VIII.
Heti juhannukselta aljettiin Aarniolassa valmistella tytärtä Berliinin matkaa varten. Ompelukone hyrräsi aamusta iltaan. Pääkaupungista oli tuotettu taitava ompelija, joka Pariisin uusimpain muotilehtien mukaan valmisteli pukuja, toisen toistaan komeamman. Ei säästetty silkkiä ei samettia, ei helmiä, ei helyjä. Piti näkyä jo kengänkärjestä ja helman hiepsinnästä, ettei sitä tyhjästä talosta tytärtä lähdetty ulkomaille suorimaan.
Hän itse oli vaipunut omaan ajatusmaailmaansa ja vietti suurimman osan päivästä soittokoneensa ääressä. Ompelija sai useinkin väsymään asti odottaa häntä koettelemaan uutta leninginylistä, joka koetteleminen tavallisesti tapahtui salin suuren peilin edessä rouva Aarnion läsnäollessa.
— Ei ole vaikea saada käymään sille varrelle — kiitteli ompelija — ei vedä viistoon, ei tee ryppyä, ei lyö laskosta.
Tai:
— Sopisippa se vartalo vaikka kuninkaan tyttärelle.
— Katso nyt itsekkin vähäsen — nuhteli äiti — täytyy sitä jo sinun ijälläsi oppia itsekkin pitämään huolta. Eipähän sinne kamarineitsyttä laiteta täältä mukaan Berliiniinkään.
Mutta hänellä näkyi olevan hyvin tarkkaamaton oppilas. Eeva tuskin kuuli äitinsä kehoituksia. Muualla hänen ajatuksensa asuivat.
Tähän aikaan rupesi hän kirjoittamaan päiväkirjaa. Ei senvuoksi että hän olisi aikonut näyttää sitä kenellekään, tai joskus jättää sen jälkimaailmalle luettavaksi. Hän kirjoitti sitä vain omaksi huviksi. Siten hän sai ajatustensa vallattomat lintuset, joiden lentoa muuten oli vaikea hillitä, ikäänkuin siivestään kiinni kytketyiksi ja oman harkintansa alaisiksi. Salaisimmatkin ajatuksensa uskoi hän yksinäisinä hetkinä päiväkirjansa valkealle lehdelle, mutta ihmisten seurassa muuttui hän entistäänkin vähäpuheisemmaksi, josta syystä jotkut luulivat häntä ylpeäksikin. — —
— Vieras maailma — kirjoitti hän sinne — minä pelkään sinua, ja sinä vedät minua puoleesi. Unissani olen minä nähnyt sinun loistosi. Se on huikaissut silmiäni, se on huumannut mieleni. Se on nostanut minut korkealle, se on painanut minut alas. Ja sen huipuilla ollessani olen minä kyllästyneenä kääntänyt sille selkäni.
Vieras maailma, sinä verhojen takainen, minä tunnen sinut, enkä minä tunne sinua. Sanos, teetkö sinä minut rikkaammaksi, vai teetkö sinä minut köyhemmäksi. Sanos, annatko sinä minulle jotain uutta, jotain suurta ja arvaamatonta, vai ryöstätkö sinä minulta entisetkin aarteeni. Sanos, avaatko sinä minun silmäni näkemään salatuita maailmoita, vai teetkö sinä minut entistänikin sokeammaksi.
Vieras maailma, minä pelkään sinua ja kuitenkin vedät sinä minua puoleesi. —
Ei mikään ole minulle hämärämpää kuin oman sisimpäni äänet. Ken ne minulle selittäisi?
Mitä sinä minulle kuiskaat, ääni tuttu ja tuntematon? Vaikken ymmärrä sinua, täytyy minun kuitenkin aina sinua kuunnella. Päivän hälinässä, arkitöitten touhussa kuulen sinut, ja kun minulle avautuu taiteen kirkas maailma ja minun sallitaan laulun siivillä liihoitella sen autereisilla aloilla, soit sinä kumminkin aina siellä pohjalla. —
Minä rakastan taidetta. Siinä asuu jumala, se avaa taivaat ihmisen eteen, se nostaa hänet maasta, se on korkeinta mitä minä tiedän. Yksi päivä sen esikartanoissa on parempi kuin tuhannen muualla.
Vieras maailma, sinä vedät minua puoleesi, sillä sinä viet minut niihin esikartanoihin. Kohta, kohta olen minä niissä! Mutta minä tahdon tulla sinne nöyränä kuin lapsi, sillä minä olen pienin sinun palvelijoistasi. —
Välistä tuntuu minusta kuin jos taiteenkin takana, vaikka se onkin niin pyhä ja korkea, olisi jotain vielä pyhempää, jotain vielä ihanampaa. Ja minusta on kuin sisimpäni ääni tähtäisi niitä maailmoita.
Vieras maailma, jos minä tietäisin, että sinä avaat minun korvani tajuamaan sen, mikä minulle on hämärätä, niin minä rientäisin sinun rajoillesi pyhiinvaeltajan halvassa asussa. Minä tulisin kuin kerjäläinen, sauva kädessä ja jalat verinaarmuilla matkan vaivoista, mutta minä tulisin vavisten onnesta.
Sisimpäni ääni, minä rakastan sinua, vaikka sinä tuotat minulle suurinta tuskaa. Ja kerran minä vielä tajuan sinut ja silloin minä seuraan yksin sinua, eikä mikään voi estää minua sinua seuraamasta. —
Onko minun sitten välttämättä lähdettävä? Keneltä minä sitä kysyisin?
Äidiltänikö?
Hän vastaa minulle silkkien ja samettien, helmien ja helyjen takaa:
— Ymmärtämätön lapsi, sinun luonnollisesti on lähdettävä.
Isältänikö?
Minä käyn hänen työhuoneeseensa. Hän on painautuneena tilikirjoihinsa. Hartiat alkavat käydä kumariksi. Päähän on ilmestynyt harmaata — pikku Eevan tähden. Hän kohottaa päätään. Katseen raukeus on poissa. Vastenmielinen on muuttunut mieluisaksi. Minä luen hänen onnellisista kasvoistaan:
— Ei siis aivan turhaan.
Ja minä tunnen, että riistäisin häneltä suuren onnen, jos olisin lähtemättä.
Teiltäkö kysynen, te lapsuuteni leikkien toverit, te nuoruusunelmain uskolliset kumppanit?
Eronkyynelten takaa näen teidän heittelevän muistonkukkasia sille tielle, joka vie minut luotanne, mutta joka kumminkaan ei voi meitä ainaiseksi eroittaa.
Ja jos se meidät eroittaisi?
Taivaan nimessä, koska se vie minut sen korkeimman kauneuden esikartanoihin, minä astuisin sille silmääni räväyttämättä ja katsahtamatta taakseni. Sillä sille retkelle lähteissä minulla ei saa olla esteitä. Kylmällä kädellä repäisen minä rikki kaikki sydänten väliset utuhienot siteet kuin hämähäkin verkot, jos ne yrittävät esteinä paneuta tielleni. Kyynel ei saa sumentaa silmääni näkemästä tähteni loistoa, joka viittaa minua ennen aavistamattomiin.
Ja kuitenkin, eronkyynelten takaa, näen minä teidän heittelevän kukkia tielleni, mutta minä en käänny niitä poimimaan, sillä sitä en saa tehdä.
Olenko minä siis pettänyt teidät?
Tahtomattani olen sen tehnyt. Olen puhunut asioista, joita en ole selvään tajunnut, olen tehnyt lupauksia, joihin minulla ei ole ollut oikeutta. Se on ollut erehdys ja erehdys on korjattava.
Mutta te ette soimaa minua, te annatte minulle kaikki anteeksi, sillä teillä on se rakkaus minua kohtaan, joka ei omaansa etsi, ei pahaa ajattele.
Te heittelette kukkia minun tielleni ja te tiedätte minun noudattavan korkeinta lakia. —
Kysynkö vielä teiltä, te ystäväni siellä seinällä?
Teidän arvosteluunne luotan ehkä eniten. Elämän viisaus asuu teidän otsallanne, se puhuu teidän silmäinne syvyydestä, teidän kasvojenne kurtuista.
Mutta te vaikenette.
Kun olen ollut parissanne, on minusta aina tuntunut siltä kuin te tietäisitte enemmän kuin mitä tahdotte sanoa. Ja siltä minusta tuntuu nytkin.
— Se täytyy itsensä kokea — kuulen teidän vastaavan.
Mutta minä tahtoisin tietää sen, ennenkuin nivukseni ovat käyneet hopeoihin ja kasvoni kurttuun.
Te vanhat ystäväni, miksi mieleni heltyy joka kerran, kun katson teitä? Kulunutta elämäännekö ajattelen, kieltäymyksessä elettyä? Vai sitäkö pelkään, että tienne päähän enään on vain vähäisen taivalta jäljellä.
Ei elämäänne eikä kuolemaanne ajatellessani nouse kyyneleet silmiini, sillä te olette onnellisimmat kaikista niistä ihmisistä, jotka minä tunnen. Mutta minusta on niin ihmeellistä ajatella, että onnenkin ajalla teidän henkenne on tuntenut ainaista ikäväänsä johonkin pyhempään, johonkin saavuttamattomaan.
Vanhat ystäväni, minä en kysele teiltä, vaikka elämän viisaus asuukin otsallanne, en teiltä enkä muilta. Sillä minun ei tarvitse, minä en saa kysyä keneltäkään.
Kun elämäni suurin kysymys nousee eteeni pelottavassa juhlallisuudessaan, seison minä vavisten sen edessä, mutta minä olen yksin ja minun täytyy olla yksin.
Kun tähteni minua viittaa ylevässä kirkkaudessaan, seuraan minä sen säteitä, vaikka tieni veisi pitkin hautain partaita, poikki tuonen virran. —
Mutta, vanhat ystäväni, elämän aavoille lähteissäni tahdon minä ottaa teidän kuvanne mukaani, että muisto teistä varjelisi minua takertumasta tämän maailman turhuuteen. —
Hämärintä kaikesta on minulle kuitenkin sisimpäni ääni, ja minä odotan sen selittäjää.