XV.
Vaikka kevätilta olikin kauneimmillaan, ajoivat Aarniolaiset kotiin laulajaisista katetuissa vaunuissa. Matkalla ei vaihdettu sanaakaan. Eeva luuli huomanneensa, että hänen äitinsä oli sangen tyytymätön. Isän mielialasta hän ei ollut selvillä. Hän istui Eevaa vastapäätä pidellen tyttären saamaa kaunista kukkalyyryä polvellaan ja kumartui tuon tuostakin nauttimaan sen tuoksusta.
Porrasten edessä auttoi hän Eevaa vaunuista, ja silloin isä ja tytär vaihtoivat pitkän katseen.
— Nuhdetta siinä katseessa ei ollut — ajatteli Eeva hengittäen keveämmästi — isä kyllä häntä ymmärsi.
Illallispöytä oli katettu, mutta Eeva kieltäytyi tulemasta ruualle.
Hän riensi omaan huoneeseensa ja alkoi kiihkeästi riisuutua. Silkkileningin ylinen tuntui polttavan hänen hentoa vartaloaan ja pitkä laahustin ihan inhoitti häntä.
Hermostuneesti vetäsi hän kyynäspäitten yläpuolelle ulottuvat ranskalaishansikkaat kädestään, pyöräytti ne palloksi ja viskasi vaatekaapin pohjaan.
Isältä saamansa kultasen rannerenkaan ja paksut kaulavitjat laittoi hän pieneen pyöreään laatikkoonsa pumpuleihin, niinkuin ne olivat olleet, kun hän sai ne. Ja kun hän ripusti laahusniekka leninkiä ja hienoja, pitsihelma alushameita kaapin nauloihin, tuntui hänestä siltä, kuin hän ei milloinkaan enään tarvitsisi näitä helyjä ja hetaleita. — —
Ja sinä yönä hän taisteli Jumalansa kanssa.
Seuraavana aamuna hän etsi esille yksinkertaisimman pukunsa, vanhan mustan leningin ja pukeutui siihen. Hän pysytteli huoneessaan koko päivän.
Sydänalaa ahdisti vielä. Mutta kun iltakaste alkoi helmeillä puutarhan kevätvehreässä, täytyi hänen päästä ulos, saada hengittää raitista ilmaa.
Ja ennen kaikkea täytyi hänen saada tavata Selmaa, keskustella hänen kanssaan, avata hänelle koko sielunsa niinkuin ennen! Sanoa hänelle kuinka tyhjältä, vähäpätöiseltä, joutavalta hänen nykyinen elämänsä hänestä tuntui. Ja ne vuodet Berliinissä, kiihoituksessa, humussa eletyt — kuinka hukkaan menneiltä! Hän oli ollut kuin kuumesairas, jonka silmiin kuvastaikse olemattomat, joka elää harhakuvien keskellä pitäen niitä tosina. Hän oli jo luullut olleensa saavuttamaisillaan unelmainsa ihanteen, joinakin hetkinä oli se jo ollut ihan hänen omanaan, oli täyttänyt hänen olentonsa autuudella samalla kuin hän oli vavissut sen edessä. Ja hänen oli muka pitänyt näyttää se maailmalle. — Ja mille maailmalle!
Hän näki edessään berliiniläissalongin täynnä nautinnonhaluista, hienostunutta yleisöä. Veltot, väsyneet piirteet sai hän hetkeksi vilkastumaan. Hän näki taas kukkasateet ja kiiluvat katseet, hän kuuli kiihkeät hyvähuudot, joista hän joskus oli nauttinut, mutta jotka taas toiste olivat herättäneet hänessä selittämätöntä pelkoa. Näin kaukaa luuli hän paremmin voivansa arvostella sitä kaikkea. Hän luuli nyt voivansa selittää, miksi pelko ja ahdistus niin usein oli vallannut hänet keskellä voitonriemua, kun häntä oli tahdottu käsillä kantaa ja hänen nimeään oli mainittu kiihkeästi ja hellästi.
Hän luuli nyt tietävänsä, että häntä sellaisina hetkinä oli ympäröinyt irtipäästetty nautinnonhimo. Ja sille yleisölle oli hän tahtonut näyttää sen, mikä hänelle oli pyhintä kaikesta — sillä kauneuden etsintä oli hänelle uskontoa.
Hänen täytyi tehdä tiliä itselleen laskiessaan kotikaupunkinsa hiljaista torinviertä rantakatua kohden, jonka varrella Selma nyt asui.
— Kuinka juuri olikaan hänen laitansa ollut? Kuka voipi selittää, mitä nuoren ihmisen mieleen voi nousta, kun hän näkee maailman jalkainsa juuressa? — Oliko hän kenties kerjännyt heidän ylistelyään. Oliko hän ehkä pettänyt itseään? Oman kunnian himoko olikin ollut hänen johtotähtenään?
Hän huudahti kauhusta valjuna hoiperrellessaan vehreäksi maalatun puutalon seinustaa.
— Ja senkötähden se oli häntä paennut? Senkötähden tunsi hän nyt itsensä näin toivottoman köyhäksi, näin masennetuksi?
Hänen täytyi saada sanoa Selmalle kaikki, tunnustaa hänelle, mitä hän ei vielä ollut itselleenkään tunnustanut, mitä hän ei selvästi tiennyt eikä tajunnut. Selma kyllä ymmärtäisi häntä nyt niinkuin ennenkin.
Tietämättään oli hän pysähtynyt miettimään, selvittämään ajatuksiaan. Silloin kuuli hän hiljaista puhelua päänsä päältä. Hän katsahti ylös ja näki kuinka pormestarinrouva, Elsa ja joku kolmas, jota hän ei tuntenut, äkkiä vetäysivät ikkunauudinten taa, josta kuului tukahdutettua nauruntirskuntaa.
— Niin tosiaankin, se vehreä rakennus siinä torin laidassa, sehän oli pormestarin. Sen edustalla oli hän joskus lasna leikitellyt Elsan ja toisten lasten kanssa, ja täti oli heitellyt heille ikkunasta makeistötteröitä, joita he olivat ottaneet ilmasta vastaan — kuinka pitkä, pitkä aika siitä oli. — Nyt hänelle naurettiin uudinten takana.
Ja ristiriitaan hänen sielussaan yhtyi kalvava katkeruudentunne.
— Että hän olikin sattunut pysähtymään juuri sen ikkunan alle!
Hän melkein juoksi seuraavaan kulmaan. Tuntui ikäänkuin helpottavan sydänalaa, kun sai kääntyä rantakadulle. Järvi oli tyyni, ja iltataivaan hohde kuvastui sen heleään pintaan. Puut siinä rannalla hiukan säännöttömässä rivissä, uneksien kevätunelmiaan, kuinka tuttuja ne olivat hänelle. Ja kuinka tuttu oli hänelle se kevään tuoksu, joka huokui häntä vastaan rannan ruohikosta ja vihannista latvoista. Kuinka usein niiden alla oli uneksittu heleitä, kauvastähtääviä kevätunelmia, mutta hän ei ollut yksin silloin.
Ei tehnyt mieli uneksia nyt. Todellisuus oli liian tyly, liian kova ja se oli riistänyt häneltä kaikki.
Hän kysyi taas niinkuin yöllä valvoessaan: minkätähden ahdisti sitten näin hänen mieltään ja mitä häneltä vaadittiin?
Hän oli pysähtynyt vanhan piilipuun alle ja nojaten sen kyhmyiseen runkoon katseli hän järven vastaista rantaa, joka näytti nousevan kirkkaudesta ja pyrkivän kirkkauteen. Se oli kuin käärittynä salaperäisyyden verhoon. Mutta sen tummain latvain alta tuntuivat rauhan ja lohdutuksen henget puhuvan hänelle äänetöntä kieltään ja hän jäi kuulemaan niiden kuiskeita.
Hänelle muistui niin elävästi mieleen heidän enin rakastetun opettajansa jäähyväispuhe tyttökoulusta erotessa.
— Jos teillä on suruja elämässä, oli hän sanonut — niin paetkaa luontoon, siellä olette ikäänkuin lähempänä Jumalaa — —
Hänellä oli nyt suru, suuri suru. Ja kenties hänen juuri olisi pitänyt päästä lähemmäksi Jumalaa saadakseen rauhan.
Kuu nousi vastaisen rannan metsän takaa. Kevätillan taivaalla oli se kuin aave entisestään, mutta kuvastui kuitenkin pitkänä keltaisena juovana järveen.
Siihen laski vene rantaan. Siitä nousi muutamia huviretkeilijöitä salkut ja kopat kädessä. Rantaa lähetessään olivat he väitelleet kiivaasti, mutta vaikenivat huomatessaan Eevan. Heidän kuljettuaan ohitse kuuli hän matalan naisäänen kuiskaavan: — siinä hän oli.
Väittely oli siis koskenut häntä. Tavallisessa mielentilassa olisi se käynyt häneen paljoa kiusallisemmin. Nyt herätti se vain heti ohimenevän vastenmielisyyden tunteen. Hänen sydämmensä oli liian täynnä surua ja ahdistusta ollakseen herkkä muille vaikutuksille.
Pieni poika juoksi pitkin rantaäyrästä ongenvapa toisessa läkkikannu toisessa kädessä. Hän muutteli paikasta toiseen koettaakseen kalaonneaan. Hänellä oli housun lahkeet käärittyinä yläpuolelle polvea ja tuontuostakin hän kaalasi nousuveden poikki päästäkseen kivelle, joka nosti rosoista päätään pinnan yli ikäänkuin oudoksuen veden paljoutta.
Kaksi palvelustyttöä kulki hartaasti keskustellen vesisangot kädessä pyykkilaituria kohti. Nyt pysähtyivät he kuuntelemaan soittoa, joka hiljaisena hyminänä kuului niemen takaa varsinaisesta rantapuistosta.
Koko kaupunki olikin siis siellä, ja sentähden oli tällä rannalla niin hiljaista, niin yksinäistä.
Eeva näki kaikki mitä hänen ympärillään tapahtui kuin unessa. Hän oli kuin ulkopuolella itseään, katseli kuin jostain muualta sitä nuorta surevaa tyttöä, joka seisoi nojaten piilipuun runkoon, ja hänen kävi häntä sääli. Sillä hän tunsi kuinka rajusti hänen sydämmensä löi ja kuinka hän kärsi…
Ensin oli hän nauttinut yksinäisyydestä tai paremmin luonnon rauhasta ympärillään, mutta sekin alkoi ankaraksi. Oli kuin sekin olisi vaatinut häntä tilille.
— Niin, hänhän olikin matkalla Selman luo. Hän kyllä häntä ymmärtäisi, hän kyllä voisi häntä lohduttaa. Kivenheitto vain, siellä näkyi jo vanha rapistunut rakennus.
Hän kulki kiireisin askelin, mutta ennenkuin hän ennätti tohtori Sommerin asunnolle, pysähtyi hän äkkiä kuin taikaiskun lyömänä erään rantakadun varrella olevan matalahkon rakennuksen kohdalle. Ikkuna oli auki ja huoneesta kuului sama vakava ja soinnukas miehen ääni, jota hän laivassa oli kuunnellut. Hän joutui heti omituisen tenhon valtaan. Hän kuuli selvästi joka sanan.
"Rauhani minä annan teille, en minä anna teille niinkuin maailma antaa."
Rauhaa — niin sitäpä häneltä puuttui, muuta hän ei tarvinnutkaan.
"Tulkaa minun tyköni kaikki… minä tahdon teitä virvoittaa" — —
Kävelikö hän itse siihen huoneeseen vai veikö hänet joku toinen? Omastako vai toisen tahdosta hän joutui sinne — sitä hän ei tiennyt itsekkään.
Se vain oli varmaa, että hän siitä illasta kuului heihin.