VII.
Ei ollut oikeastaan enään mikään iltamien aika, kun juhannus jo oli viikon, parin päässä, mutta J:n kaupungissa oli parhaillaan iltama käymässä. Sen olivat toimeenpanneet kaupungin porvarisrouvat, sillä niinkutsuttu intelligenssi, johon kuului lyseon opettajien ja muiden virkamiesten perheet, oli jo siirtynyt kesätiloilleen.
Iltaman varsinaisena tarkoituksena oli erään ahdinkotilaan joutuneen perheen auttaminen, joka muuten hyvin olisi käynyt päinsä kaikessa hiljaisuudessa toimeenpannulla keräykselläkin. Mutta kauppiasten rouvat ajattelivat, että saisivathan samalla vähän huvitella hekin, joita velvollisuudet piti kaupungissa kaiken kesää. Iltama olikin alussa aiottu viettää vain perheiltamana tuttuin kesken, mutta kun ohjelma kuvaelmineen ja soitto- sekä laulunumeroineen yhdistetyin voimin saatiin jotakuinkin rikkaaksi, päätettiin panna ilmoitus siitä paikkakunnan lehteen. Ja seurauksena oli, että kaupungin seurahuone oli kertynyt täpösen täyteen huvitteluhaluista yleisöä, vaikka olikin kesä. Ne kaupunkilaiset, joiden kesäasunnot olivat läheisyydessä, olivat järjestään saapuneet, ja olipa tullut useita maalaisperheitäkin.
Istuttiin pilkkosen pimeässä salissa odotellen esiripun nousemista. Alma Aarnio istui nojatuolissa ensimmäisessä rivissä, pormestarin rouva oikealla ja viskaalinrouva vasemmalla puolellaan, jotka molemmat olivat saapuneet maalta kunnioittamaan iltamaa läsnäolollaan.
Rouvat olivat ennen aina itse olleet kuvaelmia järjestämässä, mutta tällä kertaa oli se homma heitetty kokonaan nuorten käsiin. Ei oltu arvattu tulevan näin paljon vieraita, jotka katselevat arvostelevin silmin ja joilla luonnollisesti on vaatimuksensa.
He lausuivat julki toisilleen levottomuutensa kuvaelmien onnistumisesta. Katselijain joukossa kuului sattumalta olevan pääkaupunkilaisiakin, muiden muassa eräs etevä taiteilijakin. Hankaisihan se koko kaupungin kunniaan, jos ne eivät onnistuisi.
— Minä en pelkäisi puoleksikaan niin paljon, jos Eeva olisi mukana — kuiskasi pormestarinrouva Alma Aarnion korvaan — voi, miksei hän ruvennut?
— Hänpä kun esiintyy laulajana — kuiskasi Alma takaisin.
— Hän sitten kumminkin laulullaan pelastaa meidän kunniamme, joskaan kuvaelmat eivät onnistuisi.
Alma Aarnio kummeksi pormestarinrouvan harvinaista tuttavallisuutta sinä iltana. Hän oli muuten parantumaton aristokraatti ja Alma Aarnio oli ennen aina luullut huomaavansa jonkinlaista alentuvaa ylhäisyyttä hänen käytöksessään itseään kohtaan, vaikka he kyllä olivat sinätkin. Mutta nyt hän rupesi harvinaisen tuttavalliseksi, taputteli hänen kättään ja oli kuin ystävä ainakin. Alentuvaa ylhäisyyttä ei tuntunut nimeksikään.
Esirippu nousi.
Kuvaelma esitti mustalaisleiriä kirjavine pukuineen, kitaroineen ja hurjine lauluineen. Se onnistui mainiosti. Suosionosoituksista ei ollut tulla loppua. Täytyi näyttää yhä uudelleen.
Kuvaelman henkilöistä veti erikseen huomion puoleensa eräs nuori mies, jonka naamari oli erinomaisen hyvä ja joka lauloi mainiosti.
— Kuka se on tuo herra? — kysyi viskaalinrouva uteliaana Alma
Aarniolta.
— Sitä tässä itsekkin ihmettelen — vastasi Alma — mutta elleivät aistimeni kokonaan petä, on se totisesti Armas Heitman. Enkä minä edes ole tiennyt, että hän on saapunut kotiin. Hänenhän piti olla ulkomailla vielä toinenkin vuosi yhtä kyytiä.
— Ulkomaista puhuen — kuiskasi pormestarinrouva ystävällisimmällä äänellään — Eevahan kuuluu kohta matkustavan Berliiniin.
Ahaa, ajatteli Alma, sieltäpäinkö tuuli käykin, sekö siihen olikin syynä? Tässä taitaakin arvo olla nousemassa.
Mutta hän vastasi niin välinpitämättömällä äänellä kuin suinkin voi:
— Siihenhän se taitaa käydä.
— Se onnenlapsi — jatkoi pormestarinrouva — mutta eikö sinua peloita lähettää lastasi yksin suureen maailmankaupunkiin? Minusta tuntuu kuin en uskaltaisi sinun sijassasi lähtemättä itse mukaan.
— Onhan siellä toisetkin toimeen tulleet — vastasi Alma — hänen opettajansa seuraa mukana ja hän toimitetaan hyvään perheeseen asumaan. Mikäpä siellä sitten on hätänä!
— Kenties mikä loistotähti hänestä vielä nousee laulumaailman taivaalle — sanoi viskaalinrouva, joka oli seurannut heidän keskusteluaan.
— Eihän noista vielä tiedä tähdistä eikä taivaista näin edeltäkäsin — vastasi Alma pysytellen arvokkaan välinpitämättömänä.
— Sanotaan että hänestä on olemassa joku vanha ennustus — pitkitti pormestarinrouva — joka on yhteydessä kantaisän tarun ja "muistojen majan" kanssa — onko siinä perää?
— Kaikki ne tuleekin kuulluksi — ihmetteli Alma Aarnio yhtä välinpitämättömän arvokkaana.
— Se on tiettykin, että kaikki nyt tulee kuulluksi, mikä teidän perhettä koskee — selitti viskaalinrouva — sillä koko kaupunkihan nyt puhuu vain teistä. —
Esirippu nousi.
Katsojilla oli edessään Döbeln Juuttaalla. Armas Heitman näytteli
Döbelniä ja voitti suosiota.
Alma Aarnio ei kuullut ei nähnyt. Sen hän vain tiesi, että hänen perheensä nyt jo oli ja vastedes yhä suuremmassa määrässä tulisi olemaan yleisen huomion esineenä.
Oliko se sitten oikeastaan hänelle mikään outo ajatus? Eikö hän ollutkin aina pyrkinyt juuri siihen?
Mutta että se tuli tässä muodossa!
Hänen entinen osansa oli siis nyt loppuun näytelty. Tähän asti hänen oli pitänyt edustaa toiminimi "kauppaneuvos-Aarniota" ja hän toivoi tehneensä sen tarpeellisen arvokkaasti. Mutta tästä lähtein tulisi hänen edustaa taidetta ja hän epäili omaa kykyään siinä suhteessa. —
Oli vielä jäljellä yksi kuvaelma. Sitä odotellessa soitti torviseitsikko kotimaisia säveleitä ja surinana kävi salissa vilkas keskustelu.
Alma Aarnio istui nojatuolissaan suorana kuin kynttilä. Hän koetti tarkistaa korviaan kuullakseen, mistä oli puhe hänen ympärillään, mutta se kävi mahdottomaksi. Hän tiesi vain olevansa yleisen huomion esineenä. Ei ollut yhdentekevä kuinka hän liikutti päätään, kuinka hän puhui, kuinka hän nauroi, kuinka hän piti käsiään. Se samalla sekä kiusasi häntä että tuotti nautintoa.
Viimeisen kuvaelman jälkeen oli Eevan määrä esiintyä.
Äiti alkoi olla levoton hänen puolestaan. Hän tiesi kyllä hänen kunnialla suoriutuvan tehtävästään, mutta hänen levottomuutensa koski enemmän hänen ulkoasuaan.
Että hän oli jättänytkin hänet kotia itse valvomatta hänen pukeutumistaan! Eeva oli todellakin niin välinpitämätön vaatteista, että hän olisi voinut esiintyä missä asussa tahansa.
Alma Aarnio koetti rauhoitella mieltään sillä, että hän itse omalla kädellään oli asettanut esille Eevan huoneeseen kaikki, mitä kuului hänen sen iltaiseen pukuunsa. Siellä oli vaalea, aivan uusi villaleninki pitkine vyölle solmittavine silkkinauhoineen. Ja pöydällä oli valkeat ranskalaiset hansikkaat pitsinenäliinan ja puutarhurin laittaman kukkakimpun vieressä. Tottapahan aikainen tyttö osaa siitä ottaa ylleen valmiit vaatteet.
Alma Aarnio oli tahtonut laittaa hakemaan kampaajaneitiä laittamaan hänen tukkansa kauniille solmulle päälaelle niinkuin muilla hänen ikäisillään neidoilla jo oli, mutta siitä Eeva ei ollut antanut puhuakkaan.
Soitto lakkasi, esirippu nousi. Näyttämöltä kuului lausuntoa ja laulua, mutta Alma Aarnio ei kuolemakseenkaan olisi voinut sanoa, mistä siellä oli puhe.
Hänen levottomuutensa kiihtyi.
Esirippu laski viimeisen kerran. Salissa alkoi taas käydä surina, aivan kuin se olisi ollut suuri ampiais- tai mettiäispesä, mutta hän ei voinut eroittaa ainoatakaan sanaa.
Esirippu nousi taas. Soittokone oli vedetty esille. Vahtimestari puuhasi siellä sytytellen kynttilöitä kumminkin puolin nuottitelinettä ja siirtäen soittotuolin paikoilleen.
Alma Aarnio näki kaikki kuin unessa.
Surina salissa alkoi vähitellen hiljetä. Ihmiset katselivat ohjelmiaan. Kuului vain paperin kahinaa. Joku vilkaisi kelloaan.
Sitten oli aivan hiljaista, peloittavan hiljaista.
Kuului astuntaa. Hän säpsähti. Ei, se ei ollut näyttämöltä. Joku käveli salin pitkää keskikäytävää ovensuusta perälle päin. Askeleet lähenivät. Aivan heidän eitensä kulki sorja nuori mies ja istuutui tyhjälle tuolille viskaalinrouvan viereen.
— Taiteilija F. Helsingistä, hieno mies — kuiskasi pormestarinrouva Alman korvaan — meillä on ollut kunnia pitää häntä vieraanamme maatilallamme.
Alma katsahti häneen syrjästä. Hienot, älykkäät kasvot. Puku vähän erikoinen. Hän tarkasti ohjelmaa. Alma tiesi hänen lukevan sieltä:
— Laulua pianon säestyksellä, esittää laulunharrastaja.
Hänen levottomuutensa, jota taiteilijan ilmestyminen hiukan oli laimentanut, yltyi uudestaan.
— Hän antaa odottaa itseään liian kauvan — huomautti pormestarinrouva.
— Pitäisikö minun kenties lähteä hakemaan häntä — ajatteli Alma. Mutta hän tunsi että hänen jalkansa tuskin kantaisivat. Ja hän jäi istumaan.
Samassa aukesikin näyttämön sivuovi ja Hanna Heitman tuli sisään nuottivihko kädessä ja heti hänen jäljessään Eeva.
Alma Aarnio olisi tahtonut vajota maan alle — Eeva tuli pumpulileningissä, siniristikkäisessä arkileningissä, ja avokäsin.
Alma ei nähnyt enään, maailma musteni hänen silmissään ja hän luuli kuulevansa terävän äänen selkänsä takaa:
— Sehän on häpeä.
"Aamulla varhain, kun aurinko nousi" helkkyi sieltä heleänä kuin taikahuilun säveleet, mutta Alma Aarnion ensi hämmennys oli muuttunut suuttumukseksi.
— Aamulla varhain sinun olisi pitänyt pukeutua ihmisiksi, sinä uppiniskainen lapsi, niin äitisi ei tarvitsisi suuren yleisön edessä hävetä silmiään maalle. Tottelematon tyttö, sinä olet kasvatettu liiaksi hemmoitellen. —
Ensimmäinen laulu palkittiin innokkailla suosionosoituksilla.
Alma Aarnio uskalsi jo katsoa näyttämölle.
Siellä hän seisoi niin tyynenä kuin koko tämä maailma pukuineen ja suosionosoituksineen ei olisi liikuttanut häntä lainkaan.
"Taivas on sininen ja valkoinen" soi sieltä kirkkaana kuin ilmatarten iltalaulut, mutta Alma Aarnion suuttumus ei ollut vieläkään asettunut.
— Taivaan nimessä, mikset sinä ottanut yllesi sitä kaunista pukua, jonka vaseti olin hankkinut tätä tilaisuutta varten!
Eikä hän voinut unhoittaa niitä hienoja ranskalaishansikkaita, jotka nyt ilman aikojaan viruivat Eevan pöydällä ja hukkaan kuihtuvaa kukkavihkoa, johon oli taitettu kaupungin ansarin kauneimmat kukkaset.
Mutta Eeva seisoi siellä sinisessä pumpulileningissään ja vihkonen metsäorvokkia kädessään kauniimpana kuin milloinkaan ennen. Liikuttiko häntä ranskalaishansikkaat enempää kuin mikään muukaan tämän maailman turhuus.
Hän oli ottanut ohjelmaansa vain kansanlauluja, ja kun ne luontoperäisessä, koristelemattomassa kauneudessaan helkkyivät hänen huuliltaan, vei hän kuulijansa mukanaan laulun ihannemaihin.
Viimeiseksi lauloi hän "miksi laulan", ja kun sen viime sävel oli kajahtanut, vallitsi salissa ehdoton hiljaisuus. Ei mitään räikeätä kätten paukutusta, ei mitään myrskyä.
Vasta kun Hanna Heitman oli noussut tuoliltaan ja Eeva hänen jäljessään oli alkanut poistua, tyynesti niinkuin hän oli tullutkin, kajahti kuin yhteisestä päätöksestä eläköönhuuto. —
Alma Aarnio oli Eevan laulaessa erikseen koettanut huomata, minkä vaikutuksen laulu tekisi helsinkiläiseen taiteilijaan. Hän oli heti ottanut huomioonsa, ettei hän ainoatakaan kertaa yhtynyt kätten paukutukseen. Oliko hän siis tyytymätön?
Alma Aarnio ei ollut mikään kasvonilmeistä lukija, mutta vaikea ei ollut hänenkään nähdä, että taiteilija ilmeisesti nautti Eevan laulusta. Hän nojasi päätään taaksepäin ja piti välistä silmiään suljettuina ja silloin hänen ilmeikkäät kasvonsa väreilivät kuin sisällisesti liikutuksesta. — —
Tuolirivit oli siirretty pois ja yleisen tanssin piti alkaa. Osa yleisöä oli asettunut istumaan pitkin salin seiniä, toiset olivat vetäytyneet sivuhuoneisiin.
Eeva istui eräässä sivuhuoneessa äitinsä ja Hanna Heitmannin keskessä. Hän tähysteli lakkaamatta saliin. Hän etsi mustaa kiharapäätä, jonka hän laulaessaan varmasti oli nähnyt väikkyvän jossain siellä takana. Nyt sitä ei näkynyt missään.
Selman hän näki salin alapäässä. Hän oli mustissaan, mutta Eevan mielestä kumminkin kauniimpi kuin kaikki ne muut vaaleisiin puetut tytöt yhteensä.
Torviseitsikko soitti ensimmäisen valssin, mutta ei ilmestynyt ainoatakaan paria lattialle. Maisteri H., joka talven kuluessa aina oli avannut tanssijaiset pormestarin Elsan kanssa, oli poissa. Ja Elsa istua nöpötti äitinsä vieressä valkeissaan ja viuhka kädessä salin peräseinällä turhaan odotellen tanssittajaa.
Ensimmäisen valssin säveleet yhä raikuivat kuin kuuroille korville.
Siitähän oli ihan häpeät tulossa.
— Minun täytyy pelastaa kaupungin kunnia — ajatteli pormestarinrouva.
Hän nousi ja kulki varmoin askelin suorastaan helsinkiläisen taiteilijan luo, joka seisoi vapaassa asennossa nojaten herrain huoneen ovipieleen.
Herttaisesti tervehdittyään häntä sanoi hän:
— Herra F., pelastakaa meidät tästä kiusallisesta pulmasta. Meidän tanssivat herrat eivät satu olemaan kaupungissa, ei ole ketään, ken rohkenisi ottaa ensi askeleet tanssisalin lattialla.
— Rouvani, — vastasi herra F. tehden syvän kumarruksen — minä tosin olen huono tanssija, mutta jos voin tehdä teille palveluksen, niin rohkenen koetella.
Tyytyväisenä palasi pormestarinrouva paikoilleen. Hän oli varma siitä, että taiteilija pyytäisi hänen Elsansa ensi tanssiin, tuskinpa hän tunsikaan paikkakunnan muita nuoria neitoja. Sehän oli luonnollista.
Hän näki taiteilijan hätäisesti vilkaisevan ympärilleen. Hän etsi tanssitoveria. Eikö hän nyt heti huomannut Elsaa, joka kiireestä kantapäähän oli hienoimmin puettu kaikista.
Hän näytti valinneen. Kiireisin askelin kulki hän salin poikki.
Elsa sävähti punaiseksi kuin marja.
Taiteilija kulki salin poikki Elsan ja hänen harmista kalpenevan äitinsä ohitse siihen sivuhuoneeseen, jossa Eeva istui.
Hän sanoi nimensä ja pyysi Eevaa tanssiin.
Eeva esteli.
— Minä tanssin niin huonosti — sanoi hän.
— Sittenhän hyvin sovimme yhteen, minäkään en ole mestari sillä alalla — naurahti taiteilija — sallikaa minulle, neiti Aarnio, se kunnia ja ilo — lisäsi hän katsoen Eevaa avonaisesti silmiin.
Eeva kiinnitti metsäorvokkinsa, joita hän yhä vielä oli pidellyt kädessään, rintapieleensä ja laski kätensä taiteilijan käsivarrelle.
He pyörähtivät pariin kertaan salin ympäri ja taiteilija toi hänet entiseen paikkaansa. Pusertaen Eevan kättä jäähyväisiksi ja kiitokseksi, sanoi hän:
— Te kannatte omaa symboolianne povellanne, neiti, tuokaa se yhtä tuoksuvana ja metsäisen raittiina takaisin maailmankaupungista. —
Pormestarinrouva oli harmissaan. Hän oli varma siitä, että kaikki olivat huomanneet hänen pettymyksensä.
Jollakin tavalla piti hänen harminsa päästä purkautumaan.
Sopivassa tilassa istuutui hän Alma Aarnion viereen ja hänen olotavassaan ja äänessään oli taas entistä alentuvaa ylhäisyyttä, kun hän pisteliäästi sanoi:
— Sietääkin Eevan päästä kotoa, jos ei muuten niin ainakin oppiakseen seurustelutaidon alkeita ja pukeutumisen ensimmäisiä sääntöjä. Minun täytyy tunnustaa, että olen kelpolailla hävennyt hänen puolestaan tänä iltana.
Alma Aarnion lauhkeat silmät näyttivät tummenevan ja hänen äänensä värähteli hillittyä suuttumusta, kun hän vastasi:
— Ooh, rauhoitu, kyllä minä kannan ne häpeät, mitkä hänen puolestaan tarvitsee kantaa.
Eivätkä rouvat sen koommin nähneet toisiaan sinä iltana.
Helsinkiläinen taiteilija käveli kiihkeästi edestakaisin herrain huoneen lattiata. Hän näytti kokonaan unohtaneen, ettei hän ollut yksin, vaan että hänellä oli ympärillään joukko pikku kaupungin porvareita, jotka uteliain katsein seurasivat jokaista hänen liikettään.
Soitto taukosi ja tanssivat parit hävisivät lattialta.
Taiteilija oikasihe ja astui saliin. Hän kulki keskelle lattiaa ja pysähtyi.
— Arvoisa seura — alkoi hän — minä rohkenen korottaa ääneni keskuudessanne, vaikka olen vieras ja muukalainen paikkakunnalla. — Meillä on tänä iltana ollut harvinainen taidenautinto. On olemassa onnenlapsia, joille on uskottu avaimet taiteen pyhimpään. Heidän asiansa on valvoa, ettei alttarin tuli milloinkaan pääse sammumaan, ja heidän asiansa on antaa sen tulen joskus leimahtaa ulkopuolella odottavan joukon nähtäväksi.
Me olemme tänä iltana olleet sinä ulkopuolella odottavana joukkona.
Me emme ole ainoastaan kuulleet kansanlaulua sen ylevässä, yksinkertaisessa kauneudessa, me olemme myöskin nähneet sen edessämme koristelemattomassa kainoudessaan, metsäorvokin raittius olennossaan.
Minä kiitän sen esittäjää ja olen varma siitä, että me kaikin yhdymme siihen kiitokseen. —
Hän kumarsihe ja poistui.
Eeva oli puheen aikana koettanut piiloutua Selman taakse, jonka rinnalle hän juuri oli päässyt istumaan. Hänellä oli hämärä aavistus siitä, että hänen olisi pitänyt nousta seisaalleen, mutta se olisi ollut mahdotonta. Ja heti kun taiteilija oli poistunut ja salissa kaikki alkoi olla ennallaan, otti hän Selmaa käsivarresta ja veti hänet eteiseen. Sieltä he vetäysivät lasiverannan kaukaisimpaan kolkkaan, jossa he viimeinkin olivat kahden.
— Minä en voi, en voi olla täällä näin yleisen huomion esineenä — tuskaili Eeva — se kiusaa minua niin sanomattomasti. Poistukaamme kenenkään huomaamatta.
— Voi sinua — sanoi Selma hyväillen hänen kättään — metsäorvokki, se on kaunein vertaus ja siksi minä sinua kutsun tästä lähtein.
— Mutta Selma, mikä sinua vaivaa — huudahti Eeva säikähtyneenä — nyt vasta huomaan kuinka kalpea olet, oletko sinä sairas?
Selma ei heti vastannut. Hän hymyili niin omituisesti. Hän koetti tekeytyä levolliseksi. Ei häntä mikään vaivannut.
— Ei Selma, minua sinä et petä — sanoi Eeva vakaasti — jotain on tapahtunut, älä teeskentele.
— Sinua minä en tahdokkaan pettää — vastasi Selma — jos lienen tavallista kalpeampi, tulee se kenties siitä, että hän on täällä.
Kolme viimeistä sanaa lausui hän kuiskaamalla.
— Niin, minäkin näin hänet laulaissani — sanoi Eeva — ja hänelle minä juuri omistin lauluni, hänelle ja sinulle, teille molemmille. Minä ajattelin koko ajan, että olimme kolmen kesken jossain kaukana, jonkun tyynen järven rannalla. Näin järvenpinnan kimaltelevan ilta-auringossa, näin rannan puut ja näin teidät vierelläni — muita en nähnyt. Jos vähääkään onnistuin, oli se vain sentähden. Mutta miksi tekee hänen täällä olonsa sinut levottomaksi? Etsikäämme hänet ja poistukaamme kaikin yhdessä.
— Me puhumme eri henkilöistä — naurahti Selma — minä en tarkoita
Väinöä.
— Ah, nyt minä vasta ymmärrän, onko hän todellakin täällä? No sitten sinä et tahdokkaan poistua.
— Minä tahdon — sanoi Selma totisesti — ja juuri sentähden, että hän on täällä. Etkö muista sanoneeni: jos hän tulisi, juoksisin varmaankin pakoon. Lähtekäämme heti. Väinö on jo mennyt.
— Mennyt? — ihmetteli Eeva.
— Niin — vastasi Selma — silloin kun sinä tanssit taiteilijan kanssa, näin hänen nuolena kiitävän alas portaita.
He tulivat kotia. He etsivät tohtorin puolelta, puutarhasta, "muistojen majasta", ei missään jälkeäkään Väinöstä. Palvelustytöltä saivat he kumminkin tietää, että hän oli lähtenyt takaisin maalle "omaan valtakuntaansa", kuten hän oli sanonut.
Rauhoittuneina kävivät tytöt Eevan huoneeseen.
Heti sisään tultuaan huomasivat he ikkunalla isohkon paperikäärylän, joka keskeltä oli sitaistu yhteen vanamokukan varsilla ja kenties juuri siitä syystä oli niin ihmeen hauskan näköinen. Se oli nähtävästi puutarhan puolelta pistetty sisään iltamaan lähdettäissä auki jääneestä ikkunasta.
Eeva luki käärepaperista:
— Eeva Aarniolle eräältä, joka ei ole taiteilija.
Seuraavassa hetkessä lausuivat tytöt ilohuudahduksella kaksi rakasta ystävää tervetulleiksi luokseen. Seinältä hymyili heille Hietarannan ukko ja Eeva-muori ilmielävinä.
Siinä siis oli salaisuus, jolla Väinö oli tahtonut heitä hämmästyttää ja johon hänen oli täytynyt käyttää vanhustenkin aikaa, jota palkitakseen hän kantoi karjanrehua ja juotti Punikkia.
— Oi sitä poikaa! Ja hänkö ei olisi taiteilija!
Vanhukset toivat mukanaan oman maailmansa, johon tyttöjen oli niin helppo vajoutua. Heidän mielessään se oli keväisen kirkas, täynnä kanteleen säveleitä ja tuomen tuoksua.
Mutta kun he tarkemmin katselivat niitä kasvoja, joissa jokainen kurttu oli heille ennestään tuttu, oli heistä niinkuin he olisivat lukeneet vanhaa tarua kärsityistä tappioista, unhotetuista toiveista ja illan rauhasta viisasten asunnossa.