikin taipaleelle tai saavutetaan yhdessä se aavan takainen. Ja mitä, vaikkei saavutettaisikaan — onhan kumminkin oltu sitä varten matkalla.
— Siskot — sanoi Väinö — teidän rakkautenne tekee minut onnelliseksi, onnellisemmaksi kuin kenties voitte aavistaakkaan, eikä se kuitenkaan voi minua auttaa ratkaisevana hetkenä. Ymmärtäkää minua oikein. Se voi tosin antaa minulle innostusta ja voimaa ponnistelemaan, mutta itse kilvoitusta, sitä on käytävä yksin ja omin neuvoin. — Elämä on opettava meille paljon, jota emme vielä voi ymmärtää.
— Elämä on opettava meille paljon — toisti Selma.
— Ja meidän on uskottava elämään — jatkoi Eeva — ja itseemme ja siihen, joka…
Hän ei ennättänyt lopettaa lausettaan, kun kirkonkellot rupesivat soimaan siinä aivan lähellä. Kuinka kovalta niiden ääni kuului, kuinka kylmältä ja tylyltä. Se ihan peljätti. Soittamistavasta kuuli, että ne olivat hautaus- tai sielukellot.
— Joku on päättänyt retkensä — sanoi Väinö. — Minun luullakseni kuolemanhetki on onnellisin ihmisen elämässä.
Hän nojasi päätään niinipuun sammaleiseen runkoon ja hänen kasvoissaan kuvastui sielunrauha. Oliko se sama muoto, joka äsken kuvasti tuskaa? Kuinka kaunis se oli näin levossaan!
— Ne eivät peloita — lausui Väinö jatkaen äskeistä ajatustaan — kuulkaa, kuinka niiden ääni on lauhtunut lempeäksi! Siinä on lohdutusta ja sovintoa.
— Minusta on aina tuntunut siltä, kuin kuolema olisi armahtavaisempi kuin elämä.
Tytöt katselivat häntä ihmeissään. He tunsivat niin hyvin valot ja varjot hänen kauniilla otsallaan, vaikk'eivät he olleetkaan tietäneet syvimpiä syitä niiden vaihteluun. Mutta olivatko he milloinkaan ennen nähneet häntä näin kauniina, otsaa näin varjotonna ja huulia näin onnellisessa hymyssä, kuin nyt hänen puhuessaan kuolemasta.
— Täällä "muistojen majassa" on niin painostavaa tänä iltana — sanoi Selma — menkäämme Jumalan kirkkaaseen päivänvaloon, tulkaa, sisko ja veli.
— Vaan nytpä onkin isän kahvin aika — jatkoi hän — minun on mentävä niihin hommiin — ja niin sanoen juoksi hän sisään.
Väinö ja Eeva rupesivat kuokkimaan uutta kukkalavaa, joka työ heiltä päivällä oli jäänyt kesken.
Ilta oli mitä ihanin. Nuorta viehkeätä elämää uhkui heitä vastaan joka taholta: omenapuu paisutti umppujaan, pääskypari rakensi pesäänsä huvihuoneen räystääseen. Ilma soi tuhansia ääniä: sirkan sirinää, sääsken soittoa ja laululintujen liverrystä. Heidän kääntäessään turpeita nousi toukkaa ja muurahaista näkyviin.
— Kuinka suuri ja valtava se henki onkaan — puhkesi Eeva puhumaan — joka elähyttää kaikkia olentoja, joka ikäänkuin kantaa niitä voimakkailla käsivarsillaan ja antaa kullekin tehtävänsä olentojen suuressa sarjassa. Vaikkei silmäni voikkaan nähdä luonnon salaisuuksiin, ovat ne kuitenkin auvenneet näkemään jokaisessa sen olennossa sen hengen ilmauksen. Sentähden onkin minulle jokainen olento sen hengen pyhittämä, eikä minulla ole mitään oikeutta suotta sortaa sen elämää.
— Juuri niin minäkin ajattelen — innostui Väinö — samallahan estäisin sen täyttämästä tarkoitustaan, ja tarkoituksen täyttäminen lienee alemmalla asteella olevalle yhtä kallis velvollisuus kuin ylemmälläkin.
Heidän allaan vihersi nuori nurmi tuhansine eri muotoineen. Siinä oli kortta korren vieressä ja siellä täällä kehitti joku tänne eksynyt metsäkukkanen varttaan ja lehviään avatakseen teränsä auringolle joko sinisenä, valkeana tai kullankeltaisena.
— Minua on välistä huvittanut ajatella — sanoi Eeva — että kukkasillakin on sielu niinkuin meillä ihmisilläkin ja että niiden ulkonainen olemus on enemmän tai vähemmän onnistunut kuva siitä sielusta, niinkuin meidän ihmistenkin.
— Ja niin se onkin — sanoi Väinö kiihkeästi — ne saavat vain vapaasti seurata sisäistä kutsumustaan. Luonto hellittelee lapsiaan povellaan. Se antaa jokaisen heistä täyttää tarkoituksensa vapaasti ja ilman esteitä. Valo antaa runsaan värivarastonsa kukkasten käytettäväksi ja taivaan kaste kirkkaimmat helmensä. Onko kumma että ne jaksavat toteuttaa ihanteensa!
Kirkonkellot soivat yhä. Niiden ääni tuntui todellakin lauhtuneen lempeämmäksi. Ne soivat lohdutusta ja sovintoa ja kuitenkin tuntui niiden väräjävä helke laskevan kuin suruharsona yli nuortean luonnon, yli kukkaan puhkeavan omenapuun ja nuortean ihmisryhmän sen juurella.
— Aivan toista on ihmislapsen — jatkoi Väinö äskeistä ajatustaan — hänelle useinkin asettuu rajat ja esteet, häntä vaaditaan kasvamaan kaavain mukaan, mukautumaan muotoihin, jotka ovat hänen hengelleen vastenmieliset ja vieraat. Ja jaksaako hän kehittää ihmisyytensä ihanteen puhtautta?
Hänen äänensä, joka ensin oli ollut katkera, oli muuttunut surumieliseksi.
Hän asettui seisomaan tyttöjen eteen, painoi kätensä povelleen ja sanoi:
— Uskotteko te, että jumalkipinä tässäkin povessa polttaa? Kehno minä olen sitä kantamaan, mutta se on kuitenkin uskottu minun huostaani — suruksiko vai iloksi itselleni ja muille, sitä en tiedä. Sen tiedän vain, että se polttaa kuin kuluttava tuli — se vaatii minua ilmaisemaan itsensä jollakin tavoin. Minun pitäisi pukea se korkeimman kauneuden muotoon ja näyttää se maailmalle. Mutta onko minussa sen tekijää? Jos minä olisin saanut jäädä sinne niiden luonnonihmisten pariin, tuntuu minusta siltä kuin siellä olisin jaksanut tehdä työtä ja minusta olisi elpynyt uusi ihminen. —
Silloin avasi tohtori Sommer työhuoneensa ikkunan, josta pöllähti kokonainen pilvi kirpeän hajuista alkaalikeitoksen höyryä, ja sen pilven takaa katselivat hänen tavallisesti totiset tiedemieskasvonsa niin loistavina, että nuoret ihan hämmästyivät. Ja kuinka hellästi hänen äänensä soi, kun hän huusi sinne alas:
— Väinö, tules tänne!
— Nyt on jotakin tapahtunut — sanoi Selma — jotain aivan tavatonta. Olisiko isän työ viimeinkin onnistunut, hänen monivuotinen työnsä?
Mutta miksi hän ei ollut kutsunut heitä molempia, miksi vain Väinön?
Kenties oli hän kutsunut Väinön sanoakseen hänelle:
— Seuraa vapaasti taipumustasi! Minä en enään pane esteitä. Tänään tilaan sinulle siveltimet ja värit ehommat entisiä.
Tytöt seisoivat odotuksissaan tohtorin porrasten edessä. Ja Selma kertoi Eevalle kuinka tuskalliselta hänelle oli tuntunut nähdä isän ja pojan välit niin särkyneinä kuin ne olivat olleet koko pitkän talven. Tuskin olivat he sanaa vaihtaneet, ja milloin tohtori oli puhutellut Väinöä, oli hänen äänensä kuulunut kovalta, hänen, joka muuten oli ystävällinen ja lempeä jokaiselle. Kenties nyt tapahtuisikin muutos jonkun onnellisen sattuman kautta.
He seisoivat yhä porrasten edustalla odotellen selitystä, kun Väinö hiljaa avasi ikkunan ja sanoi heille:
— Isän koe on onnistunut, minä kirjoitan hänen sanelunsa mukaan kirjettä tiedekunnalle.
— Eeva — sanoi Selma — nyt on hetki käsissä, jolloin meidän on toimittava.
— Niin, meidän on todellakin taottava niin kauvan, kuin rauta on kuuma — lausui Eeva innostuen — huomenna, kenties jo olisi myöhäistä.
— Sinun, Eeva, on puhuttava hänen puolestaan, sinun sanaasi hän parhaiten kuuntelee. Isä kun niin pitää sinusta.
— Minä puhun hänen puolestaan vielä tänä iltana — sanoi Eeva vakaasti. — Ja kyllä hän suostuu. Tällä hetkellä menen minä hänen luokseen.
Ja hän astui ylös portaita varmoin askelin, ilman vähintäkään epäilystä. Mikä ryhti siinä hennossa vartalossa, mikä päättäväisyys pään asennossa!
Selma jäi odottamaan. Mitä isä sanoisi? Kenties hän jyrkästi kieltäisi, kenties kävisi vielä kovemmaksi Väinöä kohtaan.
Sisältä ei kuulunut mitään. Selmaa ihan peloitti.
Mutta sitten ajatteli hän häntä, joka viimeksi oli kulkenut niitä portaita niin rauhallisena, niin voitostaan varmana. Hänkö ei onnistuisi! Kävihän kaikki, mihin hän vain kajosi, kuin itsestään. Eikä hän peljännyt mitään, sillä hänellä oli kaikki hyvät henget liittolaisinaan.
Näitä miettiessään rauhoittui Selma kokonaan. Hän vain odotti Eevaa palaavaksi, mutta hän viipyi kauvan.
Vihdoin viimeinkin aukeni tohtorin ovi ja iloisena tuli Eeva Selman luo.
— Kaikki on hyvin — sanoi hän — Väinö saa lähteä vaikka huomispäivänä!
Niin suurta onnea he tuskin olivat rohjenneet toivoa. Ja se kohtasi Väinöä, heidän veljeään, jonka mieli äsken vielä oli ollut niin masennuksissa. Nyt se nousisi kuin maahan tallattu nurmi. Vielä ne hänenkin purtensa mastoissa onnen käet kukkuisivat ja ritirinnan heidän venheensä viillättäisivät elämän ulapalla.
— Mutta kuinka sinä niin kauvan viivyit? — kysyi Selma silitellen hänen vaaleata palmikkoaan.
— Ooh, me puhuimme paljon — vastasi Eeva — minä sain aivan kuin vahingossa vilkaista hänen sydämmensä salatuimpiin ja minä näin siellä pelkkää kultaa.
— Hän tosin ei sanonut sitä — jatkoi Eeva — mutta minä luulen että hän on surrut, surrut enemmän kuin iloinnut elämässään, sinun hyvä isäsi.
— Sen minä kyllä olen tiennyt — sanoi Selma ja hänen kauniit mustat silmänsä herahtivat täyteen kyyneleitä — mutta minun luullakseni on hän tehnyt työtä vielä enemmän kuin surrut. Oi, kuulisitpa vain hänen puhuvan työn siunauksesta! Työtä hän tekee päivän kaikki hetket ja sitä hän ylistää kuin parhainta toveriansa.
— Jospa olisit nähnyt kuinka onnellinen hän oli äsken tehtyään päätöksensä Väinöstä. Hän oli ihan hyvillään siitä, että olin tullut hänen puheilleen ja siten auttanut häntä voittamaan oman itsekkään luontonsa, — sillä kunkin meistä — sanoi hän — on taisteltava painajaista vastaan omassa povessamme.
— Isä rukka — huokasi Selma — hänen taistelunsa on kyllä ollut vaikea.
— Nyt hän olisi valmis mihin uhrauksiin tahansa Väinön puolesta. Hän esitti itse, että hän saisi matkustaa jonkun etevän taiteilijan opastettavaksi. Mutta minä selitin hänen halunsa vetävän vain Hietarannan mökkiin. Luulisin sitä valintaa onnellisimmaksi, varsinkin kun Väinö koulun piirustusopettajalta sai niin hyvät alkeet, että hän helposti voi tehdä pieniä harjoitelmia ominpäinsä luonnon mukaan. Eikä puutu Hietarannassa kauniita aiheita.
— Minustakin tuntuisi turvallisimmalta — sanoi Selma — jos hän olisi Hietarannassa. Siellä hänen rauhaton mielensä varmaan parhaiten rauhoittuisi. Koko siinä ympäristössä on jotain viihdyttävää, jotain erikoisesti hänelle sopivaa, sen hän sanoi jo siellä ollessamme.
— Ja ennen kaikkia — lisäsi Eeva — on siellä ukko ja mummo ja heidän mukanaan vankka henkinen valta hänen tukenaan.
— En ihmettele, että isä mielellään päästää hänet Hietarantaan, hän kun ihastui ikihyväksi mummoon sinä kesänä, jona mummo oli hänen potilaanaan, ja ukkoa hän tavallisesti sanoo patriarkaksi.
— Sinne me saatamme hänet jo huomenna, minä autan sinua matkavalmistuksissa — innostui Eeva.
— Voi kuinka sinä aina olet hyvä! — iloitsi Selma — minne minä joutuisin ilman sinun ystävyyttäsi? Elämäni olisi kuin yksinäisen orvokin elämä ahon laidassa.
Oli jo myöhä, mutta he eivät malttaneet vielä erota. He istuivat vielä hetkeksi nuorelle nurmelle nauttiakseen illan rauhasta. Sielukellot olivat jo aikaa sitten lakanneet soimasta ja suruharso, jonka niiden väräjävä helke tuntui laskeneen yli uinailevan luonnon, oli haihtunut pois jättääkseen illan rusohohteen leikittelemään omenapuun aukeavilla umpuilla ja nuorten neitten kukkeilla kasvoilla. Puutarhan siivekkäät asujamet virittelivät viimeisiä iltavirsiään pian painaakseen päänsä siiven alle nukkuakseen uuden pesän pehmoisissa. Kuulakka oli taivas, kuulakka vaahteran vieno lehti.
* * * * *
Sinä yönä Eeva ei ollut saada unta silmiinsä ensinkään. Päivän tapahtumat pyörivät hänen edessään kuin panoraaman kirjavat kuvat. Ne täyttivät koko hänen olentonsa, antoivat työtä aivoille ja panivat tunteet vilkkaaseen toimintaan.
Se olikin ollut merkillinen päivä hänen elämässään.
Ensinkin keskustelu isän kanssa aamulla oli auvaissut hänen silmänsä selvästi näkemään sen, minkä hän tähän asti oli vain hämärästi aavistanut. Ja se, minkä isä kuvaannollisissa lauseparsissa oli uskonut hänelle omasta sielunelämästään ja käsityskannastaan, herätti hänessä vain iloa, joskin toiselta puolen sääli pyrki puhumaan surunvoittoista kieltään riemun lomasta. Mitä kaikkea hän olikaan kärsinyt vuosien kuluessa, hänen rakas isänsä! Kärsinyt vaieten, avaamatta sisimpäänsä yhdellekään ihmiselle, nyt vasta hänelle, lapselle — hän oli siitä onnellinen.
Mutta kun hän ajatteli omia puheitaan aamullisessa keskustelussa, tuntuivat ne nyt hänestä niin merkillisen vierailta. Mitä hän oikeastaan tiesi ihmissielun suurista taisteluista, joista hän oli puhunut kuin asiantuntija? Ja mikä oli se ihmeellinen hetki, jona hänen sallittaisi isänsä puolesta tehdä jotain? Eikö ne kaikki olleet vain hänen oman haaveellisen mielensä hourailuja, vai olisiko todellakin hänelle kangastanut tulevaisten tapahtumain kaukainen ranta.
Sitten kohtaus "muistojen majassa" oli omiaan vieläkin tärisyttämään hänen hermostonsa hienoa kudosta. Ja hän lupasi itselleen, että hän tästä lähtein koettaisi olla valoisana haltijana veljensä vierellä. Ja hän luuli tuntevansa, että jumalallinen tahto oli määrännyt hänet siihen tehtävään.
Yön hetket kuluivat. Hänen jo ollessa uneen uupumaisillaan kaikui vielä hänen korvissaan sielukellojen surullinen helke. Ja hän muisti Väinön sanat:
— Minusta on aina tuntunut siltä kuin kuolema olisi armahtavaisempi kuin elämä.
Hän oli jo siirtynyt unten maihin. Hän oli olevinaan suuressa monikerroksisessa myllyssä. Sen rattaitten jyrinä oli kuin kosken valtava pauhu. Sen pölypilvet olivat tukahuttaa hänet ja hänet valtasi ahdistus. Ja jostain alhaalta, hyvin syvältä, kuin raskaitten painojen alta kuului väsynyt ääni, se oli hänen isänsä ääni:
— Suuret ja raskaat ovat myllynkivet.