X.
Oli varhainen aamu. Ilma tuntui kolakalta ja oli vielä täynnä syysyön usvia. Siitä huolimatta näytti koko kaupunki jo olevan jalkeillaan, vaikka se muuten tavallisesti tähän aikaan vuorokaudesta vielä uinui herttaista yöuntaan.
Rantakatu vilisi alaspäin rientäviä ihmisiä ja laivasillalla niitä tungeskeli taajassa.
Matkustajalaiva puhki laiturin kyljessä, hetken päästä kääntääkseen keulansa ulapalle sankkaan usvaan.
Ihmispaljous laivasillalla oli saattojoukkoa, mutta saatettava ei ollut vielä saapunut. Unisimmat hieroivat pois unta silmistään, toiset kävelivät kiivaasti edestakaisin lämpimikseen, sillä kiireissään olivat he juosseet alas ohkaisissa kesäpukimissaan. Muutamilla oli käsissään kukkakimppuja, nähtävästi aiotut annettaviksi lähtevälle.
Ken se sitten oli?
Hän, joka ikäänkuin yhteisesti sinä aamuna oli laitettava maailmaan hankkimaan kunniaa ja maineen loistoa pienelle syntymäkaupungilleen, joka muuten kuului unhotettuihin tässä maailmassa, joka ikänsä kaiken — eikä se enään ollut nuorimpia — oli uinaillut sisäjärven rannalla kuunnellen sydänmaan metsäin huountaa, uskaltamatta kohottaa puurakennustensa kattoja varsin korkealle. Tuskinpa milloinkaan suuruuden tavoittelu oli kuulunut sen rehellisten porvarein ohjelmaan. Syrjäisestä asemastaan olivat he seuranneet suuren maailman tapahtumia ja menoa melkein kuin jotain pilventakaista, jonka laineet eivät milloinkaan voisi suoranaisesti saavuttaa heidän rauhallisia rantojaan.
Ja niukat olivat ne kukkaset, joita taiteen hengetär oli kylvänyt heidän sarkoihinsa. Heidän maaperänsä oli liian karu, heidän ilmastonsa liian kolakka niin hentojen tainten kukintapaikaksi.
Jos suuri maailma joskus oli laittanut jonkun taiteen edustajan, esimerkiksi laulajan — eikä se kuitenkaan koskaan laittanut parhaimpiaan — heidän kaupunkiinsa, oli sitä pidetty merkkitapauksena, vaikka tämä taiteilija poikkesikin heidän luokseen vain ohimennen suurempain kaupunkien väliä kulkeissaan.
Että tämä heidän oma pieni kylänsä itse milloinkaan voisi olla edustettuna siellä, missä loistotähdet levittävät valoaan, sellainen ajatus ei koskaan ollut juolahtanut heidän mieleensä.
Vaan nyt se oli tapahtumaisillaan.
Tämä ajatus kohotti kunkin heidän itsetuntoaan, kun he aamukylmässä värjöttivät laivasillalla hengittäen syysyön usvia ja odotellen matkaan lähtijän saapumista.
Matkustajalaivan vieressä keljotti Aarnion urhea hinaajalaiva. Se oli saapunut yöllä suuren vehnäjauholastin kanssa ja purkaustyö oli jo alkanut. Tavaramakasiinin ovet olivat selkosen selällään ja sieltä levisi tympeyttävä siirtomaantavaran haju sekaantuen sankkaan usvaan. Jauhosäkkien täyttämiä käsirattaita työntävät miehet tungeskelivat taajan ihmisjoukon lävitse.
— Tuo on liian runotonta tällaisella hetkellä — sanoi kauppias Leivo naapurilleen, raatimies Rimmelle — se loukkaa minun kauneudenaistiani ja häiritsee sitäpaitse koko juhlatunteen. Se olisi kiellettävä.
— Anna jyristä — vastasi Rimpi — ei nyt jouda Aarnion pajan palkeet jouten lytjöttämään, lietsoa pitää kiivaastikkin. Ei niitä tyhjällä tehdä tällaisia matkoja.
Leivolla oli kädessään kimppu tulipunaisia astereita, ja hän oli aikeessa pitää pienen jäähyväispuheen.
— Eiköhän noita liene jo ennen lietsotuita — vastasi Leivo tahtoen lopettaa keskustelun siihen saadakseen uudelleen vaipua runollisen jäähyväispuheensa valmisteluun.
— Tokko noita liikoja liene — arveli Rimpi — leveä elämä vetää paljon.
Laivan kello oli jo kalkattanut ensimmäisen lähtösoittonsa eikä asianomainen vielä ollut rannassa.
— Kenties hän ei tulekkaan — sanoi pormestarinrouva vieressään seisovalle viskaalinrouvalle.
Edellinen oli sangen huonolla tuulella, hän oli jauhonnut uuden plyyssinuttunsa vehnäjauhosäkin kylkeen ja hän jatkoi äreällä äänellä:
— Se olisi hyvin Eevan tapaista. Viime hetkellä olisi hän saanut sen päähänpiston, ettei hän lähdekkään ja sillä hyvä. Siinä ei kerrassaan auttaisi rukoukset eikä uhkaukset, sillä itsepäinen hän on ja on aina saanut seurata omia mielijohteitaan.
Saattojoukko alkoi käydä levottomaksi. Kaikkien silmät tähystivät rantakatua kohden, mutta siellä katkasi usvaseinä näköalan. Piti vain rauhoittua ja malttaa mielensä.
— Siinä hän on — kuului maanpuolella äärimmäisen odottajan ääni. Ja surina laivasillalla muuttui hiljaisuudeksi.
Hän tuli nojaten isänsä käsivarteen yksinkertaisessa mustassa puvussaan ja vaalea letti riippuen vyötäisille.
Rouva Aarnio kulki hiukan jälestä. Hänen kasvonsa ilmaisivat mielenliikutusta, mutta se oli pikemmin suuttumusta kuin surua. Hänen oli ollut mahdoton saada Eevaa pukeutumaan siihen upeaan matkapukuun, jonka helsinkiläinen ompelija varta vasten oli valmistanut.
Laivasillalle päästyä saarti saattojoukko heidät niin, etteivät he päässeet askeltakaan eteenpäin. Tutut ja tuntemattomat ojensivat hänelle kukkavihkojaan ja aivan outojenkin kädet sovittelivat niitä ystävällisesti hänen rintapieliinsä.
Tämä odottamaton ystävyyden osotus liikutti Eevaa kyyneliin asti. Millä oli hän sen ansainnut, hän joka aina oli pysytellyt niin erillään kaikista näistä, vieraana ja melkein välinpitämättömänä? Nyt eronhetkellä olisi hän tahtonut syleillä jokaista, sanoa jokaiselle ystävällisen sanan.
Miten herttaiselta hän siinä näytti kyynelissään ja kukissaan.
— Minkä lapsen, minkä kokemattoman me laitamme sinne!
Mutta kun hän kolmannen soiton jälkeen yksin seisoi laivan kannella, oli lapsesta tullut nainen, joka tiesi, mitä hän tahtoi. Vakaa ilme hänen kasvoissaan sanoi selvemmin kuin sanat:
— Kokonaan siihen, ei puolittain! — yksi päivä sinun esikartanoissasi on parempi kuin tuhannen muualla. —
Viime hetkellä tunkihe kauppias Leivo esiin tulipunaisine astereineen ja alkoi juhlallisella äänellä:
— Neiti Aarnio, nämä yksinkertaiset kukkaset tulkkinani toivotan teille kaikkein meidän puolesta onnea pitkälle matkallenne. Te olette meidän lapsiamme, sentähden tuntuukin eronhetken haikeus jokaisen mielessä. Kohotkaa loistoon, saavuttakaa mainetta! Me seuraamme teidän menestystänne, sillä se on meidänkin, koska te olette meidän omamme. Ja kun teidän purtenne keula taas kääntyy kotirantaa kohden kunnian käet mastopuissa kukkumassa, niin me olemme tässä teitä vastassa ylpeillen ja iloiten…
Liikutus valtasi hänet, mutta hän olikin jo sanonut sanottavansa.
Hämmästyneenä, miltei säikähtyneenä oli Eeva kuunnellut häntä.
— Hänen lähtöään voi siis katsella siltäkin kannalta. Kuinka vähäpätöistä, kuinka surkuteltavan halpaa — maineen ja kunnian tähden!
Hän tunsi pyhää harmia. Hänen teki mieli riuhtaista kukkakimput rintapielistään ja singahuttaa ne sinne alas, antaa ne takaisin niille, jotka eivät jaksaneet kohottaa katsettaan sen korkeammalle.
Mitä hän teki heidän kukkasillaan? Oliko hänellä mitään yhteistä heidän kanssaan!
Mutta kun hän taas, laivan köysiä jo päästeltäessä laiturista, katsahti sinne alas ja näki heidän viittovan hänelle jäähyväisiksi silmissään toivo, jota hän tuskin tulisi täyttämään, muuttui hänen harminsa syväksi sääliksi.
Minkä taisivat he sille, että unhotuksen huntu oli paneutunut heidän silmilleen ja kasvaneet epäilyksen kaihet.
Hänen sydäntään kouristi. — Eikö siellä sitten ollut ketään, joka olisi voinut häntä ymmärtää?
Laiva eteni jo hiljalleen laiturista. Hän näki isänsä seisovan äärimmäisenä, hattu kädessään ja kasvoissaan syvä suru. Hän sen tiesi, minkätähden "pikku Eeva" nyt lähti matkaan.
Ja kun hän katsoi isäänsä, joka seisoi siellä niin surullisena, tunsi hän kalvavaa kipua sydämmessään ja taas välähti hänen mielessään hämärä aavistus jostain hetkestä, jona hänen sallittaisi tehdä hänen puolestaan jotain erinomaista.
Isänsä vieressä näki hän Hanna Heitmannin. Hän ei näyttänyt katsovan Eevaan niinkuin kaikki muut. Hänen katseensa näytti terävältä ja oli tähdättynä usvaseinään aivan kuin hän sen lävitse olisi tahtonut nähdä ne aavan takaiset rannat, joihin se onnenlapsi pääsi purjehtimaan.
— Hänkin sen tietää — ajatteli Eeva — ja sitten on jälellä vain yksi, — se solakka tyttönen, joka seisoi mustissaan laiturin kulmalla vähän erillään kaikista muista.
Eevan korvissa kaikui vielä hänen illalliset sanansa:
— Nyt sen tiedän. Minuun hän silloin katsoi niin kauniisti vain sentähden, että olen sinun ystäväsi. —
Laituri saattojoukkoineen oli jo katoamaisillaan usvaan.
Samassa alkoi vilvakka tuuli puhallella maan puolelta.
Se puhdisti äkkiä ilman siltä puolen ja jo välähti esiin aamuauringon armaat säteet. Laiva oli jo niin kaukana rannasta, ettei voinut eroittaa yksityisiä esineitä. Mutta hänellä oli edessään rauhallinen pikkukaupunki, joka oli hänet kasvattanut ja tuttu sisämaan maisema sen ympärillä. Silmänkantamiin kohosi vaaraa, vajosi laaksoa. Hän näki ne aamuhohteissaan. Aurinko kultasi rinteet ja huiput. Hän luuli kuulevansa metsän humun ja purojen kevätsolinan.
— Noin, noilla paikoin… — Ja hän nyökki sinnepäin, vaikkei kenkään nähnytkään hänen tervehdystään.
— Kenties juuri tällä hetkellä värisevä käsi siunaten viipyy pienellä ikkunaruudulla vehreän varjostimen alla.
— Kenties juuri tällä hetkellä kaksi käsivartta nousee kohden kukkuloita…
Ja hän riemuitsi siitä, että se tie, jota hän nyt oli kulkemassa, ei eroittaisi häntä niistä harvoista, jotka häntä ymmärsivät. Hänen ei tarvinnut kylmällä kädellä katkoa sydänten välisiä utuhienoja siteitä, sillä ne eivät paneutuneet esteinä hänen tielleen. Ne päinvastoin auttaisivat häntä pysymään uskollisena loppuun asti, sillä hän oli päättänyt antautua kokonaan. —
Aavemmalle ulapalle tultua oli laiva taas kokonaan usvan ympäröimänä. Se oli niin sankkaa, että tuskin voi nähdä eteensä kyynärää pitemmältä. Eeva katseli laivan keulaa kohden ja hän ajatteli, että usvaseinä hänen edessänsä oli kuin se verho, joka esti häntä näkemästä tulevia tapahtumia.
Ja taas nousi hänen mielessään kysymys:
— Vieras maailma, sanos, teetkö sinä minut rikkaammaksi, vai teetkö sinä minut köyhemmäksi. Sanos, annatko sinä minulle jotain uutta, jotain suurta ja arvaamatonta, vai ryöstätkö sinä minulta entisetkin aarteeni. —
Ja hänen sisimpänsä ääni havahtui taas puhumaan hämärätä kieltään, jota hän ei voinut selvittää. —
Silloin rupesi kuulumaan askeleita, jotka lähenivät laivan keulasta perää kohden, ja usvasta astui hänen eteensä mies, jota hän ennen ei ollut nähnyt. Hän pysähtyi Eevan eteen ja Eeva katsoi häntä suoraan silmiin. Tuntemattoman miehen kasvot olivat lempeät ja hänen ihmeelliset silmänsä näyttivät voivan katsoa toista sielun pohjaan.
Eeva ei tiennyt kuinka kauvan he olivat seisoneet näin vastakkain, hän tiesi vain, että se oli ollut merkillinen hetki hänen elämässään.
Tuntematon mies oli sitten kääntynyt ja kadonnut usvaan, josta hän oli tullutkin eikä Eeva sen koommin nähnyt häntä koko matkalla.
Mutta hänestä tuntui, että se mies olisi voinut selvittää hänelle hänen sisimpänsä äänen, että hän olisi voinut selvittää hänelle kaiken, mikä hänelle oli hämärätä.
Ja hänestä tuntui, että siihen mieheen hän olisi voinut varmasti luottaa, sillä se veisi hänet siihen, mikä on ehdottomasti oikeata.
Ja jokin aavistus sanoi hänelle, että he kerran vielä kohtaavat toisensa.