VIENAN KARJALAN KERTOMARUNOT.
Siihen aikaan kun Vienan Karjalassa matkustelimme, ei runotoisinnoita vielä oltu julkaistu kuin joku näytearkki, ja tietoni niiden laadusta senvuoksi olivat vaillinaiset. Kun sitten aloin runoja itse kerätä, niin tuntuivat alussa ne ainekset, joista kansalliseepoksemme on koottu, kylläkin niukoilta ja hatarilta. Emme missään tavanneet semmoista toisintoa, joka olisi likimainkaan vastannut Kalevalan runojen täydellisyyttä, vaikka laulatimme parhaita enää elossa olevia laulajoita. Saamistamme runoista useat olivat kuin lyhennetty karsittu laitos, joka nopeaan kertoi pääpiirteet semmoisista tapauksista, joille Kalevala omistaa monta runoa. Ne olivat vain kuin selkärankaa, jonka ympäriltä useimmat jäsenet ja elimet puuttuivat. Toisia runoja laulettiin toisista henkilöistä kuin Kalevalassa, toisia oudoissa yhteyksissä, muutamat olivat taruperäiselle eepilliselle runopiirille aivan vieraat. Varsinkin pienempien laulajien runot olivat usein niin sekaantuneet, että niistä puuttui ajatuksen yhteys. Pakanallisen jumaluustaruston nimiä oli väännelty niin kummasti, ettei laulajalla ilmeisestikään enää voinut olla aavistusta siitä, mitä ne alkuaan merkitsivät.
Mutta kun olimme enemmän runoja kirjotelleet, muuttui vähitellen käsityksemme. Tuossa verraten hajanaisessa, ikäänkuin karsitussa toisintorunoudessa alkoi yhä selvemmin kajastaa suuri yhteys. Kuta useampaan laulajaan tutustuimme, sitä enemmän se rikastui, sai täydentäviä piirteitä, runsaampia värejä ja vivahduksia. Näköala laajeni samoin kuin yksityisen asunnan piiristä noustessa vuorelle, jolle ympärillä olevatkin seudut näkyvät. Maisemanäköalassakin vallitsevat eri kohdissa enimmäkseen samat perusainekset, mutta alati toistuessaan laajalla alalla ne saavat lukemattomia uusia sävyjä, yhtyvät eri tavoilla ja ryhmittyvät suuremmiksi johtopiirteiksi, joita ei yksityismaisemassa huomaa, vaikka se voi olla niistä osa, kukkulajonoiksi, metsä- ja viljelysaloiksi, vesistöiksi, joita yhdistävät salmet ja joet. Melkein samaan tapaan kansanrunouden näköalat rikastuvat ja saavat suurempia yhdistäviä juonia, kuta enemmän niitä kerääntyy katsojan tajuntaan. Jokainen saatu toisinto samoin kuin vuorelle noustessa askel askelelta paljastaa uusia piirteitä ja samalla yhä enemmän haahmottelee suurempaa kokonaisuutta.
Näin Lönnrotin näköala laajenemistaan laajeni, kuta enemmän toisintorunoja hänelle karttui, kokonaisuus alkoi hänelle yhä enemmän selvetä ja lopulta hän saattoi luoda Kalevalan.
Ne kertomarunot, joista Kalevala on saanut eepillisen sisällyksensä, on Vienan Karjalan toisintorunojulkaisussa aiheittensa mukaan järjestetty seuraavasti:
Sampo-jakso. Tämä vaiherikas runo on Kalevalan varsinainen selkäranka. Siitä juoksevat eepoksen juonet. Samporunon yhteydessä lauletaan paitsi Väinölän ja Pohjolan taisteluita usein maailman luominenkin ja vielä muitakin runoaiheita, jotka tässä on itsenäisiksi erotettu.
Taivaan taonta. Siitä on säilynyt ainoastaan muutamia harvoja lyhyitä katkelmia, jos lienee ennen aikaan ollut täydellisempi.
Kilpalaulanta, runo Väinämöisen ja Joukahaisen kohtauksesta ja laulukilpailusta sekä Joukahaisen lupauksesta antaa Väinämöiselle sisarensa puolisoksi. Se ehkä täydellisimmin kansanlaulussa vastaa Kalevalan runoa.
Ainoruno, kuvaus nuoresta tytöstä, joka lehdossa tapasi "Osmosen" tai "Kalevaisen" ja surussaan hänen kosinnastaan kuristi itsensä aitassa. Runo on semmoisenaan niin katkelman laatuinen, että se kuin itsestään sopeutui Joukahaisen sisareen, vaikka sekä Väinämöinen että Joukahainen ovat sille tuntemattomat.
Vellamon neidon onginta. Usemmissa toisinnoissa tämä runo lauletaan Väinämöisestä. Vanha runoilija sai ongella ollessaan kalan, jota hän ei ollut ennen nähnyt, rupesi sitä leikkaamaan, mutta "lohi loimahti merehe, kala kirjo kimmertihe", ja ilmaisi veteen päästyään olevansa Vellamon neito, joka oli tullut ikirunojalle puolisoksi. Suotta Väinämö enää kokee sitä käsiinsä saada. Aiheen puolesta runo kauniisti sopi edellisen jatkoksi, vaikk'emme sitä toisintorunoudessa siinä yhteydessä tapaakaan.
Väinämöisen polvenhaava. Väinämöinen veistää vuorella venettä, kirveen koskematta kivehen, mutta hiisi vaapahuttaa vartta, niin että kirves käy Väinämöisen polveen. Haavasta virtaavan veren sulkee muuan tietäjäukko loitsullaan.
Venepuun etsintä. Sampsa poika Pellervoinen, toisissa toisinnoissa joku toinen henkilö, etsii Väinämölle venepuuta.
Tuonelassa käynti. Useimmissa toisinnoissa kerrotaan Tuonelan matka Väinämöisestä. Arhipan laulamassa retki tapahtuu sen johdosta, että Väinämöisen reki oli Päivölän pidoissa rikkaantunut.
Vipusessa käynti. Väinömöinen käy Vipusen luona saamassa sanoja, joita hän tarvitsi "tehdessään tiedolla venettä, laatiessaan purtta laulamalla."
Kilpakosinta. Väinämöinen ja Ilmarinen matkustavat kilvan kosimaan Pohjolan emännän tytärtä. Runo tavallisesti alkaa kauniilla kuvauksella siitä, kuinka Ilmarisen sisar keksi merellä Väinämöisen veneen ja houkutteli häntä ilmaisemaan, millä asioilla hän liikkui, sekä sitten juoksi kertomaan uutisensa veljelleen, joka kiiruumman kautta niinikään suoriutui matkaan. Nämä toisinnot käsittävät Kalevalan komeimpia ja vanhanaikaisimpia piirteitä, kuten ansiotyöt, jotka Pohjolan emäntä määräsi suoritettaviksi, ennenkuin suostui tyttärensä antamaan.
Kultaneidon taonta. Ilmarinen, toisissa toisinnoissa Väinämöinen, takoo kullasta neidon, huomaten kuitenkin hyvin viluksi sen kanssa lepäillä.
Kojosen pojan kosinta. Synkkä runo Kojosen pojasta, joka kosi Kommin tytärtä ja vihdoin saikin neidon ja vei hänet vastoin tahtoaan kotiinsa, täällä surmasi ja lähetti lihat anopilleen lahjaksi. Se on Kalevalassa Kullervorunoon sovitettu.
Laivaretki ja kanteleen synty. Väinämöinen laskee sinistä merta, vene täynnään neitoja ja nuoria miehiä, keksii merellä kanteleen ainekset, laatii niistä soiton ja viehättää ihmiset, eläimet ja kaikki haltijatkin soittoansa kuulemaan.
Nimettömät taudit. Ainoastaan joku lyhyt toisinto Vienan Karjalan runoalueella on säilynyt niistä taudeista, joita Väinölän lapset potivat ja jotka sitten Väinämöinen voimallisilla voiteillaan paransi.
Auringon ja kuun päästö. Tästä runosta on vasta 1870-luvulla kirjoitettu Vuonnisessa muistoon kaksi lyhyttä toisintoa. Se oikeastaan kuuluu Karjalan kannaksen runoihin.
Väinämöisen tuomio. Runo Luojan synnystä, Väinämöisen yrityksestä saada hänet kuolemaan pantavaksi ja runoilijan poislähdöstä, kun tuomiota ei toteutettu.
Lemminkäisen virsi. Yleisin kautta Karjalan laulettu runo. Runon ytimenä on kertomus Lemminkäisen tulosta Päivölän pitoihin kutsumattomana vieraana ja kaksintaistelu Päivölän isännän kanssa. Usein se päättyy hänen matkallaan saareen piilemään ja seikkailuihinsa saaren impien iloissa. Tämä osa runosta kuitenkin usein lauletaan Kullervostakin. Harvinainen on Arhippa Perttusen laulama toisinto Lemminkäisen surmasta.
Hiiden hirven hiihdäntä. Se yleisimmin lauletaan Lyylikistä, lylyjen sepästä, mutta lauletaan jossain toisinnossa Lemminkäisestäkin ja "kauniista Kauppi Köyrötyisestäkin".
Ison härän runo. Kuvaus suuresta härästä, joka kasvoi Hämeessä. Kalevala sen tarjoo Pohjolan häissä hääkansalle.
Ahdin ja Kyllikin runo. Tästä kauniista Kalevalan runosta on Vienan Karjalan toisinnoissa säilynyt vain muutamia lyhyitä katkelmia, melkeimpä vain viittauksia. Säilyneitten säkeitten pätöisyys kuitenkin viittaa siihen, että runo on ennen ollut täydellisempi, ja Aunuksesta Europaeus löysikin täydellisemmän toisinnon, joka on vanhinta, kuontuneinta kansanrunoa.
Kalevan pojan kosto. Kuvaus paimenesta, jonka leipään emäntä leipoo kiven ja joka kostoksi ajaa metsän petoja tarhaan emännän surmaksi.
Sisaren turmelus lauletaan milloin Kalevan pojasta, Kullervosta tai "tuhmasta pojasta Tuiretuisesta".
Kuolon sanomat tapaamme Kalevalassa Kullervon sotaan lähtiessä, jossa yhteydessä ne toiminnoissakin lauletaan. Tämä runo on Vienan Karjalan alueella verraten harvinainen ja vaillinainen.
Jos palaamme vertaukseemme, niin voimme sanoa katseen Latvajärven Arhipan runomajalta kantavan kauemmaksi kuin ainoankaan toisen runolaulajan pihoilta. Se on jo melkoisella mäellä, johon näkyy omia maita laajemmalti koko kotiseutu, jopa häämöittää metsän takaa vesiä, jotka johtavat vielä etäämmällekin, vieraille runomaille.
Arhipan laulamasta Sampo-jaksosta lukija saa hyvän käsityksen siitä, minkälaisia parhaat Kalevalan rakennusaineista olivat, ja sen johdolla voimme luoda lyhyen silmäyksen siihen, kuinka se muiden laulajain runoista täydentyi ja kehittyi.