XII.
Eeva oli kotimatkalla.
Hän oli lentänyt pikajunassa halki Euroopan. Itämeren aallot olivat tuuditelleet häntä kotimaan rannoille ja nyt istui hän jo taas samassa laivassa, joka lähes kaksi vuotta sitten sankan usvan lävitse oli kuljettanut hänet laajan ulapan päässä olevalle rautatieasemalle.
Hänellä oli oma pieni hyttinsä salongin takana. Hän oli matkustanut yöjunassa Hangosta ja häntä raukasi. Nukkua hän kuitenkaan ei olisi voinut. Hän oli nojallaan vuoteen patjoja vastaan ja katseli ulos ikkunasta, jonka hän oli avannut.
Ulappa aaltoili hiljalleen ja sen pinta sädehti ja kimmelsi auringossa. Kone jyskytti säännöllisesti ja kohisten vetäytyi vesi loitommas laivan kyljestä.
Siinä kohinassa oli jotain rauhoittavaa, jotain lepoon viihdyttävää.
Silmät huikenivat, kun katseli vedenpinnan kimmellystä, sentähden sulkikin hän silmänsä ja kuunteli vain veden kohinaa.
Ikkunasta virtaava raitis aamuilma vilvoitti hänen polttavaa otsaansa ja tykkiviä ohimoitaan. Hän oli kuin virkoamassa jostain huumaustilasta, kaksi vuotta kestäneestä huumeesta.
Miksipä hän muuksikaan olisi voinut sitä nimittää? Oliko hän ollut oma itsensä hetkeäkään koko ajalla? Ja oliko hän ollut onnellinen?
Hän oli palvellut taidetta, joka oli suurinta mitä hän tiesi. Niin oli hän sanonut itselleen joka päivä, kun hän väsymään asti oli harjoittanut loppumattomia mutkikkaita säveljaksoja. Niin oli hän sanonut itselleen, kun hänen silkkiin ja harsoon puettuna oli pitänyt esiintyä meluavan joukon edessä ja ottaa vastaan sen myrskyisä suosio.
Kun hän nyt ajatteli sitä kaikkea, puistatti vastenmielisyyden tunne koko hänen hentoa elimistöään. Hänestä tuntui kuin hän koko ajan olisi pettänyt itseään ja muita ja kuin hänen nyt juuri siinä nojatessaan vuoteen patjoihin ja kuunnellessaan veden kohinaa ulkoa, olisi pitänyt tehdä tiliä jonkun edessä, mutta hän ei oikein tiennyt kenen.
Hän eli taas uudelleen ne kaksi vuotta kaikkine yksityiskohtineen, kärsi niitten kärsimykset ja tunsi niitten riemut.
Välistä kaalasi hän erämaan polttavassa hiekassa. Erämaan kuuma tuuli oli tukahuttaa hänet ja toivotonna oli hän nääntymäisillään kesken taivalta.
Mutta sitten aukeni taas hänen eteensä vilvakka keidas. Hän lepäsi sen siimeksessä, hän joi voimaa sen pulppuavista lähteistä, hän hengitti sen viileyttä.
Ne oli ne hetket, jolloin hän vajonneena suurten mestarien teoksiin, unohtaen koko maailman, eli kokonaan niissä. Ne hetket oli hän elänyt yksin huoneessaan, kuulematta arvostelua, kuulematta joukon ylistystä.
Hän viipyi niissä nytkin mielellään, mutta muut kuvat hämmensivät hänen nautintoaan ja hänen täytyi yhä tehdä tiliä.
Hän muisti niin selvään, millä tunteilla hän viimeksi oli kulkenut tätä ulappaa, kuinka hän oli päättänyt antautua kokonaan ja kuinka hän siten oli luullut saavuttavansa ihanteen.
Oliko hän nyt askeltakaan lähempänä sitä kuin lähteissään?
Se oli paennut häntä, väistynyt pois hänen tieltään. Hän ei ollut mahdollinen näkemään sitä taikka tuntemaan sen läheisyyttä. Hän ei ollut etsinyt sitä oikealla tavalla. Syy oli hänessä itsessään.
Hän tunsi masentavaa pettymystä, peljättävää tyhjyyttä mielessään.
Sitä, mitä hän ei ollut etsinyt, oli liiankin runsaasti tullut hänen osakseen. Hänen nimensä oli kulkenut maineen siivillä kaupungista kaupunkiin, ja oopperain tirehtöörit olivat alkaneet hänestä kilpailla. Hän oli sitoutunut kahdeksi vuodeksi Berliinin oopperaan ja hänen piti palata sinne syksyllä.
Tällä hetkellä tuntui se tuiki mahdottomalta. Mutta se tuli kenties vain väsymyksestä.
Laiva pysähtyi laituriin. Tuli lisää matkustavaisia. Eukkoja nyytit kädessä ja miehiä piippunysä hampaissa. Eeva katseli ikkunasta, kuinka he kaalasivat vedessä, sillä vesi oli tulvillaan ja laituri veden alla. Harmaarunkoiset lepät ja rantakoivut näyttivät kasvavan järvessä.
Puut olivat jo kerinneet suureen lehteen. Päivänen paahtoi ja oli nähtävästi kuuma, sillä rannalla seisojat pyyhkielivät hikeä otsaltaan. Vähän ylempänä rantatörmällä oli vasta tervattu vene kumollaan ja tervan haju tunki Eevan luo hyttiin asti.
Hän katseli tätä kaikkea kuin hyvin kaukaa. Hän katseli sitä kuin omia mielikuviaan. Hän ei ollut vielä päässyt selvästi käsittämään, että se oli todellista. Matka oli käynyt niin joutuisaan, niin huimaavan kiireesti.
Laiva viillätti jo taas aukealla ulapalla. Oli tyyntynyt kokonaan. Veenkalvon kimmellys huikasi silmiä. Hän kuunteli vain kohinaa laivan kyljessä ja nukahti siihen. — —
Hän heräsi kovaan pamaukseen. Säikähtyneenä hypähti hän pystyyn ja katsahti ulos. Taivas ja vesi olivat peloittavan mustat. Salamat risteilivät tummalla pohjalla. Välistä aukesi kuin tulimeri taivaanranteelle.
Rajumyrsky heitteli laivaa armottomasti. Aallot nousivat niin korkealle, että kokonaan peittivät hytin ikkunan.
Eevan jäsenet olivat jähmettyneinä pelosta. Teki mieli mennä etsimään ihmisiä, mutta ei päässyt liikahtamaan. Hän peitti kasvonsa käsillään, mutta se ei estänyt häntä näkemästä taivaan tulten hirveätä leikkiä. Laivan kannelta hänen päänsä päältä kuului kova jyske. Hän luuli tuntevansa, että laiva oli vaipumaisillaan aaltojen alle.
Ahdistus valtasi hänet. Pitikö hänen nyt kuolla? — kuolla, kuolla — häntä kauhistutti se ajatus. Näin lähellä häntä se ei ollut milloinkaan ennen ollut. Hän luuli jo kuulevansa aaltojen kuohunnan päänsä päältä. Hän lyyhistyi vuoteen soppeen, painoi päänsä patjaan ja koetti sopertaa lapsena oppimaansa rukousta, mutta huulet olivat jäykät, kieli oli kankeana hänen suussaan.
Silloin alkoi salongista kuulua laulua. Sävel, jota hän ei muistanut ennen kuulleensa, oli yksinkertainen ja täynnä hartautta. Se oli tyyni ja levollinen kuolemankin uhatessa. Se rauhoitti häntä ihmeellisesti.
Hän nosti päänsä patjoista. Taivas yhä salamoi, aallot yhä kuohuivat.
Hän peitti kasvonsa käsillään ja kuunteli salongista kuuluvaa laulua.
Kun se vaikeni, puhui syvä ja soinnukas miehen ääni:
— Jos hän nyt olisi ihmisen muodossa meidän keskellämme, niin hän nuhtelisi meitä heikkouskoisia ja ainoalla sanalla asettaisi hän aaltojen pauhun, sillä tuuletkin ja meri olivat hänelle kuuliaiset.
— Taikka jos minulla olisi usko, että minä vuoret siirtäisin, niin minä huutaisin yli raivoavan ulapan: vaikene! ja se laskeutuisi äänetönnä minun eteeni, päilyvään pintaansa heti kuvastaen taivaan kirkkaan sinen…
Hän sanoi vielä jotain, mutta Eeva ei voinut eroittaa mitä se oli.
Ja taas alkoi kuulua yksinkertainen, harras laulun sävel. Kuuli että siellä oli useampia laulamassa.
Ken oli se puhuja? Hänen pelkkä äänensä sointu vaikutti rauhoittavasti ja hänen sanansa tuntuivat tunkevan läpi luiden ja ytimien.
Eeva oli varma siitä, että se oli sama mies, joka kaksi vuotta takaperin oli astunut hänen eteensä sankasta usvasta ja jonka katsetta hän sittemmin ei ollut voinut unhoittaa. Se oli usein tullut hänen eteensä yksinäisinä hetkinä ja joskus oli se jäänyt tuijottamaan häneen, kun hän lamppujen huikaisevassa valossa otti vastaan kukkasateen innostuneelta yleisöltä.
Sattuma oli taas tehnyt heidät matkatovereiksi.
Kummallista, hänen äskeinen kuolemanpelkonsa oli kuin pois pyyhästy.
Hän oli koko ajan istunut kädet kasvoillaan ja kun hän nyt katsahti ikkunasta, oli säässä jo tapahtunut muutos. Kajaat näkyivät taivaan ranteella, salamat olivat sammuneet ja aallokko näytti olevan asettumaisillaan.
Olivatko luonnonvoimat jo aikansa temmeltäneet ja lakkasivat luonnostaan, vai hänkö oli tehnyt ihmetyön? Hän oli lausunut sanan "vaikene" sellaisella voimalla, että olisi luullut pimeydenkin valtain täytyvän sitä totella.
Eevan teki mieli nähdä hänet uudestaan ja kuitenkin pelkäsi hän sitä kohtausta.
Laivan tarjoilijaneiti tuli katsomaan, oliko hän vielä hengissä.
— Herra varjelkoon, tällaista rajuilmaa eivät vanhatkaan muista nähneensä — sanoi hän.
— Kutka laulavat? — kysyi Eeva kääntämättä päätään häneen.
— Uskovaiset pitävät hartaushetkeä — kuiskasi hän, ääni vielä vavisten säikähdyksestä — he ehkä ovat meidät pelastaneet.
Eeva jäi istumaan vuoteelle. Hän kuunteli salongista kuuluvaa laulua ja katseli yhä kirkastuvaan luontoon. Ja niinkuin kuohupäät siellä vaimenemistaan vaimenivat, niin vaimenivat hänenkin mielensä kuohut, kunnes oli aivan tyyntä sisällä ja ulkona. — —
Siinä väipähti ohi tuttu saari. Siinä sivuutettiin niemi ennen nähty.
Hän oli siis todellakin kotona! Se ajatus täytti nyt kokonaan hänen mielensä. Tunkien syrjään kaiken muun, tempasi se hänet huimaavaan onnentunteeseen.
Nyt ei häntä enään pidellyt mikään. Tyhjän salongin kautta pujahti hän kannelle, jonne kaikki matkustajat olivat kerääntyneet. Jokin erityinen seikka näytti kiinnittävän heidän huomionsa, sillä he seisoivat kaikin laivan oikean puolisella laidalla katsellen ulapalle.
Eevakin, joka oli tullut ylös vain tervehtiäkseen kotipuolen tuttua luontoa, liittyi heihin. Ja hän tuli parhaiksi nähdäkseen äitinsä suuren sokerilastin vajoavan ahventen valtakuntaan.
— Paras stettiniläinen meni parempiin suihin — kuuli hän jonkun laivamiehistä ilkkuen sanovan.
Karin reunassa oli urhea hinaajalaiva surkeasti kyljellään. Se oli rajuilman tuhotyötä.
Se viestikö hänen nyt piti viedä äidilleen?
Koko tapaus tuntui hänestä kiusalliselta.
Jospa hän ei olisi joutunutkaan sen todistajaksi!
Kun oli sivuutettu kari, jonka kylkeen hinaajalaiva oli lyyhistynyt, hajaantuivat matkustajat kukin haaralleen.
Eeva seurasi erikseen erästä pientä parvea, joka oli asettunut laivan välikannelle, tahi paremmin vain yhtä heistä, joka näytti olevan päätä pitempi kaikkia muita.
Hän ei ollut erehtynyt, hän oli nähnyt hänet kerran ennen.
Ja kun hän nyt katseli hänen jalostunutta muotoaan, hänen kalpeita kasvojaan, joissa voitettujen taistelujen jäljet tuskin enään näkyivätkään ja joista säteili vain rauha ja rakkaus, alkoi hänestä taas tuntua kuin hänen olisi pitänyt tehdä tiliä.
— Hänellekö?
— Ei, ihmiselle hänen ei sitä tarvinnut tehdä, sen hän ainakin tiesi. Ja hän kääntyi toisaalle.
Ulappa oli jo iltahohteissaan. Se ei enään huikaissut silmää, se vain kuvasti sinisen taivaan ja keveät pilvenhattarat.
Rannat kiitivät ohi yhä tutumpina.
Pian, pian olisi hän siellä! Hän istuu jo muistojen majassa. Hän painaa päätään sammaleiseen runkoon. Ja hänellä on vierellään ne, jotka häntä ymmärtävät.
Lepoa hän tarvitsi, lepoa ja rauhaa.