XVI.
Varhain seuraavana aamuna oli Eeva taas menossa rantaan päin. Hänellä oli kirje kädessä. Se oli vietävä laivan postilaatikkoon. Hän kulki nopeasti ja kevein askelin. Hänen koko olennossaan oli sama itsetietoinen, päättävä ryhti, joka oli hänelle ominainen, mutta joka viime päivinä näytti luopuneen hänestä.
— Ei, hän ei katunut sanaakaan siitä mitä hän oli kirjoittanut. Muulla tavalla hän ei voinut menetellä. Nyt hänellä ei saanut olla siteitä, ei pauloja. Kaikki mikä sitoi hänet siihen, joka oli valhetta, oli säälittä reväistävä rikki. Nyt, näkevänä, oli hänellä oikeus korjata sokeana tekemänsä erehdykset.
Hän kulki nopeasti eteenpäin heiluttaen sitä tärkeätä kirjettä kädessään. Mutta hänen kasvoissaan kuvastui voitonriemu ja rauha.
Hanna Heitman, joka palasi viemästä kirjettä pojalleen, tuli häntä vastaan kadunkulmassa, mutta Eeva ei huomannut häntä.
Eevassa oli jotain, joka esti Hannaakin puhuttelemasta häntä. Mutta ohi kuljettuaan pysähtyi hän ja katseli melkein säikähtyneenä Eevan jälkeen.
— Olisiko hänkin? — sanoi hän puoliääneen.
— Ei, se ei voi olla mahdollista — mutta se tuli hänen silmissään ei tiennyt hyvää. —
Eeva ennätti rantaan parahiksi laivan lähtöön. Kirje liukui sievästi hänen kädestään laivan kyljessä olevaan postilaatikon aukkoon ja synnytti pienen kolinan ennättäessään pohjaan.
— Nyt oli siis palauttamaton teko tehty, askel astuttu.
Ja kevein mielin lähti hän nousemaan loivasti kohoovaa rantaäyrästä ylöspäin.
Se kirje rikkoi hänen kaksivuotisen sitoumuksensa.