UHUT.
Keski-Kuittijärven pohjoisrannalla, lähempänä sen itäpäätä, on Uhut, Vienan Karjalan suurin kylä. Sitä voisi sanoa kaupungiksi sekä suuren väkilukunsa että tiheän rakennustapansa vuoksi, mutta järjestykseltään ja asetuksiltaan se ei eroo sen puolen tavallisista kylistä. Lönnrotin aikana se vielä oli jaettukin kahden pitäjän, Vuokkiniemen ja Paanajärven kesken, mutta nyt se oli oma seurakuntansa. Uusi kirkko oli Ryhjässä melkein selän rannalla. Mainittiin, ettei tämä uusi kirkko ollut Herralle otollinen, jonka vuoksi se oli jonkun aikaa käyttämättä. Kovin näkyisä ei ollut uusikaan kirkko, Herran huoneet ovat rajan takana yleensä vähäisiä verrattuina niihin laajoihin rakennuksiin, joita on meidän puolen kirkkomäillä.
Uhtuen kohdalla laskee Kuittijärveen pohjoisesta Uhutjoki, verraten leveä ja untelo joki täällä suupuolessaan. Pehmeään kangasmultaan, jolle kylä on rakennettu, se vähällä vedellään on virutellut hyvinkin mahtavan korkeaäyräisen uoman. Suurin osa kylästä on Uhutjoen länsirannalla. Maa on lakeata, mutta lännessä ja pohjoisessa se kohoo autioiksi kankaiksi. Lähimmät kylät ovat vesistön varressa kahdenpuolen, länsipuolella Jyvöälahti, itäpuolella Tsiksa, jonne oli matkaa penikulma.
Semmoisia hyötymaita, joista maanviljelys ja karjanhoito kostuisivat, ei tämän suuren kylän piirissä ole paljoa, siellä täällä vain joku niitty järvien tai jokien rannoilla. Vainiot ovat kaikki kylän aukealla ja niin vähäiset, niin monen kesken jaettu, ettei niitten tuotteilla suinkaan vuotta elettäisi, ellei olisi ansiota muualta. Kaupalla Uhut enimmäkseen elääkin, sen miehet kiertelevät laajalti Suomessa, harva se maan kolkka, jossa heillä ei olisi puoteja tai laukunkantajia. Maanviljelyksen ja karjanhoidon ohella on varsinkin kalastus tärkeä elinkeino. Onneksi on kylällä niin laaja ja kalainen järvi kuin Keski-Kuittijärvi ääressään. Nuotalla ja kaikenlaisilla silmäpyydyksillä enimmät saaliit saadaan, mutta niiden ohella pyydetään myös siimoilla ja koukuilla. Milloin vain on sovelias ilma, näkeekin kylän lähettyvillä nuottamiehiä, venekuntia kymmenittäin. Talvella viedään nuotat kauas salolle ja kalastellaan niissä järvissä, joita on Uhtuen sydänmailla joka puolella. Nuotat ovat laajat ja hyvät, kalastamisen taito kehittynyt, ja niinpä voidaankin pienempi sydänmaanjärvi yhdellä retkellä vetää niin tyhjäksi, että sillä sitten on melkein suotta käydä moneen vuoteen. Minkäänlaista kalansuojelusta ei tietääkseni ollut. Vedettiin, milloin ja missä voitiin, varsinkin kutuaikoina, ja sen vuoksi jo yleiseen valitettiinkin, että kalastus oli entiseen verraten käynyt kovin huonoksi. Jyvöälahdesta tullessa on selän rannassa ensinnä Likopää niminen kylänosa, enimmäkseen vanhaan malliin rakennettuja varakkaita taloja, koristettuine räystäineen ja akkunapielineen, Likopään takana taas joen ja selän välillä Ryhjä, jossa kirkko on. Joen takana on pienempi Miitkala, jonne johtaa silta. Vähän ylempänä joki laajenee matalaksi lammeksi, jonka varrella lienevät kylän parhaat heinämaat, ja tämän suvantolammin pohjoispäässä on erillään muusta kylästä Lamminpohja. Se on sekalaisemmin rakennettu kuin muu Uhut, joukossa oli sekä kaikkein vanhanaikaisimpia taloja, että useita Suomenkin malliin rakennettuja, osasta hyvinkin kookkaita ja varakkaan näköisiä. Likopäässä taas näki samanlaisia kahdenkertaisia, päätyparvekkeellisia taloja kuin alempana Kemijoen varressa.
Tämä laaja kylä, jonka miehet ovat vanhoista ajoista pitäen kulkeneet niin laajalti maailmaa, oli Vienan Karjalan parhaita runokeskuksia.
Lönnrot kävi Uhtuessa montakin kertaa, viidennellä, kuudennella ja seitsemännellä keruumatkallaan, ja hyvin hän näyttää siellä viihtyneen sekä saaliin runsauden että arvatenkin kohtelun vuoksi, sillä uhtuelaiset olivat etenkin pohjan puolella olevien kyläin asukkaihin verraten koko joukon ennakkoluulottomampia ja valistuneempia ja osasivat vieraallekin arvon antaa.
Viidennellä runonkeruumatkallaan, v. 1834, Lönnrot viipyi Uhtuessa viikkokauden, kirjotellen uutteraan runoja ja hoidellen sairaita, joita tulvi joka puolelta, kun kuultiin runonkerääjän olevan lääkärin.
"Muuan leski, nimeltä Matro, kunnosti itseään ennen muita. Sittenkun hän puolentoista päivää oli laulanut, sukankudin kädessään, astui hänen sijaansa toisia, jotka lauloivat osaksi hänen laulamiensa runojen toisintoja, osaksi toisia, uusia."
"Jo ennemmin, mutta etenkin kolmantena päivänä, suorittelin sen ohella tuon tuostakin lääkärin tehtäviä, niin että mukaan ottamaani lääkevarastoa oli lähtiessäni sangen vähän jäljellä. Tahdoinpa itsekkin tästä lääkärintoimesta saada jotain hyötyä, ja minun onnistuikin monesta lääkejauheannoksesta saada vaihteena joku pitkän- tai lyhyenpuoleinen runo. Muunlaista maksua en ottanut, minkä vuoksi ne, jotka eivät osanneet runoja, saivat lääkkeensä ilmaiseksi. Mutta tästä syystä olin vaarassa syödä itseni kuoliaaksi, sillä minne vaan tulin, kannettiin eteeni ruokaa, ja syödä täytyi joka paikassa, sillä muuten olisi pantu pahaksi. Vaikka paraillaan oli paasto, ja vaikkei silloin muunuskoisillekaan kernaasti anneta muuta kuin paastoruokaa, ei nyt, harvoja paikkoja lukuunottamatta, oltu niin ankaroita eri ruokalajien suhteen, minkä vuoksi muun muassa sain voita, lihaa ja maitoa syödäkseni."
"Ne taudit, joihin etsittiin parannusta, olivat paitsi ainaisia pitkällisiä sydänalavaivoja (reväisimiä), joita kaikkialla, minne vaan tulee, on tarpeeksi, tiheitä ophtalmia-(silmätauti-) tapauksia, sekä muutamia muita tauteja, jotka tosin esiintyivät harvemmin. Eräälle 10-vuotiaalle tytölle, jonka oikea silmä oli niin pahasti kasvanut, että silmämuna kananmunan suuruiseksi tai hieman suuremmaksikin paisuneena oli pullistunut ulos kuopastaan, täytyi minun toimittaa extirpatio oculi s,o. ottaa pois koko silmä. Omituista, että muuan seudun vanha puoskarikin oli päättänyt ryhtyä tähän leikkaukseen, johon tytön äiti ei kuitenkaan ollut voinut suostua.
"Epäilemättä äiti siinä menetteli viisaasti, sillä kun puoskari olisi toimittanut leikkauksensa tavallisella puukolla, olisi tulos varmaankin ollut vähemmän tyydyttävä.
"Partaveitsiä, joita meidän rahvas tavallisesti leikkauksiin käyttää, ei täällä ole, kun näet kukaan ei aja partaansa. Minäkin, vaikka minulla olikin vähän paremmat leikkausaseet lääkelaukussani, ryhdyin leikkaukseen vasta pitkän miettimisen jälkeen, kun minun seuraavana päivänä täytyi lähteä paikkakunnalta ja jättää potilas oman onnensa nojaan. Sittemmin olen kuitenkin kotona Kajaanissa uhtuelaisilta kuullut, että tyttö on parantunut, ja kun sitäpaitsi kaikki, mitä lähtiessäni olin sanonut seuraavasta tulehduksesta, märilletulosta y.m., tarkalleen oli tapahtunut, on varmaa, että minulla, ensi kerran käydessäni tällä paikkakunnalla, on oleva vielä paljon enemmän potilaita. Nyt, kun olin leikannut pois silmän, äiti lankesi kasvoilleen jalkojeni juureen ja ilmaisi iloaan sanoen: 'Jumala te oletki, kun nyt minut tästä murehesta päässittä'. Sellaista kunnioitusta ei vielä koskaan ole tullut osakseni, minkä vuoksi tämä ylennys minusta tuntui vähän oudolta. Kuitenkin on minun mainitseminen seikka, joka vähentää tämän kunnianosotuksen arvoa, nimittäin se, että tavallisille kylänloihtijoillekkin ja tietäjille välistä omistetaan arvonimi 'puolijumala' ja 'puujumala'. — Ikävä tapa, kenties itämaalaista syntyperää, on täällä tuo, että rahvas lankeaa kasvoilleen maahan tahtoessaan oikein kunnioittaa jotakuta. Minä en koskaan, minulle sellaista kunniaa osotettaessa, ole malttanut olla huomauttamatta heille, miten arvotonta ihmisen on täten alentua, mutta huomautusteni ei ole onnistunut ehkäistä noita kunnianosotuksia. Tämänvuotisten talvimarkkinoiden aikana sain viimeksi hävetä erään vuokkiniemeläisen miehen takia, joka juuri täten oli langennut kasvoilleen, ilman että vielä olin ehtinyt saada hänet nousemaan ylös, ennenkuin muutamat tuttavani astuivat sisälle ja saivat siitä aihetta pilaan."
Kuudennella retkellään Lönnrot laulatti erästä isäntää, jonka pojat lauloivat toverilleni, ja sai häneltä koko joukon runoja. Hän kertoo tästä kohtauksesta eräässä kirjeessä seuraavaa:
"Uhtuessa tapasin ennen tuntemattoman Jamala nimisen miehen, joka ensinnä lupasi 5:estä rupilasta kaiken päivän, aamusta ruveten iltaan saakka laulaa, vaan sitte nähtyä, jotta kynä taisi terävämmin käessäni pyörähellä, kun uskokana, yhtyy toiseen kauppaan. Tätä myöten otti hän lauloakseen 20 pitempätä runoa sanotulla maksolla, ja mitä muistaisi, päällisiksi. Niin kirjotinkin kaiken päivän häneltä. Pieni poika istu lähellä ja veisti joka runolta pykälen puuhun. Pimiän tullen tuli määrätty lukuki täyteen ja toisella päivällä kirjotin luvatuita pienempiä runoja murkkina päiviin asti. Vaan sitte hänestä päästyä keräyty tyttöjä kylästä, jotka kyllä pienensivät poveni 20 kopeikan seeleistä. Näin sain sekä tästä että muistaki kylistä taasen kyllä runoja. Nyt aikaa saahen lähtisin kernaasti rajoa myöten ensinnä aina Lappiin asti, vaikk'en taia päästäkkänä, ennen kun tulevana vuonna, jos sillonkana. Sen jälkeen tekisi mieleni toiselle suunnalle rajoa seuraten vaikka Laatokan mereen asti. Rajapaikat ovat kuitenkin parahimmat lauluilta."
Seitsemännellä retkellä Lönnrot yhdessä ylioppilas Cajanin kanssa viipyi Uhtuessa kolme viikkoa, odotellen talvikeliä, jotta voisi lähteä matkalleen, pohjan perille.
"Ylioppilas Cajanin kanssa olen asunut vallan oivallisessa kamarissa eli kornitsassa, joksi sitä täällä sanotaan, ja olen joka päivä laulattanut sekä tyttöjä, akkoja että miehiä ja poikia tai antanut heidän kertoa satuja, niin että kyllä on ollut täysi työ, ja ettei ikäväkään ole vaivannut."
Lönnrot mainitsee, että Uhtuessa hänen aikanaan oli noin 80 taloa. Kuinka vanha tämä asuinpaikka on, siitä lienee mahdoton saada selkoa. "Sarkasodan" eli "varastussotain" aikana se Lönnrotille kerrottujen muistojen mukaan oli niin lopen hävitetty, ettei jäänyt ainoatakaan taloa. Muuan joukkue suomalaisia talonpoikia oli muka silloin, Ison vihan raivotessa omassa maassa, kulkenut rajan poikki, ryöstänyt ja polttanut kaikkialla Vuokkiniemessä ja samalla hävittänyt Uhtuenkin. Kylän sanottiin sitten olleen autiona ja saaneen ensimäiset uudet asukkaat Kiannasta, Suomen puolelta. "Siitä voi päättää", lausuu Lönnrot, "kuinka maa oli kauttaaltaan hävitetty, kun ei Uhtuen verraten edullisella paikalla olevaan kylään lähempää liiennyt uusia asukkaita." Borenius mainitsee Uhtuen talojen luvun olleen 1870 luvun alulla 130-145, ulkopiirin kanssa jopa 200-300. Kylän asukasluku lienee noussut toiselle tuhannelle.
Vaikka Uhut on niin suuri liikepaikka, ei siitä kuitenkaan ollut rattailla ajettavaa tietä millekään suunnalle. Liike kulki kesällä vesiä pitkin sekä Kemiin että Suomen puolelle, sisämaahan jalan. Talvella ajettiin selkiä, mutta kelirikon aikana oli tämä suuri kylä viikkokausia eristettynä kaikesta yhteydestä muun maailman kanssa.
Kävin Uhtuessa montakin kertaa, milloin yksin, milloin toverini seurassa. Vietimme siellä erään kerran monia päiviä. Meillä oli puoleksi tuttavia isäntiä, sillä toisilla oli puoteja kotipitäjissämme. Toisia tuttavia saimme kylällä. Meitäkin "pidettiin hyvänä", niinkuin sana kuuluu, kutsuttiin ativoihin talosta toiseen, jonkun päivän elimme oikeassa juhlahumussa, vaikkei muuta tarjousta ollutkaan kuin teetä. Laskin meidän eräänäkin päivänä juoneen puoliväliin kolmattakymmentä lasia mieheen, kun joka talossa oli juotava monet "tokanat" ja vielä pakostakin "tinkitokana"; vaikka olisit jo kuppisi kumonnut. Tämä tapahtui keskellä heinäkuun helteitä ja melkolailla sen vuoksi tässä kestityksessä hikoiltiin.
Asuin ensi käynnilläni Likopäässä. Talot olivat tosin päältä nähden verraten vaatimattomia, mutta niissä vallitsi mitä paras järjestys ja siivous. Voisipa sanoa, että asukkaissa oli joku ylimyksellinen leima, joka muutoin on Karjalan rahvaassa yleinen ja varmaan hyvin vanha, entiseen vapauteen ja omavaltaan juurtuva piirre. Oli siihen kuitenkin nykyisetkin syyt. Nämä isännät ja heidän sukulaisensa olivat enimmäkseen varakkaita kauppiaita. Toisilla oli Suomen puolella rikkauksia, joita mainittiin kautta maakuntain. Mutta siltä eivät he täällä omalla puolellaan koettaneet ylläpitää semmoista herraselämää kuin meikäläiset maakauppiaat, vaan viljelivät talojaan samaan laatuun kuin kaikki muutkin ja asuivat suurissa pirteissään muun talonväen keralla. Pirtin järjestys oli juuri samanlainen kuin tavallisissakin taloissa, isännät ja emännät kävivät töissä, korjailivat nuottiaan, verkkojaan, soutelivat pyyntiretkillä, sanalla sanoen, herrassäädyksi he olivat vallan kansanvaltaisia, talonpojiksi ylimyksellisiä. Tupain lattiat olivat matoilla verhotut, moitteettoman puhtaat, vierashuoneet vielä sitäkin somemmat. Suojain puolesta siellä siis viihtyi hyvin. Mutta jonkun verran Suomen miestä kuitenkin kaikitenkin vierottiin.
Toisenlaiset olot vallitsivat niissä taloissa, joihin hihhulilaisuus oli levinnyt. Ero oli melkein yhtä jyrkkä, kuin jos olisi maanrajan poikki astunut omalle puolelle. Rahvas oli suorempaa ja avomielisempää, mutta uskonnon mukana oli se omistanut suomalaisten huonojakin puolia. Pirteissä poltettiin vapaasti tupakkaa, lattioita ei pidetty siivossa; hihhulien kodit eivät sen vuoksi tehneet likimainkaan yhtä puhdasta vaikutusta kuin muitten karjalaisten. Oli kerrassaan omituista nähdä, missä määrin uskonto muutti rahvaan koko asunnon ja olennon. Yhtä vaikeata kuin oli erottaa Suomesta naituja, uskoaan muuttaneita naisia karjalaisista emännistä, yhtä vaikea olisi ollut erottaa useita laestadiolaisuuteen kääntyneitä karjalaisia heidän heimolaisistaan rajan länsipuolella. Erwasti kertoo, että Uhtuen hihhuleita v. 1879 esivallan toimesta vainottiin, muutamia heistä oli uskonsa vuoksi linnaankin tuomittu ja sitten kielletty lähtemästä tavallisille kauppamatkoilleen. Mutta nähtävästi ei tämä pelotus voinut uskolaisuutta lopen hävittää, koska heitä nytkin kuului olevan kylässä jotenkin runsaasti.
Lönnrotin jälkeen ovat useimmat muutkin runonkerääjät Uhtuessa käyneet ja runoja saaneet. "Tosin on runolaulu ja esi-isäin yksinkertaiset tavat täällä Uhtuen, maailmaa kiertäneinä miehillä vähemmässä arvossa, kuin syrjäisemmissä kylissä, eivätkä runot ole täällä enää niin täydelliset kuin Suomen rajan läheisyydessä, vaan niitä tunnetaan täällä yhtähyvin jotenkin paljon", lausuu Borenius.
Niinpä karttui meillekin koko joukon kirjoittamista kylää kierrellessämme. Varsinkin molemmat Jamaset, joiden isää Lönnrot oli laulattanut, osasivat paljon runoja. Toverini kirjoitti ne vertauksen vuoksi, vaikka jo Borenius parikymmentä vuotta aikaisemmin oli heitä laulattanut. Jamas-veljekset olivat vähän vanhanaikaisempia ukkoja, mutta kylän mahtimiehiä kumminkin. Heitä näytti vähän hävettävän, kun vaadimme laulamaan runoja, joita he ennen nuorempina olivat laulaneet milloin kotona, milloin matkoillaan Suomessa. Hymyt ja estelyt päättyivät kuitenkin siihen, että he vierashuoneessa, jonne ei sivullisia päässyt, avasivat virsilippaansa ja lauloivat laulunsa. Suostuivat he siihenkin, että valokuvasin heidät semmoisessa asennossa, "käsi kädessä, sormet sormien lomassa", johon Lönnrot kertoi kilpalaulajain ennen ruvenneen, vaikka tämä laulunmalli olikin veljeksille tuntematon.
Meidän näissä toimissa puuhatessamme saapui kylän venäläinen uratnikka huhun mukaan erään juonikkaan isännän yllytyksestä — tiedustelemaan passejamme ja askareitamme. Tuo isäntä kuului häntä yllyttäneen kimppuumme sillä verukkeella, että valokuvailimme ja muka laadimme karttaa, jonka mukaan vihollinen voisi maahan tulla. Uratnikasta ei kuitenkaan ollut vaikea selvitä matkakirjeiden avulla, eivätkä muutkaan sen koommin meitä ahdistaneet valokuvailun vuoksi.
Sain Uhtuesta koko joukon vanhoja koruompeluksia, osasta silkillä ommeltuja, varsin omintakeisia malleja. Nykyään tämä ompelutaito oli kokonaan unohtunut, mutta siellä täällä oli muiskia vielä arkkujen pohjalla ja kaipauksetta niistä luovuttiin. Olipa vielä jollakulla vanhoja ompelutelineitäkin. Kävimme katsomassa erästä nuorta, ehkä viidentoista vuoden vanhaa neitostakin, jota laitettiin koko kylän kauneimmaksi. Vaikka Toarie oli verraten köyhä — isä oli vuosikausia elellyt Suomessa, jättäen perheensä oman onnensa nojaan — oli hän kauneutensa vuoksi kuitenkin niin suuressa maineessa, että sanottiin nuorten miesten kilvan tahtoneen viedä hänet miehelään, vaikka hän oli vielä alaikäinen. Toarie olikin paljon somempi kuin valokuvassa, eikä se suinkaan vähentänyt hänen viehätystään, että hän osasi "veätä värttinätä".