XIX.
Selma oli käymässä entisessä kotikaupungissaan kaksivuotisen poissaolon jälkeen. He olivat Eevan kanssa matkalla Hietarannan mökkiin. Käsikkäin niinkuin ennenkin laskivat he kapenevaa maantietä laaksoon, jonka pohjassa pieni joki välkytteli vettään pensaikkojen suojassa. Siinä sillalla oli niin usein seisottu nojaten kaiteeseen ja kuunneltu joen kevätsolinaa — se oli jäänyt mieleen sävelenä soimaan halki koko elämän.
He muistelivat molemmat samaa asiaa, vaikka olivat ääneti — kolminaisliiton viimeistä kevätretkeä. Se tuntui olevan niin kaukana, lapsuuden päivänpaisteisilla rinteillä, jonnekka ei enään palata. Ja elämän todellisuus oli alkanut heille kummallekin niin varhain.
Kun he nousivat kanervaista vaaran kuvetta kukkulalle, josta näki kauvas, tuli raitis tuulenhenki heitä vastaan lauleskellen ainaista lauluaan — iloistako vai surullista — sen määräsi kunkin kuulijan oma mielentila. Metsän tuoksuja oli sillä mukanaan, se heilutteli kukkivan kanervan latvaa ja peitti kullankeltaisen haavanlehden sinne alle — ei toki, ei toki vielä vanhuuden merkkiä, uhkuihan kaikki vielä elämänintoa ja voimaa.
Kahden istuivat he luonnon laatimaan kalliosohvaan — kussa oli kolmas?
— Kussa on kolmas? — kysyi tummanvehreä lepikko tiepuolessa.
— Kussa on kolmas? — suhisi saraheinä kallion kyljessä.
— Kussa on kolmas? — uteli tuuli löyhytellen Selman synkkää suruharsoa.
— Kussa, kussa hän on? — kysyi ääni Eevan sisimmässä — niinkö kaukana, niinkö korkealla ettei siivekkäinkään maallinen ajatus voinut häntä saavuttaa, vai niinkö lähellä että hän saattoi tuntea kuinka ihmissydän värähteli sanatonta suruaan tai huimaavaa autuutta…
Eeva puhui taukoamatta, kertoi pikkuasioita, sivuseikkoja aivan kuin peljäten että tultaisiin pääasiaan.
Hän kertoi olevansa täysin onnellinen. Ulkonaisetkin olosuhteet olivat muodostuneet mitä parhaimmiksi. Työ tyttökoulun laulunopettajattarena oli hänelle mieluista. Hän tiesi kyllä että maailma häntä tuomitsi. Hän oli ollut uskoton asialleen, oli kaivanut leiviskänsä maahan… Mutta maailman tuomio ei voinut häiritä hänen onneaan. Ja hänen valtakuntansa oli niin laaja, siinä ei ollut ääriä ensinkään, sillä se käsitti kaiken sen mikä eli ja hengitti…
— Kas sielläkin tulee minun joukkoani! — ja hän tempasi ryysyisen tytön maantieltä helmaansa ja painoi hänet rintaansa vastaan hehkuen rakkautta.
Selma katseli häntä tutkivasti: ulkomuodoltaan hän ei näyttänyt lainkaan muuttuneen näitten vuosien kuluessa, sama hento vartalo, samat henkevät kasvot, joissa yhtaikaa kuvastui lapsen herkkä mieli ja luja päättäväisyys. Ja niinkuin ennen antautui hän nytkin koko sielullaan sille asialle, jonka hän oli ottanut omakseen.
Selma ymmärsi hänet niin hyvin. Lapsuudesta asti luuli hän tuntevansa miltei joka vivahduksen hänen luonteessaan. Joskus oli hän kuitenkin jäänyt seisomaan aivan kuin ongelman eteen. Oli vilahtanut esiin jotain aivan outoa, aivan selittämätöntä. Mutta Selma, joka oli tottunut pitämään Eevaa paljoa ylempänä tavallisia ihmisiä, siis itseäänkin, oli tyytynyt siihen selitykseen, ettei hän kaikessa kyennyt kohoamaan Eevan kannalle.
Nytkin oli hän ongelman edessä. Kuinka jaksoi Eeva olla niin täysin onnellinen juuri nyt? Eikö hän sitten tiennyt, että oli ollut olemassa eräs, joka kenties oli kärsinyt paljon hänen tähtensä, joka ainakin oli alati häntä ajatellut ja joka vastikään oli kuollut hänen nimensä huulillaan.
Oliko hän sitten enempi kuin ihminen? Vai kylmäkö hän vain oli, kova ja säälimätön? Ja ensikerran heräsi Selmassa jonkunlainen katkeruudentunne Eevaa kohtaan. —
Hietarannassa vietiin heidät tupaan, jonka seinät olivat täynnä muistoja kesäasukkaasta.
— Se on kuin unta vain, unta vain — sanoi ukko huojutellen harmaata päätään — unta vain koko elämä.
— Hän heitti ne uuninloukkoon lähteissään — selitti mummo, kun näki vierastensa silmäin seuraavan öljymaalausharjotelmia seinällä — käski minun sytyttää niillä tulta takkaani. — Vai sytykkeiksikö minä niitä! On niitä vielä tuohiakin ja tervaksia. Siinä on nyt suvi ollut seinällämme kaiken talven. Pienimmätkin liuskat pelastin. Tähän näin on yritetty ihmisen nivuksia, pehmeitä, laineisia. Letti siinä alempana näyttää juuri lähteneen sirojen sormien lomista. Täällä taas on palanen siniruutuista pumpulivaatetta, näkee selvästi että se on pumpulia. Siinä vieressä se jo paneutuu poimuihin. Ja tuolla kulmassa on leninginhiha. — Siihen kesken jäivät.
— Mutta sitten hän ne yhdisti — sanoi Selma hilliten mielenliikutustaan — ja hän sai aikaan jotain aivan harvinaista. Taiteilijat ovat käyneet sitä ihailemassa ja he vakuuttavat, että se voisi kaunistaa mitä taulukokoelmaa tahansa. Se on nuori tyttö luonnollisen suurena. Hän laulaa. Luulee kuulevansa sävelet. Hänellä on kimppu metsäorvokkia kädessään. Tuntee niiden tuoksun. Se ei ole maalattu kuva, se on elävä ihminen. Se ei ole liioitellun kaunis, mutta siinä on sitä henkevyyttä, jota ainoastaan ne valitut voivat vaatteelle kiinnittää silmin katseltavaksi.
Reunaan oli kirjoitettu:
— Tämän maailman turhuus viettäköön katoavaista riemuaan — se ei liikuta häntä…
— Minä tavoittelin puhtautta, ja se pakeni minua, mutta minä saavutan sen kuitenkin. —
Selma katsahti Eevaan, joka oli vetäytynyt sen pienen ikkunan luo, jota vehreä varjostin puoleksi peitti. Hän ei saanut tietää, mitä hänen kertomuksensa oli vaikuttanut, sillä Eeva painoi kasvojaan ruutuun ja tuntui olevan saavuttamattoman kaukana…
Kun he vanhalle tavalle uskollisina, ennen lähtöä olivat yhdessä laulaneet mummon säestykseen, toi mummo mustuneen kanteleensa Eevan helmaan virkahtaen:
— Ei ole minussa enään sen soittajata, liian ovat jo sormeni kangistuneet. Te sitä tästä lähtein helkytelkää notkein hyppysin, soitelkaa suruja ja iloja, ja menneitten muistoja kertokoon kumiseva koppa. Ei ole minulla muuta muistia antaa teille uskollisesta ystävyydestänne meitä vanhoja kohtaan.
Hän hyväili sen kylkiä kurttuisella kädellään kuin jäähyväisiksi.
— Mummo, mummo — sanoi Eeva liikutettuna — ainoan aarteenne te antaisitte. En henno ottaa sitä — en ainakaan vielä. Kenties sitten kerran, aikaan, joka vielä olkoon kaukana…
Ja hän juoksutti sen tupaan entiselle paikalleen hirvensarven haaraan unelmoimaan nuoruutensa sammuneesta loistosta, aavistamatta että sillä vielä oli edessään uusi ajanjakso täynnä nuoruusriemuja ja heleintä onnea…
— Kävitte niin kiireekseltänne — sanoi ukko saatettuaan heidät järven poikki — emme ennättäneet käydä edes suomaallani. On sen vähän sentään lähennyt toinen laita ja vanhimmissa saroissa versoo nyt rukiinoras. On se olemassa se, joka muistaa meikäläistäkin ja Hän elää, vaikka ihmiset kuolevat…