V.
Kesäkuu oli alkanut riemullisena ja täynnä toiveita. Kuumeentapaisella kiireellä näytti kaikki kehittyvän maaemon uhkuvalla povella päivänterän paahtaessa. Oli tyyni ilta. Rouva Aarnio kykki puutarhalavan ääressä. Hän kylvi ruokakasveja mustaan, muhisevaan multaan. Sen työn hän aina tahtoi suorittaa omalla kädellään. Hän oli varma siitä, että siemen silloin parhaiten itäisi, juuri työntyisi joutuisammin ja kasvu tulisi kahta kauniimpi. Hänen kyökkikasvinsa olivatkin aina tuottaneet hänelle kunniaa. Ne olivat saaneet ensimmäisen palkinnon pääkaupunginkin puutarhanäyttelyssä. Hänen nimensä oli ollut lehdissä kaikkien luettavana, ja ensimmäisenä, se oli sentään jotain!
Hän mietti näitä, tottuneella kädellä vetäessään suoraa vakoa pehmeään multaan, ja ehdottomasti vetäytyi hänen suunsa tyytyväisyyden hymyyn. Siemenet sirotteli hän määrätyn matkan päähän toisistaan, kattoi vain hyppysillään ja tasoitteli kämmenellä taputellen, ikäänkuin hyväillen. Jos hän olisi ollut taikauskoinen, olisi hän varmaan lukenut jonkun vanhan loihdun manatakseen Mannun ukkoa panemaan "turpeen tunkemahan, maan väkevän vääntämähän, tuhansin nostamaan neniä, saoin haaroja hajottamaan", mutta hän ei ollut lainkaan taikauskoinen.
Siinä oli pitkä rivi lavaa lavan vieressä, lyhyttä ja pitkää, kullakin oma tarkoituksensa. Oli siinä kylvää kyyhätellä moneksikin illaksi, mutta se työ ei tuntunut lainkaan työläältä rouva Aarniosta, vaikka täytyikin kykkiä kumaraisissaan ja välistä paneutua polvilleenkin. Antoipa kesän lämmittää ja syksyn kypsytellä, niin saattoi siitä taaskin koitua kunniaa ja ratketa rahaakin.
Innostuksen puna hehkui hänen kasvoillaan, kun hän heitti hernettä, painoi papua muhevaan peltoonsa. Ei hän joutanut katselemaan kauneutta ympärillään, eikä suuresti kuuntelemaan lintujen iloääniä varjoa luovain puiden oksilla.
Oli kuitenkin yksi ääni, joka erityisesti näytti herättävän hänen huomiotaan. Hän saattoi hetkeksi unohtaa vakonsa peittämättä ja vajota unelmiin sitä kuunnellessaan. — Se oli Eevan ääni, joka helähteli hänen huoneensa avoimesta ikkunasta, pulppusi kuin kevätpuro metsän helmassa, helkkyen hopealle ja matkien metsän sointuja.
Rouva Aarnio peitti vakonsa, tasoitteli kämmenellä taputellen ja kuunteli taas. — Minkätähden se juuri sinä iltana teki häneen niin syvän vaikutuksen?
Laulun lomasta ja mukana kuului säestys pehmeänä ja täyteläisenä seuraten laulajan tunnetta.
Ei kukaan muu kuin Hanna Heitman voinut soittaa sillä tavalla, eikä kenenkään toisen säestys niin hyvin käynyt yhteen Eevan laulun kanssa.
Alma Aarnio kylvi vakonsa, peitti ja tasoitteli. Huokaukset kuolivat pois itsestään. Hän täytti vain velvollisuutensa. Ja pian oli hän yhtä innostunut työhönsä kuin äsken.
Mutta sitten tapahtui jotain, joka sai hänet ihan pois suunniltaan.
Aavistamatta mitään pahaa astua toikkaroi tohtori Sommer hajamielisyydessään suurella tohvelijalallaan keskelle hänen vasta tasoitettua lavaansa. Tohtori Sommer, joka taas oli "tieteillyt" koko päivän, teki tavallisia harppauksiaan iltasella puutarhassa ja oli ollut kompastumaisillaan kylväjään.
Alma Aarnio ei ollut juuri heikkohermoinen, mutta se pieni kolttonen, joka muuten olisi mennyt nauruna, suututti nyt häntä.
— Kuinka kelvotonta!
— Säästäkää toki edes lavojani ellette minua säästä! — huusi hän ärtyisästi tohtorin jälkeen, joka säikäyksissään juoksi hänestä toiselle käytävälle aamunutun liepeet levällään ja lakki toisella korvallisella.
Alma Aarnion muuten tavallisesti lempeät sinisilmät tummenivat suuttumuksesta, kun hän katseli sen kömpelön herrasmiehen liikkeitä. Ja tämä kolttonen ei suinkaan vähentänyt sitä vastenmielisyyttä, jota hän ennestään tunsi tohtoria kohtaan.
Mutta mistä se vastenmielisyys johtui, siitä hän ei itsekkään ollut oikein selvillä. Ja se olikin oikeastaan herännyt hänessä vasta viime aikoina. Minkäpähän tohtori sille taisi, että hänen liikkeensä olivat kömpelöt, eikä ne semmoiset seikat häntä itseään suinkaan huolestuttaneet.
Siinä kutoutui yhteen niin monta seikkaa, jotka olivat omiaan herättämään vastenmielisyyttä rouva Aarniossa — tukahuttavat alkaalihöyryt, maksamattomat vuokrat, naurettava puku ja Väinö! — niin, kenties viimeksi mainittu syy olikin painavin.
Mutta kun hän muisti äskeistä kömpelyyden kohtausta, niin häntä ihan puistatti. Kompastua häneen ja sitten astua suorastaan hänen lavaansa. No kaikkia ollakkin pitää!
— Tulisiko tuo mies häntä vielä miten nöyryyttämään? — Semmoinen taikauskoinen ajatus vilahti hänen mielessään.
— Joutavia — jupisi hän itsekseen — kuinka se voisi olla mahdollista!
Tyytyväisyyden hymy palasi hänen huulilleen, kun hän sitten ajatteli Väinön pikaista poistumista näyttämöltä. Kuinka helposti se oli käynyt! — Eivätkö pelkät hänen ajatuksensa olleet karkoittaneet häntä, ennenkuin hän edes oli ennättänyt panna toimeen ohjelmansa ensimmäistäkään kohtaa!
Sisältä kuului yhä laulu ja soitto, aaria oli vain muuttunut kansanlauluksi. Alma Aarnio arvasi etteivät he hevillä väsyisi, kun kerran taas olivat saaneet yhteen pitkästä aikaa. Ja hän nautti heidän laulustaan ja soitostaan yhä jatkaen työtään. Se rauhoitti ja poisti katkerat tunteet.
Sitäpaitse hän oli iloinen siitä että Eeva, joka useinkin oli sangen itsepäinen, sinä iltana ainoastaan heikon vastarinnan jälkeen oli suostunut äitinsä pyyntöön esiintyä siinä iltamassa, jonka kaupungin rouvat pian panisivat toimeen köyhäin hyväksi.
Sitä varten kai he nyt harjoittelivatkin.
Alma Aarnio oli juuri lopettanut sen päiväisen urkkonsa, kun postimies ilmestyi pihaan ja, nähtyään rouvan puutarhassa, tuli suoraan hänen luokseen.
Siinä oli pääkaupungin ja joku ulkomainenkin sanomalehti ja paksu pinkka kirjeitä niinkuin tavallisesti — ikäviä asiakirjeitä. Mutta Alma Aarniolle niissä oli erityinen viehätyksensä. Hän istuutui puutarhasohvalle ja laski postin sen edessä olevalle pöydälle. Ensimmäiseksi vilkasi hän lehdestä, oliko Venäjän kurssi noussut vai laskenut, ja alkoi sitten selailemaan kirjeitä eroittaen ulkomailta tulleet kotimaisella postimerkillä varustetuista. Ne olivat tosin kaikki osoitetut hänen miehelleen, mutta hän oli tottunut aukaisemaan ne kuin omansa. Yhteen aikaan oli hän yksin hoitanut koko kirjevaihdon, mutta vuosien varrella oli se kasvanut niin suureksi, että siinä oli työtä useammallekin.
Hän otti ensiksi ulkomaalaiset kirjeet, vetäsi auki kuorten laidat ja luki lyhyet ilmoitukset sekä pitkät hintaluettelot. Se kävi melkein koneentapaisesti. Useimmissa oli vain tavarantarjouksia ja jokainen luonnollisesti kiitti omaansa parhaimmaksi ja huokeimmaksi.
— Tuo ei olisi hullumpaa, eikä tuo — innostui hän sanomaan ääneensä, ja veti punaisella liidulla suuren "Huom!" jokaiseen kuoreen, jonka sisällys erityisesti oli herättänyt hänen huomionsa.
Kotimaisten kirjeiden joukosta löysi hän yhden, joka ulkoasultaan kokonaan erosi kaikista muista. Huolimatta siitä että käsiala oli huonompaa ja päällekirjoitus kulki vähän vinoon, viehätti se häntä erikoisuudellaan. Se ei ainakaan ollut jähmettynyt asiakirjeitten tavalliseen kaavaan, vaan oli siinä ominainen luonteensa ja sen vehreästä kuoresta tuoksahti jonkun verran runollisuutta.
Alma Aarnio käänteli ja katseli sitä kirjettä ensin ulkoapäin. Mistä se mahtoi olla ja kenen kirjoittama? Siinä oli vain "kauppias" "kauppaneuvoksen" asemesta, mutta kumma kyllä se ei harmittanut häntä juuri ensinkään. Jos asiakirjeessä olisi ollut sellainen pukki, olisi hän pitänyt sen loukkauksena.
Vaikka hän olikin tottunut empimättä aukaisemaan kaikki miehensä kirjeet, tuli hän ajatelleeksi, että olikohan hänellä oikeus aukaista tätä. Se näytti niin salaperäiseltä. Uteliaisuus voitti kuitenkin ja pian oli hän lukemassa hienolta postipaperiarkilta seuraavaa:
"Herra kauppias! Teidän tyttärellänne on harvinainen laulunlahja, ehkä meillä ennen kuulumaton. Jos teille on mahdollista, älkää katkaisko hänen kehitystään, sillä hänestä voisi vielä varttua sellainen laulaja, jonka ääni kantaisi yli merten ja mannerten. Mutta hänen täytyy välttämättä päästä ulkomaille…"
Enempää Alma Aarnio ei nähnyt, kirjaimet alkoivat hyppiä niin omituisesti hänen silmissään. Se tuli niin odottamatta. Hän tiesi kyllä, että Eevalla on kaunis ääni, mutta niinhän on monella muulla. Tällainen ajatus ei ollut päässyt pujahtamaan hänen rohkeimpiinkaan unelmiinsa.
Untako hän näki vai oliko se täyttä totta!
Hänen pieni Eevansa, se hento lapsi, jota hän aina oli nuhdellut liiallisesta haaveellisuudesta, jota hän korkeintaan oli ajatellut virkamiehen rouvana heidän kelpo kaupungissaan — hänenkö tiensä nyt kävisikin kunnian kukkuloille!
Hän ei kyennyt sitä täysin tajuamaan näin äkkiä, täytyi vähitellen tottua siihen ajatukseen.
Hän luki kirjeen uudelleen ja pääsi tällä kertaa loppuun asti. Siinä oli alla musiikkiopiston johtajan nimi ja lopulla kirjettä antaa hän käytännöllisiä neuvoja opintopaikan valinnasta ja tarjoutuu itse hänen saattajakseen sinne, koska hän muutenkin syyspuolella aikoi käydä ulkomailla.
Sinä iltana unohti Alma Aarnio postin puutarhan pöydälle, ja se oli aivan tavaton tapaus hänen elämässään. Siellä nyt tuuli lennätteli tärkeitä asiakirjeitä pitkin pientareita ja nurmia Alma Aarnion ajatusten kierrellessä tyttärensä kunniakkaassa vastaisuudessa.
Heidän perheelleen oli siis tulemassa uusi ajanjakso, joka kokonaan poikkesi hänen suunnitelmastaan.
Hän päätti näyttää kirjeen miehelleen vasta iltasella, kun he olisivat kahden makuuhuoneessa.
Eeva saisi tietää asiasta vasta seuraavana aamuna.
Käytännöllinen, järkiperäinen Alma Aarnioko siellä todellakin kulki unelmissaan, laiminlyöden sekä liikkeenhoitajan hommat että emännän velvollisuudet.
Sisäkkö kävi kutsumassa illalliselle.
Portaita noustessaan oli hän niin ajatuksissaan ettei ollut huomata
Hanna Heitmannia, joka siinä kotiinlähdössä tuli häntä vastaan.
— Kas, sinäkö, kiitos kauniista soitosta! Etkö jää illalliselle?
Hänen teki mieli näyttää kirje Hannalle, mutta päätti kuitenkin vastaiseksi olla näyttämättä.
— Miksi juuri vieraalle ensimmäiseksi?
— Mutta oliko hän oikeastaan vieras heidän perheessään? Eikö hän itse, äiti, ollut paljoa vieraampi tyttärelleen?
Illallispöydässä ajatteli Alma Aarnio:
— Kenties hän vielä nousee kunnian kukkuloille, ja niitä rinteitä noustessaan vetäisi hän muitakin hetken matkaa mukanaan.
— Kuinka minä olen ollut sokea, näkyyhän se koko hänen olennostaan.