XVIII.
Oli kuin kaikki liike hetkeksi olisi lakannut siinä pienessä kaupungissa. Aarnion kauppapuodin ovet, jotka muuten tavallisesti näin kesäiseen aikaan aina olivat ystävällisesti levällään ja joissa hiljaisempinakin aikoina sentään aina oli tulijaa, menijää, olivat nyt tiukasti suljetut. Rautakisko kulki tylynä pielestä pieleen ja sen toisessa päässä riippui suuri ulkolukko mykkänä ja paljon merkitsevänä.
Laivasillalla oli niin oudon hiljaista. Missä olivat nyt jyryävät käsirattaat, jauhoiset rengit ja pyylevät kahvisäkit?
Aarnion tavaramakasiini törötti siinä suljetuin ovin, sekin ikäänkuin oudoksuen moista hiljaisuutta.
Koko kaupunki oli hämmästyksissään. Useimmille oli se tullut kuin salaman isku, mutta toiset pitivät sitä liiallisen suurentelemisen luonnollisena seurauksena ja sanoivat vain odottaneensa tätä loppukohtausta. Toiset surkuttelivat, toiset tunsivat kenties vahingoniloa, niinkuin maailmassa aina on tavallista.
Silkkimustat korskuivat Aarnion tallissa ja kiiltäväin vaunujen olisi tehnyt mieli vieriskellä pitkin katuja ja puistoteitä ihmisten ihailtavina. Se olisi toki ollut toista kuin torkkua pimeässä liiterissä pölyn laskeutuessa peitteeksi koko niitten komeudelle.
Mutta ei kuulunut ajajaa.
Puutarhassa tekivät syksyllä istutetut saksankuuset nuorta telkkää ja sen entiset asukkaat riippakoivu ja orapihlaja ihmettelivät, missä viipyi vireä vaalija. Pitkät ruokakasvilavat olivat kuin odotuksissaan nekin, muhisivat päivänpaisteessa ja työnsivät saviheinää jalompain tainten puutteessa. Myyrä pilkisti uteliaana reiästään. Hänenkö haltuunsa se valtakunta nyt heitettiinkin?
Missä viipyi siementen sirottaja, kussa kylväjä kotoinen? —
Alaslaskettujen uudinten takana, piilossa maailmalta, masentuneena, murtuneena, toivotonna.
— Huomenna ei ole seinäin suojaa, ei kuhun päänsä kallistaa. Vieras vie valtaistuimeni, outo ottaa kotini kauniin. Minne paeta häpeätä ja maailman pilkkaa? Pitäisi toimia talon ainoan toimelijaan — haaveilijoita ovat toiset — hankkia asuntoa, tehdä muuttoa.
Poissa on toimintakyky, saamatonna ja sairaana ennen vireä emäntä.
Ovelle kolkutetaan.
— Kuinka kiusallista! Pitääkö vielä ottaa vastaan vieraitakin?
Tohtori Sommer matkapuvussa, hämillään:
— Anteeksi rouva, miehenne ei ole kotona ja minun täytyy siis toimittaa asiani teille. Olen matkaan lähdössä, minua on kutsuttu muualle, tulin ajatelleeksi… tekisitte minulle todellakin ilon, jos tahtoisitte ottaa haltuunne nykyisen asuntoni. Huoneet ovat oikein siistit, vaikka rakennus päältäpäin näyttääkin hiukan ränstyneeltä. Enkä huoli ruveta viemään huonekalujakaan mukanani…
Hän heitti hyvästi ja poistui, ennenkuin Alma Aarnio ennätti tointua hämmästyksestään.
— Että apu oli tuleva sieltäpäin! — Siitä hän ei olisi voinut uneksiakkaan.
— Tämäkö nyt on se nöyryytys, joka joskus on vilahtanut mielessäni? — ajatteli Alma Aarnio.
Mutta, kumma kyllä, ei se tuntunut niin suurelta nöyryytykseltä. Ei ollut hituistakaan halveksimista, pilkkaa tai vahingoniloa sen miehen kasvoissa. Päin vastoin oli niissä kuvastunut vilpitön ystävyys ja osanotto.
Omantunnon ääni alkoi puhua Alma Aarnion povessa ankaraa kieltään, mutta samalla oli kuin joku lempeästi olisi kuiskaillut anteeksiantoa ja sovintoa. Siellä oli jotain kovaa ja jähmettynyttä, joka alkoi sulaa kuin routa päivänpaisteessa. —
Tohtori Sommeria oli kutsuttu Helsinkiin — tieteen palvelukseen — niinkuin kirjeessä oli ollut. — Meillä ei ole varaa jättää sellaista kykyä maaseudulla maatumaan.
Muutaman päivän kuluttua asuivat Aarniolaiset rantakadulla. Alkoi jo olla täysi kesä. Siinä oli vihannuutta ja laineläikkyä ikkunain alla, päivänpaistetta yltäkyllin ulkopuolella ja sisällä.
Kauppaneuvos asui tohtorin entisessä työhuoneessa, jonne hän oli pelastanut nuoruutensa aikuisen kirjaston. Naamarin oli hän ainaiseksi riisunut kasvoiltaan. Ja istuessaan entisten rakkaitten kirjainsa ääressä unohtaen menneisyyden ja tulevaisuuden, tuntui hänestä joskus kuin elämä vasta olisi alkamaisillaan ja hänkin saisi ottaa siihen osaa hengittäen vapaasti siinä ilmapiirissä, jossa hän oli luotu elämään ja jossa hän tunsi itsensä onnelliseksi.
Alma Aarnio oli valinnut pihan puoleisen huoneen. Häntä, joka ennen niin paljon oli rakastanut päivänpaistetta, tuntui se nyt vain rasittavan. Ja kun se vielä tuli ulapalta päin, jossa hinaajalaivat suitsuttivat savujaan ja tavara-alukset arvonsa tuntien halkoivat vettä ja rannassa kyhesivät leveätä kylkeään laituriin! — —
Mutta hänen toimintahalunsa, joka ensi iskusta oli ollut kuin lamauksisssa, alkoi vähitellen virota henkiin ja luoda itselleen uusia aloja, vaikka ne vastaiseksi pääsivätkin toteutumaan vain mielikuvituksen maailmassa.
Ja Eeva kulki heidän keskellään palvellen ja lohdutellen ja hellempänä kuin milloinkaan ennen.