XIV.
Seurahuoneen sali oli äärin vierin väkeä. Oli tullut maaseutulaisiakin. Kaikki, jotka vain kynnelle kykenivät, tahtoivat nähdä ja kuulla häntä, josta niin paljon oli puhuttu kotimaassa ja maailmalla.
Hän seisoi heidän edessään valkeassa silkkileningissä, joka oli matala kaulasta ja jonka pitkä laahustin oli paneutunut poimuihin lattialle. Kauniit hivukset laskivat nytkin luonnollisina laineina ohimoille, mutta olivat vasten entistä tapaa kierrettyinä kreikkalaiselle solmulle niskassa.
Ohjelman ensimmäisenä numerona oli Wagnerin "Elsas Traum" ja kuului siihen vielä suomalaisia ja norjalaisia sävellyksiä. Ja vaikka hän oli sangen väsynyt alussa ja hänestä esiintyminen tuntui vastenmieliseltä, lauloi hän kuitenkin mielensä lämpimiin varsinkin muutamia numeroita esittäessään. Mutta selvästi näkyi että suosionosoitukset olivat hänelle vastenmieliset, ja kun hän tuli kiittämään niistä, oli hänen hymyilynsä surumielinen ja raukea.
Alma Aarnio istui miehensä rinnalla ensi rivissä. Hänen mielestään yleisö pysyi aivan liian maltillisena. Oliko se ehkä odottanut enemmän? Itsepuolestaan hän ei voinut antaa minkäänlaista arvostelua, hänen mielensä oli siksi liian levoton ja kiihoittunut.
Puku ainakin oli nuhteeton, sen hän näki. Mutta edukseen Eeva ei ollut, sen olisi huomannut sokeakin. Hän ei siis kumminkaan jaksanut voittaa alakuloisuutta, joka häntä oli vaivannut kaiken kotonaoloajan.
Ja harmillisinta oli ettei hän lopulta ensinkään pysynyt ohjelmassa. Lauloi mitä mieleen sattui, ja mieleen sattui vain mollissa käypiä kappaleita, kaikkein traagillisimmat sävelsepustukset ja surunvoittoisimmat kansanlaulut.
Salissa alkoi Alma Aarnion mielestä vähitellen vallita hautajaismieliala.
Kun kaikki oli loppuun suoritettu, huudettiin häntä kuitenkin innokkaasti esille.
Alma Aarnio pujahti pukuhuoneeseen.
— Rakas Eeva, koeta voittaa itsesi, näytä että sinulla on luja tahto. Sinun täytyy lopuksi laulaa jotain iloisempaa, jotain oikein reipasta.
Hän rukoili niin hartaasti, että Eeva päätti noudattaa hänen mieltään.
Hän valitsi espanjalaisen laulun, huiman ja vallattoman, ja hän oli huima ja vallaton esittäessään sitä, vaikka sydänalaa ahdisti.
Se nosti myrskyn salissa ja äänekkäästi huudettiin sitä uudestaan.
Hän tuli esille koettaakseen yhä vieläkin voittaa itsensä.
Yleisö oli jo noussut paikoiltaan täyttäen keskikäytävän. Etäämpänä istuneet koettivat tungeskella niin lähelle laululavaa kuin suinkin ja kurkistelivat häntä uteliain katsein.
Hän ei saanut heti alkaneeksi huimaa espanjalaista lauluaan. Teki mieli hiukan tarkastella aaltoilevaa yleisöä. Olikohan siellä montakin tuttua?
Ja hänen mieleensä muistui se ilta, jona hän viimeksi oli seisonut tällä lavalla. Silloin oli hän etäällä nähnyt mustan sykkyräisen pään ja Selma, hänen siskonsa, oli seurannut häntä armain katsein. Ja hän oli laulanut heille.
Nyt ei näkynyt kumpaakaan.
Hän oli juuri avaamaisillaan suunsa antaakseen vallattoman espanjalaisen laulun helkkyä huuliltaan odottavan yleisön ihastukseksi, kun hän yleisön joukossa tunsi kaksi henkilöä, joiden läsnäolo oli hänelle tuiki odottamaton — Hietarannan ukon ja mummon.
He seisoivat hiukan erillään muista, kahden tuolirivin välissä jotensakin lähellä lavaa — kyllin lähellä, että Eeva selvästi eroitti heidän kasvojensa ilmeen ja koko ulkoasunsa.
Hattukulu ukon kädessä oli sama entinen, monen kesän vaalentama vanha tuttu. Ja mummon tummansininen pumpulileninki oli ollut hänen ainoana juhlaleninkinään kaiken heidän tuttavuutensa ajan.
Eeva huomasi heti, että he olivat paljon vanhentuneet sitten viimenäkemisen. Ja nyt seisoivat he siellä katsellen häntä surunvoittoinen ilme kasvoissaan.
Hänelle selvisi kaikki. He olivat seuranneet häntä kaiken ajan, alati muistelleet, joka päivä rukoilleet hänen puolestaan. Sillä heidän uskollisuutensa oli järkkymätön. Nyt olivat he paikkakunnan lehdestä lukeneet ilmoituksen laulajaisista. Ukko oli lähtenyt suo-ojaltaan, mummo kangaspuista. He olivat pukeutuneet kirkkovaatteisiinsa, kulkeneet pitkän matkan, maksaneet ovirahansa, vaivalla ansaitun, ja pysähtyneet jonnekkin ovipieleen, missä vähimmän olisivat toisten tiellä.
Nyt olivat he rohjenneet näin lähennellä, hekin nähdäksensä häntä tarkemmin.
Ja hän seisoi heidän edessään silkissä ja kullassa, vallaton espanjalainen laulu huulillaan!
Hänen mielessään vilahti kolminaisliiton kevätretket, mustunut kannel, hallayöt, pettuleivät…
Ja hänen teki mielensä juosta heidän luokseen, langeta heille kaulaan ja pyytää anteeksi.
Hän koetti voittaa mielenliikutustaan, mutta se kävi hänelle ylen valtavaksi ja hän ratkesi hillittömään itkuun.
Yleisö katsoa tuijotti häneen tuiki hämmästyneenä. Mistä tämä nyt tuli? äsken hän vasta oli iloinen kuin päivänsäde.
Kauvan hän ei ollut mielenliikutuksen vallassa. Hänenhän piti laulaa.
Hän ei uskaltanut katsahtaa isäänsä eikä äitiinsä — kuinka onnettomilta he mahtoivatkaan näyttää tämän välikohtauksen tähden?
Se hänellä vain oli selvillä, että nyt hänen piti laulaa ukolle ja mummolle. Mitä olivat he välittäneet monimutkaisista aarioista ja espanjalaisista rallatuksista? Nyt oli heidän vuoronsa.
Hän muisti sillä hetkellä vain yhden laulun, josta hän tiesi heidän varmaan pitävän. Hän pyyhki kyyneleensä, oikaisihe, astui aivan laululavan reunaan ollakseen lähempänä heitä ja alkoi kuin ennen mummon säestämänä valkean tuomen alla:
"Jo joutui armas aika…"
Veisattuaan kaksi ensimmäistä värsyä poistui hän kiireisin askelin. Näytti aivan siltä kuin hän olisi tahtonut paeta silkkisen laahustimensa kahinaa.
Pukuhuoneessa heittäytyi hän sohvaan itkeäkseen kyllältään. Se virvoitti kuin keväinen sade ja painostava tunne hänen sydänalassaan muuttui keveämmäksi.
Hän oli nähnyt kuinka heidän kasvonsa kirkastuivat, ja se teki hänet onnelliseksi. Eikä hänen mieltänsä rasittanut ajatus siitä, mitä muu yleisö ajatteli hänen käytöstavastaan.
— Se oli meille — sanoi Eeva-muori ukon rinnalla laskiessaan seurahuoneen portaita — sitä lasta! Silkkienkin alla on hänen sydämmensä ennallaan.
Ja kyynel kieri kurttuiselle poskelle.
— Saammepa nähdä — kuiskasi pormestarinrouva viskaalinrouvalle — että hänestä vielä kuuluu outoja. Se loppukohtaus ei ollut hyvän enne.
Ja yleisön kulkiessa kotiinsa pitkin hiljaisia katuja, tunnusti moni itselleen tai toverilleen, että hän sentään oli odottanut enempää.
— Hän oli kenties vielä väsynyt pitkästä matkasta, pääteltiin, ja muutenkin liiaksi rasittunut, näyttikin surkastuneelta ja kuihtuneelta entiseen nähden.
Mutta joku tarkkasilmäisempi luuli huomaavansa, että hänen mieltänsä ahdisti salainen suru.