XVII.
Lapsi, lapsi — nyyhkytti Alma Aarnio Eevan sohvan kulmassa — mitä olet sinä tehnyt! tai mitä olet sinä aikeessa tehdä, sillä totena minä todellakaan en vielä voi sitä pitää, niin kova sinä et voi olla meitä kohtaan.
— Mutta sinähän et tiedäkkään kaikkea. Kun kaikki kuulet, olen varma että taivut.
— Meitä on pidetty varakkaina, ja me olemme itsekkin tottuneet siihen ajatukseen, että aineellinen asemamme olisi taattu. Mutta on ollut asianhaaroja… emme ole voineet laskea kaikkea edeltäkäsin… meillä on ehkä ollut kadehtijoitakin… ja — miksi en sanoisi sitä suoraan? — emme ole tahtoneet kieltää mitään sinulta, ainoalta lapseltamme. Sinulle on uhrattu kaikki, sinun tähtesi on tehty kaikki, mitä tehty on. Tämä uusi rakennuskin, joka veti enemmän kuin ensin oli arveltukaan. Oli niin helppo saada lainaa, kun oli niin valoisat toiveet. Eeva, Eeva, sinun kädessäsi on meidän onnemme tai perikatomme!
— Heti kun huhu sinun luopumisestasi levisi kaupungille, sanottiin suurin sitoumus irti — me olemme hukassa! — Tämä rakennus horjuu perustuksillaan. — Mutta ei, me emme ole hukassa! Eikö niin Eeva? Hädän hetkenä panemme kaiken toivomme sinuun, sinä voit meitä auttaa yhdellä ainoalla sanalla. Sinä teet meidät vielä rikkaiksi, sinä annat meille takaisin, mitä olemme uhranneet, sinä et riko sopimusta. Nyt on sinulla tilaisuus näyttää kuinka paljon rakastat vanhempiasi… lapsi, lapsi!
Hän oli puhunut katkonaisesti, pidätellen nyyhkytystä ja jäi hyväilemään Eevan kättä.
Ensimmäinen tunne, minkä äidin hyökkäys Eevassa herätti, oli vastenmielisyys. Mutta jota kauvemmin hän katseli sitä surun murtamaa naista, joka sielunahdistuksessa rukoili häntä, sitä syvempi sääli heräsi hänessä häntä kohtaan.
— Äiti raukkani — sanoi hän istuutuen hänen viereensä — ja sitä sinä suret niin syvästi! Niin, nehän ovat sinun tavaroitasi, ja "kussa teidän tavaranne on, siellä on teidän sydämmenne." — Sinun rakennuksesi horjuu — jatkoi hän lempeästi — sannalle sinä sen perustit ja kun sade lankeaa ja virrat tulevat ja tuulet puhaltavat, täytyy sen kukistua, kuinka voisi se muuta!
— Mutta ihmiselle on sanottu: "jos sinun oikea silmäs pahentaa sinun, niin puhkaise se, ja jos sinun oikea kätes pahentaa sinun, niin hakkaa se poikki ja heitä pois luotasi: sillä parempi on sinulle…"
— Äiti rakkaani, parempi on sinullekin, että sinun sannalle rakennettu huoneesi kukistuu ja sinä rakennat uuden, avaramman ja ihanamman ja perustat sen kalliolle!
Eevan koko olennosta henki toivo ja luottamus ja hänen katseensa etsi äidin katsetta saadakseen antaa surevalle edes rahtusen omasta onnestaan.
Mutta Alma Aarnio nousi kalveten.
— Sekö on ainoa lohdutus, mikä sinulla on antaa — vaikeroi hän.
— Se on ainoa ja parhain.
— Kiittämätön lapsi, minusta et olekkaan koskaan välittänyt, mutta isän tähden toivon sinun vielä heltyvän. —
Äiti oli poistunut. Eeva istui pitkissä mietteissä. Uudet ajatukset tulivat lentäen liitäen sitä vauhtia. Ensin ne häntä hämmästyttivät, melkeinpä säikäyttivät, mutta seuraavassa tuokiossa hän jo rakasti niitä. Sillä ne aukoivat hänen eteensä uudet alat, hänen sielulleen mieluisat. Hän rakasti niitä kuin taivaan lähettiläitä, jotka tahtoivat hänen parastaan.
— Äiti raukkani, totta sinä sanoit, vähän olen sinusta välittänyt, mutta tästä lähtein saat nähdä kuinka paljon minä sinusta välitän.
— Ja isä, isä — nyt on hetki tullut, josta aina olen uneksinut, nyt minä saan tehdä sinun puolestasi jotain ennen arvaamatonta. Mutta että se tuli tässä muodossa!
— Nyt minä sinut vapautan vaikeasta taakasta. Oikaise jälleen kumarat hartiasi ja ole oma itsesi! Sinuun se ei voi käydä niin kipeästi, sinun halusi on aina ollut ylempiin. Minä kuulen jo sinun vetävän helpotuksen henkäyksen.
— Sillä suuret ja raskaat ovat myllynkivet.
* * * * *
Eeva ei nähnyt isäänsä koko sinä päivänä. Hän oli sulkeutunut huoneeseensa. Mutta illalla löysi hän pöydältään suljetun kirjeen, johon hänen nimensä oli kirjoitettu isän käsialalla. Väristen onnesta luki hän:
— Älä anna rukousten ja kyynelten horjuttaa itseäsi vakaumuksestasi, niinkuin eräs teki ennen sinua. — Se surmaa ihmisen. —
— Hän sitä siis ei pyydä. Ooh, kuinka hän on ylevä ja vapaa! Ja vielä vapaammaksi pitää hänen päästä! — Se surmaa ihmisen. — Itsestäänkö hän puhui? Kuinka olikaan hän kärsinyt! Mutta nyt muuttuisi kaikki.
Nyt saisivat he nähdä kuinka paljon hän rakasti heitä. Nyt hän alati palvelisi heitä eikä luopuisi heistä milloinkaan.
Ja hän antaisi itsensä kokonaan.