XI.
Syksy ja talvi oli mennyt menojaan. Huhtikuun viimeinen päivä oli käsissä.
Kauppaneuvos Aarniolla odotettiin vieraita. Talossa oli ollut suuri siistintä. Paikat kiilsivät ja hohtivat puhtautta. Eevankin huone, joka koko talven oli ollut suljettuna, oli laitettu kuntoon ja sen ovi oli ystävällisesti levällään saliin.
Alma Aarnio kulki huoneesta huoneeseen heittääkseen viime silmäyksen joka soppeen. Joka pöydällä oli kukkiva ruusu, talon omia kasvatteja. Hän käänteli ja asetteli kukka-astioita, että kasvin kaunein puoli parhaiten tulisi näkyviin. Tultuaan vakuutetuksi siitä että talo kokonaisuudessaan kestäisi ankarimmankin tarkastuksen, jäi hän peilin eteen vielä kerran silmätäkseen omaa pukuaan. Se oli todellakin nuhteeton: musta hame hienoa silkkikukallista villakangasta ja sinipunerva silkkipusero koristettu mustilla pitseillä kaunisti häntä.
Tyytyväisenä istuutui hän salin kiikkutuoliin ja hänen katseensa eksyi uuteen katossa riippuvaan kristalliruunuun, jonka hiotut lasit välkähtelivät kevätillan sammuvassa hohteessa.
Hänen mielensä heltyi niin kummallisesti, kun hän ajatteli tämän viimeksi kuluneen vuoden tapahtumia. Ensiksikin musiikkiopiston johtajan kesällinen kirje, sitten koko pitkän talven kestävä mielenjännitys, sillä Eeva oli itsepäisesti kirjeissään vaiennut töistään ja edistyksestään. Näitä viimepäiväin iloisia uutisia taas tuskin jaksoi kantaa menettämättä mielensä tasapainoa.
Verraten lyhyen opintoajan jälkeen oli hän jo saanut esiintyä Berliinin suuressa oopperassa ja sanomalehdet olivat häntä kilvan kiitelleet.
Hänen pikku Eevansa, joka oli kasvanut tässä hänen silmäinsä alla, joka aina oli ollut hiljainen ja liiankin vaatimaton ja jota hän, oma äiti, niin vähän oli ymmärtänyt — hän oli hurmannut maailmankaupungin hienostuneen yleisön, jolla oli suuret taiteen vaatimukset! Musikaalisissa piireissä puhuttiin vain hänestä ja sanomalehtien palstoilla lensi hänen nimensä yli koko sivistyneen maailman.
Alma Aarnio siirtyi ikkunan ääreen, otti sanomalehden pöydältä ja luki ainakin sadannen kerran, mitä siinä sanottiin hänen tyttärestään, sillä hän tuskin rohkeni uskoa silmiään…
Huhtikuun viimeistä päivää oli jo monta vuotta vietetty Aarnion perheessä pienellä juhlallisuudella. Se oli Eevan syntymäpäivä. Tänä vuonna se oli luvultaan 20:nes. Ja tänä vuonna oli perhejuhlalla sitäpaitse erityinen merkityksensä, jonkatähden Alma Aarnio olikin pitänyt erityistä huolta sen onnistumisesta. Piti juoda Eevan malja kuohuvassa samppanjassa ja lopuksi piti syödä oikein juhlaillalliset.
Alma Aarnio istui siinä odotellen vieraitaan ja ihmetellen tulisiko pormestarinrouva. Heidän välinsä oli viime keväisestä iltamasta asti olleet vähän kiinteät ja he olivat mielellään vältelleet toisiaan. Alma olisi nyt kumminkin suonut hänen tulevan. Näin onnenhetkellä antoi hän niin mielellään anteeksi toisen pikkuviat.
Hänen toivonsa toteutuikin, sillä pormestari koko perheineen olivat ensimmäiset tulokkaat ja pian oli koko sali täynnä onnittelevia syntymäpäivävieraita.
Siitä tuli todellinen perhejuhla siinä merkityksessä, että kaikki tunsivat olevansa kuin yhtä perhettä, jolla oli yhteinen ilonaihe, sillä yhteisesti he olivat laittaneet hänet sinne niittämään kunniaa, nousemaan loistoon, josta heijastus lankeisi heidänkin syrjäiseen kyläänsä, koska hän oli heidän.
Keskustelu koski luonnollisesti melkein koko ajan Eevaa. Katseltiin hänen valokuviaan, joita oli hyvinkin nuorilta päiviltä, pienestä paitaressusta asti solakkaan neitoon. Pari oli Berliinistäkin lähetettyä. Katselijat huomasivat, että hän niissä kaikissa oli ihan sama: sama kysyvä katse, samat viattomat lapsenkasvot.
Kaikki rouvat muistivat niin hyvin, minkä näköinen hän oli ollut yksivuotiaana, kun häntä vaunuissa vedeltiin pitkin katuja, kaksi, kolmi-, neljä- ja viisivuotiaana j.n.e. Hänet oli huomannut erikseen muista lapsista, sillä hänessä oli jo silloin ollut jotain erikoisempaa. Ken vain kerran oli nähnyt hänen katseensa, ei voinut sitä milloinkaan unhoittaa. Samalla kuin se näytti kysyvältä, oli siinä jotain verhottua, joka teki että näytti siltä, kuin hän koko ajan olisi katsellut tai paremmin kuunnellut jotain kaukaista kaunista.
— Minulla on vielä tallessa hänen kastinpukunsakin — sanoi Alma Aarnio tuoden esiin mitä somimman valkeasta harsosta ja pitseistä tehdyn laahusniekka pikku leningin, eessä vaaleanpunaisia silkkiruusukkeita.
— Kuinka hauskaa nähdä — iloitsivat kaikki — kuinka soma!
Ja kastinpuku kulki kädestä käteen ihmettelyn ja ihailun esineenä. Useat herratkin, joita sellaiset asiat muuten eivät huvita, ottivat sen hellävaraa käteensä kuin minkä ihmekapineen.
— Ja minulla oli kunnia kastaa hänet — sanoi vanha pastori Winter hymyillen herttaisinta hymyään — ja te rouva Heitman olitte sylikummina ettekä osannut päästää auki myssynnauhoja. Voitteko kieltää ettei minulla ole hyvä muisti?
Hanna Heitman punastui ja alkoi puolusteleita.
— Niin, nähkääs, se tuli siitä että unhotuin katselemaan sen ihmelapsen kasvoja. Koko ajan katsoimme toisiamme silmästä silmään ja hän näytti kysyvän minulta:
— Ken sinä olet ja mitä kaikki tämä merkitsee?
— Niin, kuka silloin olisi voinut aavistaa — sanoi vanha pastori silitellen paljasta päätään — mutta kerronpa teille, hyvät ystävät, muutaman tapahtuman hänen aikaisemman lapsuutensa ajoilta. Se muistui heti mieleeni, kun nää kuulumiset tulivat.
— Eräänä kesäiltana tulin käymään täällä Aarniossa. En löytänyt ketään sisältä, niin pistäysin puutarhaan. Siellä näin pikku Eevan, joka silloin oli korkeintaan kolmivuotias eikä osannut vielä selvään puhua, polvillaan puun alla, jonka alimmalla oksalla peippo visersi. Hän oli samassa asennossa hievahtamatta niin kauvan, että minua ihan ihmetytti.
— Mitä Eeva niin tarkkaan katselee? kysyin viimein.
— Eeva kattoo kuinka lintu panee suunsa, kun laulaa — vastasi lapsi kuiskaamalla, ettei säikäyttäisi pois lintua.
— Niin — sanoi kauppaneuvos, joka oli ollut ääneti Eevasta puhuttaessa — linnut hänen ensimmäiset opinantajansa olivat. Niitä matkimalla hän alkoi laulajauransa.
— Senpätähden — huudahti kauppias Leivo, joka ei enään jaksanut hillitä innostustaan — senpätähden soikin hänen äänensä kuin leivojen ja satakielten! Niin, onpa kuin kuulisi siinä kaikki metsän parhaat lauluäänet yhtäaikaa. Sellainen mestari oli hän jo sinne lähteissään, millaisena hän sieltä sitte palanneekaan! —
Luettiin sitten vielä ääneensä sanomalehtiarvostelu juhlallisuuden vuoksi, vaikka kaikki jo sen tunsivat ennestään.
Maisteri Müller, lyseon saksankielen opettaja, joka oli asunut Berliinissä ja piti saksalaisia lehtiä, tiesi vielä enemmän kuin muut. Hän veti taskustaan paperin, johon hän oli suomentanut parin muun lehden arvostelun Eevan ensimmäisestä esiintymisestä.
Hän asettui salin kristalliruunun alle ja luki juhlallisella äänellä:
"— — Ei ole pitkiin aikoihin kuultu niin taipuisaa ääntä, jossa on mehevä, terve sointuisuus, ääntä, jossa on täyteläisyyttä ja loistava väri, jossa huomaa nuoruuden rikkauden kaikessa kulumattomassa voimassaan. Hän laulaa koko sielustaan ja kykenee antamaan erilaisille tunteille viehätystä ja makua…"
Toinen lehti sanoo muun muassa:
"Viehkeys täyttää hänen neitseellisen äänensä ja viattomuus loistaa hänen lapsenkatseestaan…"
— Se, se kuuluu joltain — sanoivat herrat, ja naisten silmissä näkyi kyyneleitä.
— Lapsenkatseestaan, se on oikea sana — sanoi Hanna Heitman kuin itsekseen.
— Jumalankiitos — sanoi vanha pastori pannen kätensä ristiin — Jumalankiitos että hän on pysynyt samallaisena kuin hän oli lähteissään!
Müllerillä oli vielä taskussaan eräs lausunto, mutta sen hän säästi vähän tuonnemmaksi. Ei auttanut antaa liian paljon hyvää yhtäaikaa.
Kuulijat eivät tyytyneet siihen yhteen lukemiseen. Käännökset kiertelivät kädestä käteen.
— Hullunkurisinta on — kertoi Müller — että Berliinissä kuuluu miehestä mieheen kulkevan mitä omituisimpia taruja hänen syntyperästään ja lapsuudestaan. Toiset tietävät hänen viistoistavuotiaaseen tyttöön asti paimenena huikkailleen kotimaansa laajoilla laitumilla, kunnes joku taiteen ystävä sattumalta tapasi hänet ja laittoi hänet ihmisten ilmoille.
— Toiset taas luulevat hänen saaneen ihmeellisen äänensä omituisten taikatemppujen kautta, mitkä eräs kuuluisa Lapin noita olisi neuvonut hänelle, ja että hänen silloin olisi täytynyt luvata nuoren sydämmensä ainaisen lemmen säveleille. Niin pian kuin maallinen lempi pääsisi pujahtamaan hänen sydämmeensä, menettäisi hän kokonaan lauluäänensä.
Müllerin kertomus huvitti suuresti seuraa. Mutta Alma Aarnion mielestä berliiniläisten kumminkin olisi pitänyt saada tietää, että heidän suosikkinsa oli kasvanut rehellisessä porvarisperheessä, ettei hänellä ollut vähintäkään tekemistä Lapin noitain kanssa ja ettei hän itse, vaan hänen kantaäitinsä se oli, joka hämärässä muinaisuudessa paimenena oli huikkaillut kotimaansa laitumilla ja joka oli lausunut sen ennustuksen, että hänen suvussaan kerran vielä syntyy sellainen laulaja, jonka ääni kantaa yli merten ja mannerten.
— Hänen istuttamansa niinipuut ovat vielä meidän puutarhan nurkkauksessa vanhuuttaan sammaleisina — lisäsi hän.
Ja seuran piti heti päästä katsomaan niitä.
Kevätillan hämärässä kerääntyivät he kaikin niiden juurelle. He ihmettelivät sammaleisia jättiläisrunkoja ja valtavia latvoja, jotka jo paisuttivat kevään umppuja. Kaikin he kyllä tunsivat ne puut ennestäänkin. Näkyiväthän ne yli koko kaupungin ja täyttiväthän ne kukinta-aikanaan koko tienoon tuoksullaan. Mutta nyt katseltiin niitä tarun taikahohteessa. Ne olivat nähneet heidän kaupunkinsa kasvavan siihen vähitellen, uuden ja taas uuden kodin nostavan lakeaan. Ne olivat nähneet vanhain sortuvan hautoihinsa ja nuorten nousevan jatkamaan heidän kesken jäänyttä rakentamistaan. Ne olivat kuin muistomerkit entisajan haudalla ja niiden humu oli kuin isäin ääni nuoremmille sukupolville. —
Aarnion syntymäpäivävieraat olivat joutuneet runollisen tunteen valtaan. He kävelivät ryhmittäin pitkin puutarhan käytäviä ja muistelivat sitä pientä tyttöä, jonka ainoana maailmana tämä puutarha kerran oli ollut ja jonka maailma nyt oli laajennut niin suuren suureksi.
Eräs rouvaryhmä sattui pysähtymään tohtorin rakennuksen eteen. Alaslaskettujen varjostinten lomasta näkyi valoa. Kuului puheen hyminää. Rouvat tarkistivat korviaan. Sointuva, kaunis miehen ääni puhui pitkään. Sanoja ei voinut eroittaa. Sitten alkoi kuulua kuorolaulua. Siinä oli enimmäkseen nuorten naisten ääniä, joihin sulavasti yhtyi joku syvä bassokin.
Alma Aarnio pudisteli päätään. — Taas yksi uhri — sanoi hän.
— Selma on siis myöskin liittynyt heihin.
— Ihmeellinen vaikutusvoima sillä miehellä muuten on — sanoi Hanna
Heitman — kokonaisia perheitä on hän käännyttänyt.
— Ja varsinkin on hänen vaikutusvoimansa suuri nuoriin naisiin — sanoi pormestarinrouva — olen ajatellut että heidät hän varmaan suorastaan hypnotiseeraa kummallisella katseellaan. Minä vain en uskaltaisi laskea Elsaa hänen seuroihinsa.
— Hänen silmänsä ovat todellakin ihmeelliset — sanoi Hanna Heitman — jokin lumousvoima niissä mahtaa olla. Kun hän vain kadulla vastaan tullessaan iskee katseensa ihmiseen, tuntuu se tunkevan luihin ja ytimiin asti.
— En luule sitä miksikään erinomaiseksi lumousvoimaksi — puuttui viskaalinrouva puheeseen — mutta hänen katseensa puhuu sisäistä vakaumusta, suurta innostusta ja…
— ja kiihkoilua — keskeytti pormestarinrouva — sitä etupäässä, se on varma. Maltillisuus on hyvä kaikessa.
— Sanottakoon hänestä mitä tahansa — jatkoi viskaalinrouva — ylevä ihminen hän kumminkin on ja pyrkii elämässään toteuttamaan sitä, mitä hän opettaa.
— Taidat jo sinäkin kuulua hänen seurakuntaansa — ilkkui joku.
— Enkä kuulu, mutta en sitä häpeänäkään pitäisi.
— Se vain on varma — vakuutti pormestarinrouva — että papit kohta saavat saarnata tyhjille seinille. Enkä ymmärrä missä suhteessa tämä lahkolaisuus olisi rehellistä kirkonkäyntiä parempi. Mitä lie tyhjää tunteiden kuohuttamista.
— Vai mitä meidän pastori arvelee? — lisäsi hän kääntyen pastori
Winteriin, joka sattumalta läheni rouvain ryhmää.
— Mitä kiista koskee, arvoisat rouvat? — kysyi pastori tehden kumarruksen.
— Meidän uutta apostolia — vastasi joku joukosta — eli "siirappisaarnaajaa", kuten häntä jokapäiväisessä puheessa nimitetään.
— Minä puolestani en tahdo tuomita ketään — sanoi pastori tyynesti — meille on sanottu: "joka ei ole meitä vastaan, hän on meidän puolestamme" — ja hän kulki edelleen jättäen rouvat kiistelemään.
— Niin se vain on — jatkoi pormestarinrouva — papit saavat saarnata tyhjille seinille ja iltamat jäävät ilman yleisöä. Kuinka oli esimerkiksi laita viime suomalaisenseuran? Oikein hävetti, kun oli parisenkymmentä henkeä ja tuskin yhtään tanssikelpoista naista. Aivan kuin viaton huvittelu olisi syntiä. He ottavat elämän liian synkältä kannalta, ihmisraukat.
— Ja pahinta on — sanoi Alma Aarnio — että se helposti voi johtaa tekopyhyyteen. Tässä he kulkevat pää kallellaan ja Sankeynlaulut huulilla uskaltaen tuskin puhutella meitä vaivaisia syntisiä ja vältellen meidän seuraamme, kenties pelosta tulla saastutetuiksi. Ei sopinut Selmankaan tulla edes meille tänäiltana. Ja hän oli kumminkin Eevan paras ystävä. Tästä en henno edes kirjoittaa Eevalle, hän tulisi niin pahoilleen.
— Niin, heillähän oli oikein liitto — sanoi pilkallinen ääni joukosta — kolminaisliitto, vai kuinka? Eivätkä he paljo nähneetkään muita ikäisiään.
— Ei hyvät vieraat — keskeytti Alma — nyt meidän on käytävä sisään, ilta on viileä ja kostea, voisimme vilustua.
Ja rouvaryhmä lähti liikkeelle Sankeynlaulun tunteellisen sävelen kaikuessa heidän jälkeensä illan hämärään. Eivätkä he voineet kieltää, että laulu oli kaunista.
Useimmat muut vieraat olivat jo edellä ennättäneet talon loistavaan saliin, jonka katossa kristalliruunu sädehti ja hohti kuin aurinko juhannuksen aikaan.
Keskustelu kävi surinanaan eri ryhmissä.
Pormestarinrouva kertoi äskeiselle kuulijakunnalleen tietävänsä monta kotia, joissa tämä uudenaikainen uskonto on katkaissut pyhät perhesiteet ja synnyttänyt katkeruutta ja eripuraisuutta aviopuolisoiden tai lasten ja vanhempain väliin, kun toiset heistä ovat sen omistaneet, toisten toki säilyttäessä järkensä.
— Varjelkoon sellaisesta — huokasi Alma Aarnio täyttäessään vierastensa viinilasit vanhanaikuisesta hopeakannusta — maljanne! tämä lämmittää kylmästä tultua.
Muutamat herroista tulivat kilistämään lasia rouvain kanssa. —
— Taiteen hengettäret mahtavat viihtyä tässä ilmapiirissä — sanoi lyseon piirustuksenopettaja, hienonnäköinen hoikka mies, lyöden lasinsa laitaa Alma Aarnion lasiin — herrasväki ei taida tietääkkään, että tästä talosta on tänä vuonna lähtenyt maailmalle siipiänsä koettamaan toinenkin taiteilija-aines, vaikka eri alalla. Tarkoitan Väinö Sommeria, joka koko talven hyvällä menestyksellä on harjoittanut maalausta pääkaupungissa sekä oppilaana Ateneumissa että yksityisesti taiteilijan johdolla. Tapasin hänen opettajansa äskettäin käydessäni Helsingissä ja hänellä tuntui olevan mitä parhaat toiveet Väinöstä. Sanoi hänen harjotelmainsa tulevan olemaan oppilasnäyttelyn kaunistuksena keväällä.
— Kun vain pysyisi tervennä kaikinpuolin poika-rukka — sanoi säälittelevä ääni joukosta.
— Ooh, kyllä hän siitä reipastuu — vakuutti piirustuksenopettaja.
— Nyt kun hän on päässyt omalle alalleen, on hän kuin kala vedessä.
Ja työtä hän kuuluu tekevän kuin mies — hänen maljansa, onnea
pojalle!
Rouvat jäivät puistelemaan päätään ja kuiskailemaan toisilleen.
Illallispöydässä kiertyivät puheet taas yksinomaan Eevaan.
Vierasten ihaillessa ruokahuoneen supisuomalaista sisustusta, selitti kauppaneuvos, että se oli syntynyt Eevan aistin mukaan ja oli hänen hartaan toivonsa tuote.
Katseltiin mielihyvällä suomalaista eväskonttia ja kaljahaarikkaa, jotka olivat päässeet seinäkoristeiksi, ja nostettiin korkea lapsentuoli nurkastaan pöydän ääreen.
— Tässä näin sen paikka muinen oli — sanoi Aarnio ja siirsi tuolin toiseen kohti.
Sinä iltana tuntui kuin he kaikin olisivat muuttuneet lapsiksi. Teki mieli heittää pois kaikki jäykkyys ja juhlallisuus ja leikitellä lasten lailla tulen ympärillä, joka loimusi ruokasalin suomalaisessa takassa levittäen kodikkaisuuden tunteen joka soppeen ja jokaisen mieleen.
Mielialan ollessa hilpeimmillään veti maisteri Müller taskustaan säästämänsä paperin.
— Minulla on vielä erään saksalaisen kirjailijan lausunto neiti
Aarniosta.
Suurimmatkin herkuttelijat unohtivat heti lautasensa. Jokaisen katse kääntyi Mülleriin, joka alkoi yhtä juhlallisesti kuin äsken:
— Ei kukaan muu voi äänellään niin erinomaisella tavalla tuoda esiin ihannetta ja unelmia kuin hän. Kun kuulee hänen laulavan, tulee ehdottomasti ajatelleeksi sitä kaukaista maata, joka on hänet kasvattanut ja sen runollista laulajakansaa, joka tuntuu tälle lapselleen antaneen kauneimmat lahjansa. Ajatus siirtyy sinne kankaille Kalevan, jossa on kaunis taistelu käymässä aseilla hengen. Ja me uskomme sen kansan tulevaisuuteen, sillä se kansa, jonka hengenlahjat ovat niin runsaat, on luotu elämään…
Tämä se vasta sai vieraat oikein juhlamielelle. Melkein jokainen silmä oli kostea.
Pyyhkien kyyneleet silmäkulmistaan, sanoi vanha pastori Winter:
— Oi sitä lasta, hän ei edusta ainoastaan tätä kaunista kotiaan ja syntymäkaupunkiaan, koko syntymämaataan hän edustaa, ja niin kauniilla tavalla. Maineen kukkulat on hän saavuttamaisillaan, ja on kuitenkin säilyttänyt viattoman ja nöyrän lapsenmielensä. — Jumala häntä siunatkoon tuhatkertaisesti!
— Mutta milloin saamme nähdä hänet? Tulee kai hän kotia kesäksi? — kysyi joku.
— Niin, milloin hän tulee kotia? kuului monelta haaralta.
— Se on epätietoista — vastasi kauppaneuvos — kesän hän tulee viettämään Etelä-Ranskassa erään kuuluisan laulajattaren perheessä saadakseen hänen johdollaan katkaisematta harjoittaa opinnoitaan, joita hän sitten talven kuluessa taas jatkaa konservatoriossa.
— Kas se tyttö tekee asiansa perusteellisesti — tuumailivat herrat.
— Eeva on niitä ehjiä luonteita — selitti Hanna Heitman — kokonaan hän antautuu, sydämmellään ja sielullaan, puolinaisuus on hänelle ventovierasta. —
— Minulla olisi eräs esitys arvoisalle seuralle — sanoi maisteri Müller — eiköhän olisi paikallaan, että laittaisimme yhteisen onnittelusähkösanoman Eeva-neidille Berliiniin vai mitä arvelette?
Esitys otettiin ilolla vastaan. Ja pian oli Berliiniä kohden kulkemassa "kotoisen takkavalkean äärestä terveiset" ja pitkä jono nimiä, joiden omistajat itse eivät milloinkaan tulisi näkemään sitä kaupunkia.
Illallisen päätyttyä ja seuran iloisesti pakistessa mokkakahvin ääressä, vei Alma Aarnio Hanna Heitmannin Eevan kamariin uskoakseen hänelle muutamia salaisuuksia, joita koko kaupungin vielä ei tarvinnut tietää.
— Tiedäppäs Hanna — alkoi hän — nämä oli viimeiset kemut tämän katon alla.
Hanna katsoi häneen hämmästyneenä — mitä se merkitsi?
— Vihon viimeiset tämän katon alla ja näiden seinäin suojassa, niin, sinä luonnollisesti et ymmärrä minua, ennenkuin selitän. Näes, Hanna, minä saan aina niitä päähänpistoja ja yksi sellainen on jo kauvan minua ahdistellut karkoittaen öittenikin unen. Nyt on asia selvillä ja ohjelma valmis ja huomispäivänä aletaan sitä panemaan toimeen. Kenenkä luulisit vievän meidän taloa eteenpäin ellen minä sitä tekisi? — Jos kaikki hyvin käy nähdään näillä samoilla perustuksilla ensi vuonna uhkea kivitalo!
Hanna Heitman oli kuin pilvistä pudonnut — ja mikä tätä sitten vaivaa?
— Hanna, minä puhun sinulle kuin ystävälle, sinä tunnet heikkouteni eräässä suhteessa, sinä tiedät että minä mielelläni tahdon kulkea etunenässä. Eihän koko meidän kaupungissa ole kunnollista kivitaloa, joku vanhanaikuinen, kaksikerroksinen, pahanpäiväinen remeli. Tämä meidän tulee kolmikerroksinen, korkeat ikkunat ja uljaat pihtipielet, minulla on jo piirustukset laatikossani. Kaarlo on kauvan ollut vastaan, mutta ainahan minä asiani perille ajan, ja nää viime päiväin uutiset ovat olleet omiaan saamaan hänetkin innostumaan asiasta. Täytyyhän meidän toki valmistua arvokkaalla tavalla ottamaan vastaan tytärtämme. Niin, Hanna, kun Eeva kotirantaan saapuu, saa hän ajaa hurauttaa silkkimustilla kivilinnan eteen — mitä arvelet siitä asiasta?
Hanna vaikeni hetken aikaa.
— Älä pahastu, Alma — alkoi hän sitten — mutta jos oikein tunnen Eevan, niin hän kernaimmin kävelisi rannasta ja astuisi iloisemmalla mielellä tuttuun tupaan kuin uljaimpaankaan kivilinnaan, minkä voit saada aikaan. Ulkonainen loisto ei kuulu hänen erikoisalaansa.
— Ei niin — naurahti Alma — sehän seikka se muinen oli meidän ainaisena riidan aiheenamme. Mutta tottumus on toinen luonto, usko pois, siinä suhteessa hän ainakin palaa toisellaisena, kuin hän lähti. Mikäs on auttanut? Sitä on pakostakin ollut esimerkiksi pukeutuminen ihmisittäin esiintyessä, minä kyllä tiedän, joka olen maksanut ompelijain laskut. Sitä paitse komea vastaanotto itse teossa ymmärrettävästi ei olekkaan niin paljon Eevan itsensä tähden, kuin muun maailman, jonka huomion ja arvostelun alaisina me tästä lähtein tulemme olemaan kaikin puolin.
— Huomenna keskipäivän aikaan jo tulevat työmiehet repimään alas pientä rakennusta.
— Entäs tohtorin? — kysyi Hanna kummastuneena.
— He muuttavat aamulla.
— Sinun harras toivosi siis toteutuu, olet varmaankin iloinen.
— En yhtä paljon kuin luulin edeltäpäin — vastasi Alma, jota loukkasi moite Hannan äänessä — nyt on se välttämättömyyden pakosta, täytyyhän meidän toki saada rakentaa.
— Ja minnekkä he muuttavat?
— Rantakadulle — vastasi Alma hämillään.
— Siihen rapistuneeseen rakennukseen kenties, joka on ollut kylmillään koko talven.
— Niin, mutta sitä on korjattu — sanoi Alma joutuen yhä enemmän hämilleen. — Omituista sentään — ajatteli hän — soimasiko Hanna häntä siitä, että he uskalsivat rakentaa, vaikka tohtori Sommer sattuikin asumaan heidän talossaan, vaikka hän oli sattunut asumaan heillä parikymmentä vuotta, jopa kykenemättä maksamaan vuokraansa koko ajalta. He todellakin olisivat tarvinneet rahansa nyt ryhtyessä rakentamaan, kun täytyi itsensäkin tehdä velkaa. Soimasiko Hanna häntä siitä?
Ei hän soimannutkaan. Hänen mieleensä muistui vain niin selvästi eräs kevätpäivä, jolloin pienet avojalan jäljet näkyivät hiekassa suurten tohvelin jälkien vierellä. Ja omituisen varmana tuli hänen mieleensä:
— Sellaiselle käy vielä hyvin jo tässäkin elämässä!
— Luulet ehkä minulla vieläkin olevan kaunaa Väinöä kohtaan — sanoi Alma — mutta siinä erehdyt kokonaan, päinvastoin käy minun häntä kovin sääliksi. Äsken esimerkiksi en suorastaan hennonut kaikkien aikana sanoa suoraa totuutta hänestä. Sillä minun tiedossani on tuoreemmat viestit hänestä kuin maljan esittäjällä.
— Noo — huudahti Hanna jääden säikähtyneenä tuijottamaan Almaan.
— Ne harjotelmat, joista hän puhui, kyllä eivät tule olemaan minkään näyttelyn kaunistuksena. Niihin on Väinö perästäpäin piirtänyt mustia käden kuvia, muka tumman haltijan käsiä, jotka kateellisina pyyhkivät pois kaiken onnen hänen elämästään. Se on muka symbolismia.
— Se kovanonnen lapsi! Mutta Eevalle sitä älköön kirjoitettako, se voisi häiritä hänen työtään. —
— Mutta miksi, miksi on toinen luotu kärsimään, toinen nauttimaan? Onko se vain kohtalon leikkiä, vai onko kaiken takana syvemmät syyt, joita emme kykene tajuamaan? — —
Oli jo puolenyön aika, kun Aarnion vieraat kulkivat kukin kotiansa läpi nukkuvan kaupungin.
Se oli ollut hauska ilta, oikein juhlailta, sen kaikki myönsivät, ja se oli vienyt heidät kaikki lähemmäksi toisiaan. —
* * * * *
Seuraavana aamuna ani varhain heräsi Hanna Heitman kovaan jyrinään kadulta.
Aivan oikein, siellä pyöri tohtorin tavarakuorma verkalleen eteenpäin rantakatua kohden. Kaapit olivat kumollaan rattaiden pohjissa ja tuolien jalat sojossa taivasta kohden.
Hetken päästä tulivat tohtori ja Selma kumpikin kantaen tohtorin kemiallisia koneita.
Tohtori käveli otsa rypyssä ja näytti tarkasti miettivän jotain, kenties jotakin uutta aineyhdistystä, jonka perille hän oli pääsemäisillään.
Mutta Selma oli itkenyt.