IX.
Kesä kului kulumistaan. Se alkoi jo kallistua loppupuolilleen. Eevan vaatevarastoon oli karttunut monta uutta uljasta pukua, "jotka kenties voisivat kelvata arkena", niinkuin rouva Aarnio sanoi. Hienoimmat leningit, ne, joissa hän sitten esiintyisi valmistuttuaan, piti tehtämän Berliinissä ja ne saisivat maksaa mitä tahansa.
— Onneksi meillä on mistä ottaa — iloitsi rouva Aarnio — ei sitä suotta ole aherrettu ja kerätty aittoihin elämän varrella. —
Muuten oli elämä yksitoikkoista, uneliasta. Satoi ja paahtoi vuorottain. Kärpäset surisivat ja kylänurmikko rehoitti katukäytävillä.
Kesän merkkitapauksia oli Väinön toisen kirjeen saapuminen.
Hän oli vaiennut kauvan, mutta tytöt olivat levollisia, sillä he olivat usein saaneet ukon ja mummon suusanalliset terveiset hänen hyvinvoinnistaan.
Tällä kertaa lähetti hän vain päiväkirjan muodossa tehdyt muistiinpanonsa ilman minkäänlaista kirjeellistä omistusta heille, mutta nämä muistiinpanot tuntuivat monesti yksinomaan heitä varten kirjoitetuilta. Ensimmäisen kerran oli hän kirjoittanut iltaman jälkeisenä päivänä ja sanoo silloin:
— Että yksi ainoa yö voi olla niin pitkä! Että yksi ainoa yö voi tehdä nuorukaisesta vanhuksen! Eilen minä olin nuori, se on: minä olin kuningas rajattomassa valtakunnassa. Minä omistin kaikki ne aarteet, mitkä konsaan ovat viehättäneet ihmislapsen silmää ja saaneet hänet uneksimaan onnesta. Valohon minä katselin, ihanuutta minä imehdin, se minut nosti tenhomaailmaansa ja minä liitelin yli inhan todellisuuden, loukkaamatta jalkaani sen teräviin harkkoihin.
Tänäin minä olen vanha, se on: minä en enään ole kuningas. Minun aarteeni ovat ryöstetyt, minun taivaani on samea, minua ahdistaa joka puolelta synkät seinät. En enään usko omaan voimaani.
Minkätähden pitää sen kuolla, joka on kaikkein kauneinta? Senkötähden ettei sen asunto ole tässä alhossa?
Mutta miksen minä nouse taistelemaan sen puolesta? Miksen minä luo taivasta sen asunnoksi? Miksen minä pelasta sitä kuolemasta?
Nuku pois sinä pieni sinisilmäinen lapsi, sinun asuntosi todellakaan ei ole tässä alhossa. Minä en itke sinun haudallasi, en itke enkä naura, en edes ivanaurua omalle itselleni. —
Viime yönä täytyi minun taistella painajaisen kanssa.
Se rietas rohkeni siis pyrkiä tähänkin pyhättöön.
Ensi kerran kävin minä siitä taistelusta voittajana. Mutta yksin minä en sitä voittanut, en yksin enkä omalla voimallani. Minun täytyi manata esiin kuva niin kirkas, että kaikki pimeyden vallat sitä vapisevat.
Sillä sinä olet kuitenkin olemassa. Hädän hetkenä seisoit sinä minun vierelläni, vaikka minä jo pidin sinua sairaan mielikuvitukseni harhakuvana.
Sinä olet ollut minua niin lähellä. Minä olen nähnyt vain sinut, kuullut vain sinun äänesi, puhutellut vain sinua. Minä olen ollut niin sulautuneena sinuun, että jos kaunis ajatus on välähtänyt mielessäni, en ole tietänyt onko se omani vaiko sinun.
Mutta eilen sinut temmattiin minusta niin kauvas, kauvas. Valtameren aallot nousivat pauhaamaan välillemme ja korkeat tunturit nostivat välillemme lumiset huippunsa — eikö ajatuskin väsyneenä pysähtyisi niitten juurelle?
Ja minä tunsin että niin täytyy olla aina. Ja kuitenkin seisoit sinä minun vierelläni hädän hetkenä, vaikka sinä olet niin kaukana ja vaikka sinä aina tulet olemaan niin kaukana minusta. —
Äsken revin siekaleiksi muutamia harjotelmiani, joita ensin pidin onnistuneina. Siekaleet tallasin jalkaini alle, sillä ne ovat viheliäisintä, mitä milloinkaan olen nähnyt. Luulenpa että näköni on tullut tarkemmaksi. Kenties olen myöskin saanut enemmän terästä jäntereihini.
Ei, minä en olekkaan vanhus — mies minä olen! Mies, joka tietää mitä hän tahtoo ja tekee mitä hän tahtoo. Se pitkä yö on tehnyt nuorukaisesta miehen.
Mutta jos minä jotakin saisin aikaan elämässä, niin ansio ei olisi minun. Sinun se olisi, sinun, joka olet niin kaukana ja jota minä kuitenkaan en konsaan laske luotani.
Minä näen sinut aina, ja kuitenkaan en milloinkaan enään tahdo nähdä sinua näillä silmillä. Sillä minä olen nähnyt sinut ihanimmillasi ja sellaisena tahdon sinut aina muistaa. — —
Kumartuen Eevan puoleen ja silmät kyynelissä kysyi Selma:
— Kenestä luulet hänen puhuvan?
— Sisko — vastasi Eeva ääni värähdellen liikutuksesta — minä luulen hänen puhuvan siitä korkeimmasta ihanteesta, sillä hairahdusta olisi kaikki muu.
— Niin — sanoi Selma — siitä hän puhuu, siitä juuri, mutta hänelle se on pukeutunut ihmisen muotoon, ja, Eeva, minä tunnen sen ihmisen.
Kalpeana seisoi Eeva hänen edessään. Selma kuuli hänen äänensä, joka oli täynnä sääliä. Mutta Selman korvaan kuului se kovalta kuin teräksen kalke:
— Sitä sen ei olisi pitänyt tehdä. — —
He lukivat eteenpäin.
Heinäkuun 7:tenä päivänä oli Väinö kirjoittanut: Älkää luulko että koko sisintäni uskon lentävälle paperiarkille. Se olisi liian kevytmielistä, ja jotakin sitä täytyy pitää yksinomaan itseänsäkin varten.
Te sanoitte muinoin, että valot ja varjot vaihettelivat minun otsallani — mielessäni ne ainakin vaihettelevat, lyövät leikkiänsä kuin vallattomat lapset, ja minä katselen niiden leikkiä voimatta niitä hillitä. —
Minun on täällä hyvä olla. Minä en kaipaa ketään, enkä mitään. Ja te teette minulle suuren palveluksen, jos olette käymättä täällä. Minulla on omat syyni tähän pyyntöön.
Paitse vanhuksia, jotka muuttumatta aina ovat samat, on minulla täällä eräs ystävä, joka tekee minut onnelliseksi ja jonka uskollisuus ei konsaan tule pettämään, kun minä vain jaksan pysytellä sille uskollisena. Se on työ.
Olen pyytänyt mummoa herättämään itseäni joka aamu silloin, kun hän itsekkin nousee, ja uskollisesti on hänen vanha kätensä heläyttänyt ikkunaani. Ja vaikka jo olen antanut merkin heräämisestäni, olen nähnyt sen vielä viipyvän ruudulla vehreän varjostimen alla ikäänkuin siunaten.
Hänen runolliselle mielelleen lienee kumminkin se herättämistäpä ollut liian runoton, koska hän viime aikoina on vaihettanut sen toiseen. Nyt saan joka aamu herätä kanteleen soittoon, ja joka aamu on hänellä uusi ohjelma. Kun siihen on herännyt, pysyy kaiken päivää hyvällä tuulella ja työ käy kuin itsestään. —
Minkätähden pyytäisin minä mitään erikoisempaa elämänonnea? Eikö siinä ole kyllä, että saan tehdä työtä.
Olenhan täällä saanut katsella elämän todellisuutta silmiin? Eivätkö turhat haaveilut haihdu olemattomiin tämän pöydän ääressä, jolta aikoinaan on syöty petäjäistäkin. —
Tuolla he kävelevät yhdessä peltonsa paulaa. Auringon kullassa näyttää heidän halpa työasunsa kauneimmalta juhlapuvulta. He pysähtyvät katselemaan heilimöivää ruista, joka hiljaa aaltoilee illan tuulessa.
En malta mieltäni. Minun täytyy juosta sinne kolmanneksi.
Heinäkuun 8 p. Taaskin äitini! Hän ilmestyy minulle nykyään niin usein unissani. Se on aina juuri sama uni. Minä olen olevinani pieni lapsi ja lepään hänen helmassaan. Minä katselen hänen mustiin silmiinsä, jotka minä niin hyvin muistan, mutta hänen katseensa on käännettynä toisaalle. Hän ei huomaa minua ensinkään enkä minä uskalla muistuttaa häntä olemassaolostani. Se on tuskallinen uni.
Viime yönä muutti se muotoa. Hän katsoi minuun rajattoman hellästi eikä laskenutkaan minua luotaan.
Heinäkuun 9 p. Että kumminkin piti käymän niin! Hän on sitä kyllä aavistellut kaiken kesää, se viisas ukko, jonka silmä näyttää tunkeneen luonnon salaisuutten perille, ja joka vanhoista merkeistä edeltäpäin tietää laskea tuultenkin tiet. Päätänsä puistellen on hän katsellut kiirehtivää kesää ja suonsa ojalla olen kuullut hänen pakinoivan:
— Paljon on sun povessasi vielä vihollista viljelyksen, jot'ei käsivartein taltutella jaksanunna. Sorru suomutiin inha irvihammas. Ahmi kitahasi sammalta ja jäkäliä. Sua varten suorittu ei viljamaita.
Heräsin aamun sarastaessa. Luulin kuulleeni liikettä. Aivan oikein, siellä he seisoivat peltonsa paulalla. Arvasin mitä oli tapahtunut ja kiiruhdin heidän luokseen. Olin aikonut lausua lohdutuksen sanan, mutta vaikenin, sillä he todellakaan eivät olleet sen tarpeessa.
Kun päivän säteet iloisesti leikittelivät jäätyneissä tähkäpäissä, nosti ukko hattukulua harmailta hapsiltaan, kohotti kättään sinilakea kohden ja sanoi:
— Hän tuolla ylhäällä, Hän kyllä tietää mitä Hän tekee. — —
* * * * *
Kesän toinen merkkitapaus oli vähäpätöisempää laatua, mutta ei ollut kuitenkaan jättämättä jälkiä nuoriin mieliin.
Selma ja Eeva olivat juuri kyhäämässä yhteistä kirjettä Väinölle
Eevan kamarissa, kun tultiin sanomaan, että oli tullut vieraita.
Samassa alkoikin salista kuulua tuttuja ääniä.
— Hanna Heitman ja Armas! — huudahti Eeva ja rientäessään tervehtimään heitä tarttui hän Selman käteen viedäkseen hänet mukanaan. Mutta Selma olikin muuttunut kivipatsaaksi ja mahdoton oli saada häntä hievahtamaan paikaltaan.
— Älä sano että olen täällä — pyysi hän niin nöyrä rukous äänessään, että Eeva ehdottomasti lupasi täyttää hänen pyyntönsä.
Kun Eeva hetken kuluttua tuli ottamaan nuottivihkojaan huoneestaan, oli Selma poissa. Olisiko hän piiloutunut? Eeva haki häntä huonekalujen takaa ja kurkisti vaatekaappiinkin. Poissa hän oli. Paennut ikkunasta.
Nyt hän oli varma siitä. Kuinka kummallista sentään! —
Armasta olisi tuskin tuntenut entisestään. Ennen hän aina oli istua nyhjöttänyt nurkassa hiiskumatta sanaakaan, nyt hän liikkui ja puheli vapaasti. Hänen olotavassaan oli sitä huoletonta, jota tulee niihin, jotka ovat oleskelleet suurissa maailmankaupungeissa. Hän kertoi paljon ylioppilaselämästä Berliinissä, varsinkin siellä opiskelevista muukalaisista, matkoistaan Saksan muissakin kaupungeissa, museoista ja taidekokoelmista, teaattereista ja konserteista. Ja hän onnitteli Eevaa sinne pääsön johdosta.
— Sillä — sanoi hän — ulkomailla liikkuminen aukoo eteemme laajemmat näköalat, on kuin raittiit tuulahdukset siellä puhaltaisivat päällitsemme ja…
— ja ennen kaikkea — keskeytti Hanna Heittnan — avaa se silmämme näkemään kuinka kallis meille on kotimaamme, eikö niin, Armas? Minä tiedän erään opiskelevan nuoren miehen, jonka kesken töitään ja kesken kaikkea kauneutta piti päästä edes käväsemään kotimaassaan, kun ei tullut muuten toimeen.
Eikä Hanna Heitman malttanut olla hyväilemättä poikansa päivänpaahtamaa poskea.
— Juuri niin, äiti, — naurahti Armas — ja se nuori mies on tullut huomaamaan, ettei missään kuitenkaan ole niin hyvä kuin täällä ja että tämä on parhain maa auringon alla.
— Armas on ollut pitkällä pyöräretkellä — selitti Hanna Heitman — kiertänyt Savot ja Karjalat ja sanoo olleensa kuin seitsemännessä taivaassa. Sentähden on hän näin päivänpaahtama ja sentähden vasta nyt olemme teilläkin, vaikka hän jo huomenna taas lähtee jatkamaan opinnoitaan.
Eeva oli koko ajalla tuskin kuullut, mistä oli puhe. Hän oli tuijottanut Armaaseen kysyvin katsein. Hänestä oli vain niin ihmeellistä. Oliko hänessä sitten mitään erikoisempaa? — Ei hän ainakaan sitä keksinyt. Ei hän edes ollut erinomaisen kaunis, Väinö oli paljon kauniimpi. Jotain reipasta ja miellyttävää hänessä oli, mutta sitähän on kaikissa nuorissa ihmisissä.
Ja Selmassa hän oli saanut aikaan sellaisia ihmeitä!
— Mennään puutarhaan — ehdotti Alma Aarnio.
— Niin todellakin sanoi Armas — ilta onkin ihanimmillaan.
Ja he menivät kaikin Aarnion kauniiseen puutarhaan, jota Alma mielihyvällä näytteli vierailleen.
Alma otti heti Hannaa käsipuolesta ja vei hänet katsomaan kyökkipuutarhaansa, sillä se sentään oli hänen varsinainen ilonsa ja ylpeytensä.
Sepä vasta rehotti. Silmissä tuntui se työntävän vartta ja maa muhisi ja halkeili tehden tilaa paisuville juurille.
— Lähetät varmaankin taas näyttelyyn — sanoi Hanna.
— Kenties, jos onnistuu myönteli Alma — itse olen kylvänyt joka siemenen.
— Se minun keväällinen pelkoni näkyy olleen perätön — sanoi Alma, kun he tehtyään kierroksen puutarhan ympäri istuutuivat vehreään puusohvaan.
— Sanoinhan sen — vastasi Hanna — muissa maailmoissa Eeva elää. Näyttää siltä kuin hän ei paljoa tietäisi siitä, mitä hänen ympärillään tapahtuu.
Ja he siirtyivät puhumaan Eevan matkasta ja siitä, miten hän oikeastaan tulee selviämään oudoissa oloissa, hajamielinen kun on ja elää muissa maailmoissa. —
Jäätyään kahdenkesken Eevan kanssa näytti Armas menettäneen puhelahjansa ja maailmaa nähnyt gentlemanni muuttui yhtäkkiä ujoksi koulupojaksi. Hän yritti sanoa jotain, mutta sanat kuolivat huulille.
— Ah ajatteli Eeva — hän kaipaa Selmaa, hän yritti kysyä jotain hänestä, mutta ei saanut tehneeksi sitä, poika rukka.
He kulkivat juuri tohtorin rakennuksen ohitse. Sieltä ei kuulunut hiiskahdusta, ikkunat olivat suljetut eikä näkynyt ketään.
— Että Selma kuitenkin saattaa olla niin kova häntä kohtaan!
Huilunsoittajan lehmusmajan luona pysähtyivät he. Vanhat niinipuut olivat juuri täydessä kukassa ja iltatuulen mukana levisi niistä vieno tuoksu yli koko seudun.
Eeva hyräili: "niinipuun kukkiessa, kesä on kaunoisin, armahin auringon loiste, suotuisin siimeskin."
— "Niinipuun kukkiessa" olen kerran ennenkin seisonut niiden juurella — alkoi Armas ja hänen äänensä tuntui tulevan kuin haudasta. — Siitä on jo kauvan, olin silloin vasta pieni poika.
— Näetkö, Eeva, tuota pientä reikää puutarhan aidassa? Siellä takana minä seisoin ja tuosta reiästä tirkistelin minä tänne sisään. Täällä leikki kolme minun ikäistäni lasta. He näyttivät onnellisilta yhdessä, mutta minä olin niin yksin aidan takana.
— Näin pienen kultakutrisen tytön heittelevän lentosuudelmia leivoselle ilmaan ja taputtelevan vanhain niinipuitten runkoja kiitokseksi heidän hyvästä tuoksustaan. Siitä asti olen minä rakastanut näitä puita, sillä ne tuoksuivat silloin minullekin sinne aidan taakse. Näes Eeva, on olemassa tapahtumia ja asioita, joita ei milloinkaan voi unhottaa.
— Niin se on — minun osani elämässä on aidanraosta tirkistellä toisten onnea.
Hän oli katsonut Eevaan niin kauniisti ja niin surullisesti, että
Eeva oli heltyä itkuun.
Mutta minkätähden hän ei puhunut mitään pienestä tummakutrisesta tytöstä?
Eeva ajatteli sitä koko illan ja jokin tunne hänessä kielsi häntä mainitsemasta tätä tapahtumaa Selmalle.