ASUTUKSEN KESKUSTAT.
Keskiajalla, jolloin Saksan kansan valtiollinen mahti oli suuri, jolloin se maantieteellisen asemansa mukaisesti oli koko Keski-Europan liikkeiden keskusta ja välitti kauppasuhteita ja kultuuria joka puolella olevain naapurien kesken, kehittyi Saksassa, osasta vanhalla roomalaisella pohjalla, melkoinen luku vilkkaita kauppakaupunkeja. Tämä historiallinen pohja on yhä vielä ilmeinen suuressa osassa Saksan kaupungeista. Mutta vanhain keskustain rinnalla on uusien kulkusuuntien vaikutuksesta kehittynyt aivan uusiakin, ja Saksanmaalla sen vuoksi tapaamme rinnan sekä vanhaa historiallista, että aivan uudenaikaisinta kaupunkiasutusta.
Etelä-Saksan kaupungit.
Alppien eteismaan kaupungeista on muistorikkaimpia Konstanz. Se on sillä kohdalla, jossa Rhein lähtee varsinaisesta Bodenjärvestä, levitäkseen lyhyen virran kuljettuaan pienemmäksi Alajärveksi (Untersee). Kaupunki on yksinään, ilman maaseutua, Sveitsin puolella virtaa. Nykyään Konstanz on, samoin kuin Bodenjärven muutkin kaupungit, tärkeä liikepaikka. Noin miljona matkustajaa kulkee vuodessa Bodenjärven satamain välillä, ja suuren osan tästä liikkeestä saa juuri vanha Konstanz (noin 20,000 a.). Konstanzissa pidettiin tuo kuulu kirkonkokous, jossa Huss tuomittiin; yhä vielä on pystyssä vanha tuomiokirkko, jossa kirkolliskokous enimmäkseen istui, se kun oli niin lukuisa, ettei kaupungissa ollut muita rakennuksia, joihin niin suuri joukko olisi mahtunut. Tuomiokirkossa vielä osotetaan matkailijalle paikkaa, jossa muka Huss tuomittaessa seisoi. Kaupungin ulkopuolella tämä uskonpuhdistuksen tienraivaaja poltettiin.
Konstanz kuuluu Badiin. Kun sieltä kuljemme itäänpäin Bodenjärven ihanaa pohjoisrantaa, niin tulemme Friedrichshafeniin, joka on Württembergin puolella. Matkustaja tuskin huomaa tulleensa toisen valtakunnan alueelle, kun tullirajaa ei ole. Friedrichshafen, ihana kaupunki kuninkaallisine linnoineen, köynnös- ja hedelmäpuistoineen, on nykyään kuuluisin siitä, että kreivi Zeppelin on siellä ilmaretkensä suorittanut. Kauas ei tarvitse kulkea siitä edelleen, ennenkuin ollaan Lindaussa, hauskassa kaupungissa, joka on rakennettu Bodenjärven saareen ja on vilkas liikepaikka. Lindau on Baijerin puolella, kapealla kaistaleella, joka Württembergin ja Itävallan välitse pistää Bodenjärven rantaan.
Nämä rannat ovat leudoimpia seutuja, mitä on koko Saksassa, kaupunkien välimaatkin ovat melkein yhtämittaista kylää, puutarhaa, viinimäkeä. Mutta kun kuljemme pohjoista kohti sisämaahan, niin kohoomme piankin karunpuoleisiin ylämaihin. Metsiä ja soita on laajalti, kyliä harvemmassa. Mutta omavaraista, juurevaa maanviljelysväestöä asuu näillä ylämailla, joihin uudenaikainen teollisuus soveliaitten luonnonetujen puutteessa ei ole pystynyt. Mutta ennen on koko tämä Alppien eteismaa ollut tärkeä liikeasemansa vuoksi. Sen kautta ovat toiselta puolen kulkeneet liikkeet lännestä itään, toiselta puolen pohjoisesta etelään, Alppien poikki Italiaan. Monta vanhaa kaupunkia täällä sen vuoksi tapaamme, mutta enimmät näistä kaupungeista ovat muinoin olleet nykyistään mahtavammat.
Augsburg.
Tämän ylänkömaan pääkaupunki oli ennen Augsburg, roomalaisten Augusta Vindelicorum, josta nykyinen nimi on perintö. Augsburgissa yhtyivät ne roomalaiset valtatiet, jotka Splügenin ja Brennerin solain välillä kulkivat Alppien poikki. Asemansa puolesta oli kaupunki muutoinkin sovelias sotilaspaikaksi, koska se on Lechin ja sen syrjäjoen Wertachin yhtymäpaikassa, ja on rakennettu laajalle mäelle, joka hallitsee koko ympärillä olevaa ylätasankoa.
Augsburg oli mahtavimmillaan keskiajalla. Silloin se Italian kaupan välittäjänä rikastui niin, että se aikanaan vallitsi koko Europan rahamarkkinoita. Siellä elpyi ensimäiseksi Saksan kelpo keskiaikainen taidekin; augsburgilainen oli kuulu maalari Holbein. Olemme jo ennen kertoneet Fugger- ja Welsersuvuista, jotka olivat keskiajan mahtavimmat rahaylimykset, keisarien ja ruhtinaitten ystäviä. He olivat augsburgilaisia. Eräästä Fuggerista kerrotaan, että hän tilasi Italiasta itse kuulun Tiziano maalarin taloaan koristamaan. Mutta Fuggerien palatsi olikin niin upeasti sisustettu, niin rikas uusista ja vanhoista taideteoksista, etteivät ruhtinaittenkaan linnat sille vertoja vetäneet. Esimerkkiä matkivat parhaan kykynsä mukaan Augsburgin muut kunnon porvarit. Heillä oli siihen varoja. Kaupunki kohosi täyteen upeita rakennuksia, maaseutu huvilinnoja. Kolmenkymmenen vuoden sodassa tämä komeus suurimmaksi osaksi tuhoutui, kaupunki menetti puolet asukkaistaan. Augsburg oli silloin muutamia vuosia myös Ruotsalaisten ja Suomalaisten hallussa. Lähellä on Lechin kuulu taistelukenttä. Mutta hävityksistä huolimatta on Augsburgissa kuitenkin säilynytkin paljon rakennuksia entisiltä ajoilta. Muutamilla kaupunginosilla on yhä vielä varsin keskiaikainen sävy. Useimmat ovat kuitenkin muuttuneet aivan uudenaikaisiksi, sillä Augsburg on jälleen toimelias teollisuuskaupunki, joka vuolaasta Lechistä saa melkoisen liikevoiman.
Kaupungin rakennuksista on vanhin tuomiokirkko, joka rakennettiin ensimäisen vuosituhannen viime vuosina. Augsburg olikin ensimäisiä paikkoja Saksassa, missä kristinusko pääsi juurtumaan. Ja uskonpuhdistuksen aikana se taas oli ensimäisiä, joissa evankelinen oppi sai jalansijaa, vaikka katolilaisuus myöhemmin väkipakolla palautettiin Augsburgissa. Luther siellä laati Augsburgin uskontunnustuksen, siellä puhdistetun uskon pykälät annettiin keisari Kaarlo V:lle. Tuomiokirkko, joka on alkuaan rakennettu romanilaiseen tyyliin, myöhemmin osaksi gootilaiseksi muutettu, sisältää paljon arvokasta keskiajan taidetta, kuten Holbein vanhemman maalaamia alttaritauluja ja Saksan kaikkein vanhimpia lasimaalauksia. Pari muutakin vanhaa komeata kirkkoa kaupungissa on. Mutta kaikkein merkillisimpiä sen vanhoista rakennuksista on raatihuone, jonka "kultainen sali" on seitsemännentoista vuosisadan kauneimpia rakennustaiteellisia muistomerkkejä. Raatihuoneen läheisyydessä on 11:llä vuosisadalla rakennettu "Perlachin torni", jonka vanhaa taidokasta kellolaitosta nykyään enimmän ihmetellään. Joka vuosi arkkienkeli Mikael nimipäivänään joka kellon lyönnillä keihäällään lävistää jalkainsa juureen kyyristyneen saatanan. Säilynyt on myös vielä Fuggerien komea vanha talo, ja se on yhä vielä, kautta vuosisatain, saman suvun hallussa. Tätä perhettä muistuttaa vielä kokonainen kaupunginosa, jonka kolme Fugger-veljestä v. 1519 rakennutti köyhäin kaupunkilaisten tyyssijaksi; vielä tänä päivänä Augsburgin köyhät perheet siellä saavat asumuksen muutaman markan vuotuista vuokraa vastaan; taloja on yli puolen sataa, asumuksia kahta vertaa enemmän. — Augsburgin nykyinen väkiluku lähentelee pian 100,000:tta. Keskiajalla se tuskin oli puoltakaan tästä määrästä, mutta kaupungin kauppa oli nykyistään monta vertaa laajempi.
Augsburg säilytti vapaakaupunkioikeutensa viime vuosisadan alkuun saakka. Silloin se lopullisesti liitettiin Baijeriin. Kaupunki on kahden maakunnan rajalla. Lechin länsiranta, jolle kaupunkikin on rakennettu, on Schwaabia, itäranta taas varsinaista Baijeria.
Muutaman tunnin matkan päässä itää kohti on Augsburgin entinen kilpailija, München, joka nykyään sen joka suhteessa monin verroin voittaa. Autioitten ja osaksi aivan viljelemättömäin nummien ja soitten poikki kulkee tie itäänpäin, Isarin rannalle.
München.
Baijerin pääkaupunki on laajalla, hedelmättömällä ylätasangolla, jotenkin koleassa ilmastossa, se kun on noin 520 metriä meren pintaa korkeammalla. Talvi on ankaranlainen, kesä lämmin. Kustaa II Adolf sanoi Münchenistä, että "se on kuin kultainen satula hevoskonin selässä."
Jos nousemme Münchenin ulkopuolella olevalle kukkulalle, jossa Baijerin kuparinen suojelusneitsyt kohoo "Kunniahallin" (Ruhmeshallen) edustalla, niin avautuu sieltä kuitenkin niin viehättävä näköala, että se melkein saa unohtamaan maaseutujen karuuden. Etelässä hohtavat Alppien lumiset kukkulat taivaanrannan autereista, niiden edustalla aaltoilevat matalampain esivuorien siintävät piirteet. Mäen pohjoispuolella hohtavat rakennusaavikon keskeltä tornit, kirkot, palatsit ja talojen välistä vihannat puistot ja lehtokujat. Kaupungin läpi virtaa viheriävetinen, vuolas Isar, jonka rannalla, kaupungin pohjoispuolella, on Münchenin laaja kansanpuisto. Semmoinen on päältä nähden Baijerin suosittu pääkaupunki.
Münchenin perusti Henrik Leijona, joka v. 1150 tälle paikalle rakensi sillan, rahapajan ja suolavaraston. Nimensä se sai vanhasta luostarista (Muniha) ja siitä sen vaakunassakin on munkin kuva. Jo kolmannellatoista vuosisadalla Baijerin herttuat valitsivat tälle paikalle kasvaneen kaupungin pääkaupungikseen. Se sai ympärysmuurit ja laajat kaupunkioikeudet. Vielä tänä päivänä ovat pystyssä vanhat portit, jotka kaupungin aikaisempaa ahdasta piiriä merkitsevät. Mutta kauan pysyi München siitä huolimatta varjossa kuuluisain naapurien, etenkin Augsburgin ja Nürnbergin vuoksi. München oli keskiajalla ja sen jälkeenkin ahtaasti rakennettu, kadut olivat väärät ja likaiset, merkillisempiä rakennuksia oli vähän. Nykyisen loistavan ulkomuotonsa se on saanut vasta 19:llä vuosisadalla. On Münchenillä kuitenkin vanha raatihuoneensa ja myöhäisgootilainen "Jumalan äidin kirkko", jotka vielä pitävät paikkansa uusien rakennuksien rinnalla. Kaupungin varsinainen "sydän" on sen vanhassa osassa "Maarian tori", joka kaikista uudenaikaisista rakennuksista huolimatta yhä vielä on Saksanmaan hauskimpia vanhoja toreja. Sillä on yhä vielä keskiaikainen sävynsä, joka vaikuttaa varsinkin myöhään illalla, kun suurkaupungin vilkas elämä on jonkun verran asettunut. Neljä suurta liikeväylää johtaa torilta kaupungin uudenaikaisiin osiin, jotka uusien leveäin katujen, laajain torien erottamina piirittävät vanhaa kaupunkia. Näillä valtakaduilla uudenaikainen liike-elämä on kerrassaan karkottanut kaiken vanhanaikaisuuden. Mutta kun valtakaduilta poikkeaa syrjäkaduille, niin joutuu jälleen menneiden aikojen muistoihin. Vanhemmista rakennuksista on, paitsi äsken mainittua kirkkoa, huomattavin laaja kuninkaallinen linna monine pihoineen, muistopatsaineen, sivustarakennuksineen, kappeleineen, arvokkaine taidekokoelmineen. Uusista rakennuksista taas ovat merkillisimmät suurenmoinen, gootilaisen tyyliin rakennettu raatihuone, molemmat oikeuspalatsit, teknillinen korkeakoulu, molemmat "Pinakotekit" runsaine taidekokoelmineen ja valtaava pääasemahuone. Puolensa niinikään pitävät muitten rakennusten joukossa kaupungin laajat ja osasta taiteellisesti rakennetut olutpanimot. Kaupungin kaunein tori on "Maximilianin tori"; se on kauniine puistikkoineen ja suurenmoisine kaivoineen koko Saksan kauneimpia toreja.
München nykyisessä haahmossaan on, niinkuin lausuimme, melkein kokonaan viime vuosisadan luoma. Sen on nopeasta kehityksestään kiittäminen Baijerin kuninkaita, varsinkin Ludwig I:tä, joka siitä teki Etelä-Saksan ja ehkä koko Saksankin ensimäisen taidekaupungin. Hän rakennutti suuren osan kaupungin komeista julkisista rakennuksista ja kiinnitti niitten koristamiseen parhaita taiteellisia voimia, keräsi kokoelmat täyteen taideaarteita, ja siitä pitäen ovat taiteilijat erinomaisesti viihtyneet tässä Isar-Atheenassa, joka maisemainsakin ja Alppien läheisyyden vuoksi on omiaan taiteilijoita houkuttelemaan. Ludwig I olikin kruununprinssinä luvannut tehdä Münchenistä semmoisen kaupungin, ettei kukaan voisi "sanoa Saksaa tuntevansa, joka ei olisi Müncheniä nähnyt."
München on Saksan ehkä ensimäinen matkailijakaupunki. Sinne kertyy sekä saksalaisia, että ulkomaalaisia matkailijoita, sillä mikäpä toinen kaupunki samassa määrässä yhdistäisi suurkaupungin nautinnot, taiteen viehätykset ja suuripiirteisen luonnon? Kaupungin läheisyydessä, lyhyen rautatiematkan päässä, ovat ensimäiset ihanat järvet Alppien eteismaalla, rannat täynnään huviloita, terveyslaitoksia, ravintoloita, majataloja. Muutamassa tunnissa on matkailija Alppien juurella, jopa niiden keskellä.
Mutta Münchenin väestökin on sen luontoista, että siellä matkailija viihtyy. Paremmin kuin missään muualla Saksassa on Baijerin rahvas säilyttänyt juurevan kansanomaisuutensa ja herttaisen, vaikka vanhoillisen mielialansa. Baijerin kaupunkien porvaristokin suureksi osaksi yhä vielä elää poroporvarillisinta "vanhaa kulta-aikaa"; ei edes Münchenissä ole vielä niin lukuisaa työväki-köyhälistöä, että se olisi voinut muuttaa kaupungin hauskaa, pesiytynyttä elämänlaatua. Mutta varsinainen tehdastyöväestökin elää täällä koko joukon paremmissa oloissa kuin esim. Rheinin teollisuusalueissa. Arkina se juo samaa oivallista olutta kuin rikkaimmatkin, ja pyhäpäivinä sitä sekä puvun että ulkonaisen esiintymisensä puolesta on vaikea erottaa parempiosaisista. Oluestaan München tosiaan on melkein laajemmalle kuulu kuin taiteestaan. Sitä juovat ylhäiset ja alhaiset, nuoret ja vanhat, ja oivallista se on ja vaikeata on semmoisenkaan, joka parhaimmilla raittiusharrastuksilla kulkee, Baijerin pääkaupungissa vastustaa oluthaarikan viettelyä. Se täyttää samalla ravintoaineen ja nautintoaineen tehtäviä.
Maidon sijasta Saksassa yleensäkin, mutta varsinkin Baijerissa nautitaan olutta. Mutta vaikka sitä Münchenissä väärinkäytetäänkin ylenmääräiseen ahmailuun, niin on kuitenkin muistettava, ettei Münchenin olut pääkaupungissa itsessään sisällä yhtä paljon alkoholia, kuin muualle vietäväksi valmistettu olut. Alkoholia on vientiolueen lisättävä, jotta se kestäisi matkan. Müncheniläinen itse juo koko joukon lauhkeampaa ohramehua, ja pelättävää on, että Baijerin pääkaupunki on viimeisiä, joka mielijuomansa uhraa raittiusaatteelle, vaikkapa ylenmääräisen oluenjuonnin turmiolliset seuraukset näkyisivätkin siellä paremmin kuin muualla.
Alppien juurella ei ole suuria teollisuuspaikkoja, ei liikekeskuksia, mutta siellä on pienempiä kaupungeita, jotka ovat erinomaisen vilkkaan matkailijaliikkeen keskustoja. Muita laajemmalti tunnettu on aivan vähäinen Oberammergau Kristuksen piinanäytelmien vuoksi, joita siellä on esitetty joka kymmenes vuosi monta vuosisataa yhteen mittaan. Ne vietetään muinoin raivonneen ruton muistoksi. Vanhuutensa vuoksi nämä näytelmät, joissa kaupunkilaiset itse ovat näyttelijöinä ja toiset osat periytyvät suvuissa polvesta polveen, herättävät suurta mielenkiintoa, ja niihin tulvaa väkeä läheltä ja kaukaa. Viime aikoina niitä on koetettu muovata yhä taiteellisemmiksi. Näytelmien tuottamat melkoiset tulot jaetaan näyttelijäin ja kaupungin yleisten laitosten kesken. — Suosittu paikka kansanomaisuutensa vuoksi on Tölz. Mutta ylämaan kaikkein kaunein matkailijapaikka on Berchtesgaden Baijerin kaakkois-kolkassa, lähellä Salzachin jylhän kaunista laaksoa.
Tonavan rantueen kaupungit.
Münchenin erinomainen kehitys on suuressa määrin lamannut eteismaan muitten vanhojen ja aikanaan mahtavien kaupunkien toimeentuloa. Ulm, jonka kohdalla Iller purkaa Tonavaan vetensä, oli keskiajalla mahtava kauppa- ja teollisuuskaupunki. Ulmin kukoistusaika oli 15:nnen vuosisadan keskivaiheilla. Se oli vapaa valtakunnankaupunki, joka monella tavalla itsenäisesti sekaantui asiain menoon. Nykyään kaupunki kuuluu Württembergiin, mutta vastapäätä Tonavan toisella puolella on Uusi-Ulm, joka on Baijeria. Ulm on nykyään Saksan lujimpia linnotuksia. Se on muutoin vanhanaikainen ja epäsäännöllisesti rakennettu kaupunki, jolla kuitenkin on melkoinen teollisuus (yli 50,000 a.).
Ulmin gootilainen, 14:llä ja 15:llä vuosisadalla rakennettu tuomiokirkko, on koko Saksanmaan kauneimpia. Torni, joka valmistui vasta viime vuosisadan jälkipuoliskolla, on 161 metriä korkea, vielä 5 metriä korkeampi Kölnin tuomiokirkon torneja. 15:llä vuosisadalla rakennetussa raatihuoneessa on paljon vanhoja taideteoksia ja erinomaisen taidokas kellolaitos. Taidokkaat kellolaitokset olivat Saksassa keskiajalla erinomaisessa suosiossa, ja jokainen varakkaampi kaupunki koetti semmoisen hankkia jonkin julkisen rakennuksensa kuuluksi.
Jos Ulmista kuljemme Tonavaa pitkin alaspäin, niin kohtaamme ensinnä alavia, rämeisiä maita, kunnes Tonava Kelheimin luona poikkee Laaka-Juran sisään. Välillä on sen rannalla Ingolstadtin kaupunki. Siinä missä Alpeilta tulevista syrjäjoistaan jo melkoisesti paisunut joki poistuu vuoristosta ja missä se suuntaansa muuttaen polveaa kaakkoa kohti, on Regensburgin kaupunki. Regensburg on Saksan vanhimpia, ja keskiajalla Etelä-Saksan mahtavimpiakin kaupungeita. Se oli asutuskeskustana jo siihen aikaan, kun näiden seutujen väestö vielä oli keltiläinen. Nimikin on keltiläinen (Radasbona, josta kaupunki sai latinalaisen nimensä Ratisbona). Roomalaisten aikana se oli tärkeä linnotus. Marcus Aurelius sieltä kävi sotaa Böhmin Markomanneja vastaan. Keskiajalla kaupunki oli saksalaisuuden etuvartija; sieltä käsin laajensivat Saksalaiset uudisasutuksen ja vallotuksen kautta aluettaan alaspäin Tonavaa pitkin. Silloin muun muassa rakennettiin Tonavan poikki silta, joka oli keskiajan kuuluimpia rakennustöitä. Regensburgista lähtivät Saksan keisarit ristiretkilleen Palestinaan. Saksan valtiopäivät kokoontuivat siellä yhtämittaa vuodesta 1663 vuoteen 1806, jolloin Regensburg joutui Baijerin omaksi ja menetti valtakunnankaupunki-oikeutensa. Regensburgillakin on jalo vanha gootilainen tuomiokirkko. Se on yhä vielä tärkeä liikekeskusta, vaikka nykyään muutoin vähänläntä kaupunki (noin 50,000 a.). Regensburg elää pääasiallisesti Böhmerwaldin puutavarateollisuudella, vie alaspäin Tonavaa pitkin rautaa ja teollisuustuotteita, tuo alamaista viljaa.
Tonavaa alaspäin kulkiessamme tapaamme Baijerin ja samalla Saksan valtakunnan rajalla Passaun erinomaisen kauniilla paikalla, siinä missä Inn laskee Tonavaan. Tonavan laakso tekee matkustajaan hauskan vaikutuksen vanhanaikaisen asutuksensa kautta. Tuskin missään muualla Saksassa ovat sekä kaupungit että maaseutu säilyttäneet niin entisaikaisen leiman, kuin Tonavan ja sen pohjoisten ja eteläisten syrjäjokien rannoilla. Kukkulat ovat täynnään vanhoja, enimmäkseen jo raunioiksi rauenneita linnoja. Väestö asuu yhä ikivanhoissa taloissaan, kaupunkien kadut ovat kapeat, väärät, torit ahtaat, siellä täällä on vielä säilynyt vanhoja keskiaikaisia kaupunginmuureja tornineen ja porttineen. Uuden ajan teollinen elämä on suureksi osaksi uponnut näihin vanhoihin muotoihin, mutta paremmin kuin muualla ovat täällä myös säilyneet kansan varhaisemmat elinkeinomuodot. Vanhanaikainen haahmo on varsinkin Nördlingenin kaupungilla, joka on kappaleen matkaa Tonavasta pohjoiseen omituisessa, maan vajoomisen kautta syntyneessä kehälaaksossa (Ried). Nördlingin luona Ruotsin ja Suomen armeija 30:n vuoden sodassa kärsi verisen tappion. Sen aikuiset kaupunginmuurit tornineen ja porttineen ovat vielä jäljellä.
Kun Tonavan laaksosta kuljemme pohjoista kohti, niin kohoomme jotenkin jyrkkiä rinteitä Laaka-Juraan, jonka kuivilla, vedettömillä ylängöillä asutus on päässyt entistä parempiin oloihin, kun viime vuoden jälkipuoliskolla yleisillä varoilla rakennetut suurenmoiset vedennostolaitokset valmistuivat. Ennen oli Laaka-Juran kylissä vedenpuute ainaisena haittana, vesi oli tuotava kaukaa vuoriston juurelta. Harvaa on täällä ylängöllä kuitenkin yhä vieläkin asutus. Sitä taajempaa on se vuoriston pohjoisilla liepeillä, jossa kaikilla kukkuloilla on vanhoja linnoja, joka laaksossa taajaan ahdettuja kyliä. Siellä ovat Württembergin viehättävimmät seudut. Maa on jaettu aivan pieniin palstoihin, tuottavaisuus mitä korkeimmalle kehitetty. Kaikkialla vallitsee myös vireä teollinen elämä. Mutta se ei ole täällä noennut hauskoja, lehtoisia kaupungeita, niinkuin Saksan varsinaisissa teollisuusalueissa, se on vain niitä nuorentanut; ne ovat pitäneet kotoisen, idyllisen haahmonsa ja elämänsä.
Neckarin laakso.
Albin juurella on Reutlingen tärkeä kutomakeskusta, Tübingen vanha yliopistokaupunki; Gmündillä on vireä jalokiviteollisuus. Siinä, missä Neckar loittonee vuoriston liepeiltä, ovat Esslingen ja Cannstatt, molemmatkin vireitä kaupungeita. Canstattiin lämpöisessä, herttaisessa laaksossa oli jo roomalais-ajalla kaupunki. Siihen päättyi ennen Neckarin laivaliike. Nykyään Cannstatt on vain ikäänkuin Württembergin pääkaupungin, Stuttgartin esikaupunki. Stuttgart on omassa suljetussa syrjälaaksossaan, hieman sivussa yleisistä liikeväylistä, mitä viehättävimmässä maisemassa, kauniisti rakennettu, vireä ja valistunut kaupunki laajain viinimäkien keskellä. Stuttgart oli jo siksi kaukana Tonavan laakson tärkeistä kaupungeista, että se saattoi kehittyä melkoiseksi keskustaksi omassa hedelmällisessä ympäristössään. Tuskin olisi Stuttgart kuitenkaan päässyt kehittymään nykyiseen loistoonsa, elleivät Württembergin hallitsijat olisi sitä valinneet pääkaupungikseen. Nykyään siinä asuu lähes 26,000 asukasta. Stuttgart on Etelä-Saksan kirjakaupan keskus. Joka vuosi siellä pidetään suuret eteläsaksalaiset kirjakauppa messut. Ainoastaan Leipzig voittaa Stuttgartin kirjakaupan. Württembergin pääkaupunki on uudenaikaisesti ja uljaasti rakennettu ja viihdykkäimpiä Saksanmaan uusista kaupungeista. Se ei ole olutmaan kaupunki, kuten München, vaan suuren viinialueen keskusta. Siitä väestön luonnekin on leikillisempi, lyyrillisempi kuin Baijerin juurevan rahvaan.
Alempana on Neckarin rannalla Heilbronn tärkeiden liikereittien keskusta ja yhä vieläkin vilkas kauppakaupunki. Kaupungin keskusta on vielä aivan vanhanaikainen, laidat sitä vastoin uudenaikaiset ja kauniisti rakennetut. Heilbronn oli keskiajalla tärkeä valtakunnankaupunki, joka usein ratkaisevasti puuttui näitten maitten vaiheisiin.
Neckarin laakson itäpuolella ovat Frankin osasta hyvinkin karut, harvaan asutut ylängöt. Mainiin laskevain latvavesien varrella tapaamme kaupungin, joka on Saksanmaan muistorikkaimpia. Regnitzin laaksossa, jonka kautta lyhyin kauppatie kävi Etelä-Saksasta Pohjois-Saksaan, kehittyi kauppakaupunki, joka aikanaan oli Saksanmaan mahtavin. Se oli Nürnberg.
Nürnberg.
Nürnbergin vanhat kaupunginmuurit mahtavine tornineen ja porttineen, vanhoine vesottuneine vallinhautoineen, olivat pystyssä vielä viime vuosisadan keskivaiheilla; vasta v. 1866 niitä aljettiin murtaa, vallihautoja täyttää, koska pahoin rappeutunut vanha kaupunki silloin alkoi nopeasti kasvaa. Mutta on näitä vanhoja varustuksia säilynytkin, kuusi vanhaa porttia on vielä pystyssä, ja näitten lisäksi kymmeniä vanhoja julkisia rakennuksia, vieläpä keskiaikaisen kaupungin koko ulkonainen haahmokin, koska uusiakin rakennuksia on koetettu pysyttää vanhassa rakennusmallissa, mikäli se on ollut mahdollista. Vanhoja rakennusmuistoja on Nürnbergissä enemmän kuin missään muussa Saksan kaupungissa. "Kun vieras sinne saapuu, varsinkin pohjoisesta tullen, niin hän asemahuoneen laajan nykyaikaisen lasiholvin alta ulos astuessaan hämmästyksekseen huomaa edessään leveän keskiaikaisen vallinhaudan ja korkean torniniekan kaupunginmuurin. Ja kun hän jykevän, monisakaraisen porttitornin alatse astuu kaupunkiin, niin hänet melkein valtaa sama tunne, kuin poikana tullessaan isoisän vanhanaikaiseen kotiin." Talojen pystyt päädyt, seinäpesäkkeet, lukemattomat tornit, mutkailevat kadut, sillat ja portaat, kaivot ja kuvapatsaat, ne tuntuvat hänestä oudoksestaan melkein lapsuudenaikaiselta unelta. Joka puolella puhuvat kaupungin piirteet entisajan omituisesta, monimuotoisesta, värikkäästä elämästä. Tuntikausia voi vieras vaeltaa Nürnbergin katuja ja ihailla muotojen vaihtelevaisuutta, rakennusten syrjäviivoja ja rintamia, pilareita, koristeltuja akkunoita, portteja, korutakeita ja taidokkaita puuleikkauksia, vanhaa kivityötä, maalarityötä, Pyhän neitsyeen kuvia y.m. Jokainen talo on itsenäinen, eikä ainoastaan muotonsa, vaan usein myös epäsäännöllisen asentonsa kautta naapuritaloihin verraten. Numeroiden asemesta taloissa vielä on keskiaikaiset talonmerkkinsä, millä punainen hevonen, millä makaileva sonni, millä takajaloillaan seisova oinas. Tämän keskiaikaisen kaupungin sisällä hyörii vilkas uudenaikainen elämä rautateineen ja raitioteineen, automobilineen, ja tuo alussa tekee omituisen oudon vaikutuksen, kunnes vieras siihen tottuu ja sitä suuremmalla mielenkiinnolla alkaa ympäristöänsä tutkia. Kaikkialla näkee Nürnbergissä vielä keskiajan eteväin taiteilijain teoksia, kuuluisain maalarien, kuvanveistäjäin, rakennusmestarien, puunleikkaajain, seppäin käsialaa. Kuuluimpain mestarien asuintalotkin vielä ovat melkein ennallaan ja heidän nimensä elävät paikoissa.
Nürnbergin asukkaat ovat kohteliasta, älykästä, ystävällistä rahvasta. Hepä ovatkin Frankkien vilkasluontoista heimoa. Pitkäin rappioaikain jälkeen pääsi kaupunki viime vuosisadalla uuteen vauhtiin, entinen toimeliaisuus, kekseliäisyys, teollinen taito ovat elpyneet, laaja metsä tehtaanpiippuja on kohonnut vanhanaikaisen kaupungin ympärille, mutta siitä huolimatta Nürnberg sitkeästi säilyttää historiallista rakennusmalliaan ja vaalii muinaismuistojaan.
Nürnbergin vanhin osa lienee syntynyt 11:llä vuosisadalla Konrad II:n perustaman linnan ympärille. Ympäristön karuudesta huolimatta kaupunki jo aikaisin ryhtyi kaikenlaista teollisuutta ja kauppaa harjottamaan. Se nopeaan vaurastui ja alkoi tuota pikaa rakentaa komeita kirkkoja, niinkuin keskiajan kaupunkien oli tapana. Kolmannentoista vuosisadan keskivaiheilla valmistui Sebalduksen, kaupungin suojeluspyhimyksen kirkko, joka yhä vielä on pystyssä, täynnään historiallisia muistoja ja arvokkaita entisajan taide-esineitä. Vähän myöhemmin aljettiin rakentaa Laurin kirkkoa. Hallitsijain suosioon Nürnberg jo aikaiseen pääsi ja sai niiltä toisen vapaakirjan toisensa jälkeen. Viidennentoista vuosisadan alussa Nürnbergillä oli Frankin pengermaassa yhtä vallitseva asema, kuin Kölnillä Rheinin rannoilla. Venetsiasta sinne kulki Itämaitten kauppatavaroita, Puola ja Unkari saapuivat sinne ostamaan Saksan teollisuuden tuotteita. Kaupunkia hallittiin tasavallan tavoin, mutta valta oli muutamain harvain ylimyssukujen käsissä. Rakennusmuistomerkki toisensa jälkeen kohosi kaupunkiin, entisiä rakennuksia yhä kehitettiin ja koristettiin. Kuvanveisto, maalaus, kuvapainotaiteet kehittyivät korkeammalle kuin missään muualla Saksassa.
Nürnbergiin kokoontui tiedemiehiäkin monelta taholta, sillä he eivät missään muualla olleet niin vilkkaassa yhteydessä muun maailman kanssa, kuin laajalti asioivassa Nürnbergissä. Niinpä kuuluisa tähtitieteilijä Müller (Regiomontanus) asettui Nürnbergiin, koska hän sieltä käsin saattoi parhaiten ylläpitää yhteyttä Europan muitten tiedemiesten kanssa ja käsityöläisten etevän taidon kautta sai parhaiten koneensa valmistetuksi. Martin Behaim siellä laati ensimäisen pallokarttansa. Tämän etevän maantieteilijän ja tutkimusretkeilijän synnyintalo on yhä vielä pystyssä. Nürnbergissä Henlein valmisti ensimäisen taskukellon, "Nürnbergin munan", siellä keksittiin monta parannusta ampuma-aseihin, messingin valaminen, rautalangan vetäminen, vieläpä klarinettikin. Jo v. 1470 Nürnbergissä oli kirjapainokin, josta tuli maailman ensimäisiä.
Nämä vanhat muistot elävät vielä nykyisessä Nürnbergissä. Pyhän Sebalduksen kirkossa seisoo yhä Pietari Vischerin valama Sebalduksen hautapatsas, joka on Saksan vanhan kuvanveistotaiteen mestariteoksia. Vischer, jonka taidevalimo oli saavuttanut laajan maineen, valmisti sen viiden poikansa avulla. Veistoksista ovat huomattavimmat kaksitoista apostolia. Samassa kirkossa on monen muunkin kuuluisan Nürnbergin taiteilijan käsialaa, kuten Adam Kraftin ja Veit Stossin. Kuorin akkunat ovat Hirschvogelin, Saksan etevimmän vanhan lasimaalausmestarin sommittelemat. — Pyhän Laurin kirkko taas, gootilaiseen tyyliin rakennettu, on Saksanmaan jaloimpia muistomerkkejä. Kuori ja tornien välinen akkunaruusu varsinkin ovat kuulut. Lasimaalaukset ovat parhaita mitä on olemassa. Jalo rakennus on niinikään "Jumalan äidin kirkko" torin varressa, edessään Vischerin valmistama kuulu "Kaunis kaivo". Kirkko on sekä ulkoa että sisältä myöhemmin korjattu, palautettu keskiaikaisten maalausten alkuperäinen väriloisto. "Kaunis kaivo" on lähes parinkymmenen metrin korkuinen, gootilaiseen tyyliin rakennettu ja koristettu lukuisilla kuvanveistoksilla; siinä ovat Saksanmaan seitsemän vaaliruhtinasta, kristikunnan, juutalaisuuden ja pakanuuden tärkeimmät sankarit, ynnä Mooses ja profeetat. Vesi valuu kahden hanhen suusta, joita mies kainalossaan kantaa.
Nürnbergissä asui ja vaikutti Albrecht Dürer, nerokkain Saksan vanhoista taiteilijoista. Pystyssä on yhä vielä se talo, jossa hän asui ja maalasi. Museoissa on hänen oivallisia taulujaan, piirustuksiaan ja kaiverruksiaan, vaikka suurin osa onkin maailmalle hajaantunut. Laurin kirkossa on hänen "Kristuksen syntymää" esittävä maalauksensa. Nürnbergin vanhalla hautausmaalla on hänen hautansa ja monen muun kuulun ja aikanaan mahtavan kaupunkilaisen hauta. Siellä lepäävät mestarilaulaja ja ajattelija Hans Sachs ja puukuvain vuolija Veit Stoss, muita mainitsematta.
Mutta Nürnberg ei ole vain muistojen kaupunki, se yhä elää. Se elää kaksinaista elämää, menneisyyden ja nykyisyyden elämää. Kaupungissa on katuja, joilla kulkija lämpöisenä kesäpäivänä, auringon sinisenä helottaessa, luulisi olevansa vanhassa Italiassa. Hän näkee samanlaisia pilarikäytäväin ympäröimiä pihoja, leveitä kiviportaita, hiljaisia saleja, kauppahuoneita, joitten pimeistä ovista, ristikkoikkunoista, mahtavista kellariholveista kostean ilman keralla henkii väkevän viinin, oliviöljyn, etelämaan hedelmäin tuoksut. Toiset sisäkaupungin vääristä ja ahtaista kaduista kankurineen ja läiskyvine ruoskineen taas paremmin johtavat muistoon Nürnbergin vapaakaupunkiaikoja. Melkein joka talolla on historiansa. Vielä on pystyssä Viatiksen, vielä Pellerin talo, joka oli niin komea, että kaupunki kauan odotti, ennenkuin se piti itseään kyllin rikkaana, voidakseen sen lunastaa. Muitten vanhain käsityöläistalojen rinnalla pitää yhä vielä suutari Hans Sachsinkin talo puoliaan. Ja Pietari Vischerin talossa työskentelee vielä tänä päivänä "jöljuutari". Eivätkä ainoastaan elottomat muistomerkit ole säilyneet, Nürnbergissä yhä vielä elävät kuuluisimmat niistä suvuista, joilla on sen historiassa sijansa. Kaikki siellä juurtuu mainehikkaaseen ja mahtavaan menneisyyteen.
Kolmenkymmenen vuoden sota ja monet myöhemmät sodat mursivat Nürnbergin mahtavuuden, saivat sen niin suuresti velkaantumaan, että se jo rahan puutteessa rupesi myymään vanhoja taideteoksiaan. Niinpä on Pietarhovin puutarhassa sieltä ostettu taiteellinen kaivo, jonka jäljennökseen nykyinen Nürnberg saa tyytyä. Kun kaupunki v. 1806 yhdistettiin Baijeriin, niin oli se siihen määrään rappeutunut, että asukaslukukin oli vähentynyt vain 27,000 henkeen, velkakuorma sitävastoin kohonnut 10 miljonaan guldeniin. Mutta uusissa oloissa kaupunki alkoi nopeaan vaurastua, vanha yritteliäisyys virkosi. Ensimäinen veturi, mitä Saksassa on milloinkaan kulkenut, juoksi v. 1835 Nürnbergistä naapurikaupunkiin Fürthiin. Muitten teollisuuksien ohella on Nürnberg uskollisesti kohottanut uudelleen kunniaan vanhojakin. Siellä on valimoita, joissa useat Saksan etevimmistä kuvapatsaista on valettu, siellä on Faberin lyijykynätehdas, jonka etevät tuotteet ilahduttaisivat itse Albrecht Düreriäkin. Korkealle kehittynyt on niinikään rauta- ja koneteollisuus, ynnä kaikenlainen sähköteollisuus. Kaupungin olutpanimot vetävät vertoja Münchenin parhaille. Mutta kaupunkipa onkin parhaassa humalamaassa ja humalakaupan keskustoja.
Nürnbergin muista nähtävyyksistä on mainittava "Germanilainen museo", jonka hajanainen, moniosainen rakennustapa on Helsingin kansallismuseon kohtaloihin ratkaisevasti vaikuttanut. Museoon kuuluu melkoinen ryhmä rakennuksia, kaikkiaan 80 kokoelmahuonetta, joihin on Saksan kaikista ääristä kerätty valtakunnan kulturihistoriaa valaisevia esineitä. Muistorikas on vanha kuninkaallinen linna kalliollaan, kaupungin korkeimmalla paikalla. Kolmisenkymmentä keisaria on aikanaan loistavine seurueineen ajanut tähän linnaan. Linnan pihassa on vielä ikivanha lehmus, joka jo Albrecht Dürerin aikana oli vanha. Nürnberg ei tosin Dürerin aikana ollut varsin suuri kaupunki nykyaikaisella mitalla mitattuna. Siinä eli ehkä enintäin 30,000 asukasta (nykyään noin 300,000 a.). Mutta se oli loistavin esimerkki ilman ruhtinasten suosiota, ilman piispain holhousta, omain kansalaisten kunnon kautta kehittyneestä yhteiskunnasta, joka henkisen elämänsä vilkkauden, valistuneen käsityksensä, taiteellisen luomiskykynsä ja teollisen kekseliäisyytensä puolesta saattoi kestää vertauksen vaikka minkä muun kaupungin kanssa silloisessa sivistysmaailmassa.
Mainin laakso.
Kun Nürnbergistä vähäisen Regnitzin vartta kuljemme Mainin laaksoon, niin tulemme mainion olutkaupungin Erlangenin ohi karulta ylämaalta erinomaisen hedelmälliseen, lauhkeaan laaksoon, jossa Bamberg on ensimäinen suurempi kaupunki. Tämä kunnianarvoinen vanha piispakaupunki tuomiokirkkoineen on vielä jonkun matkan päässä Mainista, laajain humalatarhain piirittämänä, "maalaisin" kaikista Saksanmaan keskikokoisista kaupungeista. Ylempänä on Mainin lähteillä Bayreuth, tunnettu ulkomailla varsinkin R. Wagnerin oopperain esityksestä — säveltäjä asui siellä ja on sinne huvilaansa "Wahnfriediin" haudattunakin. Alempana on rannalla Mainin varrella Schweinfurt, tunnettu väriteollisuudestaan, vielä sitäkin alempana kauniissa ympäristössä, viinimäkien piirittämänä vanha piispankaupunki Würzburg (80,000 a.), jonka kautta kulkee Schwaabin liike Thüringiin.
Würzburgin kauppa olisi vilkkaampikin, ellei Main erinomaisen pitkäin mutkainsa vuoksi olisi epäedullinen jokiliikkeelle, vaikka sen juoksu muutoin onkin tasainen. Siitä syystä ei kanavakaan, joka Bambergin ja Nürnbergin kautta, lähes 90 sulkuporttia käyttäen, kulkee Mainista Tonavaan, ole voinut kehittää suurta liikettä. Baijerin hallitus aikoi kuitenkin kanavan uusia, ehkä oikoa Mainin mutkia ja silloin siitä tulee mitä tärkein laivareitti, joka Europan manteren poikki yhdistää toisiinsa Pohjanmeren ja Mustanmeren.
Ylä-Rheinin laakso.
Vuoret, jotka kahden puolen reunustavat Ylä-Rheinin laaksoa, eivät sisällä arvokkaita mannun aarteita, mutta Saksan kauneimmat metsät kasvavat niitten rinteillä. Laajain metsästysmaitten keskelle syntyi keskiajalla luostareita, joista käsin viljelys vähitellen tunkeutui metsäin sisään. Uudisasukkaiden elinkeinona oli vaivalloinen, huonosti kannattava maanviljelys ja metsänhakkuu. Vuoriston latvajokia pitkin mahtavat vanhat rungot laskettiin alas valtajokiin. Vasta 18:lla vuosisadalla kehittyi Schwarzwaldissa väestön yhä lisääntyessä monenlaista teollisuutta, joka varsinkin 19:lla vuosisadalla oli vilkkaimmillaan. Schwarzwaldin pohjoispäässä on Pforzheim jalokivi- ja kultasepänliikkeen keskusta, kaupungista nämä teollisuudet ovat levinneet läheisiin maalaiskyliinkin. Keski-Schwarzwaldissa kukoistaa Furtwangenin luona kuulu kelloseppäteollisuus. Korkeammalla vuoristossa, Feldbergin ympäristössä, harjotetaan kylissä harjateollisuutta. Wutachin ja Wiesen etelää kohti aukeneviin laaksoihin on kutomateollisuus, etenkin puuvillaa kutominen tunkeutunut. Mutta kaikki nämä teollisuuskeskustat ovat vain aukioita laajoissa metsäalueissa. Metsän raikas hengähdys ulottuu aina Rheinin laakson taajaan asuttujen viljelysseutujen reunaan, jossa hedelmällisillä, lössmullan peittämillä mäkilöillä viinitarhat, hedelmäpuistot, tupakkavainiot piirittävät teollisuuden elähyttämiä kyliä. Tämän vuoriston välillä, jossa asutus on erittäin taaja ja maa pieniin palstoihin jaettu, ja Rheinin välillä on kosteata niittymaata, joka siellä täällä helposti suottuisi, elleivät asukkaat väsymättömänä uutteruudella sitä estäisi ja pitäisi maata kasvukunnossa. Mutta näitten niittymaitten ja Rheinin välillä on leveähkö vyöhyke soramaitakin, joilla on melkoisia metsiä. Samanlainen on laakson muodostus valtajoen länsipuolella. Vuolaana, melkoisesti laskien, Rhein rientää tämän lakeuden kautta pohjoista kohti. Suurien perkkaustöitten kautta on se uomaansa vihdoinkin sidottu, mutta laivaliike yhä vielä kulkee mieluummin kanavia, jotka sen rantoja seurailevat.
Ylä-Rheinin laakso on Saksanmaan viljelyksen vanhin seutu. Roomalaiset saapuivat sinne ensiksi "Burgundin portin" kautta, joka erottaa Vogesit Poimu-Jurasta. Portin edustalle syntyi Colonia Raurica, Baselin ensimäinen edeltäjä. Kun sitten Rheinistä tuli Rooman valtakunnan raja, niin syntyi sen vasemmalle rannalle lukuisia sotilasleirejä ja näitten ympärille kaupungeita. Tärkein niistä oli Mogontiacum, nykyinen Mainz, vastapäätä Mainin suistamoa. Illin suuhun taas syntyi Argentoratum, josta myöhemmin kehittyi Strassburg. Nämä kaupungit pysyivät kauan Ylä-Rheinin laakson tärkeimpinä. Vasta sitten kun Basel erosi ja liittyi Sveitsiin, syntyi Elsassiin Mülhausen, joka nykyään on maakunnan tärkein teollisuuskaupunki. Rheinin oikealla rannalla kaupungit sitävastoin syntyivät kauemmaksi joesta, vuoriston juurelle, jossa niitä, Roomalaisten anastettua tämänkin rannan, yhdisti kuulu Vuoritie. Vuoriston ja alangon rajalle syntyi etelässä Freiburg (Breisgaun Freiburg, maakunnan nimen mukaan, erotukseksi Saksin Freiburgista), Heidelberg Neckarin rannalle ja Mainin rannalle Mainin Frankfurt. Nämä mainitut ja monet muut vanhat keskustat Rheinin rannalla olivat keskiajalla tärkeitä kaupungeita, mutta uuden ajan alkupuolella koko tämä ihana laakso joutui kamalan kohtalon alaiseksi, kun Ludwig XIV sen vallotti, järjestelmällisesti hävitti kaupungit ja asutukset ja yhdisti laakson länsipuoliskon Ranskaan. Kun Elsass viime vuosisadan jälkipuoliskolla uudelleen liitettiin Saksaan, niin sille alkoi uusi kehityksen aika.
Ruhtinaitten mielijohteista ovat Badin pääkaupunki Karlsruhe ja Hessin pääkaupunki Darmstadt syntyneet hedelmättömiin ympäristöihin, joilla ei ole edes liikkeen edellytyksiä. Viime vuosisadan kuluessa on Ylä-Rheinin laaksoon kasvanut monta uuttakin tärkeätä keskustaa, kuten Rheinin Pfalziin Mannheimin ja Ludwigshafenin oivallisesti menestyvät satamakaupungit ja Taunuksen rinteille Wiesbadenin vilkas kylpypaikka.
Mülhausen (100,000 a.) on Rheiniä ja Rhônea yhdistävän kanavan varrella, jonka Ranskalaiset aikanaan rakensivat. Mülhausen on koko Keski-Europan tärkein puuvillakutomakeskusta. Badin puolella oleva Freiburg on ihanassa ympäristössään vuoriston liepeellä kehittynyt erittäin vilkkaaksi kaupungiksi. Freiburgin yliopisto on Saksan parhaita. Elsassin puolella on sitä vastoin vanha Colmar jäänyt takapajulle.
Ylä-Rheinin laakson luonnollinen keskusta on vanha Strassburg, maineessa varsinkin tuomiokirkostaan, joka on gootilaisen rakennustaiteen ylevimpiä muistomerkkejä, vaikka se ei olekaan yhtä yhtenäinen tyyliltään kuin Kölnin tuomiokirkko, vaan yhdistää monenkin eri aikakauden makusuuntia eri osissaan. Näitä mahtavia temppeleitä rakennettiin niin monia aikoja, vuosisatoja, että rakennustaide ennätti rakennusajalla moneen kertaan muuttua ja moni tyylisuunta painaa rakennuksen leimansa. Tornit useimmiten jäivät keskeneräisiksi. Niinpä Strassburgin tuomiokirkossa vain toinen torni on valmis. Saksan-Ranskan sodassa kirkko v. 1870 kärsi melkoisia vaurioita pommituksen kautta; nämä on, mikäli mahdollista, korjattu. Mutta Strassburgin vanha arkisto joutui samalla tulen uhriksi, ja sitä vahinkoa on mahdoton korvata. Strassburg oli keskiajalla mahtava valtakunnankaupunki; jo silloin ja myöhemminkin se myös oli tärkeä yliopistokaupunki.
Vähän pohjoisempana on Rheinin oikealla puolella, Schwarzwaldin juurella, erinomaisen ihanassa seudussa, vanhastaan kuulu kylpypaikka Baden-Baden, joka varsinkin oli ennen sekä saksalaisen että ulkomaalaisen ylhäisön yhtymäpaikka, täynnään loisteliasta elämää, kaikenlaisia huvituksia. Jo Roomalaisten aikana Baden-Badenin terveysvedet olivat kunniassa. Paitsi palatsimaista rakennustapaansa, lukuisia huviloitaan, on kaupungilla verraton ympäristökin, ihanat tammi-, pyökki- ja jalavametsät, mäet ja kalliot, joilla Badin ruhtinaitten perhelinnan rauniot kohoovat, taustana Schwarzwaldin tumma jalokuusirintama.
V. 1715 eräs Badin maakreiveistä, vanhan pääkaupunkinsa asukkaihin suuttuneena, rakensi hovilinnansa suureen mäntymetsään ja piirsi tästä säteen tavoin katusuuntia joka puolelle, ja sen yksinkertaisen suunnitelman mukaan siihen syntyikin kaupunki, nykyinen Karlsruhe. Virastojen, valtion rakennuksien ja rautateitten yhtymisen kautta siitä syntyi melkoinen suurkaupunki, liikepaikka, vieläpä teollisuuskeskustakin, jossa on joukon toistasataatuhatta asukasta.
Ihanassa Pfalzissa Rheinin rannat kohoavat ja asuntakeskustat lähestyvät joen äyräille. Ikivanhat valtakunnankaupungit Speyer ja Worms, joitten tuomiokirkot ovat Saksan vanhimpia rakennusmuistomerkkejä, eivät ole voineet kokonaan elpyä siitä hävityksestä, jonka alaisiksi ne joutuivat Ludwig XIV:nen käskystä, ja joka inhottavine julmuuksineen vielä tänä päivänä kirvelee Saksalaisten rinnassa. Mutta sangen vanhanmallisia ja muistorikkaita kaupungeita ne ovat. Niihin liittyvät Saksalaisten vanhimmat sankaritarut, Niebelungien satukuvat. Speyerin tuomiokirkkoon haudattiin saksalais-roomalaiset keisarit. Mutta näitten molempien kaupunkien välillä on Mannheim, Neckarin suulla, noussut häviöstään ja yhdessä vastapäätä olevan Ludwigshafenin kanssa kehittynyt Etelä-Saksan tärkeimmäksi liikekeskustaksi. Molemmissa ja varsinkin Ludwigshafenissa, joka on Baijerin alueella, on erinomaisen vilkas teollisuus; siellä muun muassa ovat Lanzin maanviljelyskonetehtaat, joissa työskentelee lähes 4,000 työmiestä. Kummallakin kaupungilla on suurenmoinen satama. Rheinin uoma on saatu niin perkatuksi, että pienemmät merilaivat voivat nousta jokea pitkin tänne saakka. Tavaranvaihto on kasvanut valtaavaksi, kaupungeissa on yhteensä jo lähes neljännes miljonaa asukasta. Valtameren takaiset tavarat enimmäkseen Rotterdamissa siirretään merilaivoista kuorma-aluksiin, joita hinaajat kuljettavat ylämaahan. Ja niin on täällä Ylä-Saksan sydämessä eräs valtakunnan vilkkaimmista satamista. Mannheimiin saapuvat Amerikan vilja, Venäjän paloöljy, Ruhrin alueen hiilet, kulkeakseen edelleen kautta Etelä-Saksan toisilla kulkuneuvoilla, osa rautateitse, osa pienemmillä kanava-aluksilla.
Nämä molemmat kaupungit ovat kokonaan uuden ajan luomia. Mutta jos Neckaria nousemme ylemmäksi, Odenwaldin juurelle, niin kohtaamme kaupungin, joka raunioineen, vaiheineen on Saksan sekä muistorikkaimpia että kauneimpia. Se kaupunki on Heidelberg, jonka komean linnan Ranskalaiset hävittivät, jättäen vain perustuksia ja yksinäisiä seiniä. Heidelbergiä sanotaan lauhkean ilmanalansa, etelämaisen kasvullisuutensa, kauniitten näköalainsa vuoksi Saksanmaan ihanimmaksi maaseutukaupungiksi. Siellä on tunnettu vanha yliopisto. Heidelbergin linna oli ennen hävitystään Saksanmaan kaunein ruhtinaallinen linna, jonka verraksi ei vielä tänä päivänäkään ainoakaan toinen linna ole kohonnut. Raunioinakin se on kaunein, laajin ja melkein asemansakin puolesta ihanin maan kaikista raunioista, yhä vielä Saksalaisten ylpeys, heidän "Alhambransa".
Hessin pääkaupunki Darmstadt on, samoin kuin Karlsruhekin, ruhtinasten keinotekoinen luoma, mutta rautatieverkon solmukohtana on sekin ottanut menestyäkseen, niin että se nyt on melkoinen teollisuus- ja liikekeskusta (noin 80,000 a.). Tärkeämpi on yhä vieläkin toinen Hessin suurista kaupungeista, vanha Mainz, siinä missä Main laskee Rheiniin. Jo Roomalaiset oivalsivat paikan tärkeyden, siitä kun voitiin vesitietä lähettää sotaväkeä ja sotatarpeita kolmelle suunnalle. He rakensivat Mainzin paikalle linnotetun leirin, joka sitten oli heidän tärkeimpiä tukikohtiaan taistelussa keltiläisiä ja germanilaisia kansoja vastaan. Mainzista käsin rakennettiin alamaahan pitkin Rheinin rantoja linnoja ja asemia aina Batavien maahan, Rheinin suistamoon saakka, ja useat Rheinin nykyisistä kaupungeista ovat näistä aluista vähitellen kehittyneet. Myöhemmin, kun Roomalaisten valta sortui ja germanit tulivat Rheinin vasemmallekin rannalle, ei Mainz enää ollut linnotuksena yhtä tärkeä kuin ennen, mutta sen sijaan alkoi siitä tulla yhä tärkeämpi kaupan ja liikkeen keskusta. Mainz vähitellen voimistui vapaaksi valtakunnankaupungiksi, jonka porvaristo harjotti vilkasta laivaliikettä. Jo sitä ennen siitä tuli kirkollinen pääkaupunki; Mainzin arkkipiispa hallitsi melkein puolta Saksaa. Johtavan kirkollisen asemansa vuoksi sitä ruvettiin sanomaan "Kultaiseksi Mainziksi". Uudella ajalla Mainzista jälleen tuli linnotus. Se on nykyään, yhdessä Strassburgin ja Metzin kanssa, Länsi-Saksan lujimpia asepaikkoja. Mainzissa keksi Gutenberg kirjapainotaidon, siellä painettiin ensimäiset kirjat.
Mainz on nykyään vilkas satama- ja kauppakaupunki (n. 90,000 asukasta), vaikka se onkin menettänyt koko joukon liikkeestään, senjälkeen kuin merilaivaliike joenperkkausten kautta ulotettiin Mannheimiin ja Mainin Frankfurtiin saakka. Sataman pääosa on Rheinin itärannalla "Kustavinlinnassa", paikassa, johon Kustaa II Adolf Kolmenkymmenen vuoden sodan aikana rakennutti linnotuksen. Mainz on Rheinin rantueen kauneimpia kaupunkeja; sielläkin yhtyvät somasti vanha ja uusi aika. Kaupungin keskiosa on yhä vanhanaikainen; piirtehikäs uusi kaupunki taas, joka on sen ympärille syntynyt, komeasti ja ilmavasti rakennettu. Ikivanha tuomiokirkko on nykyisessä muodossaan 13:nnen ja 14:nnen vuosisadan työtä. Mainzin ympäristö on yhtenä hedelmäpuistona ja viinimäkenä, taajaan asuttua seutua, joka on iloista sekä asukkaittensa mielialan että maisemien kauneuden vuoksi.
Lähellä Mainzia on Rheinin toisella puolella, Taunuksen suojaisilla rinteillä Wiesbaden, joka Mainzin kanssa kilpailee sekä maineen että vanhuuden puolesta ja väkiluvun puolesta on sen jo voittanutkin (lähes 100,000 a.). Wiesbaden on Saksan suosituin kylpypaikka, Saksan kansainvälisin kaupunki, sillä sinne saapuu terveyttään etsimään paljon ulkomaalaisiakin Europan kaikista maista. Kaupunki on täynnään huviloita ja palatseja, ja yhtenä kukkeana puutarhana on maaseutu tästä Frankfurtiin saakka.
Mainin Frankfurt.
Frankfurt on Saksan elinvoimaisimpia kaupungeita. Elinvoimastaan on sen ensi sijassa kiittäminen oivallisia liikkeitään. Frankfurtiin saakka uivat nykyään Rheinin suuremmat laivat. Hessin syvännettä pitkin kulkee sieltä Lounais-Saksan paras rautatiesuunta Pohjois-Saksaan. Frankfurtin rautatieasema on Saksan suurimpia; siihen yhtyy kahdeksan valtalinjaa. Frankfurt, joka vanhastaan on Saksan rahakkaimpia kaupungeita, on nykyään suurimpiakin, kun esikaupungit on siihen liitetty (n. 325,000 a.).
Vaikka Frankfurt nykyään on ensi sijassa vilkas uudenaikainen suurkaupunki, niin on se siitä huolimatta Saksan historiallisimpia kaupungeita. Sen perusti jo Kaarlo Suuri aikanaan, lähtiessään Saksilaisia kukistamaan, koska kaupungin kohdalla on mukava kaalamo Mainin poikki. Neljännellätoista vuosisadalla Frankfurt määrättiin Saksan keisarien vaalipaikaksi ja paria vuosisataa myöhemmin kruunauspaikaksikin. Viime vuosisadalla siellä istuivat, ennen nykyisen valtakunnan perustamista, liittokuntapäivät. V. 1866 Frankfurt menetti vanhat valtakunnankaupunkioikeutensa ja yhdistettiin Preussiin.
Frankfurtin messut olivat keskiajalla Saksan kaupan keskus, niihin saapui tavaraa, ostajia ja myyjiä monesta Europan maasta. Sveitsiläisiä ja italialaisia tuli Rheiniä pitkin ylhäältä, hollantilaisia alhaalta päin, ranskalaiset kauppiaat tulivat Metzin ja Belfortin kautta, Mainia pitkin taas Nürnbergin puoli, Hessin syvänteen kautta Weserin maa ja koko Luoteis-Saksa. Tavaraa karttui niin monenlaista, että Ranskan kuningaskin kiitteli Frankfurtia maailman melkeimpä mainioimmaksi kauppapaikaksi. Vielä v. 1577 kaupungin raati mainitsi Saksan keisarille, että yksi Nürnbergin kauppias oli tuonut enemmän kuin 1,000 kappaletta tavaraa ja että monet italialaiset heidän messuillaan maksoivat monta tynnöriä kultaa sametista ja silkistä. Siitä syystä Frankfurtista ja aikaisin kehittyi Saksan tärkein rahakaupunkikin, sinne kokoontuivat juutalaiset, vaikka heidän aina 18:nnen vuosisadan lopulle täytyi asua omassa ahtaassa kaupunginosassaan, jonka portit illalla visusti suljettiin. Frankfurtista ovat kotoisin Rotschildit ja monet muut Saksan mahtavimmista rahamiehistä.
Elämä Frankfurtin messuilla oli mitä vilkkainta. Ei ainoastaan kauppaa siellä tehty, kaikenlaisia uutuuksia tuotiin sinne nähtäviksi ja kuultaviksi, siellä oli tarjona kilpalaulantoa ja soitantoa, miekkailua, pelipaikkoja, kaikenlaisia kisoja ja kummia maailman eri osista. V. 1450 siellä nähtiin ensimäinen strutsi, v. 1480 elefantti, v. 1532 pelikani, v. 1545 nuoralla tanssijat ensi kerran näyttivät yleisölle temppujaan, jotka huomattiin niin merkillisiksi, että kaupungin raati sen komelianteille todisti erityisellä päätöksellä. Vielä Göthen aikana ratsasti kaupungin ratsuväki ennen messun alkamista kaupungin porteille, saatellakseen vieraat kauppiaat, vanhaa tapaa noudattaen, turvallisesti kaupungin läpi majataloihin. Kaikenlaisia muita vanhoja markkinatapoja oli säilynyt. Kuudennellatoista vuosisadalla Frankfurtin messut alkoivat menettää merkitystään, kun Puola, Böhmi ja Preussi alkoivat tehdä kauppansa lähempänä, Leipzigissä ja Oderin Frankfurtissa, joka oli Mainin Frankfurtista perustettu. Mutta vielä tänä päivänäkin ovat kevätmarkkinat vilkkaat ja ostajia ja myyjiä saapuu läheltä ja kaukaa. Rahakaupan alalla Frankfurt on säilyttänyt vanhan valtansa, se on yhä Saksan tärkein pörssikaupunki, jopa koko Europan tärkeimpiä rahapaikkoja.
Perinpohjin on kaupungin ulkomuoto muuttunut. Suotta siellä enää hakee vanhoja torneja, muureja ja portteja, jotka ennen aikaan niin kauas näkyivät. Yksi ainoa torni on jätetty muinaismuistoksi, entisten muurien sijalla kiertää kaupunkia nykyään komeat varjoisat puistokujat. Vanhan kaupunginosan läpi on avattu uusia leveitä katuja, vanhat talot enimmäkseen revitty, uudenaikaisia palatseja rakennettu niitten sijaan. Mutta on vielä jäänyt joku vanhakin rakennus. Göthen synnyintalo on säilytetty samassa kunnossa, kuin se oli runoilijan aikana. Vanhoista julkisista rakennuksista on kuuluin tuomiokirkko, jossa keisarit kruunattiin, sekä vanhanaikainen raatihuone, "Der Römer", joka sisältää monenlaisia muistoja Frankfurtin valtiollisilta mahtiajoilta.
Maaseutu Frankfurtin ympärillä ei ole niin luonnonihanaa, kuin monen muun kaupungin piirissä. Se on matalahkoa mäkimaata, mutta sitä suosii sama lauhkea ilmasto, kuin koko "Rheingauta", se on oivallisesti viljeltyä, täynnään vilkkaita kyliä. Eikä Taunus ihanine metsineen ole Frankfurtistakaan kaukana.
Lähellä Frankfurtia on kaksi pienempää tärkeätä teollisuuskaupunkia, Offenbach, joka hienojen nahkateosten alalla on Saksan ensimäinen kaupunki, ja Hanau, jossa jalokiviteollisuus on ylinnä.
Lyhyellä matkalla, Offenbachin ja Biberichin välillä, asuu tässä
Saksanmaan puutarhassa 600 neliökilometrin alalla 660,000 ihmistä.
Tämän seudun viljelty ulkonäkö on sitä elävämpi, kun se Mainin
eteläpuolella äkkiä päättyy petäjäkankaihin.
Länsi-Saksan kaupungeita ja teollisuusalueita.
Hardtin vuoriston länsirinteillä on Lothringin ihana maakunta, jonka väestö suureksi osaksi on ranskalaista. Läntisen rajan turvaaminen sai Saksan vallanpitäjät v. 1871 riistämään Ranskalta tämän osan sen kansallisesta alueesta, sillä anastetussa maassa on Moselin rannalla Metz, nykyisen Saksan tärkein linnotus. Kaupunki itse, jossa on kaunis gootilainen tuomiokirkko, on osaksi saksalaistunut melkoisen linnaväkensä kautta, mutta maaseutu on ranskalaista.
Moselin syrjäjoen Saarin laakso on mitä tuotteliain teollisuuskeskusta. Sen perustuksena on melkoinen kivihiilialue, mutta monta muutakin teollisuutta siellä kukoistaa. Seudun tärkein kaupunki on Saarbrücken (30,000 a.), kivihiilikaupan ja melkoisen rautateollisuuden keskusta. Kaupunki on saanut nimensä sillasta, jonka Roomalaiset rakensivat Saarin poikki.
Alempana on Moselin varrella Trier, joka Roomalaisten aikana oli näiden maiden tärkein kaupunki (Augusta Trevirorum), jopa komein kaikista Alppien pohjoispuolella olleista kaupungeista, "Gallian Rooma". Trierissä onkin enemmän kuin missään muualla Saksassa säilynyt roomalaisajan rakennuksia. Kaupunki on väljässä, ihanassa laaksossa, Rheinin liuskevuorien liepeillä, saksalaisen ja ranskalaisen asutuksen rajalla. Merkillisin Trierin rakennuksista on uljas, kirjohiekkurista rakennettu roomalainen "Musta portti" (Porta nigra), joka jo muutamia vuosisatoja takaperin kokonaan kaivettiin esiin raunioittensa alta. Se oli roomalaisajalla linnotus. Yhdennellätoista vuosisadalla se muutettiin kirkoksi. Trierissä on vielä melkoisia raunioita roomalaisista kylpylaitoksista. Viinitarhat ympäröivät keisari Trajanuksen rakennuttamaa amfiteatteria. Trierin vanhan "basilikan" rakennutti jo keisari Konstantinos Suuri kristilliseksi kirkoksi. Myöhemmin se on ollut linnana, piispan palatsina, kasarmina, ja vihdoin korjattu evankeliseksi kirkoksi. Vanha tuomiokirkko, joka alkuaan oli roomalainen rakennus, on sekin aikain kuluessa joutunut monenlaisten korjausten ja lisäysten alaiseksi, ja kaikki nämä muutokset näkyvät rakennustavassakin. Kaupungin ympäristö on täynnään Rooman aikuisia muistoja. Mutta Trieripä olikin silloin nykyistään kolmea kertaa laajempi. (Nykyään n. 50,000 a.) "Nämä romantiset seudut ovat", lausuu eräs saksalainen kirjailija, "maassamme ainoat, joissa entisyys saattaa nykyisyyden varjoon, joissa vanhoin aikain kultuuri epäilemättä oli meidän aikamme kultuuria etevämpi, eikä suotta runoilija Ausonius verrannut näitä rakennuksia aikansa jaloimpiin."
Siinä missä Rhein tunkeutuu Liuskevuoriston sisään, missä sen komea rotkolaakso alkaa, on Nahe nimisen pienen syrjäjoen suulla Bingen, vanha pienehkö kaupunki, joka asemansa vuoksi on suosituimpia matkailijapaikkoja. Roomalainen sotapäällikkö Drusus rakensi Bingenin kohdalle linnan, jonka raunioita vielä on jäljellä, ja Nahen poikki sillan, joka on pari vuosituhatta palvellut. Rheinissä oli ennen Bingenin kohdalla kosken tapainen porras, joka oli laivakululle vaarallinen, mutta se on nyt melkein kokonaan pois louhittu. Vastapäätä on Rheinin toisella rannalla Niederwaldin muistopatsas, nykyisen Saksan kansallisin ja suurenmoisinkin muistomerkki.
Niederwaldin kansallismuistopatsas.
"Suuria tapauksia ja tärkeitä keksinnöitä ylistävät Gutenbergin muistopatsaat Mainzissa, Strassburgissa ja Frankfurtissa, Lutherin muistopatsaat Leipzigissä ja Eisenachissa. Kreutzbergille lähellä Berliniä pystytetty muistopatsas johdattaa mieleen 19:nnen vuosisadan ensimäisiä vapaudentaisteluita, Regensburgin luona Walhalla-temppeli nousevaa saksalaisuutta, Münchenissä 'Bavaria' baijerilaisuutta. Suuren vaaliruhtinaan muistopatsaat Berlinissä ja Kielissä, Fredrik Suuren patsaat Berlinissä ja Breslaussa, Fredrik Wilhelm III:nnen samoissa kaupungeissa, Keisari Wilhelm I:sen Berlinissä, Koblenzissa ja monessa muussa kaupungissa, ruhtinas Bismarckin patsaat Berlinissä ja jos miten monessa muussa paikassa, ne johtavat mieleen Preussin mainehikkaita suurtöitä. Schillerin ja Göthen muistopatsaat Weimarissa, Humboldt veljesten Berlinissä, Kantin Königsbergissä ja monen monet muut on pystytetty runoilijain, tutkijain ja ajattelijain ylistykseksi. Teutoburgin metsässä Grotebergillä muistuttaa mahtava Hermannin patsas Saksan kansan ensimäisiä herääviä yhteyden ja vapauden tunteita, Kiffhäuserillä kohoova mahtava muistorakennus Saksan kansan yhteyden toteutumista, monet muut niitä valtaavia taisteluita, jotka ovat tähän yhteyteen johtaneet. Mutta ennen kaikkia muita puhuu Niederwaldin 'Germania' saksalaiselle hänen isänmaansa yhdistymisestä. Se on jokaiselle saksalaiselle pyhitetty paikka. Tämä muistomerkki lausuu julki vuosituhantisen taistelun voitontunteen, vahvan luottamuksen tulevaisuuteen. Sitä varten on sen paikaksi valittukin Rheinin ranta, saksalaisen historian vanhin maa. Vastapäätä Niederwaldia lähtivät v. 1870 ensimäiset joukot liikkeelle Ranskaa vastaan, sinne saapui ensimäisten taisteluitten jälkeen haavotettujen murheellinen joukko. Mutta ennen kaikkia on tämä muistomerkki kokoomushuuto koko Saksan kansalle. Se kuvaa 'Rheinin vartijoita' (Die Wacht am Rhein), se muistuttaa kaikille saksalaisille, että heidän tulee hätäpäivän päälle saadessa ponnistaa kaikki voimansa, estääkseen vihollista enää pääsemästä heidän maataan pilkkomaan, riistämään Saksalta jaloa Rheiniä."
Kun Mainzista käsin noustaan virtaa pitkin, niin näkyy Germanian keisarikruunua pitävä käsi ja hulmuavat hiukset jo pitkän matkan päähän oikeanpuolisen rannan äyräältä. Kun sitten Rüdesheimistä noustaan äyräälle, niin muistopatsas ajaksi katoo, ilmestyäkseen sitä äkillisemmin vaeltajan eteen, kun hän tammimetsän poikki kuljettuaan alkaa sitä lähestyä. Se tenhoo mielen sekä kookkaalla mahtavuudellaan, että muotojensa, ympäristönsä runollisen kauneuden kautta. Ylhäälle patsaan luo näkyy laajalta Rheinin laaksoa, näkyy viinamäkiä, vanhoja kaupungeita ja linnoja, paikkoja, joista jokaisella on tuhatvuotinen historiansa, mutta joita lauhkea ilmasto ainiaan verhoo kukkeimpaan vihantaan vaippaansa.
Jalustan juureen on kuvattu Rhein-vanhus ja nuori Mosel, jolle Rhein antaa vartijatorven, muistuttaen sille, että sen vuoro on nyt hälyttää kansa hädän tullen, koska maan raja nyt on siirtynyt Moselin rannoille. Vähän erillään on jalustan kulmilla kaksi vertauskuvallista henkilöä, toisella puolella "Sota", toisella "Rauha". Edellinen on Saksan sotilasyhdistyksien lahjottama, jälkimäisen ovat pystyttäneet koulut ja ylioppilaat. "Sota" on nuorukainen, joka toisessa kädessään pitää sotaluikkua ja puhaltaa raikuvaa hälytysmerkkiä, toisessa paljastettua miekkaa, "Rauhaa" esittää lempeä neito, oikeassa kädessään rauhan lehvä. "Sodan" miekka on päälle 4 metriä pitkä. Näitten molempien siivekkäitten kuvapatsaitten välillä on muistopatsaan pääreliefi, "Rheinin vartijajoukko": Keskellä näkyy iäkäs keisari Wilhelm I hevosen selässä, ympärillään Saksan kaupunkien liput. Hänen seurueessaan ovat 1870-71 vuoden sodan johtajat, ruhtinaat, valtiomiehet, kaikkiaan pari sataa henkilöä, useimmat luonnollisessa koossa ja niin tarkkaan kuvattuna, että he ovat tunnettavat. Reliefin molemmissa päissä on kuvattuna, toisessa ensimäiset taistelut, toisessa saksalaisten armeijain voittokulku. Veistokseen alla on runo:
"Lieb' Vaterland, magst ruhig sein,
Fest steht und treu die Wacht am Rhein."
(Isänmaa armas, huoleti ollos, vahva on ja uskollinen vartijajoukkosi
Rheinin rannalla).
Reliefin päällä on kotka, siivet levällään, kahden puolen Saksan suurempien valtioitten vaakunat. Jalustan sivuilla on muita reliefejä, toisella puolella "Sotilaan jäähyväiset", toisella "Sotilaan kotia paluu". Edellisessä näemme Alppimaisemassa nuoren ratsumiehen, joka lausuu jäähyväiset äidilleen ja vanhalle isälleen. Vieressä näkyy toinen ryhmä, sulho hyvästelemässä lemmittyään. Monen monet jäähyväiset siihen sotaan lähdettäissä lausuttiin — ainiaaksi. Vielä näemme maanpuolustusmiehen Pohjanmeren rannalta, purjehtijan ja kalastajan, joka jättää verkkonsa ja pyydyksensä. Kuninkaan kutsua noudattaen hän eroo vaimostaan ja lapsistaan ja rientää rajalle. "Kotia paluu" huokuu syvää vakavuutta jälleen näkemisen ilon ohella. Liian valtaavat ovat olleet ne kamppailut, joissa sotilas on mukana ollut, liian monta on taistelutanterelle jäänyt, että hän voisi antautua kevyeen iloon. Laakeri- ja tammiseppelettä kantaen kotolaiset rientävät palaavia vastaan. Ryhmän keskellä on haavotettu maanpuolustaja, jota vaimo, tytär ja pojat kilvan tervehtivät hellällä riemulla. Koko taideteoksesta puhuu sama ajatus: "Se oli taistelu isänmaan ja kotilieden puolesta." Ja syvän vaikutuksen muistopatsas jättääkin katsojaan.
Mutta kaikkia näitä reliefejä ylempänä seisoo jalustalla voitokas "Germania", otsa tammenlehvillä koristettuna, oikeassa kädessään laakereilla kiedottu keisarikruunu, sodan kautta saavutetun kansallisen yhteyden tunnusmerkki. Ylevyyteen, vakavuuteen ja innostukseen yhtyy immen kasvoissa hempeä naisellisuus, sielun jalous. Kasvot ovat täyteläät, germanilaisen naissulon ylevin ilmaus. Tuulessa liehuvat immen runsaat kauniit hiukset.
Tämän Saksan muistopatsaista kuvarikkaimman ja kauneimman on muovaillut kuvanveistäjä Schilling. Monessa valimossa eri osassa maata sen osakuvat valmistettiin. Kaikkialta Saksasta oli saapunut juhlivaa yleisöä sitä vihkimään, muitten etupäässä vanha keisari Wilhelm. Muistopatsas paljastettiin 28 p. syysk. 1883.
Rheinin ihana rotkolaakso on täynnään vanhoja pieniä kaupungeita ja linnanraunioita, mutta tilan ahtauden vuoksi ei tällä välillä mikään ole päässyt suureksi kasvamaan. Ainainen liike kulkee virtaa ylös ja alas, eikä ainoastaan virralla, vaan molemmilla rannoillakin, joilla rautatiet leikkelevät jokeen pistäviä nokkia ja ovat melkoisesti maisemia rumentaneet. Vanhain kirkontornien ohi tuikuttaa laaksoista ilmaan lukuisia tehtaanpiippuja, eivätkä nekään maiseman suloa lisää. Paljon on tämä ylistetty väli teollisuuden ja höyryliikkeen vaikutuksesta menettänyt romantisesta kauneudestaan, mutta siitä huolimatta lukemattomat matkailijat yhä sen kulkevat, ja milloin sattuu savuton aamu, tyyni rauhallinen ilta, on Rhein yhä vieläkin lumoavan kaunis.
Siinä missä Mosel laskee Rheiniin, on Koblenzin vanha kaupunki (Roomalaisten Confluentes, joka merkitsee jokien yhtymää). Koblenz on vahva linnotus ja tärkeä liikepaikka, koska siitä avautuu Moselin laaksoa pitkin tie ylimaahan ja vähän ylempänä Lahnin laaksoa pitkin ura vastaisen rannikon ylämaihin (50,000 a.).
Mutta ainoastaan jokien laaksot ovat näillä seuduin varakkaat ja taajaan asutut. Ylämaissa, heti äyräiden päälläkin, on asutus laajalti köyhää ja harvalukuista. Lahnin laaksossa on Ems tunnettu kylpypaikka. Alempana on Rheinin rannalla Bonn (noin 55,000 a.) roomalaisajan kaupunki sekin, nykyään yliopistokaupunki. Vielä jonkun verran alempana, siinä missä Rheinin laakso laajenee Pohjois-Saksan alangon lounaiseksi pohjukaksi, on vanha kuulu Köln, Saksan muistorikkaimpia kaupunkeja, sen kauneimman rakennustaiteellisen muistomerkin omistaja.
Köln.
Köln (Colonia Agrippina) oli roomalaisajalla melkoinen sotilasleiri ja kaupunki. Sen vanhoista torneista on vielä muuan säilynyt. Vitellius huudettiin Kölnissä keisariksi, Trajanus sai sinne kutsun saapua maailmanvaltakuntaa hallitsemaan. Erinomaisen vilkkaan kauppansa kautta Köln keskiajan loppupuolella oli varttunut Saksanmaan suurimmaksi kaupungiksi. Oltuaan kauan piispain vallan alla Köln voimistuttuaan asevoimalla taisteli itsensä vapaaksi. Arkkipiispat asettuivat asumaan kaupungin ulkopuolelle linnoihinsa. Kölnin kehityksen pääedellytyksenä oli, että sen kautta vanhastaan kulki kauppatie Rheinin poikki lounaasta luodetta kohti, ja vielä enemmän se, että Rhein ennen perkkaamistaankin oli Kölniin saakka siksi syvää, että sitä voitiin kulkea vähemmillä merialuksillakin. Köln saattoi harjottaa laajaa laivaliikettä, varsinkin Englantiin, jonne se möi viiniä ja silliä ja myös oman melkoisen kutomateollisuutensa tuotteita, aseita ja kultatakeita. Köln kuului Hansaan, ollen Hansa-kaupunkien johtaja Rheinin rannoilla, vaikka se usein joutui meren rannalla olevain Hansa-kaupunkien kanssa riitoihin. Se sai kolmannellatoista vuosisadalla tapulioikeuden ja saattoi varsinkin sen jälkeen estää muita Rheinin kaupungeita vaurastumasta, kunnes tämä oikeus, ruhtinasvallan voimistuttua, kääntyi sille vahingoksi, maaruhtinaat kun rupesivat vapaakaupungin kauppaa sortamaan. Kaupungin entistä mahtavuutta todistavat yhä vielä vanhat kauniit rakennukset, raatihuoneet ja muut ja varsinkin sen lukuiset kirkot, Kölnin väestö on vanhastaan ollut harraskatolista, ja vielä tänä päivänäkin nämä seudut ovat katolilaisuuden varsinaisia kantamaita Saksassa. Tämä on sitä omituisempaa, kun ylempänä Rheinin varrella, lähempänä Roomaa ja vanhan keisarivallan pääpaikkoja, vapaat valtakunnan kaupungit Strassburg ja muut enimmäkseen hartaasti kannattivat uskonpuhdistusta. Kölnissä oli keskiajalla yliopisto, joka oli Saksan parhaita. Siihen saapui ulkomaalaisiakin opiskelijoita sadottain, kunnes tämä yliopisto uskonpuhdistuksen vastustajana kadotti suurimman osan ylioppilaistaan, lopuksi lakkautettiin ja viime vuosisadalla siirrettiin Bonniin. Kölnin mahtavuuden häviöön oli, paitsi uskonpuhdistuksen sotia, syynä varsinkin Alankomaitten vapautuminen, jonka kautta Rheinin suistamo suljettiin. Kaupunki köyhtyi, niin ettei se edes voinut valmistaa kuuluisaa tuomiokirkkoansa. Vasta viime vuosisadalla kirkko vihdoin valmistui, Kölnin jouduttua Preussin yhteyteen ja virottua uuteen kukoistukseen. Rheinin laivaliikkeen elpyminen, kun sen suistamo kansainvälisen sopimuksen kautta julistettiin liikkeelle vapaaksi, ja lukuisain rautateitten yhtyminen saivat Kölnin nopeaan kehittymään suurkaupungiksi, jossa nykyään on koko joukon yli 400,000 asukasta. Vanhat muurit on purettu, nopeaan on kaupunki kasvanut joka suunnalle. Sen ympärille on kohonnut aivan uusia melkoisia teollisuuskaupungeita, jotka vähitellen kasvavat emäkaupunkiin kiinni. Satama rakennettiin kokonaan uudestaan, se on nyt suoranaisessa höyrylaivayhteydessä Lontoon sekä Pohjanmeren ja Itämeren tärkeimpien paikkain kanssa.
Kölnin vanhat ja uudet julkiset rakennukset ovat liian lukuisat, että niitä rupeisimme luettelemaan. Ne todistavat samalla kaupungin entistä mahtavuutta ja sen nykyistä voimistumista. Mutta kaikista vie voiton vanha gootilainen tuomiokirkko. Suurenmoinen on sen suunnitelma, valtaavat sen suhteet. Se ei ole yhden mestarin luoma, vaan monet sukupolvet ovat sitä miettineet ja rakentaneet. Tuomiokirkon peruskivi laskettiin v. 1248, Hohenstaufien aikana. Suunnitelman laatijasta ei ole vielä tänäpäivänäkään tietoa uutterista tutkimuksista huolimatta. V. 1322 oli vasta kuori valmis, v. 1347 aljettiin rakentaa päälaivaa ja toista tornia. Mutta kaikenlaisten valtiollisten rettelöitten vuoksi työ edistyi niin hitaasti, että vielä uskonpuhdistuksen aikana päälaivakin oli vain osaksi valmis, tornit aivan keskeneräiset. V. 1560 työ kokonaan seisahtui. Ranskalaiset vallankumouksen jälkeisissä sodissa käyttivät sitä heinälatona. Vasta yhdeksännellätoista vuosisadalla heräsi kaikkialla Saksassa halu valmistaa tämä suurenmoinen rakennustyö, joka uhkasi puolitekoisena luhistua raunioiksi. Ruhtinaat ja kansalaiset uskontunnustukseen katsomatta alkoivat koota varoja, ja alkuperäisiä suunnitelmia noudattaen ryhdyttiin kirkkoa valmiiksi rakentamaan. Mutta monta vuosikymmentä vaati yhä vielä työ. Vasta kesällä 1880, 632 vuotta peruskiven laskemisen jälkeen, olivat tornien huiput saaneet valtaavan suuret ristikukkansa, ja samana syksynä kirkko, keisarin, keisarillisen huoneen ja lukemattomain virallisten ja virattomain henkilöitten kokouksessa juhlallisesti vihittiin.
Kölnin tuomiokirkko on suurin Saksan kaikista rakennuksista. Strassburgin tuomiokirkon pinta-ala on 4,087 neliöm., Kölnin tuomiokirkon sitä vastoin 6,166 neliöm. Tornit, joitten korkeus on 156 metriä, ovat 18 metriä korkeammat Rooman Pietarinkirkkoa, 19 metriä korkeammat Keopsin pyramidia. Koko rakennus aina tornien ristikukkasiin saakka on hiekkakiveä.
Saadaksemme käsityksen tämän kirkon valtaavista suhteista ja sen osain ihmeteltävästä sopusoinnusta, nousemme parville ja torneihin. Eteläisestä ovesta nousemme kiertoportaita 137 porrasta kirkon ulkopuolitse kiertävälle ulkoparvekkeelle, jolle näkyy lukematon joukko pilareita, rohkeita kaaria, sakaroita, ja joita rakentajat ovat koristaneet kaikenlaisilla sadevettä syytävillä hirviöillä. Valtaavan rakennustaiteellisen runoelman tavoin vaikuttaa kirkko katsojaan. Noustuamme vielä 98 porrasta olemme kattoa kiertävällä ylemmällä ulkoparvekkeella, jonka pituus on puolen kilometriä. Täältä vasta näemme, kuinka mahtavan suuria kaikki nuo sakarat, ristit ja muut koristeet ovat, vaikka ne alhaalta nähden näyttävät niin vähäpätöisiltä. Unohtumattoman vaikuttava on täältä näköala kuoron puolelle, 94 porrasta noustuamme olemme kirkon harjalla, rautaisessa tornissa, "harjanratsastajassa", josta avautuu ympärystöön laaja näköala. Sieltä varsinkin näkyy itse kirkon perusmuoto, selvä risti. Ainoastaan toisessa päässä kohoavat vielä molemmat tornit voittamattomaan korkeuteen. Niitten reunapilarien sisällä kulkevat portaat edelleen yhä korkeammalle, aina ylimpäin ristikukkasten juurelle, jotka sieltä nähden ovat kuin melkoisia puita. Samalla kun Kölnin tuomiokirkko on mahtavimpia, on se myös nykyisessä asussaan tyylinmukaisimpia gootilaisia kirkkoja, mitä yleensä on olemassa.
Kölnin alapuolella Rhein tulee Saksan vilkkaimpaan teollisuusseutuun. Keski-Europassa tuskin on toista aluetta, jossa asutus olisi yhtä taaja, kuin Wuppernin ja Ruhrin laaksoissa. Krefeldin, Dortmundin ja Remscheidin välillä on helppo piirittää 2,000 neliökilometrin alue, jolla asuu 3 miljonaa ihmistä, s.o. 1,500 ihmistä neliökilometrillä.
Jo Siegin laaksoa Rheinistä noustessamme tulemme piankin seutuun, jossa vuorimiehen tervehdys ja vuorimiehen puheenparret kaikuvat ylinnä, koska melkein koko väestö saa toimeentulonsa vuoriteollisuudesta ja malminsulatuksesta. Monen monessa paikassa näkee täällä maan joka aamu nielevän sisäänsä sadottain vuorimiehiä, jotka päiväkauden raatavat sen uumenissa ja vasta yöksi pääsevät jälleen ihmisten ilmoille. Maanpinta on kauttaaltaan täynnään kaivosreikiä; sulatusuunien piippuja ja savuja kohoo joka puolella. Täällä louhitaan sekä kuparia että hopeata, mutta varsinkin rautaa, joka on Saksan metalliteollisuuden perustus, vaikkei oma maa kykenekään tuottamaan niin paljoa harkkorautaa, kuin koneteollisuus tarvitsee. Siegenin sulatusuunit ovat Saksan suurimmat.
Rheinin teollisuusalue.
Mutta vasta kun täältä kuljemme pohjoiseen, tulemme varsinaiseen teollisuusmaahan. Sikäläinen teollisuus etupäässä perustuu mannun aarteihin. Iserlohnin luona saadaan melkoiset määrät sinkkiä ja valmistetaan messinkiä. Mutta vielä paljon tärkeämpiä ovat Ruhrin alueen mahtavat kivihiilikerrokset, joita on kaikkiaan noin 2,000 neliökilometrin alalla; tästä alueesta 1,200:lla kaivetaan. Kivihiilikaivoksien läheisyyden vuoksi on varsinkin vanha westfalilainen Dortmund kehittynyt suureksi teollisuus- ja vuorikaivantokaupungiksi, ja monessa muussa vanhassa rappeutuneessa kaupungissa on vuoriteollisuus virittänyt uutta elämää. Uusia kaupungeita ja kyliä on noussut kuin sieniä sateen jälkeen, taaja rautatieverkko on punoutunut kautta maan, kaikkialla on kivihiilikaasutehtaita, rautatehtaita, kaikkialla vallitsee vireä teollinen elämä valo- ja varjopuolineen. Seudusta on rauha kadonnut, ainainen savu kattaa maata, nokee niityt ja vainiot; vanhat lehmukset, joitten loppuiällä tämä teollisuus on kehittynyt, alkavat sen vuoksi lakastua ja kuolla. Parisataatuhatta työmiestä työskentelee täällä yksistään hiilenkaivamisessa.
Essen, Ruhrin pohjoispuolella, on kuulu varsinkin Krupin valuterästehtaista, jotka laatuaan ovat maailman suurimmat. Jo matkan päästä vaeltaja arvaa lähestyvänsä sotajumalan työpajoja, sillä kaiket päivät jymisevät siellä tykit — tehtaan koeammunnoista. Saapuessaan kaupunkiin, jossa jo on 210,000 asukasta, hän näkee jättiläistehtaan, joka kaikkine rakennuksineen valtaa noin 350 hehtaaria maata. Neljä masuunia ja yli 1,500 muunlaista uunia kohoo ympärystöään korkeammalle nokisten tehdasrakennusten monimuotoisesta ryhmästä. Muutamat näistä jättiläisuuneista ovat 70 metriä korkeat. Suuren lasiholvin alla voimme täällä nähdä molemmat kuulut jättiläisvasarat työssä. Ihmeteltävää on, kuinka tarkasti enemmän kuin 50,000 kiloa painava hehkuva teräsmöhkäle kulkee alasimelle. Tunnustellen valtaava moukari ensin lähestyy teräsmöhkälettä, sitten kuuluu lyhyt vihellys, miehet väistyvät syrjään, ja nyt alkaa moukari iskeä, niin että maa tärisee jalkain alla ja näyttää siltä, kuin täytyisi teräsmöhkäleen valtaavien iskujen alla hajota pirstaleiksi. Yhtä suunnattomat kuin ovat tehtaan voimat, yhtä suurenmoiset ovat valmistuksetkin. Täältä käyvät useimmat maailman vallat tykkejään tilaamassa, sillä Krupin tehtaat ovat yhä tykkien valmistuksen puolesta maailman ensimäiset. Tehdas valmistaa myös panssarilevyjä, jotka ovat kaikkia tunnetuita paremmat, rautatiekiskoja, pyöriä y.m. Kymmeniätuhansia työmiehiä on siinä työssä, suunnattomat ovat ne raaka-ainemäärät, mitä tehdas kuluttaa, sekä hiiliä, joita saadaan paikalta, että rautamalmeja, joita on osaksi tuotava ulkomailta kotimaisten lisäksi, varsinkin Espanjasta.
Wupperin laakso on toinen suurteollisuusalue. Alkuaan sikäläinen teollisuus enemmän mukautui seudun maantieteellisiin oloihin, jokeen, y.m., mutta rautatieverkon laajentumisen, kanavain rakentamisen kautta se on yhä enemmän vapautunut niistä. Nopeasti virtaavan, kirkasvetisen Wupperin laaksossa kehittyi jo vuosisatoja takaperin palttinan valkaisu. Vielä 18:n vuosisadan jälkipuoliskolla olivat joen vihannat rannat täynnään valkoisia lankoja ja palttinoita, joita sadat ihmiset lakkaamatta kastelivat ruiskuttamalla niitten päälle vettä. Seitsenvuotisen sodan aikana levisi tänne turkinpunaisen värjäämisen taito, joka pian kehittyi niin korkealle, että sikäläinen turkinpuna alkoi vallita kaikkia markkinoita, jopa itse Turkissakin pitää puoliaan oikean kotimaisen tuotteen rinnalla. Tästä vähäpätöisestä alusta on kehittynyt Elberfeld-Barmenin kaksoiskaupunki (yhteensä hyvän joukon päälle 300,000 asukasta). Satoja tehtaanpiippuja kohoo tässä vilkkaassa kaupungissa ilmoille, ainiaan kiitelevät junat edes ja takaisin sen ympärillä, kaupungin kaduilla virtaa taukoomaton liike, Manchesteriin verrattava on tämän keskustan kuuma teollisuuselämä. Muita teollisuudenhaaroja ylinnä on Elberfeld-Barmenissa yhä kutomateollisuus. Wupperin laakso on molemmille kaupungeille jo aikoja sitten käynyt liian ahtaaksi, kilvan ne kiipeävät sen kaltaita mäkiä kohti, joille pohatat ovat rakentaneet komeita huviloitaan. Kehruutehtaita, palttinatehtaita, värjäystehtaita, verkatehtaita on täällä loppumattomiin. Kutomateollisuuteen ja valkaisuun liittyi jo aikaisin hienotakeitten valmistus, koska lähiseutu on rikasta raudasta. Iserlohn on kuulu varsinkin neuloistaan ja pronssitavaroistaan, Remscheidissä valmistetaan kaikenlaisia rauta- ja terästavaroita. Solingen on kautta maailman tunnettu teräasevalmistuksestaan, veitsistään, saksistaan ja miekanteristä. Muita tehdaspaikkoja mainittakoon Bochum, joka valmistaa rautatiekiskoja ja vaununosia, sekä Rheinin rannalla Düsseldorf, joka on sekä satamakaupunki että tehdaspaikka, vieläpä taiteenkin koti. Düsseldorfin maalausakatemiassa sai moni vanhempi suomalainen maalari taiteellisen pohjauksensa. Rheinin vasemmalla puolella, jonkun matkan päässä virrasta, on Crefeld, Saksan silkkiteollisuuden pääpaikka, Ruhrin suussa taas Duisburg ja Ruhrort, jotka ovat etenkin tärkeitä satamakaupungeita. Lukuisain rautateitten avuksi on täältä rakennettu itäänpäin maan poikki kanavia, joita jo kuljetaan Weseriin ja Pohjanmereen, ja suurenmoisen Keskimaan kanavan valmistuttua Elbeenkin. Näitten kanavain määrä on huojentaa rautateiden työtaakkaa raskaan joukkotavaran, etupäässä kivihiilen kuljetuksessa. Saksan agraarit ovat niitä viimeiseen saakka vastustaneet, koska he pelkäävät Amerikan viljankin sitä tietä entistä helpommin pääsevän maahan, kilpailullaan vaikeuttamaan kotimaisen maanviljelyksen toimeentuloa. "Mutta ne rakennetaan sittenkin", kuten nykyinen keisari sanoi, tämän alueen tuotanto on niin suureksi kehittynyt, ettei taajakaan rautatieverkko kykene sen vaatimuksia tyydyttämään.
Kauempana Rheinin rannasta, aivan Belgian rajalla, on vanha Aachen, nykyään niinikään vilkkaan teollisuuden keskusta. Aachenin teollisuus perustuu sikäläiseen kivihiileen, josta kuitenkin suurin osa on Belgian puolella. Rauta-, sinkki- ja lyijytehtaitten keralla on täällä suuria lasitehtaita, kutomateollisuuden aloista on varsinkin vanha verkateollisuus aikaansa seurannut ja puoliaan pitänyt. Aachenissa on nykyään 140,000 asukasta. Roomalaisten aikana se jo oli tärkeä kylpypaikka, ja niin se on vielä tänä päivänäkin. Kaarlo Suuren aikana se oli frankkilaisen valtakunnan pääkaupunki. Tämä hallitsija onkin haudattu sen ikivanhaan tuomiokirkkoon, jonka vanhin osa on kahdeksannelta vuosisadalta, bysantilaiseen tyyliin rakennettu; mutta kuulun keisarin hautaa ei ole löydetty. Vanhan maineensa vuoksi Aachen kauan oli Saksan kuninkaitten kruunauskaupunki. Mutta muutoin ovat sen vanhat rakennukset enimmäkseen saaneet väistyä uuden ajan tieltä, kadut ovat nyt leveät, talot uudenaikaiset, ja vilkas liike- ja teollisuuselämä hukuttaa tohinaansa vanhain aikain muistot. Aachen välittää melkoista kauppaa Saksasta Belgiaan.
Omituista kaikillekin näille seuduille on, että tuo erinomaisen taaja asutus on syvällä jokien kaivamissa laaksoissa. Ylämaat itse Rheinin kahden puolen ovat karuja, harvaan asuttuja, tuskin vilja niillä kypsyy ilmaston kolkkouden vuoksi.
Hessin, Weserin vuoriston ja Westfalin alankomaan seutuja ei luonto ole niin runsailla rikkauksilla varustanut, kuin Rheinin molempia rantoja. Niitten valtiolliset vaiheetkaan eivät ole olleet yhtä vaihtelevia, eikä niissä ole kehittynyt niin monipuolista taloudellista elämää. Mutta nämä seudut, Khattien ja Kheruskien vanhat asuinpaikat, ovat nykyisen Saksan kansan varsinainen kantamaa. Ne ovat olleet saksalaisia, saksalaisina pysyneet, niin kauan kuin historian tiedot taaksepäin ulottuvat. Tätä maata eivät milloinkaan muut kansat ole vallinneet, kuten Roomalaiset ja Ranskalaiset Rheinin rantoja, taikka slaavit Elben itäistä maata.
Hessin historiallinen merkitys perustui siihen, että sen kautta kulkivat tärkeimmät luonnon tiet Pohjois-Saksasta Lounais-Saksaan. Kolme laaksoa kulkee maan halki, Rhönin ja Vogelsbergin välitse ja kahden puolen. Ne ovat Wetteraun, Keski-Hessin ja Länsi-Thüringin laaksot. Näitten urien yhtymäkohtaan syntyi Hessin pääkaupunki, Kassel (114,000 a.). Mutta vasta Preussiin yhdistyttyään Kassel pääsi täysin määrin nauttimaan näistä luonnon eduista ja kehittymään suurkaupungiksi. Ennen se oli hiljainen pääkaupunki, jonka suurin viehätys oli läheisyydessä oleva komea Wilhelmshöhen huvilinna puistoineen. Ainoastaan liikeasemansa kautta Kassel saattoi kehittyä suurkaupungiksi, Hessin maa itse on liian karua ja mannun aarteista köyhää, voidakseen suurta keskustaa synnyttää. Noin 40 pros. maasta on metsää, muusta osasta suuri osa laitumena ja niittynä. Köyhissä vuoristokylissä rahvas osaksi elättää itsensä kotiteollisuudella, etenkin kutomisella. Hessin lauhkein osa on Laimin laakso, Marburgin ja Giessenin, kahden soman yliopistokaupungin välillä.
Weserin laakso Werran ja Fuldan yhtymästä aina Westfalin porttiin saakka oli vuoteen 1866 saakka parhaita esimerkkejä siitä hajaannuksesta, joka Saksassa valtiollisella alalla vallitsi. Paitsi Hessin vaaliruhtinaskuntaa, Hannoveria ja Westfalia, jotka nyt on Preussiin yhdistetty, juoksevat jokeen Braunschweigin, Lippe-Detmoldin ja Schaumburg-Lipen rajat. Kaupungit ovat pienet, mutta enimmäkseen varsin kauniissa asemissa jyrkillä korkeilla rannoilla. Niitten välillä on joella jommoinenkin liike, joka vanhastaan on saanut ravintoa Hessin oivallisista hiekkurilouhimoista. Jahka Weser on lopullisesti perkattu ja yhdistetty kanavalla Elbeen, niin se epäilemättä saa entistä suuremman merkityksen liikkeessä. Westfalin portissa, siinä missä Weser vuorimaasta laskee lakeudelle, on Minden. Kaupungin läheisyydessä on oivallisia rakennuskivilouhimoita ja merkelikaivoksia, vieläpä hiili- ja mutakerroksiakin. Melkoisemmaksi kuin Minden on kuitenkin kehittynyt Teutoburgin metsän alla Bielefeld (71,000 a.); vaikka etäämpänä joesta, on se vanhan palttinateollisuuden keskusta. Kauempana luoteessa, niinikään Teutoburgin metsän liepeellä, on Osnabrück (55,000), joka harjottaa monenlaista teollisuutta, tämän apuna kaupungin läheisyydessä jonkin laajuiset hiilikerrokset. Teutoburgin metsän vastakkaisella puolella on Westfalin lihavalla lakeudella, lähellä Emsiä, vanha Münster (67,000 a.), joka Hansan aikana oli tärkeä piispankaupunki. Kaukana liikkeestä ja teollisuudesta se vielä on suuressa määrin säilyttänyt vanhanaikaisen ulkomuotonsa. Viime aikoina se kuitenkin on joutunut suurliikkeen yhteyteen sen kautta, että Rheinin vesistöstä tuleva kanava sen ohi kulkee Emsiin. Münsterissä on säilynyt paljon sekä yksityisiä että julkisia keskiaikaisia rakennuksia. Kuulu kauneudestaan on raatihuone.
Kaupungin iäkkäässä tuomiokirkossa taas on romanilainen ja gootilainen tyyli omituisella tavalla yhteen sulatettu. Münsterissä ja Osnabrückissä allekirjotettiin v. 1648 Westfalin rauha, johon Kolmenkymmenen vuoden sota päättyi. Kanava ei kuitenkaan vielä Münsterin kohdalla yhdy Emsiin, vaan kulkee hyvän matkaa melkein rinnan sen kanssa, lähelle Ibbenbüren nimistä vuorikaivospaikkaa, jonka luota uuden Keskimaan kanavan on määrä alkaa.
Weserin itäpuolella on vuorimaassa useitakin runsaita hiilikerroksia. Näistä saa Hannoverin suuri teollisuus voimansa. Kauan oli Hannover pieni kaupunki, mutta sen asema oli hyvä, ja viime vuosisadan kuluessa se on nopeaan kehittynyt niin suureksi, että siinä nykyään on yli neljännesmiljonaa asukasta. Yhdessä Leinen toisella rannalla olevan Lindenin kanssa on asukasluku koko joukon päälle 300,000. Tätä kehitystä suuressa määrin edistää se seikka, että Hannover on tärkeä rautatiesolmu. Hannoverista itään on Harzin pohjoisella puolella Welfien vanha pääkaupunki Braunschweig (135,000). Kaupungissa onkin monta rakennusmuistomerkkiä keskiajan keskivaiheilta. Mutta sen kukoistusaika oli varsinkin Hansa-aika; se kuului Danzigin, Lübeckin ja Kölnin keralla Hansan johtaviin kaupunkeihin.
Mutta vielä kunnianarvoisemmat ovat ne muistot, jotka meitä kohtaavat Harzin juurella, varsinkin vanhassa Goslarissa. Goslarissa oleskelivat mieluimmin vanhat saksilaiset keisarit, ja siellä on vielä säilynyt vanha keisarillinen linnakin, jonka Henrik III rakennutti 1050:n vaiheilla, ynnä myöhemmältä keskiajalta ja uuden ajan alulta suuri joukko rakennuksia, samoin kuin näiden seutujen muissakin vanhoissa kaupungeissa. Goslar sen vuoksi vanhoine tornineen, kirkkoineen, tekee hyvin vanhanaikaisen vaikutuksen. Sen entinen tärkeys perustui pääasiallisesti Harzin erinomaisiin metsästysmaihin ja vuoriaarteihin. Niitten vuoksi keisarit siellä niin hyvin viihtyivät.
Pohjois-Saksan kaupungeita.
Jo varhaisella keskiajalla oli Elben korkea länsiranta Saalen suun alapuolella tärkein paikka niillä mailla.
Magdeburg.
Kaarlo Suuren aikana syntyi tälle rannalle kaupunki, Magdeburg, Saksalaisten itärajan etuvartioksi. Magdeburg oli myöhemmin tärkeä tukipaikka slaavilaisten alueitten vallottamiseksi ja saksalaisen asutuksen levittämiselle nykyiseen Brandenburgiin. Tämän jälkeen siitä tuli tärkeä kauppapaikka — siitä lähti kauppatie itäänpäin Rheinille, se kuului Hansaan ja oli sen voimallisimpia jäseniä. Mutta Magdeburgin mahdin musertivat keisarilliset Kolmenkymmenen vuoden sodassa, vallottaessaan ja hävittäessään sen perinpohjin. Myöhemmin kaupunki uudelleen virisi eloon brandenburgilaisena linnotuksena. Mutta vasta 19:llä vuosisadalla Magdeburg kohosi uuteen kukoistukseen. Sitä edisti varsinkin kaupungin ympäristön, Magdeburgin "Bördin", erinomainen viljavuus. Tällä lakeudella kehittyi niin voimaperäinen viljelys, että harvat paikat sille taisivat vertoja vetää. Myöhemmin siitä tuli varsinkin sikurin ja sokerijuurikkaan tärkeimpiä viljelysseutuja. Tämä voimaperäinen viljelys kävi pitkän päällekin mahdolliseksi sen kautta, että Stassfurtin arvokkaat kalisuolakerrokset keksittiin ja niitä aljettiin kaivaa. Siitä maanviljelys sai erinomaisen tärkeän apulannotusaineen. Suunnattoman laajuutensa kautta nämä suolakerrokset riittivät tyydyttämään paljon suuremmankin tarpeen, niitten pohjalle kehittyi ensin vilkas kauppa, sitten erinomaisen tuottava kemiallinen teollisuus. Tätä kehitystä helpottivat hyvät liiketietkin, koska Elbe kulkee alueen kautta. Magdeburgista siten kasvoi mahtava kauppa- ja teollisuuskaupunki. Jokea myöden se saa varsinkin kivihiiliä ja petrolia, myötävirtaan se lähettää mahtavat määrät suoloja, apulannotusaineita, kemikalioita ja sokeria. Seudun teollisuutta suuressa määrin kannattavat ympäristön runsaat ruskohiilivarat. Kaupunki kasvoi nopeaan vanhan linnotuspiirin ulkopuolelle (240,000 a.). Sillä on erinomaiset rautatieyhteydet tärkeimpien satamakaupunkien kanssa. Kun Keskimaan kanava valmistuu, niin saa kaupunki uusia tehtäviä vesiyhteyden kautta Weserin ja Rheinin kanssa. Asemansa kautta Magdeburg silloin olisi omiaan olemaan koko Saksanmaan pääkaupunki. Saksanmaan tärkein liikekeskusta siitä epäilemättä kehittyy. — Magdeburgin huomattavin vanha rakennus on tuomiokirkko, joka sisältää paljon teoksia Saksan keskiajan parhaimmilta taiteilijoilta. Se oli ainoa rakennus, jonka keisarilliset säästivät, polttaessaan kaupungin Kolmenkymmenen vuoden sodassa ja surmatessaan asukkaat melkein sukupuuttoon.
Harzin juurella on melkoinen Halberstadt; lähellä sitä kohtaa taas, missä Mulde laskee Elbeen, Dessau. Dessauta jonkun verran ylempänä on vanha Wittenberg, jonka nimi niin läheisesti liittyy uskonpuhdistuksen vaiheisiin. Wittenberg on vanhanaikainen, pienehkö kaupunki (noin 20,000 a.), jossa vielä paikat ja rakennukset suureksi osaksi ovat samat kuin Lutherin aikana. Torilla seisovat Lutherin ja Melankthonin muistopatsaat. Mutta yliopistonsa, jossa niin moni suomalainenkin on opiskellut, Wittenberg menetti viime vuosisadan alussa, jolloin se yhdistettiin läheisen Hallen yliopistoon.
Saalen alueella näemme lähellä toistaan kahden suurkaupungin, Leipzigin ja Hallen, kilpailevan toimeliaisuudessa. Ne ovat molemmat samassa alankomaan poukamassa ja molemmatkin yhtä edullisessa asemassa Etelä-Saksan liikkeen solmukohtina. Vuoristojen solien kautta eroo täältä teitä Böhmiin, Frankiin ja Hessiin, ja tämä teiden haarautuminen se on niin moneen kertaan koonnut armeijoja näille lakeuksille valtaaviin taisteluihin. Kolmenkymmenen vuoden sodassa moni suomalainenkin sortui täällä voitokkaissa taisteluissa. Vielä monta vertaa suuremmat sotajoukot oli myöhemmin Napoleonin aikaisissa sodissa näillä kentillä vastakkain. Leipzigistä lounaaseen on Lützenin kenttä, jolla Kustaa II Adolf kaatui. Paikalla, mistä ruumis, pahoin runneltuna, löydettiin, on suuri kulkukivi, jota sanotaan "Ruotsin kiveksi" — Ruotsista se lienee kotoisinkin. Taistelutanterella on muistopatsas ja kappeli, Lützenin kylässä kuningas vainajan kuvapatsas.
Missä aseet niin usein vastakkain joutuivat, siinä on rauhallisenkin liikkeen risteys.
Halle oli jo keltiläisten aikana asutuskeskus. Osaksi sen lienee siitä kiittäminen suolalähteitään, joista vielä tänä päivänä valmistetaan suolaa. Hallessa on vielä säilynyt "hallorien" ammattikuntakin, joka ennen aikaan oli varsin tärkeä, kun suolan valmistus oli tuottavampaa. Nyt sitä vastoin suolan tuotanto on vähäarvoinen kaupungin muun toimeliaisuuden rinnalla. "Hallorit" ovat näihin saakka säilyttäneet omituisen pukunsa ja tapansa. Teollisuuden pohjana ovat lähiseudun runsaat ruskohiilivarastot. Halle valmistaa etenkin koneita, varsinkin maanviljelyskoneita. Hallen yliopisto on Saksanmaan suurimpia. (Noin 166,000 a.).
Lähellä Hallea on Harzin itärinteillä vähäinen Eisleben, jossa Luther syntyi ja loppuikänsä vietti. Eislebenissä vielä säilytetään vanhassa kunnossaan Lutherin taloa, joka sisältää uskonpuhdistajasta monta muistoa, vaikkei se enää olekaan aivan alkuperäisessä kunnossa. Se seitsemännellätoista vuosisadalla suurimmaksi osaksi paloi, mutta rakennettiin sitten uudelleen niin tarkalleen entisen mukaiseksi kuin suinkin.
Leipzig.
Leipzig oli kahdennellatoista vuosisadalla slaavilainen kaupunki, vaikka jo silloin saksalaisten ruhtinaitten vallassa. Jo silloin se alkoi olla tärkeä kauppapaikka. Ensimäiset kauppiaat olivat lombardialaisia, joita Konrad Wettiniläinen oli sinne tuottanut. Pian se sai molemmat päämarkkinansa, "Jubilate", ja "Mikonpäivän markkinat", joista kaupungin kauppa kasvoi. Vähitellen saksalainen porvaristo kaupungissa lisääntyi ja vaurastui, niin että saksan kieli neljännentoista vuosisadan keskivaiheilla oli yksinään virastoissa kelvollinen. Leipzig kehittyi niin nopeaan, että se viidennentoista vuosisadan alussa (1409) saattoi ottaa vastaan Pragin yliopiston saksalaiset professorit ja ylioppilaat, kun mainittu yliopisto muutettiin tshekkiläiseksi. Leipzigin yliopisto onkin Saksanmaan suurimpia. Kuudennentoista vuosisadan alussa Leipzig sai tapulioikeudet, joitten nojassa sen kauppa yhä vahvistui ja levitteli laajemmalle aluettaan.
Ennen Napoleonin sotia Leipzig oli maineeltaan Saksanmaan hauskimpia ja kauneimpia kaupunkeja. Laajan kauppansa ja kirjallisten harrastustensa kautta se oli hienostunut enemmän kuin useimmat muut kaupungit. Paljon kaupunki kärsi Napoleonin sodissa, joitten verisimpiä taisteluita sen ympärillä taisteltiin, mutta vielä suurempaa hallaa sille tuotti Saksin kuningaskunnan typistäminen, jonka kautta Leipzig sai ympärilleen, melkeinpä porttiensa eteen, Preussin tullirajan. Preussin hallitus koetti kaikella tavalla suosia läheistä Hallea, joka oli preussiläiselle alueelle joutunut. Kun Saksan tulliliitto v. 1834 perustettiin, niin vapautui Leipzig kuitenkin haitallisesta syleilystä, sen kauppa pääsi uudelleen vapaaksi, ja se on siitä pitäen kasvanut niin nopeaan, että kaupunki nykyään on Saksanmaan kaikkein tärkeimpiä keskustoita, jopa muutamilla aloilla kokonaan vallitsee markkinat. Tärkeytensä ja keskellisen asemansa vuoksi se on saanut yleisvaltakunnallisiakin laitoksia, kuten valtakunnanoikeuden.
Liepzig on Saksin monipuolisen teollisuuden tärkein myyntipaikka. Sen vanhat messut ovat jonkin verran merkitystään menettäneet, sen jälkeen kuin rautateitten, postin ja sähkölennätyksen kehityttyä kauppa on saanut toiset muodot. Mutta yhä vieläkin saapuu messuihin väkeä läheltä ja kaukaa, kaikki tyhjät tilat ovat silloin kaupungissa täynnään, valtakatujen varrella on jokainen yksityisasuntokin muutettu kauppahuoneeksi.
Tukkukaupan päätavaroita ovat varsinkin turkikset. Leipzig on melkein koko maailman turkiskaupan keskusta; ainoastaan Lontoo vetää sille vertoja. Leipzigiin saapuvat turkistavarat sekä Pohjois-Amerikasta että Siperiasta. Suurenmoinen on niinikään nahkan, villatavarain, kankaitten, lasitavarain ja palttinain myynti.
Mutta varsinkin kirjakaupan ja kirjateollisuuden alalla Leipzig on Saksanmaan ensimäinen kaupunki. Siellä ovat maan suurimmat kustannusliikkeet, mutta melkein vielä tärkeämpi on se välittävä tehtävä, joka Leipzigillä on kirjakaupassa. Ennen aikaan kirjankustannusliike ja myynti oli yliopiston suojeluksen ja tuomarivallan alainen. Kaikki huutokaupat, suoritukset, myynnit tapahtuivat silloin yliopiston huoneissa. Mutta nykyään on yliopisto siitä kokonaan erillään, Leipzigin kirjakaupalla on osaksi kansainvälinen luonne. Sadat, jopa tuhannet ulkomaalaiset kustannusliikkeet ja kaupat pitävät siellä vakinaista edustajaansa.
Rakennuksiltaan on Leipzig melkein kauttaaltaan uudenaikainen. Vanhempi osa kaupungista on 17 ja 18:lta vuosisadalta. Kaupungin loistorakennukset ovat järjestään viime vuosisadan luomia. Niistä ovat huomattavimmat "Saksan kirjateollisuustalo", uusi raatihuone, Pietarin kirkko, useat museot, konserttitalo — Leipzig on Saksan musiikkielämänkin keskustoja — sekä valtakunnanoikeuden suurenmoinen palatsi, muita mainitsematta. Vanhain muurien sijalle on avattu kauniita lehtokujia, ja näillä näemme enemmän rauhan ja edistyksen miehille pystytettyjä muistopatsaita, kuin missään muussa Saksan kaupungissa. Leipzig on silläkin tahtonut osottaa, että se on etupäässä valistuksen kaupunki sotilasmielisessä ja ruhtinasmielisessä Saksassa. Vanhastaan oli kaupunki kuulu lukuisista puutarhoistaan ja vihannista ympärystöistään. Mutta tämä maalaisluonne suurkaupungissa alkaa yhä enemmän kadota, puistojen sijaan on kaupungin ulkoreunoille kohonnut sadottain uudenaikaisia tehtaanpiippuja. Leipzig on yhä enemmän muuttunut tehdaskaupungiksi ja sen kautta jossain määrin entistä luonnettaan muuttanut.
Thüringin kaupungit.
Thüringissä, joka käsittää kaikki Thüringerwaldin ja Harzin väliset maat, on hyvinkin erilaisia seutuja. Pohjoisella reunalla ovat Harzin malmirikkaat vuoret, sitten seuraavat Mansfeldin alastomat mäkimaat, Saksan kupariteollisuuden ja hopeantuotannon kantamaa. Harzin eteläpuolella on tuo "Kultainen laakso", jonka kautta kulkee tie Hallesta vanhaan yliopisto- ja Hansa-kaupunkiin Göttingeniin. Kultaisen laakson pääpaikka on Nordhausen. Laakson eteläpuolella alkaa Thüringin kuorikalkkiaisalue, joka on kuivaa karunlaista maata, harvaan asuttua. Taajempia asutuskeskustoita on ainoastaan kuorikalkkiaisen syvennyksissä, joissa on nuorempia, hyötyisempiä maalajeja, ynnä liikereittien varrella. Tärkeimpiä teitä on se, joka Thüringerwaldin poikki tullen kulkee Eisenachista Gothan, Erfurtin ja Weimarin kautta Saalen rannoille. Thüringin valtiollisen hajaannuksen vuoksi on tämän tien varteen syntynyt useita somia keskikokoisia kaupungeita, jotka pienien ruhtinaitten pääkaupunkeina ovat saaneet omituisen "maalaisresidenssin" leiman. Näistä on varsinkin Weimar jokaiselle saksalaiselle rakas, sillä Weimarin hovi oli Saksan klassillisen kirjallisuuden lämmin suosija, Weimarissa ovat sekä Schiller että Göthe asuneet ja runoilleet suuren osan ajastaan. Gothassa on Saksan ja koko Europankin etevin karttapaino. Melkoisemmaksi on Erfurt kasvanut (90,000 a.). Se on erittäin hedelmällisessä laaksossa ja tärkeä puutarhakaupunki. Jenassa, joka on kauniissa mäkiseudussa, on yliopisto.
Ylempänä vuoristossa on paljon pieniä kaupungeita ja kyliä, jotka harjottavat laajaa kotiteollisuutta. Sonnebergin piirissä valmistaa 30 kylää, laajaa keskinäistä työnjakoa noudattaen, maailmanmarkkinoille kaikenlaisia leikkikaluja metallista, kivestä, posliinista, puusta ja pahviaineesta. Monta miljonaa nukkea valmistuu täällä joka vuosi. Vähän pohjoisempana, Lauschan ja Ilmenaun välillä, on melkoinen lasiteollisuus. Yksi kylä valmistaa ainoastaan lämpömittarinputkia, toinen vain lasisia nukensilmiä, mutta onkin kehittänyt nämä teollisuudenhaarat melkein täydellisyyteen. Schwarzan, Ilmen ja Geran laaksoissa on vireä posliiniteollisuus, toisin paikoin valmistetaan majolika- ja terrakottatuotteita. Suhlin ja Schmalkaldin seuduilla taas on vanhastaan kuulu metalliteollisuus, Saksanmaan suurimmat asetehtaat ja erinomaisen korkealle kehittynyt "lyhyttavaran" valmistus raudasta. Ruhlassa, vuoriston pohjoisella reunalla, valmistetaan kaikenlaisia merivaha- ja meripihkatuotteita. Kauempana vuoriston lounaisliepeillä on Meiningen ja vanhoine linnoineen Koburg; nämä seudut luonnon puolesta kuuluvat Etelä-Saksaan.
Wartburg.
Thüringerwaldin luoteispäässä kohoo vanha Wartburg, Saksanmaan muistorikkaimpia ja parhaiten säilyneitä vanhoja linnoja. Ei ainoastaan linna, vaan koko seutu on täällä täynnään tarinoita, joista moni kaunis runoteos on aiheensa saanut. Linnavuoren juurella on laaksossaan Eisenach, joka linnan suojassa syntyikin. Vaivalloinen tie johtaa kaupungista ylös vuorelle. Pohjois- ja eteläpuolella suistuvat kalliot jyrkkään heti linnan muureista. Kauas ympärille oleviin seutuihin tervehtii harmaa, keskiaikainen linna vaeltajaa korkealta vartiopaikaltaan.
Wartburg perustettiin tarun mukaan jo kahdennellatoista vuosisadalla ja oli silloin Saksan komeimpia ritarilinnoja. Katot oli lyijyllä päällystetty, huoneet, salit sisältä koruleikkauksilla, kuvanveistoksilla ja kalliilla kankailla koristettu. Ritarikauden loistoaikana olivat varsinkin vaeltavat "minnerunoilijat" sinne tervetulleet. Wartburg näyttää olleen kolmannellatoista vuosisadalla lahjakkaimpien runolaulajain varsinainen kokouspaikka, samoin kuin yhdeksännentoista vuosisadan alussa Weimarin hovi. Siellä lauloi Walter von der Vogelweide, siellä Henrik von Veldecke; siellä Wolfram von Eschenbach lienee saanut intoa Parcivalinsa runoilemiseen. Näyttää siltä, kuin olisi runoilijain toveripiiri pannut toimeen samanlaisia kilpalaulannoita, kuin rautapaidoissa ja sota-aseissa asekilpailuja. Eräs kolmannellatoista vuosisadalla syntynyt runo kertoo suuresta kilpalaulannosta Wartburgissa. Ristiretkien ajalla linnassa eli armeliaisuudestaan tunnettu unkarilainen kuninkaantytär, joka oli linnan haltijan vaimo ja hänen Itämaille sorruttua omisti loppuikänsä köyhäin ja vaivaisten auttamiseen ja siitä sai kansan muistossa pysyvän maineen. Wartburgin jyrkkiä muuria laskeutui keisari Fredrik II:sen tytär v. 1270 yöllä paetakseen tylyä miestään. Mutta viidennellätoista vuosisadalla Wartburg jäi melkein autioksi, harvoin sinne enää ruhtinaat saapuivat, sen salit ja tornit saivat rappeutua. Sinne vietiin Martti Luther vainoojiaan pakoon, hän asui linnassa kymmenen kuukautta (1521-22), kääntäen saksaksi Uuden testamentin.
Viime vuosisadalla Wartburg korjattiin, mikäli mahdollista alkuperäiseen kuntoonsa. Läheltä ja kaukaa poikkeaa vieraita kuulua linnaa katsomaan. Siellä näytetään huonetta, jossa uskonpuhdistaja asui ja työskenteli. Mutta mustelänttiä, jonka kerrotaan jääneen seinään, kun hän nakkasi pirua mustepullollaan, sitä ei ole enää, jos lienee ollutkaan — ehkä on koko musteläntti tarun keksintö.
Wartburgin vanhin ja kaunein osa on maakreivirakennus tornineen ja ikivanhoine seinineen; se oli vanhain linnanhaltijain varsinainen asuinrakennus, kilpalaulantojen vanha paikka. Se kohoo heti kalliojyrkänteestä, niin että rakennuksen itäseinä vuoren juurelta lukien on huimaavan korkea yhtämittainen seinämä. Tämä rakennus on kauttaaltaan saatettu alkuperäiseen kuntoonsa ja sisustettu niin tarkkaan kuin mahdollista ritariajan malliin. Sinne tänne ovat etevät uudet taiteilijat maalanneet kuvauksia Wartburgin vaiheista. Rakennuksessa on vanha linnankappelikin, jossa Luther täällä asuessaan saarnasi linnanväelle. Huomattavimpia linnan saleista on kilpalaulajain sali, jonka seinillä uudemmat taideteokset johtavat muistoon kansansadun säilyttämiä piirteitä Wartburgin runojuhlista. Kolmannessa kerroksessa on juhlasali, noin 40 metriä pitkä. Linnan takapihan ääressä kohoo vartiotorni, nelikulmainen 52 metriä korkea rakennus, jonka yläkerrasta on mitä ihanin näkyala Thüringin seutujen yli. Alla on Eisenachin pieni kaupunki, jossa Luther vietti lapsuudenaikojaan. Koillisessa näkyy tarujen kiehtoman Hörselbergin rosoinen jyrkkäpiirteinen laki, etäisyydessä loistaa toisia linnoja aina Gothan seuduilta saakka. Kaakkoon päin taas näköala käsittää komeita vaaramaisemia, joista kaikkia muita mäkiä korkeammalle kumpuaa Inselbergin kukkula. Pohjoisessa kiinnittää huomiota mahdikas Heldrastein, vasemmalla valtava Meissner, ja kaukana lounaassa siintävät korkean Rhönin basalttikeilat.
Erzgebirgen luoteisrinteillä on teollinen Vogtland, jonka hyötyisät kentät ovat liian korkealla, että niillä enää viljelys kunnolla kannattaisi. Ne ovat sen vuoksi vihantina niittyinä. Täällä on sekä kotiteollisuus että suurteollisuus vilkkaasti kehittynyt, suurteollisuus etenkin Zwickaun hiilikaivosten kannattamana. Villan ja puuvillan kehruu ja kutominen, pitsien nypläys, koruompelu ovat tämän teollisuuden päähaarat. Niillä elää kaksi pientä pääkaupunkia, Geta ja Greitz, ja suurempi Plauenkin (81,000 a.). Asutus taajenemistaan taajenee lähempänä Saksin vuorikaivos- ja teollisuusalueita.
Zwickau on melkoinen teollisuuskaupunki (66,000 a., enimmäkseen hiilenkaivajia ja teollisuustyöväkeä). Kaupungin ympärillä on melkoinen sikermä suurempia kyliä, joissa on vireä kotiteollisuus. Jonkun verran luoteeseen päin näkyy synkän savupilvensä alla nokinen Chemnitz (221,000 a.); se on yhtä ainoata suurta tehdasyhteiskuntaa, joka valmistaa koneita, kutoo puuvillakankaita, sukkia, kirjokankaita y.m. Tärkein teollisuus on kutomateollisuus, samoin kuin seudun muissakin pienemmissä teollisuuskeskustoissa. 1,440 neliökilometrillä asuu täällä 802,000 ihmistä.
Zwickaun kohdalla kohoo asutus korkeimmalle Erzgebirgeen. Pieni Ylä-Wiesental, joka on 900 metriä, yli merenpinnan, on Saksan korkein kaupunki. Se ynnä vuoriston korkeimpain osain muukin asutus on jäännös 16:lta vuosisadalta, jolloin täällä kaivettiin varsinkin sinkkiä ja hopeata ja samalla uudisasutuskin tunkeutui vuoriston korkeimpiin osiin. Vuoriteollisuuden riuduttua elättelee tämä väestö nyt itseään kaikenlaisella kotiteollisuudella. Maanviljelystä on yritetty, mutta se ei moisissa korkeuksissa enää menesty.
Kaikista näistä entisistä malmikaivos-alueista tuskin mikään muu enää tätä teollisuutta harjottaa kuin Freiberg, jossa on maailman kuulu vuoriopisto (30,000 as.)
Saksin vanhin Elbesatama on Pirna, siinä kohdassa, missä joki vuoristosta murtautuu lakeammille maille, Meissen sitä vastoin, joka jo on Dresdenin alapuolella, oli ensimäinen paikka, joka Saksissa linnotettiin ja kaupungiksi rakennettiin, koska sillä kohdalla oli tärkeä ylimenopaikka. Pirnasta nykyään laivataan melkoiset määrät nelitahoilevaa hiekkuria, jota käytetään rakennusaineena. Meissen taas on vanhastaan posliiniteollisuudestaan kuulu. Saksin kuninkaitten toimesta tämä teollisuus 18:lla vuosisadalla kehittyi niin täydelliseksi, että se alallaan oli Europan etevimpiä. Meissenissä on vanha kaunis gootilainen tuomiokirkko, joka kuitenkin 15:llä vuosisadalla menetti molemmat torninsa salaman iskusta. Entiseen kuntoonsa on korjattu kaupungin vanha linna, kauneimpia vanhoja linnoja, mitä Saksassa on säilynyt.
Dresden.
Näistä molemmista kaupungeista on monin verroin vienyt voiton Dresden, joka on niitten välillä, Elben kahden puolen. Dresdenin on erinomaisesta kehityksestään, kauneista julkisista rakennuksistaan ensi sijassa kiittäminen sitä, että se on Saksin pääkaupunki, ja että kuningaskunnan hallitsijat olivat niin loisteliaita. Kaupungin asema on mitä kaunein. Lähellä on Elben rannalla kuulu "Saksin Sveitsi", jokea pitkin voidaan laivoilla nousta syvälle Böhmiin saakka. Erinomainen rakennusaine ja sen helppo kuljetus ovat edistäneet ruhtinaitten rakennushalua. Dresdenillä sen vuoksi onkin enemmän loistorakennuksia kuin useimmalla Saksan kaupungilla. Se on Saksan taide-elämän keskustoita. Dresdenin taidekokoelmat ovat maailman parhaita. Loistavat julkiset rakennukset antavat kaupungille n.s. barokkityylin keveän leiman. Verraten vähän on vanhoja gootilaisia rakennuksia, eikä uudenaikainen renessanssiaikakaan ole siihen määrään painanut leimaansa kaupungin ulkomuotoon kuin Berlinissä ja yleensäkin Saksan uusimmissa kaupungeissa. Huomattavimmat Dresdenin rakennuksista ovat katolinen tuomiokirkko Elben rannalla, kuninkaallinen linna, ynnä n.s. "Zwinger", laaja kehärakennus, jonka kuningas August II rakennutti ulkoilmajuhlia varten. Muista rakennuksista ovat mainittavat taideakatemian upea talo ja oopperatalo, jonka laulunäyttämö on Saksanmaan ensimäisiä. Dresdenissä on nykyään noin 500,000 asukasta. Se on erittäin suosittu matkailijakaupunki. Varakkaammat asettuvat sinne pidemmäksikin aikaa nauttiakseen hienostuneesta taide-elämästä. Samalla on Saksin pääkaupungista kehittynyt vilkas teollisuuskaupunkikin, ja teollisuus vasta onkin tehnyt Dresdenistä suurkaupungin.
Kun pikajuna on kiitänyt Dresdenin viimeisten jo puoleksi maalaistalojen ohi ja tunkeutunut itäisille nummille ja petäjäkankaille, niin tuntuu matkustajasta, ikäänkuin laskisi esirippu, jonka taakse jää Länsi-Saksan rikas elämä. Hän tulee Saksan itäisiin maakuntiin, joissa kultuuri vielä on nuorempi ja asutus sekavampi, saksalaistuminen kesken seisahtunut, niin että suuri osa maaseudusta vielä on slaavilaista. Jo Bautzenin asemalla kuulee matkustaja silloin tällöin vendiläisiä sanoja. Tämän vanhan kielen säilyminen sekin osottaa, kuinka etäällä liikkeistä nämä Spreen latvaseudut ovat olleet kuluneina vuosisatoina. Ainoastaan Leipzigin ja Breslaun välisen, ylämaita kulkevan tien varressa olevat kaupungit ovat aina olleet pääasiallisesti saksalaiset. Neissen rannalla on tällä tiellä ensinnäkin Görlitz, josta on kehittynyt melkoinen suurkaupunki (86,000 a.). Görlitz on Lausitzin pääpaikka. Vasta Queisin takana alkaa varsinainen Schlesia, joka ikäänkuin pitkä niemi pistää Puolan ja Böhmin väliin. Rajan läheisyys kahden puolen on monella tavalla estänyt maakunnan kehitystä, mutta toiselta puolen on sillä mannun aarteissa edellytyksiä, joita ei monella muulla Saksan osalla ole. Vasta Oderin perkkaamisen kautta ovat tämän maakunnan luonnontuotteet viimeisten vuosikymmenien kuluessa päässeet entistä tehokkaammin vaikuttamaan maan taloudelliseen elämään. Metsäisessä, mutta malmeista köyhässä vuoristossa elää monenlaista pientä teollisuutta, joka käyttää hyväkseen vuorijokien vaihtelevaa vesivoimaa. Lasitehtaat, sahat ja paperitehtaat tarvitsevat metsiä. Kotikutominen elää varsinkin Isergebirgessä. Mutta vastustamaton kehitys saa tämän kotiteollisuuden yhä enemmän keskittymään suuriin tehtaihin. Waldenburgin vuoristossa elättävät sikäläiset kivihiilikerrokset monenlaista teollisuutta.
Oderin rannalla on hedelmällisellä lakeudella, Saksanmaan itäisen sokerijuurikasalueen keskellä, Schlesian pääkaupunki Breslau, joka 14:llä ja 15:llä vuosisadalla oli saksalaisen kultuurin rajakaupunki ja siitä syystä tärkeä kauppapaikka. Breslaun markkinoilla kohtasivat toisiaan toiselta puolen Alankomaitten ja Länsi-Saksan, toiselta puolen Unkarin, Venäjän, Puolan ja Preussin tuotteet. Breslaun kauppiaat tekivät kaupparetkiä kauas itäänpäin ja olivat toiselta puolen suoranaisessa yhteydessä sekä Venezian että Brüggen kanssa. Puolan itsenäinen kehitys 16:lla vuosisadalla lamasi moneksi ajaksi Breslaun kaupan, 19:llä vuosisadalla kaupunki alkoi uudelleen kasvaa (noin 438,000 asukasta). Breslau oli kauan Oderin laivaliikkeen päätekohta, mutta nykyään on joki perkattu ylöspäin aina Koseliin saakka, ja tämä seikka ynnä rautatieliikkeen, sähkölennätyksen ja telefonin kehitys uhkaa uudelleen lamauttaa kaupungin kasvua, liike siirtyy lähemmäksi Ylä-Schlesian teollisuusalueita. Mahtavuutensa ajoilta on Breslaulla vanha ja kaikenlaisista taideaarteista rikas tuomiokirkko, komea korjattu raatihuone, muita mainitsematta. Breslaulla on etevä, vaikka verraten nuori yliopisto.
Ylä-Schlesian teollisuusalue.
Ylä-Schlesiassa on aivan valtakunnan rajalla köyhään metsäseutuun virinnyt erinomaisen vilkas teollisuus sen kautta, että sieltä löydettiin kivihiilikerroksia, jotka rikkauden puolesta vievät Rheininkin kivihiilikerroksista voiton. Kivihiilien lisäksi on samoilla paikoilla runsaasti rauta-, sinkki- ja lyijymalmeja. Varsinkin sinkkiä saadaan täältä enemmän kuin mistään muualta Europasta. Seudun rautateollisuudelle eivät omat ala-arvoiset malmit kuitenkaan riittäisi, mutta liikkeitten helppous ja hiilen läheisyys vaikuttavat, että tänne voidaan tuoda kosolta parempia ulkomaalaisia malmeja. Teollisuuden nopean kasvun kautta on täällä muutamassa vuosikymmenessä kehittynyt melkoisia tehdaskaupungeita, kuten Gleiwitz (59,000 a.), Beuthen (50,000 a.) ja Königshütte (65,000 a.). Niin melkoinen on teollisuus, että se on täällä pohjavedenkin pilannut, jonka vuoksi teollisuusalueelle on tuotava vettä läheisistä vuoristoista suurenmoisilla johtolaitoksilla. Lähellä tätä uutterain ihmisten hyörinää leviää laajoja metsäalueita. Niiden alla on vielä laajemmat maanalaiset polttoainevarastot. Mutta tulevien kivihiilikaivosten päällä ylimykset vielä aitailevat metsästysmaitaan.
Sudettien liepeillä on Ratibor niinikään melkoinen teollisuuspaikka.
Vuorimaan sisässä on Glatz sotilaallisen asemansa vuoksi tärkeä; se
on ikäänkuin portti, joka vuoriston poikki kulkee Schlesiasta Böhmiin.
Breslaun alapuolella on Liegnitz tunnettu taistelupaikka.
Poistuessamme vuoristoista Pohjois-Saksan alangolle tulemme seutuihin, joissa ei ainoastaan maisema muutu yksitoikkoisemmaksi, vaan elämän edellytyksetkin toisenlaisiksi, koska lakeuksilla ei ole malmeja, ei sanottavasti kivihiiltäkään, eipä edes kiveäkään rakennusaineeksi. Tonavan ja Rheinin laaksojen runsaasti koristettujen hiekkakivisten tuomiokirkkojen sijasta tapaamme Pohjois-Saksan kaupungeissa vanhempia taiderakennuksia, jotka enimmäkseen ovat tiilestä; niitten rakennusmallikin on sen mukaan toisenlainen, muodot yksinkertaisempia. Ja tiet, pienien kaupunkien kadut, ovat Saksanmaan pohjoisosissa suureksi osaksi samanlaista mukulakiveä kuin Suomenkin kaupungeissa. Mutta itse maanpinnankin huomasimme näillä alangoilla enimmäkseen koko joukon köyhemmäksi arvokkaista viljelysmaanlaaduista kuin mäkimaissa.
Epäilemättä nämä maat olivat enimmäkseen autioita sydänmaita, kun saksalaiset uudisasukkaat alkoivat niitä vallata slaavilaisilta, mutta suunnattoman työn kautta on ne kuitenkin suurimmaksi osaksi muutettu kunnollisiksi viljelysmaiksi. Mutta vielä on laajoja aloja, joissa metsänkasvu näyttää olevan ainoa tuottava maankäytännön muoto.
Kaupunkien sijotuksen tällä alueella ovat määränneet liiketiet, joille suot ja vesistöt asettivat kylläkin vakituiset suunnat, vaikkei vuoriesteitä ollutkaan. Oderin varrella on Glogau vanha siltapaikka, Spreen rannalla Kottbus, Havelin äärellä Brandenburg. Glogau, jota jo Puolalaiset puolustivat maansa porttina Fredrik Barbarossaa vastaan, on linnotus ja hyvin viljellyn maakunnan keskusta, Kottbus Ala-Lausitzin kukoistavimpia kutomokaupungeita ja tärkeä rautateiden risteys. Brandenburgissa, joka on lähellä Havelin viimeistä mutkaa, oli Vendien vahvin jokilinna. Se vallitsi Magdeburgin vastassa Markin ja itäisten maakuntain teitä niin tehokkaasti, että Brandenburgin saksalaisetkin ruhtinaat sen aluksi valitsivat pääkaupungikseen. Brandenburgissa (53,000 a.) on vielä säilynyt monta vanhaa piirrettä, mutta sen nykyistä elämää vallitsee teollisuus, varsinkin villatavarain kudonta.
Siinä laaksossa, joka poikkimaisin kulkee Varsovasta Berliniin — se on noita esiaikaisia, jääkauden jälkeisiä jokilaaksoja, joista olemme ennen puhuneet, — ei ole muita sanottavia kaupungeita kuin Berlin. Entiseen aikaan kaupungit välttivät näitä poikkilaaksoja soitten vuoksi, jotka liikettä haittasivat, nykyään niistä on suurliikkeelle hyötyä, koska niitä pitkin on voitu helposti kaivaa vesitiet maan poikki. Pohjoisessa poikkilaaksossa, joka kulkee Baltisen maanselän eteläreunaa, on Thorn vanhastaan kuulu kauppakaupunki, nykyään sitä paitsi luja rajalinnotus. Weichselin ja idästä länteen kulkevain kanavain risteyksessä ollen Thorn välittää suurta puutavarakauppaa Venäjältä Saksan keskiosiin. Osan kaupastaan on sen kuitenkin täytynyt luovuttaa uudemmalle Brombergille (55,000 a.). Molempain poikkilaaksojen välillä ovat Posen ja Oderin Frankfurt, joitten kohdalla ylämaita noudattava tie ennen kulki jokien poikki. Posen kuului Puolan jakoon saakka Suur-Puolaan ja oli sen tärkeimpiä ja vanhimpia kaupungeita. Kaupungin väkiluvusta (127,000 a.) on enemmän kuin puolet puolalaisia. Posen oli Puolan vallan aikana luja linnotus Saksaa vastaan, nykyään Saksalaisten vielä lujemmaksi varustama Venäjää vastaan. Posenista käsin koettavat Saksalaiset nyt järjestelmällisesti juurruttaa pois puolalaisen väestön sen omilta viljelysmailta, muuttaakseen koko maakunnan rajaa myöden saksalaiseksi.
Oderin Frankfurt (60,000 a.) oli kauan Oderin laivaliikkeen päätekohta ja Puolan kaupan välittäjä. Tämä mahtava kauppa-asema alkoi horjua vasta sitten, kun Oder ja Spree kanavan kautta yhdistettiin ja Oder perkattiin Schlesiaan saakka. Mutta aina 19:nteen vuosisataan saakka Oderin Frankfurtin messut pysyivät saksalaisten ja puolalaisten kauppiaitten suosittuina yhtymätilaisuuksina. Nykyään Frankfurt on tärkeä tehdaskaupunki, varsinkin koneteollisuuden alalla. Oder ja kuusi rautatielinjaa tuovat sinne kilvan raaka-aineita.
Berlin.
Berlinillä ei oikeastaan ole minkäänlaisia ulkonaisia luonnonetuja, jotka tavallisesti edistävät suurkaupunkien syntyä ja kehitystä. Sen ympäristö ei ole viljavaa, on enimmäkseen vain nummea ja suota, ilmanala sateista, kylmää ja sumuista, niinkuin yleensäkin Pohjois-Saksan alangolla. Se ei edes ole suurien virtain rannalla, niinkuin monet muut Saksan etevimmistä kaupungeista, esim. Hampuri ja Köln. Ainoastaan vähäinen Spree juoksee sen läpi, vaikka joki tosin on suurten perkkausten kautta voitu avata hyvinkin tärkeäksi liikeväyläksi. Mutta siitä huolimatta on Berlin parin vuosisadan kuluessa, ja varsinkin viime vuosisadalla, kehittynyt maailmankaupungiksi, joka tuota pikaa on Europan mannermaalla ensimäinen.
Vanha Berlin.
Berlinin vanhin osa syntyi alkuaan pienelle matalalle kummulle Spreen saareen. Siinä oli aikanaan vendiläinen kalastajapaikka, ja Saksan ylpeän pääkaupungin nimikin sen mukaan on vendiläinen. Vielä tänäpäivänä seisoo samalla Köllnin saarella kalastajain suojeluspyhimyksen, Pyhän Pietarin vanha kirkko.
Vastapäätä saarta, joen toisella puolella, on nykyään Berlinin upea raatihuone, saarella itsellään kuninkaallinen linna ja monta muuta loistorakennusta. Miljonakaupunki on kasvanut siitä joka taholle monien kilometrien päähän. Mutta yhä vielä nimitetään "Myllypadoksi" (Mühlendamm) sitä paikkaa, jossa ennen lautalla kuljettiin virran poikki, ja monet muutkin nimet liittyvät vanhaan yksinkertaiseen kalastajapaikkaan. Siitä kulki maaliike joen poikki pohjois-etelä suuntaan ja arvatenkin jokiliike idästä länteen käsin. Saarelle ja Spreen oikealle reunalle syntyi pieni kaupunki, taikka oikeastaan parikin vierekkäistä kaupunkia, Kölln ja Berlin, jotka ensi kerran mainitaan aikakirjoissa kolmannentoista vuosisadan keskivaiheilla.
Kautta keskiajan Berlin oli vähäpätöinen kaupunki, sillä ei ollut samanlaista mahtiaikaa, kuin Saksan muilla vanhoilla kaupungeilla, sillä ei ollut ammatteja, ei sanottavaa kauppaa, eikä ominaista valtiollista vaikutusta. Viidennentoista vuosisadan loppupuolella siinä lienee ollut noin 10,000 asukasta, mutta tämäkin määrä väheni Kolmenkymmenen vuoden sodan aikana melkein puoleen.
Berlinin kohtalot liittyvät sitten mitä lähimmin Preussin kuningaskunnan kehitykseen. Berlinillä ei ollut muita luonnon etuja, kuin että se oli keskellä nykyisen Preussin päämaata, Brandenburgia, ja sen vuoksi soveliain paikka valtakunnan hallitsemiseen. Hallitsijain huolenpidon kautta kaupunki vähitellen pääsi voimistumaan. Mutta vasta viime vuosisadalla sen kasvu kiihtyi niin nopeaksi, että vain Amerikassa on nähty sen vertoja. V. 1865 Preussin pääkaupungissa oli noin 650,000 asukasta, nykyään asukasluku nousee yli kolmen miljonan, kun toinen toisensa jälkeen kiinni kasvaneet esikaupungitkin lukuun otetaan. Mutta Preussin pääkaupungistapa onkin tullut sen jälkeen, kun Saksan valtakunta yhdeksi yhtyi, koko laajan Saksanmaan painopiste.
Paljon työtä ja varoja uhrasivat Preussin hallitsijat vanhempina aikoina, saadakseen pääkaupunkinsa kasvamaan. Asukkaita otettiin avosylin vastaan, mistä niitä vain tuli. Berlinissä saivat muun muassa tuhannet ranskalaiset hugenotitkin tyyssijan, niin että Suuren vaaliruhtinaan aikana Berlinin asukkaista joka neljäs oli ranskalainen. Berlinin harvaan asuttuun ympäristöönkin istuttivat hallitsijat tuon tuostakin uudisasukkaita, mistä vain saivat, rakennettiin vesiteitä ja maanteitä joka suunnalle, jotta luonnon puolesta huonosti varatun pääkaupungin jokapäiväinen leipä alkoi olla turvattu.
Mutta ilman rautateitä ei Berlinistä sittenkään olisi tullut, mitä se on. Rautateiden rakentamiselle oli tasainen ympäristö erittäin sovelias, ja niitä juokseekin pääkaupunkiin joka suunnalta ikäänkuin säteitä keskustaansa, niin että Berlin nykyään on liikkeittensä puolesta ehdottomasti Saksanmaan ensimäinen kaupunki. Tuskinpa muuallakaan Europan mannermaalla on sen vertaa.
Kaupungin sisäosissakin ovat liikkeet sen mukaan kehittyneet erinomaisen täydellisiksi. Kadut ovat leveät ja oivalliset, hevos- ja konevaunuliike erinomaisen vilkas.
Berlin on rakennettu Spreen laaksoon, joka kaupungin kohdalla on noin viittä kilometriä leveä. Tämä laaksokaukalo on kuitenkin niin matala, että sen reunat pohjoisella puolella ovat vain 9, eteläpuolella 15 metriä laakson pohjaa korkeammalla. Laakson pohjan ja samalla kaupungin tason korkeus Pohjanmerestä on vain 35 metriä. Berlin on laaksonsa jo täyttänyt ja kohonnut molempien reunain päälle, levitellen itseään edelleen nopeaan kummallekin puolelle. Berlinin korkein kohta, Kreutzbergin kukkula Spreen eteläpuolella, on vain 34 metriä korkeammalla Spreen pintaa. Sangen tasaista on siis se maa, jolla Saksan valtakunnan pääkaupunki itseään levittelee. Pohjavesi onkin Berlinissä kaikkialla lähellä, mutta suurenmoisen viemäriverkon kautta on kaupunki kuitenkin saatu siihen määrin kuivatuksi, että se nykyään on Europan terveellisimpiä suurkaupunkeja. Tultuaan Saksan valtiolliseksi keskustaksi Berlin on kaikissa muissakin suhteissa kehittynyt arvonsa mukaisesti. Siihen on kohonnut toinen upea rakennus toisensa jälkeen, sinne keräytyvät tieteet ja taiteet, ja lisäksi on siellä kehittynyt erinomaisen tuottelias ja monipuolinen teollisuus ja kauppa. Ja vihdoin on Berlinistä tullut Saksanmaan ja koko Europan manterenkin ensimäinen rahapaikka.
Berlinillä on kauttaaltaan nuoren kaupungin leima. Ei mikään sen ulkomuodossa osota, että se olisi "elänyt", niinkuin Europan muut suurkaupungit. Vanhimmista rakennusmalleista ei Berlinissä ole jälkeäkään. Sekä romanilainen että gootilainen tyyli, jotka Saksan vanhoille kaupungeille antavat niin historiallisen leiman, ovat Berlinille tuntemattomat. Berlinin vanhemmat julkiset rakennukset ovat kaikki 18. vuosisadalta. Suurin osa on vasta viime vuosisadalla rakennettu.
Berlinin ulkomuoto ei siis oikeastaan ole saksalainen; sillä on uudenaikainen kansainvälinen sävy. Sama on suuressa määrin asukkaittenkin laita. Ei edes puolet miljonakaupungin asukasluvusta ole oikeita Berlinissä syntyneitä berliniläisiä. Noin 60 pros. on muualta muuttaneita. Enimmäkseen ovat nämä "ulkolaiset" tulleet muualta Saksasta, mutta paljon on myös ulkomaalaisia, varsinkin puolalaisia ja juutalaisia, ynnä itämaalaisia, jopa Japanista ja Kiinasta saakka. Berliniläinen onkin "ahkera ja uuttera kuin saksalainen, sitkeä kuin slaavi, vilkas ja sukkela kuin ranskalainen, puhelias, itsetietoinen ja rehentelevä niinkuin juutalainen." Siinä saksalaisen kirjailijan lausunto oman pääkaupunkina nykyisestä "yleisihmisestä". Berliniläisen puheenmallikin on sen vuoksi muodostunut toisenlaiseksi kuin muitten saksalaisten. Se ei enää ole alasaksaa, niinkuin vielä pari vuosisataa takaperin, mutta se ei vielä ole kirjakieltäkään, vaikka siksi vähitellen muuttumaisillaan, vaan se on oma berliniläinen välimuotonsa. Sen tunnetuin — ja pilkatuin — omituisuus on se, että se aina ääntää g:n j:ksi, seurasipa perässä mikä ääntiö hyvänsä, (berliniläinen ei sano "ganz", vaan "janz"). Mutta epäilemättä nämä omituisuudet ovat katoamassa.
Luomme lyhyen silmäyksen Saksan nuoren pääkaupungin julkisiin rakennuksiin ja upeimpiin katuihin.
Julkinen Berlin.
Berlinin tunnetuin osa, sen varsinainen keskusta, on "Unter den Linden" (Lehmuskuja), joka idästä länteen kulkee Spreen saarelle, kaupungin vanhimpaan keskustaan, päättyen vastapäätä keisarillista linnaa. Tällä saarella on linna, suunnikkaan muotoinen rakennus, joka on Berlinin suurimpia. Se osa, joka on Spreen puolella, on verraten vanhanaikainenkin, toiset osat sitä vastoin ovat uudenaikaiseen tyyliin rakennettuja loistorakennuksia. Melkein kaikki rakennustyylit, mitä Saksa on nähnyt, siitä kun linna 1400 luvulla perustettiin, ovat siinä yhä vieläkin edustettuina. Mutta sisustassa, linnan 600 salissa, on uusi aika vallalla.
Linnan ympärillä on pienellä alalla Berlinin "klassillinen" osa. Sitä vastapäätä on "Lustgarten" nimisen puiston takana "Vanha museo" pilaristoineen, pilarikujan kautta yhteydessä "Uuden museon" ja kreikkalaiseen tyyliin rakennetun "Kansallisgallerian" kanssa. Linnan ja museoitten välillä kohoo uusi, tuskin vielä täysin valmiskaan tuomiokirkko. Linnan edustalla on keisari Wilhelm I:sen muistoksi rakennettu suurenmoinen muistopatsas, tilan ahtauden vuoksi osaksi Spreeltä vallatulla pohjalla. Lähistöllä on vielä komea palatsimainen rakennus — edustallaan Neptunuksen kuvapatsas —, joka ei kuitenkaan ole sen kummempi kuin keisarin talli.
Linnantorilta johtaa sotaisilla kuvapatsailla koristettu silta "Unter den Lindenille", jonka vastakkaisesta päästä lehmuksien yli häämöttää kreikkalaiseen tyyliin rakennettu "Brandenburgin portti".
"Oopperanaukio" Lehmuskujan päässä on historiallisen Berlinin keskuksia, johon muukalaisetkin ensinnä tutustuvat. Aukiolle näkyy toiselta puolelta Linna ympäristöineen, taaempana Raatihuoneen suora, poikki viistetty torni; vastakkaiselta puolelta taas vanhan keisari Wilhelmin yksinkertainen palatsi, jossa hän elämänsä loppuun saakka asui, ja Fredrik Suuren komean muistopatsaan takaa Lehmuskuja. Oopperatalo on jotenkin vaatimaton rakennus, mutta saanee pian luovuttaa paikkansa uudelle. Sitä vastapäätä on Yliopisto, jossa opiskelee yli 8,000 ylioppilasta, ja Akademia. Lähempänä siltaa on sillä puolella Asehuone (Zeughaus), joka on sisustettu "kunniahalliksi" (Ruhmeshalle). Sinne on koottu kaikki mainehikkaat muistot Preussin sotahistoriasta ja seinät koristettu suurenmoisilla maalauksilla, jotka esittävät taistelukuvia. Onpa siellä ruotsalaisia nahkatykkejäkin Kolmenkymmenen vuoden sodan ajalta, mutta enimmän kuitenkin ranskalaista sotasaalista. Asehuoneen pihassa keisari joka vuosi vannottaa rekrytit ja vihkii lipun.
"Unter den Linden" tuskin enää vastaa maailmanmainettaan. Vaikeanlaista on lehmusten toimeentulo maailmankaupungissa, huolimatta uupumattomasta huolesta, jolla niitä vaalitaan. Vanhoja kuolee, uusia istutetaan niitten sijalle, komean vanhan lehmuksen vieressä seisoo nuori taimi, jonka latva ei ulotu vierustoverin alimpiinkaan oksiin. Katua kulkee yksi ratsastie, kaksi kivettyä ajotietä kuormia varten ja sementillä silattu ajotie keveämpiä ajoneuvoja varten. Kahden puolen on leveät jalkakäytävät. Palatsit ovat suureksi osaksi vanhahkoja ja vähäpätöisiä, eikä niitten rivi sen vuoksi ole niin komea, kuin miljonakaupungin keskustassa odottaisi. Mutta suuria tuumia on vireillä "Unter den Lindenin" lähiseutujen uudestaan rakentamiseksi.
Muun muassa aiotaan Brandenburgin portti repiä, jotta "Lehmuksien alta" on vapaa pääsy Eläintarhaan (Thiergarten), Berlinin laajaan kaupunginpuistoon. Siellä hyväilevät silmää rehevät nurmikot, somat keinotekoiset lammet, vanhat, yhä voimalliset puut ja oivalliset lasten leikkipaikat. Teitä, polkuja risteilee joka suunnalle, ja tuon tuostakin viiltää puiston kautta raitiotie, jotta pääsy etäisistäkin kaupunginosista on nopea ja helppo. Siellä täällä on kuvapatsaita. Onpa puistossa kokonainen kuvapatsaskujakin, keisari Wilhelm II:sen perustama "Siegesallee" (Voittokuja), jonka kahden puolen Brandenburgin ja Preussin hallitsijat Albrekt Karhusta alkaen muistuttelevat itseään valkoiseen marmoriin kuvattuina. Keisari on tämän huoneensa ylistyksen lahjottanut Berlinin kaupungille, joka on hieman sekavilla tunteilla sen vastaanottanut. Joukossa on semmoisiakin hallitsijoita, joita tuskin sietäisi kuvapatsailla muistella. Kansanhuumori nimittääkin kujaa "Nukkekujaksi" (Puppenallee).
"Voittokujan" pohjoispäässä kohoo korkea "Voittopatsas" (Siegesdenkmal), joka on granitista, hiekkakivestä ja pronssista rakennettu ja 61 metriä korkea. Pilarin varsi on täynnään tanskalaisia, itävaltalaisia ja ranskalaisia tykkejä, jotka Preussiin viime sodissa anastettiin; sen päässä seisoo Preussin haltijatar voiton jumalattareksi kuvattuna.
Itäänpäin Voittopatsaasta on mahtava Valtiopäivätalo ja sen edustalla Bismarckin muistopatsas. Eläintarhan itäpäitse kulkee etelää kohti Wilhelmsstrasse, jonka varrella useimmat ministeriöt ovat. Sillä kulmalla on myös Preussin maapäivien komea talo. Valtaavia ja kauniitakin rakennuksia ovat asematalot, joita on kaupungin joka puolella, kukin ainaisen ihmistulvan kerääjä ja purkaja.
Berlinin julkisia rakennuksia yleiseen vielä painostaa jonkinlainen halpahintainen mauttomuus ja tyhjä koreilun halu. Korkeampi taiteellisuus ei ole päässyt täysiin oikeuksiinsa, ja siitäkin syystä Saksan valtakunnan pääkaupunki yhä vielä tekee nousukkaan vaikutuksen, joka se onkin. Mutta ripeästi kuljetaan tälläkin alalla eteenpäin. Aljetaan käyttää jalompia rakennusaineita, sen sijaan yksinkertaisempia, jalompia muotoja. Siellä täällä kohoo jo taloja, jotka täyttävät mitä suurimpia taiteellisiakin vaatimuksia. Suurena etuna ovat Berlinin julkisille rakennuksille katujen leveys ja yksityisrakennusten mataluus; siitä pitää huolta kaupungin ankara rakennusjärjestys. Berlin tekee kauttaaltaan ilmavan ja valoisan vaikutuksen.
Museot.
Olemme yllä maininneet muutamia pääkaupungin tärkeimmistä julkisista rakennuksista. Niitä on valtaava määrä muita, museoita, kouluja, kirkkoja, virastoja, paljon enemmän kuin voisi mainita. Vieraitten mieltä kiinnittävät varsinkin kaupungin museot, ja niitten puolesta Berlin voikin kilpailla vaikka minkä maailmankaupungin kanssa. Niihin on pyritty kokoomaan ikäänkuin polttopisteeseen tietomme sekä menneisyydestä että nykyisyydestä.
"Vanha museo" keisarillista linnaa vastapäätä säilyttää arvokkaita taulu- ja rahakokoelmia. Sen vieressä on "Uudessa museossa" runsaita kuvanveisto- ja rakennustaidekokoelmia, osaksi kipsijäljennöksinä. Siellä m.m. säilytetään saksalaisten oppineitten löytöjä Pergamonin ja Olympian rauniopaikoilta. Berlinillä on erinomaiset kokoelmat kaikkien kansain ja kaikkien aikain taideteollisuutta, sekä kotimaisia että ulkomaisia historiallisia löytöjä ja kansatieteellisiä esineitä. Postimuseo antaa erinomaisen kuvan liikeneuvojen kehityksestä, Siirtomaamuseo Saksanmaan kehittyvästä siirtomaataloudesta ja merentakaisesta kauppaliikkeestä. Luonnontieteellisistä kokoelmista ovat tunnetuimmat Akvario "Unter den Lindenin" varrella käärmekäytävineen ja lintuhuoneineen y.m., Kasvitieteellinen puutarha, jossa kasvaa päälle 30,000 kasvia, Kasvitieteellinen museo ja Eläintarhan länsipäässä eläintieteelliset kokoelmat, jotka ovat maailman parhaita.
Berlin on ylpeä, eikä syyttä, taiteellisista ja tieteellisistä laitoksistaan, jotka ripeästi lisääntyvät. Mutta vielä ylpeämmin berliniläinen mainitsee yleishyödyllisiä laitoksiaan. Suurenmoinen vesijohto kuljettaa riittävästi hyvää vettä korkeimpiinkin kerroksiin, kaupungin viemärijärjestelmä on melkeinpä täydellinen, palokunta maailman malli. Ruokatavaramarkkinat ovat kehittyneet niin erinomaisesti, että Berlinistä vähitellen on tullut koko Saksanmaan ruokatavaramarkkinain keskusta. Kaupungin teurastuslaitos on suurin Europan manterella.
Kulkuneuvot.
Tärkeimpiä edellytyksiä maailmankaupungin nopealle kasvamiselle, sen vilkkaalle liike-elämälle, ovat erinomaiset kulkuneuvot. Harva kaupunki voi niiden puolesta kilpailla Berlinin kanssa. Sähköraitiotiet ovat kehittyneet niin täydellisiksi, että melkein joka kadun kulmassa voi tavata raidevaunun ja sillä matkustaa mihin osaan kaupunkia tahansa. Kaikki matkat, pisimmätkin, maksavat vain saman 10 pfennigiä (12 1/2 penniä). Berlin on toisin sanoen sisäisessä liikenteessään toteuttanut saman yleismaksuperiaatteen, jolle esim. postinkuljetus perustuu. Samalla maksulla, jolla toinen kulkee lyhyen taipaleen, matkustaa toinen kymmeniä kilometrejä. Sähköraitiotiet vallitsevat nykyään kaupungin koko sisäisen liikkeen, omnibusit, ajurit, kaikkien muiden kulkuneuvojen täytyy väistyä niiden rinnalta. Raitioteitä on kaikkiaan 400 kilometriä, tai oikeastaan kaksinkertainen määrä, koska kaikki raiteet ovat kahdenkertaiset. Mutta kun raitiotiet kulkevat kadun tasassa, niin on siitä ollut seurauksena, että vilkkaimmilla kaduilla raitiotieliike suuresti häiritsee muuta liikettä, jopa toisin ajoin sen kokonaan seisauttaa. Leipzigerstrassella, joka on Berlinin vilkkain kauppakatu, kulkee raitioteitä niin taajaan, että on päätetty määrätä vaunujen väliaika ainakin yhdeksi minutiksi. Liikenteen vähentämiseksi kaduilta on rakennettu rautatie, joka kulkee missä katujen päällä, missä talojen läpi, maan sisässä, kuinka vain sopii, ei vain kaduilla. Luultavaa on, että entistä enemmän ruvetaan rakentamaan maanalaisia ratoja Lontoon ja Parisin malliin. Tähän saakka on niitten rakentamista ensi sijassa ehkäissyt kaupungin löyhä perustus. Pelättiin, että talot kukistuisivat, jos maan alle rakennettaisiin tunneleita. Joku koetteeksi tehty rata — semmoinen kulkee esim. Spreen alitse — on kuitenkin onnistunut erinomaisesti. Mitä tärkein Berlinin liikkeelle on kiertorata, joka kulkee piiriä 4 sen ympäri. Se helpottaa suuressa määrin väestön hajaantumista terveellisempiin esikaupunkeihin.
Jokapäiväinen Berlin.
Pohjois-Berlinissä alkaa päivän elämä jo silloin, kuin viimeiset öitsijät katuja pitkin luovivat kotia päin yökahviloista. Jo puoli viiden aikaan aamulla, jolloin ensimäiset raitiotievaunutkin lähtevät liikkeelle, kaupunginradalla ensimäiset junat niinikään, alkaa kaduille ilmestyä unista työkansaa, jonka tehtävät näin varhain alkavat, poikia ja tyttöjä, joiden tulee kantaa pitkin kaupunkia leipurien leipiä, vanhoja eukkoja, jotka jakelevat taloihin aamulehtiä. Kello kuuden ja seitsemän välillä työväenliike kasvaa oikeaksi kansanvaellukseksi. Kaikilta kaduilta se pyrkii kaupungin keskustaan päin ja kasvamistaan kasvaa, kuta lähempänä. Kaikki pohjoisesta ja idästä tulevat raitiovaunut ja junat ovat täynnään ihmisiä, joita savuavat tehtaat nielevät koneittensa ääreen. Tämä työkansan vaellus on mahtava näky, varsinkin siihen vuodenaikaan, milloin se sattuu yhteen aamun valkenemisen kanssa. Siinä virtauksessa ei kaiu nauru, ei pilapuhe, kiireellä ja vakavana se vyöryy eteenpäin, mutta korkojen kalke ja anturain laahustus paisuu suureksi humuksi. Kalpeita ovat ne kasvot, katse eloton. Siellä täällä pistää taskusta esiin "Vorwärts" (sosialistilehti), toista taskua kohentaa niukka aamiainen. Vaikuttavaa on nähdä suuren teollisuuskaupungin työväestön ohitse marssivan näin aikaisin aamulla; yksilöllisten surujen, puutteen, kurjuuden, kevytmielisyyden ja irstailun, ja myös kotoisen onnen jäljet ovat silloin kasvoilla ilmeisimmät. Osa poikkeaa mennessään avoimiin olutkapakoihin nauttiakseen aamujuoman; ajurit ovat siellä jo kauan istuneet, pohtien oluthaarikkainsa ääressä politikkaa ja maailman menoa.
Länsi-Berlinissä vallitsee vielä kaikkialla syvä rauha. Kadunlakaisijat saavat rauhassa suorittaa työnsä. Rauhassa saavat palaavat hummaajat käyttää koko jalkakäytävän leveyden kotia luoviessaan. Ainoastaan leivän kantajat, maidon kuljettajat, kaikenlaisten ruokatavarain jakajat ja sanomalehtieukot ovat täälläkin jo liikkeellä. Vasta kahdeksan aikaan, jolloin Pohjois-Berlinin kaikissa tehtaissa jo työ on kuumimmillaan, alkaa Länsi-Berlin herätä. Mutta paljon vähäisempi on se ihmisvirtaus, joka sieltä pyrkii keskikaupungille. Sieltä tulee pienempiä liikemiehiä, alempia virkamiehiä ja liikeapulaisia, ja porvarilliset lehdet ovat heidän aamuluettavansa. Yhdeksän aikaan on tämäkin virtaus kadonnut taloihin ja työnsä alkanut. Vasta vähän myöhemmin tulee Länsi-Berlinistä vielä jälkivirtaus, ei tosin kovin lukuisa, mutta sitä huomattavampi muutoin. Korkeammat virkamiehet, asianajajat, suuret liikemiehet, korkeammat sotilaat ajavat vaunuissa virkapaikkoihinsa, hopeihin ja kultiin kirjaillut kuskit hevosia ohjaamassa.
Yhteiskunnallinen erittely on siis jo Berlinissäkin tapahtunut, vaikkei sitä katujen ulkomuodosta huomaa siinä määrin kuin monessa muussa suurkaupungissa. Pohjois-Berlini on vuokrakasarmien, Länsi-Berlini laajoin huoneistojen ja huvilain kaupunki, mutta päältä nähden ei ero ole aivan silmään pistävä. Talot vain ovat pohjoisessa huonommassa hoidossa, akkunat ilottomammat, puodit yksinkertaisemmat ja vaatimattomammat, kaikki on ahtaammassa tilassa, enemmän kokoon sullottua, paitsi itse kadut, jotka ovat yhtä leveät ja ilmavat. Pohjois-Berlinissä on asuntopula ainainen tuttava, kokonaiset perheet elävät yhdessä huoneessa ja keittiössä ja vielä pitävät vuokralaisiakin. Pohjois-Berlinissä ovat vaivaistalot ja kodittomain majat; kun talvella pakkanen on siksi kova, etteivät irtolaiset tule ullakoilla ja porttikäytävissä toimeen, niin täytyy näiden majapaikkain suoda makuusijat 6-7,000 ihmiselle. Siellä ovat kansankeittiöt ja suuri keskuskeittiö, joka ajelee työpaikoille hyvää ja halpaa ruokaa, siellä lämmityssalit, joitten ovelle talviaamuin kokoontuu värisevää rahvasta jo paljon ennen kuin ne avataankaan. Pohjois-Berlin on suurien lapsilaumainkin kaupunki — lapsia on nopeaan kasvavalla Saksan kansalla paljon — ja katu ja jalkakäytävä on niiden yleinen leikkipaikka.
Berlinin vilkkaimpia katuja on Friedrichsstrasse, joka kulkee "Lehmuskujan" poikki pohjoisesta etelään. Tällä kadulla näemme suurkaupungin jokapäiväisen elämän koko vilkkaudessaan ja monipuolisuudessaan. Ei missään kaupungin kansainvälinen luonne ole niin ilmeinen kuin Friedrichsstrassella, mutta toiselta puolen tapaa joillakin osilla siitä alkuperäisen berliniläistyypinkin puhtaimpana. Friedrichsstrassen varrella on suurin vaihtelu kaikenlaisia puoteja, helppohintaisia rihkamapuoteja ja kaikkein kalleimpain ylellisyystavarain myymälöitä, jaloimpia Amsterdamin timantteja rinnan halpahintaisten amerikkalaisten jäljennösten kanssa. Ja tällä kadulla alituiseen kohtaavat toisensa kaupungin rikkaimmat rahapomot ja sen köyhimmät vaivaiset, jotka mikä milläkin ruumiinvammalla koettavat kulkijan sydäntä hellittää.
Aamulla varhain on Friedrichsstrassen pohjoispäässä samanlainen kansainvaellus kuin tehdaskorttereissakin, sillä siellä on kaupungin keskustan mahtava rautatieasema. Myöhemmin ilmestyy kaduille suuria kuormavankkureita, jotka tuovat olutpalatseihin päivän olutvarastot, jäävaunuja, leipurivaunuja ja kaikenlaisia muita kuormavaunuja, joiden tulee varustaa puodit päiväksi tavaralla. Vasta puolenpäivän aikaan alkaa katu näyttää maailmankaupungin kadulta, väentulva silloin kasvaa joka hetki. Työläispuvut katoovat, kävelypuvut ovat vallalla. Nyt on tullut "lentävien salaneuvoksien" aika — siksi sanotaan Berlinin katukaupustelijoita kansan kesken. Kadulla alkaakin olla kaikkein sakeimmillaan matkustavaisia ja kaikenlaista muuta ostokykyistä kulkijaa, ja niitten kimppuun käyvät katukaupustelijat. Mutta he eivät saa kulkea jalkakäytävällä, heidän täytyy pysyä katuasfaltilla. Lelukauppiaita seisoo siinä pitkät rivit, kukkaismyyjiä niitten jatkona. Tarjotaan kaupan uusimpia pilaleluja, ja jota sukkelampia ne ovat, sitä paremmin ne tekevät kauppansa. Friedrichsstrassen läheisyydessä, mutta sivukaduilla, seisovat hedelmäkauppiaat ja lentävät kirjakauppiaat rattaineen. Siellä niinikään tarjotaan kaupan jos minkälaisia uusia keksinnöitä, merkillisiä kultausnesteitä, länttisaippuoita, väriaineita ja kaikenlaista muuta yhtä epäiltävää rihkamaa. Myyjät ovat alati äänessä ja hyvä onkin heillä ääni, ja aina on heidän ympärillään rahvasta, sillä berliniläinen on yhtä utelias kuin pikkukaupungin poroporvari. Muita ylinnä äänessä ovat tietysti postikorttien kauppiaat. Aina on heillä jotain uutta huudettavaan. Missä vain maailmassa tapahtuu jotain merkillisempää, heti on se kuvattuna Berlinin katukauppiaitten postikorteilla. Varsinkin kesällä kuulee ihmisvirrassa kaikkia maailman kieliä, näkee kaikkia maailman kansoja, varsinkin Balkanin niemeltä, Venäjältä ja Kaukasiasta.
Illalla katukauppiaitten ääni ja käytös käy yhä tunkeilevammaksi, kaduille ilmestyy semmoisia tavaroita, jotka eivät siedä päivänvaloa ja jotka kiiruumman kautta pistetään piiloon, kun järjestyksen vartija lähestyy. Epämääräisiä naisia alkaa ilmestyä yhä enemmän, olutkapakat, ruokapaikat täyttyvät, kahvilat saavat vieraansa. Säädyllisten naisten luku yhä vähenee, säädyttömäin ja herrain sitä vastoin lisääntyy. Parempi yleisö rientää teattereihin, mutta Friedrichsstrasse on muuttunut suureksi ihmismarkkinaksi, suurkaupungin riettaus rehottaa kaikessa alastomuudessaan. Tingeltangelit, varieteet, blait, naiskahvilat houkuttelevat puoleensa yleisöä. Ja kauan, kautta yön, tätä remuilevaa elämää jatkuu Friedrichsstrassen lukuisissa ravintoloissa ja hummauspaikoissa, — ja muuallakin. Sen vielä parhaammillaan ollessa, mutta hevosliikkeen ja kauppaliikkeen jo vaimennuttua, ilmestyy kadulle sydänyöllä uudelleen työmyyriä, jotka alkavat lakaista ja huuhtoa seuraavan päivän varalle.
Olutpalatsit.
Berlinin ravintoloista ovat merkillisimmät suuret "olutpalatsit", jotka enimmäkseen ovat Friedrichsstrassen varrella. Kaikilla Saksan kuuluimmilla olutpanimoilla on siellä mahtavat talonsa ja tarjoilunsa — Münchenin panimoilla ja oluilla muita ylinnä. Jo aikaisin aamulla alkaa näihin palatseihin tulvia ihmisiä, ja vasta puolenyön jälkeen viimeiset lähtevät. Ehkä puolen miljonaa berliniläistä syö niissä päivällisensä. Niihin kokoonnutaan työn päätyttyä juttelemaan maailman ja päivän tapauksista. Illalla saksalaisen perusluonne selvimmin esiintyy, puhkeaa esiin se kansanvaltainen piirre, joka hänessä sittenkin asuu syvimmällä. Apulainen uskaltaa olutsalissa arkailematta istahtaa päällikkönsä viereen, käsityöläinen upporikkaan pohatan rinnalle. Vieras alussa hämmästyy, kun hänen pöytäänsä lyhyellä kumarruksella ja hyvän ruokahalun toivotuksella istuilee ventovieraita ihmisiä. Varsinkin jos tulokkaat ovat eteläsaksalaisia, ei suurtakaan aihetta tarvita, ennenkuin kaikki ovat vilkkaassa keskustelussa — erotakseen aterian lopulta arvatenkin ikipäiviksi. Sisältä ovat olutpalatsit erinomaisen avarat ja upeasti koristetut. Varsinkin puolenpäivän aikaan ovat ne tungokseen saakka täynnä, tuhannet ja kymmenettuhannet kauppa-apulaiset pistäytyvät niissä palaa haukkaamassa ja oluthaarikan tyhjentämässä. Mutta olutta juodaan muuallakin kuin näissä palatseissa. Kapakoita on lukemattomia, suurempia ja pienempiä, ja kaikissa on olutvirta ylinnä, ja olueen tavallisesti lopulta päättyvät ylellisimmätkin pidot.
Suurmyymälät.
Mutta Berlinin vilkkain kauppakatu on Leipzigerstrasse, joka rinnan Lehmuskujan kanssa kulkee Friedrichsstrassen poikki. Berlin on kaupan alalla edistynyt niin erinomaisesti, että monet sen suurista kauppahuoneista jo vievät Parisin suurista makasiineista voiton. Berlinin suuret liikkeet ovat käytännöllisemmin ja selvemmin järjestetyt, ja hyvän aistinkin puolesta ne vetävät parisilaisille vertoja, koska niitten järjestämisessä juuri käytetään parhaita parisilaisia voimia. Suureksi osaksi ne ovat juutalaisten käsissä. Suuret kauppamakasiinit, joista saa ostaa melkein mitä tavaraa tahansa, tunkevat yhä enemmän tieltään erikoisliikkeitä, vaikka näitä on koetettu laillakin suojella, siten että kauppapalatseille on säädetty erityinen vero. Suurimmissa kauppahuoneissa on erityiset ravintolatkin, kahvilat, sokerileipomot, talvipuutarhat soittokuntineen, joissa ostajat saavat vapaasti istuskella ja levähtää kesken ostohommiaan.
Rahamarkkinat.
Berlinin kauppa- ja rahaliike ovat suureksi osaksi juutalaisten käsissä. Israelin kansan miesluku ei tosin ole aivan suuri, ehkä vähän päälle sadantuhannen, mutta sen vaikutusvalta on monta vertaa suurempi kuin miesluku. Varsinkin pörssissä juutalaisten mahti on ilmeinen — pörssissä se on suureksi osaksi kasvanutkin. Juutalaiset ovat pörssien varsinainen pohja, he eivät antaudu uhkakeinotteluihin, niinkuin saksalaiset, he uskaltavat vähemmän ja voittavat kuitenkin enemmän. Heillä on verraton vainu arvata ennakolta kaikenlaisia vaiheita ja arvopaperien nousuja ja laskuja. Berlinin pörssi on parin viime vuosikymmenen kuluessa vallottanut itselleen johtavan aseman Saksan rahamarkkinoilla ja kilpailee nyt menestyksellä Parisin, Lontoon ja New Yorkin pörssien kanssa. Elämä Berlinin pörssissä onkin sen mukaista, ehkä vielä polttavampaa, kuin Lontoon pörssissä onkaan, koska saksalaiset pörssimiehet eivät vielä ole tasaantuneet siihen määrään kuin englantilaiset, vaan viehättyvät paljon helpommin liiotteluihin. He ovat herkemmät kaikenlaisille tapauksille ja syille, jotka voivat vaikuttaa pörssin hintoihin, helpommin heidän kesken pääsee valtaan myyntikauhu ja taas ostovimmakin. Hintain heilahdukset ovat herkemmät, vaihtelut vilkkaammat kuin Lontoon ja Parisin pörsseissä.
Erinomaisesti kehittyvän teollisuuden johdosta on Berlinin pörssi yhä enemmän omistanut työnsä teollisuuspapereille, varsinkin vuorikaivososakkeille, koska vuorikaivokset ovat Saksan teollisuuden varsinainen perustus. Kun hinnat ovat nousemaan päin, niin vallitsee valtaavassa pörssisalissa melkein korvia huumaava elämä. Pörssisali, joka on Spreen rannalla, lähellä Wilhelmin siltaa, on Berlinin suurin sali. Siihen mahtuu noin 4,000 henkeä ja nousumarkkinoilla se joskus on täpötäynnä väkeä. Semmoisina päivinä on pörssikeinottelu kuumimmillaan ja nopeaan voitetaan tai menetetään miljoneja. Salissa elämöidään ja huudetaan kuin laivassa, joka on merihädässä. Ryhmiä muodostuu ja hajaantuu nopeaan ja virkapukuiset pörssipalvelijat puikkivat kuin sukkulat väkijoukon kautta. Semmoisina päivinä on arvopaperinvaihto pörssissä hämmästyttävän suuri. Mutta kun laskuaalto sen kohtaa, niin muuttuu äkkiä näky. Vielä paljon ennen kuin varastojen menekissä alkaa tuntua mitään laimeutta, laskee pörssissä arvopaperien hinta ja yleinen painostus pääsee vallalle. Joku teollisuuspaperi laskee sen kautta, että pörssiin syydetään myytäväksi tavattoman suuria määriä, suurempia kuin se voi sulattaa, ja tuossa tuokiossa on tuhoisa käännekohta tullut. Myyjät kantavat pörssiin tukottain papereitaan, saadakseen ne myytyä, ennenkuin ne joutuvat aivan arvottomiksi, mutta ostajia ei olekaan, vaan hintain aleneminen jatkuu yhä rutompaan. Syntyy yleinen kauhu, yhä enemmän papereita kannetaan myytäviksi, ostajat yhä enemmän säikkyvät, ja nyt hävitään suunnattomia summia. Pörssi joutuu silloin kokonaan suurien pankkien ja rahamiesten armoille, näiden asiana on koettaa mahtavien pääomainsa nojalla ylläpitää hintoja ja pelastaa, mitä on pelastettavissa — omiin holveihinsa. Pörssissä liike silloin kerrassaan lamautuu. Ei kukaan myy eikä osta, ennenkuin jälleen koittaa vireämpi aika. Berlinin pörssissä nämä aaltoliikkeet seuraavat toisiaan hyvin nopeaan. Mutta on pienemmillä rahamiehillä kuitenkin mahtava turvakin näissä hyökylaineissa, nimittäin Valtakunnan pankki, joka melkoisella voimalla järjestelee markkinoita ja estää kaatumasta semmoisia, joilla kuitenkin on toimintansa vakavaraisella pohjalla.
Berlin sunnuntaina.
Pyhäpäivinä on Berlinin elämä aivan toisenlaista. Kadut ovat silloin, muutamia valtaväyliä lukuun ottamatta, autiot ja tyhjät, puodit kiinni, paitsi ruokatavaramyymälöitä, kuormavaunut kateissa, työ kaikkialla seisauksessa. Kadut ovat siivotut, asunnot puhdistetut. Kansa on juhlapuvuissa — saksalainen yleensäkin on erittäin tarkka puvustaan, kuuluipa hän mihin säätyyn hyvänsä, tuskin missään muualla harjaa niin ahkeraan käytetään.
Sunnuntait ja juhlapäivät ovat kansanpäiviä. Isoisten maailma silloin pysyy huoneissaan. Niillä seuduin, missä ylhäisö arkipäivinä liikkuu, tulvii nyt keskisäätyä ja työkansaa. Kesällä ja yleensäkin niin kauan, kuin ulkoilmassa on mieluista oleskella, vaeltaa koko kaupunki ulkokulmille viettämään joutoaan olutpuistoissa, joita siellä on kaikkialla, hengittämään raikasta ilmaa taikka loikoilemaan metsissä omine eväineen ja juomineen. Näitä huviretkiä varten on omat omituiset vaunutkin, "kremservaunut", joissa on katto ja uutimet, suojaksi huonoa säätä vastaan, ja pitkät penkit, joille mahtuu pari-kolmekymmentä henkeä. Parihevoset vetävät näitä vaunuja. Tuttavat perheet yhteisesti vuokraavat tämmöiset vaunut, hankkivat eväät ja juomiset matkaan. Vaunujen alla on vankka rautainen koukku, johon täytetty oluttynnöri ripustetaan. Niin varustettuna matkaa vaunu kaupungista johonkin metsään tai muuhun hauskaan paikkaan, jossa päivä vietetään. Loikoillaan, syödään ja juodaan, kisaillaan, ja vasta illan tullen palataan takaisin kaupunkiin. Aikaisin kesäaamuina saattaa nähdä sadottain moisia vaunuja matkalla kaupungin ympäristöön. Tavallisesti ne ovat koristetut lipuilla, kukkasilla ja kirjavilla lyhdyillä ja kaikenlaisilla leikillisillä kirjotuksilla. Semmoisilla koulut, seurueet, työläisetkin tekevät huviretkensä, usein monta kymmentä vaunua samassa seurassa.
Mutta verraten pieni on sittenkin se joukko, joka näin hauskasti voi sunnuntainsa viettää. Useimpain täytyy tyytyä yleisiin kulkuneuvoihin, mutta niilläpä onkin liike sunnuntaisin suunnaton. Kaikki rientävät kaupungin ulkopuolelle. Jo aikaisin aamulla kokoontuu rahvasta raitioteitten pysäkeille ja rautatienasemille. Tapellaan paikoista. Vaikka vaunuja on liikkeellä kahta vertaa enemmän kuin arkipäivinä, niin on sittenkin kaikkialla suunnaton tungos. Berlinin ympäristö, laajat puistot ja metsät täyttyvät nopeaan ja erinomaisen vilkas elämä vallitsee luonnon helmassa. Ravintoloita on siellä kaikennäköisiä, kaikenhintaisia, semmoisiakin, joissa vieraat saavat vapaasti käyttää talon laitoksia, syödä omia eväitään, keittää, paistaa, kunhan vain jättävät — kaivon rauhaan ja juovat talon olutta. Hyviä ja huonoja soittokuntia pauhaa joka taholla, vesillä soudellaan vuokraveneillä, rannoilla karkeloidaan tanssilavoilla tai nurmella, kaikkialla on hälinää, joka enimmäkseen on hyvin äänekästä — se on berliniläisen tapa —, mutta juopunutta näkee harvassa. Kaupunkiin palattaissa on tungos vielä kamalampi, sillä kaikki mielellään viipyvät ulkona luonnon helmassa niin myöhään kuin mahdollista. Usein on raitiotievaunussa tungos niin ankara, ettei vaununkuljettaja voi kättään liikuttaa, ja silloin sattuu yhteentörmäyksiä ja onnettomuuksia. Mutta kirkot sitä vastoin ovat sunnuntaisinkin jotenkin tyhjinä, ja verraten vähän niitä Berlinissä onkin.
Talvella ja yleensäkin märkinä vuodenaikoina pysytään kaupungissa, silloin kokoonnutaan suuriin ravintoloihin, työkansa taas enimmäkseen omiin kokouksiinsa, joissa niinikään istutaan pöytäin ääressä, oluthaarikat tai muut nautintoaineet edessä, ja kuunnellaan puheita. Monta sataa suurta kokoussalia on silloin "työssä" eri osissa kaupunkia. Työväki saa käyttää niitä ilmaiseksi kokouksiinsa, salien omistajat tyytyvät siihen tuloon, mikä heillä on nautituista tavaroista. Kaikissa näissä kokouksissa on poliisiluutnantti apulaisineen läsnä, hänellä on valta hajottaa kokous paikalla, kun siinä lausutaan hänen mielestään liian rohkeita sanoja. Mutta saksalainen työmies on pitkällisessä valtiollisessa taistelussaan tottunut ilmaisemaan mielipiteensä maltillisesti, ja enimmäkseen kokoukset sen vuoksi sujuvat hyvinkin rauhallisesti. Niissäkin on "gemytlisyyden", tyytyväisyyden piirre, joka on saksalaiselle niin luontainen, kuuluipa hän mihin kansanluokkaan tahansa.
Berlinin ympäristöt.
Berlinillä onkin maailmankaupungiksi harvinaisen laajalti metsää aivan läheisyydessään. Sen länsipuolella on kaupungin ja järveksi laajenneen Havelin välillä penikulmia pitkä, kilometrejä leveä metsävyöhyke, Grunewald, joka on valtion omaisuutta ja sen vuoksi kaiken keinottelun ulkopuolella. Sitä säilytetään nimenomaan suurkaupungin "keuhkoina". Kymmenellä pfennigillä ja puolessa tunnissa pääsee tähän metsään kaupungin keskeltä. Arkipäivinä on Grunewaldissa harvinaisen rauhallista ja viihdykästä, ja sen läheisyydessä asuvat mielellään ne, jotka suurkaupungissa tekevät rauhaa vaativaa hengentyötä. Tämä luonto ei tenhoo suurenmoisilla piirteillä, maa on melkein lakeata, ainoastaan siellä täällä on joku matala hiekkamäki, esiaikainen dyyni, jolla nyt kasvaa varteva männikkö. Mutta se kiinnittää hiljaisella syvämielisellä tunnelmallaan, joka viihdyttää mieltä ja vapauttaa mielikuvituksen. Tie kulkee missä Havelin rantoja, joilta näkyy lehtoja, huviloita, saaria, somia vaihtelevia maisemia, missä hiljaisen metsän kautta. Kesäaamu näillä teillä on mitä viehättävin, höyrylaivamatka Havelilla hurmaava. Sunnuntaisin tällä vesireitillä, johon Spree yhtyy, liikkuukin sadottain höyrylaivoja, täynnään rahvasta ja soittajia. Laivat voivat lähteä aivan kaupungin sydämestä, jossa Spreen rannat ovat yhtenä rantasiltana. Höyrylaivasiltain ääressä huviretkeläiset panevat tanssiksi. Rannat ovat täynnään vähäisempiä huvilayhteiskuntia, siellä Havelin takana on Werderkin, Berlinin kuulu hedelmämaa. Matkustaja ei hymyilevistä ympäristöistä voisi aavistaakaan, että lähellä metsän takana alkaa yksitoikkoinen karu nummi ja suo, joka Berlinin eteläpuolella lähestyykin aivan pääkaupunkiin kiinni.
Havelin varrella on Potsdam, Preussin kuninkaitten kaupunki, jossa heidän mieluisimmat linnansa ja puistonsa ovat, jonka rakennusmaihin he ovat kauttaaltaankin voineet leimansa painaa. Potsdam on kaunis puisto- ja palatsikaupunki. Siellä on Fredrik Suuren kuulu huvilinna Sanssouci, siellä nykyinenkin keisari mieluimmin oleskelee.
Grunewaldin ja Berlinin välissä on laaja maa-ala, joka on puoleksi metsää ja puoleksi kaupunkia. Se on nimittäin suurena huvilakaupunkina, täynnään upeita huviloita, ihanoita puistoja, lehteviä kujia ja mitä oivallisimpia teitä.
Nousemme lopuksi Berlinin ainoalle korkeammalle paikalle, Kreuzbergille, luodaksemme sieltä viimeisen silmäyksen Preussin pääkaupunkiin. Kreuzberg on vanha lentohiekan muodostama dyyni. Sen kukkulalla kohoo vapaussodan soturien muistoksi pystytetty patsas, ja tätä muistopatsasta ympäröivältä kivipengermältä on laaja näköala maailmankaupungin yli.
Berlin on kuin oikea talomeri, laajuutensa kautta valtaava, vaikka kokonaisuutena yksitoikkoinen. Aikaisin kesäaamuin, ennenkuin vielä tehtaitten savu on ennättänyt kietoa miljoonakaupungin harsoonsa, käsittää silmä täältä aina itäiseen taivaanrantaan saakka kattoja ja torneja, vastakkaisella puolella sitä vastoin havumetsiä, jokien ja järvien rauhaisia pintoja. Toisella puolella alkaa vilkastuva elämä kohottaa ilmaan savua ja auerta, toisella huokuu metsistä raikas havuntuoksu ja niityiltä, vainioilta kesän metisiä henkäyksiä. Muita näkyisämpänä kohoo talojen merestä valtiopäiväin mahtava rakennus kultauksineen, uuden tuomiokirkon korkea kupukatto kupanneen, lukemattomista akkunoista loistaa aamuauringon heijastuva välke. Mutta vuoren takana leviää Tempelhofin laaja kenttä, jossa melkein aina on harjottelevia sotajoukkoja ja vähän väliä loistavat sotaväen katselmukset. Ne eivät missään maailmassa kutoudukaan niin kiinteästi kansan elämään kuin täällä. Silloin on aina keisarikin liikkeellä loistavine seurueineen, ratsastaen nopeata ravia mielinäytöksiinsä. Ihmettelyn sekainen tunne valtaa mielen, kun täältä katsoo Berliniä ja ajattelee sen erinomaisen nopeata kasvamista. Vielä puolen vuosisataa takaperin oli tämä vuori monta kilometriä kaupungin reunasta, nyt sitä vastoin ulottuu täyteen rakennettuja kortteereita aina tämän pienen lentohiekkakukkulan juurelle saakka. Kolmisenkymmentä vuotta takaperin Berlinissä oli tuskin 800,000 asukasta ja sen ympärillä olivat Charlottenburg, Schöneberg, Rixdorf ja monet muut paikat aivan yksinäisiä esikaupungeita. Nyt ovat nämä esikaupungitkin paisuneet mahtaviksi yhteiskunniksi, joissa on satojatuhansia asukkaita, ja enimmäkseen ne ovat kokonaan kasvaneet kiinni nopeaan laajenevaan pääkaupunkiin. Mutta iltapäivällä on näköala tältä mäeltä toisenlainen. Lukemattomista tehtaanpiipuista leviävä savu peittää yhä sakeampaan vaippaan kaupungin, julkisten rakennusten loisto katoo sen sekaan, mustan harmaalta ja synkältä näyttää silloin Berlin. Likaisina ja ilottomina kohoovat vain asematalojen valtavat kupukatot tai mahtavat kaasukellot savun seasta kuin synkät haamut. Metsän reunakin on kadonnut näkymättömiin ja painostava tunne laskeutuu katsojan mieleen. Hän ajattelee, kuinka iloton oikeastaan miljonakaupunki kaikista viettelyksistään, tiedonaarteistaan, laitoksistaan huolimatta kuitenkin on. Joka vuosi versoo kaupungin reunasta ulospäin kokonaisia kaupunkikorttereita. Länsipuolta lukuun ottamatta päättyy kaupunki kaikkialla äkkiä melkein autioon maahan, näyttäen tulijalle vain kaameita tiilisiä paloseiniä. Tuo maa ei ole kaupungin, vaan suurien yhtiöitten käsissä, jotka pitävät sen hintoja niin kalleina, etteivät vuokrat pääse pääkaupungissa alenemaan, ja asuntojen puute varattoman väestön keskuudessa sen vuoksi on suuri.
Berlin on kauppiaitten, tehtaitten ja sotilaitten kaupunki. Se on kaiken "preussiläisyyden" kukka. Senpä vuoksi se ei olekaan mikään kaunis, mutta se on erinomaisen hyvin hallittu kaupunki. Vielä on kaupungin keskustassa joitakuita ahtaita katuja entisiltä ajoilta, mutta ne nopeaan katoovat, niitten joukossa ei ole ainoatakaan, joka olisi siksi merkillinen, että sitä kannattaisi historiallisena muistona säilyttää. Ja kuta kauemmaksi tästä vanhasta keskustasta kuljetaan kaupungin laitoja kohti, sitä leveämmiksi, suoremmiksi, ilmavammiksi kadut muuttuvat, kunnes niillä esikaupungeissa järjestään on joko keskellä taikka sivuilla lehtokujansa ajotien ja leveitten jalkakäytäväin varjoksi. Sama on laita Berlinin kaikissakin osissa. Katujen puolesta köyhemmät kaupunginosat nauttivat samoja etuja kuin rikkaammatkin. Berlinillä on kaikki edut, mitä nuorella, uudenaikaisten käsitysten ja ehtojen vallitessa kasvaneella kaupungilla saattaa olla, asfalttikadut, vihannat kujat, aukiot, istutukset. Kaikki terveydenhoidon vaatimukset on sitä suunniteltaissa voitu huomioon ottaa. Kesällä lehmusten latvatkin huuhdotaan pölystä, kaduilla vesi valuu virtana. Yleinen valvonta on erinomaisen tarkka ja perusteellinen kaikilla aloilla. Järjestys ja puhtaus, siinä Berlinin suurin viehätys ja ansio. Se vallitsee kaupungin keskustasta, kuhisevasta liike-elämästä, aina köyhimpiin ulkoreunoihin saakka.
Pohjanmeren rantakaupungit.
Hampuri.
Hampuri on vanha kaupunki, mutta tulipalojen ja valtaavan kasvunsa kautta se on saanut kokonaan uudenaikaisen leiman. Varsinkin on vapaasataman perustaminen erinomaisen suuressa määrässä muuttanut sen ulkomuotoa. Siitä huolimatta on harvassa kaupunkia, jonka eri osilla olisi niin erilainen ulkomuoto kuin Hampurin. Elben pohjoispuolella ulottuu hyvään matkaan maan sisään viehättävä järvi, Alster, jonka rannoilla on huviloita, reheviä puutarhoja, jonka pinnalla soutelevia veneitä, purjealusten palttinoita, joutsenia. Alsterin rannat ovat rauhalliset ja mitä huolellisimmin hoidetut. Omituinen huvilaluonnon sävy on näillä seuduilla, vaikka ne ovatkin osa maailmankaupunkia.
Kapea kannas, lehtokujaa kantava, erottaa varsinaisen Alsterin Sisä-Alsterista, joka on lähempänä Elbeä. Tämän lammikon rannalla ovat Hampurin uljaimmat kadut, molemmat "Neitsytpolut" (Jungfernstieg); Nikolain kirkon ja Mikaelin kirkon mahtavat tornit, leveät sillat kuvastuvat sen kalvoon. "Missä maailmassa olisi toista semmoista katua kuin 'Jungfernstieg' uusine palatsineen, komeine puistokujineen, jotka kuvastuvat Alsterin kalvoon. Semmoisia ei ole Lontoossa eikä Parisissa. Ainoastaan Konstantinopolilla lienee tämän vertoja, 'Kultainen sarvensa,' jolla kapeat veneet sukkulana soutelevat edes takaisin ja moskeain korkeat kupukatot kuvastuvat rannoilta lahden pintaan." Alsterin seudut ovatkin aivan uudenaikaiset, sillä v. 1842 suuri tulipalo tuhosi koko tämän kaupunginosan, ja entistä monin verroin ehompana se on tuhkasta noussut. Vaikka onkin kivihiilisavu uudelleen liannut seinät, niin ovat nämä kadut siitä huolimatta maailmankaupungin uljaimmat.
Jos vilkaisemme myymäläin suunnattomiin akkunoihin, niin huomaamme piankin olevamme merikaupungissa. Joka puolella näemme merenhengen ja etelämaitten tavaroita, joita tuskin missään mannermaan kaupungissa saa niin tuoreina kuin Hampurissa. Lehväin kehyksissä, suihkukaivojen loiskeessa hohtaa viinirypäleitä Malagan rannikolta, Lissabonin oransseja, Algerian artisokkeja, jaloimpia ananaksia, etelämaan herkkuja jos minkälaisia. Ja varsinkin meren ja vetten eväiset tai kuoriniekat riistat ovat täällä parhaiten edustettuina, houkutellen akkunoissa ohikulkijoita. Mutta on Hampurissa yleisöäkin, joka osaa herkuille arvoa antaa, on kaikista maailman ääristä. Ja enimmäkseen se on yleisöä, jolla ei ole rahasta puutetta, ei ainakaan satamapaikoissa, joka pitkän merimatkan suoritettuaan, "paljon maita ja kansoja nähtyään", tahtoo pitää jonkun ajan iloa pitkällisen paaston jälkeen.
Kuta enemmän täältä lähestymme Elbeä, sitä valtaavammaksi kasvaa liike. Ajoneuvoja näkee verraten vähän. Aina viime aikoihin saakka on liike suureksi osaksi tapahtunut kanavilla, "Dieeteillä", joita tunkeutuu kaupungin sisään tuhka tiheässä. Elben monituiset suuhaarat on enimmäkseen muodostettu suljetuiksi satamiksi, joissa valtaavaa jokiliikettä välittävät alukset purkavat ja ottavat lastejaan. Tämä jokiliike, joka ulottuu aina Böhmiin ja Schlesiaan saakka ja uusien kanavarakennusten kautta vielä laajenee, on melkein yhtä suuri kuin meriliike onkaan. Ne yhdessä luovat Hampurista maailman kolmannen vesiliikekaupungin. Ainoastaan Lontoo ja New York vievät Hampuristakin voiton. Hampurin laivaliike kehittyi varsinkin sen jälkeen, kun se yhdistyi Preussin kanssa tulliliittoon ja uusi vapaasatama rakennettiin, jossa kauttakulkevalla tavaralla on tyyssija ja varastoita voidaan pitää tullaamatta, kunnes niitä tarvitaan. Kanavain, satamain rannalla kohoo korkeita varastosuojia yhtämittaisena rintamana. Kanavain varsilla on niitten alakerroissa verstaita ja työläisten asunnoita. Takapäästään "Dieetit" yhä enemmän kapenevat, siellä ovat piilossa kaikenlaiset luvalliset ja luvattomat alemman asteen ilopaikat, joissa merimiehet nopeaan pääsevät matkalla ansaitsemistaan rahoista.
Katharinan kirkon tornissa kello lyö yksi. Tarkkaan kuunnellen voimme silloin kuulla pörssinkin kellon kimakan kilinän. Se on merkki jokapäiväisen myynnin, "messun", alkamiseen. Pörssin suuri sali on täynnään ostajia ja myyjiä. Katu suljetaan kaikelta hevosliikkeeltä, ettei se häiritse hälinällään. Välikauppiaat juoksentelevat joukon seassa kuin ravintolaviinurit, koettaen toisia yllyttää, toisia rauhottaa, pitäen muistossa jokaisen asian, tietäen jokaiselle vastauksen. He ovat ostajain ja myyjäin välttämättömät välittäjät Hampurissa, samoin kuin kaikissakin suurissa kauppapaikoissa. Liikkeen he ovat jakaneet keskenään laadun mukaan. On sokurivälikauppiaita, tupakka-, viini- ja siirtomaatavarain ja kaikenlaisten arvopaperien välikauppiaita. Joka päivä he pitävät suuria huutokauppoja tai ovat läsnä muitten pitämissä, asioillistensa etuja valvomassa. Näissä julkisissa huutokaupoissa myydään kokonaisia laivalasteja, heti kun ovat satamaan saapuneet. Huutokaupat tapahtuvat pörssin yläkerrassa, jossa niitä varten on erityiset huoneet. Siellä seisoo äsken saapunut laivankapteeni, haarat hieman hajallaan, ikäänkuin lattia ei olisi oikein vakava, ja hänen vieressään isännistön edustaja, tavallisesti nuori, hienosti puettu mies, ja tämän vieressä ehkä hänen tropikin auringon ruskettama veljensä, joka lastien kuljettajana jo on moneen kertaan kulkenut päiväntasaajan poikki. Viimeksi mainittu edustaa tuota kauppiasryhmää, joka tuntee koko maailman ja on kaikki meret purjehtinut, kaikkiin kansoihin tutustunut. Täällä vasta oppii älyämään, että juuri nämä kauppiaat ovat avanneet ihmiskunnalle maailman aarteet ja toisiinsa yhdistäneet liikkeen juonilla etäisimmätkin maanääret. Joutilas katselija saa salin parvelta seurata tätä elämää. Hän ei kuule huutoja, ei erota toistaan kovempaa ääntä, vaan salin täyttää omituinen pauhu, ikäänkuin hyökyisi aallokko rantoja vastaan.
Lähdemme pörssistä Hampurin satamaan. Mahtavan vaikutuksen se tekee valtaavan liikkeensä kautta. Sisämaan puolella ovat kaikki sillat täynnään jokilaivoja, meren puolella — vaikka meri on silläkin puolella hyvän matkan päässä — on valtamerihöyryjä ja purjelaivoja loppumattomat jonot. Rantasiltain ääressä on varastohuone toisensa vieressä. Tuskin on toista satamaa, joka nykyään vetäisi Hampurille vertoja satamalaitosten yhtenäisyyden ja uudenaikaisen käytännöllisyyden puolesta. Tuskin on toista satamaa, jossa olisi niin viljalta oivallisia lastaus- ja purkaustiloja, nostokoneita ja laitoksia meriliikkeen mukavuudeksi. Kaiken maailman lippuja liehuu laivain mastoista, Englannin ja Yhdysvaltain liput saksalaisen ohella muita ylinnä. Mutta hyvin moni pienemmistä laivoista ilmaisee kotipuolensa joksikin Pohjoismaaksi. Täällä ei tarvitse kauaa kulkea suomalaistakaan laivaa tapaamatta. Mastot ja köydet pimittävät ilman. Kaiken kielistä meriväkeä tunkeilee rannoilla. Suurinta huomiota herättävät valtaavat Amerikan kulkijat, jotka järjestään ovat saksalaisia. Ne ovat kuin pieniä kaupunkeja, nielevät tuhansia ihmisiä joka matkalla ja suunnattomat määrät kaikenlaisia tarpeita, kuormatavarasta puhumattakaan. Kaikki jättiläiset eivät kuitenkaan ole höyrylaivoja, purjelaivatkin ovat alkaneet samalla tavalla kasvaa. Satamassa ehkä tapaa noita kaikkein uusimpia teräksestä rakennettuja, teräsmastoisia jättiläisiä, jotka kerrallaan tuovat kokonaisia viljamäkiä taikka apulannotusaineita molempain Amerikkain länsirannikolta, Californiasta ja Chilestä.
Hampuri on Saksan ja koko maailmankin suurimman laivayhtiön, "Hampurin-Amerikan pakettilaivayhtiön" kotipaikka. Yhtiöllä on lähes puolitoistasataa merihöyryä, niistä osa suurimpia ja nopeimpia, mitä valtamerillä liikkuu. Sen jälkeen suurin yhtiö on "Hampurin—Etelä-Amerikan höyrylaivayhtiö", joka on vallannut suurimman osan Etelä-Amerikan itärannikon laivaliikkeestä. Hampurin satamalaitosten laajuudesta saamme käsityksen, kun harkitsemme muutamia numeroita. Vapaasataman rantasiltain pituus on yhteensä noin 30 kilometriä, varastohuonerintamain yli 13 kilometriä. Jokilaivaliikettä varten on toinen 30 kilometriä rantasiltoja. Siitä huolimatta ankkuroi laivoja satamassa rinnakkaisriveissä ja purkaus osaksi tapahtuu lehtareihin.
Mahtavaksi kauppapaikaksi on Hampuri tosiaan paisunut, mutta sepä onkin Saksanmaan satamista köyhän valtamerirannikon pääsatama. Se on suuren ja nopeaan kehittyvän suurvallan liikkeen välittäjä valtameren takaisiin maihin. Luonto on pitänyt huolta siitä, ettei Hampurin tarvitse peljätä kilpailijoita, niinkauan kuin Rheinin suistamo on toisen valtakunnan hallussa, eikä aivan hevillä sittenkään, vaikka Alankomaat kerran yhtyisivät Saksanmaan tullirajoihin. Suunnattomia summia on Hampuri uhrannut satamaansa, mutta nämä summat kasvavat hyvää korkoa. Hampurista on tullut miljonakaupunki — yhdessä Altonan kanssa nousee asukasluku jo toiselle miljonalle — ja kehitys käy yhä ripeään eteenpäin.
Hampuri on mahtavin niistä kolmesta vanhasta Hansakaupungista, jotka ovat näihin saakka säilyttäneet vapaakaupunkioikeutensa ja saaneet ne Saksan valtakunnan perustuslaissakin tunnustetuiksi. Kaupungin sisällinen hallinto on täydellisesti itsenäinen, tasavaltaiselle pohjalle järjestetty. Hallitusta hoitaa senaatti, jossa on 18 jäsentä, sekä eduskunta, jonka jäsenluku on 160. Omaa rahaansakin vapaakaupunki leimaa. Sillä on valtiopäivillä 3 edustajaa, liittoneuvostossa 1. Kulunkiarvionsa suuruuden puolesta on Hampurilla neljäs sija kaikkien Saksan valtioitten joukossa. Vapaakaupungin valtiovelka nousee yli puolen miljardin. Mutta suppeat ovat tämän valtakunnan rajat, jo Altona, vaikka onkin vapaakaupungin kanssa yhteen rakennettu, kuuluu Preussiin.
Hampurin alueeseen kuuluu sitä vastoin Kuxhavenin ulkosatama Elben suulahden rannalla.
Elben eteläisen suuhaaran rannalla on lähellä Hampuria Preussin alueella Harburg (n. 50,000 a.) tärkeä kauppa- ja teollisuuskaupunki.
Bremen.
Bremen on Weserin suistamossa. Bremenin historia ulottuu yli vuosituhannen taaksepäin. Niistä kolmesta kaupungista, jotka pelastuivat vanhan Saksan valtakunnan haaksirikosta ja vielä ovat säilyttäneet Hansakaupungin nimen, on Bremen vanhin. Kaarlo Suuri asetti siihen piispan, jonka piti Saksien maahan levittää kristinuskoa ja sivistystä. Bremen oli Pohjanmeren rannikon harvoja kunnollisia satamakaupungeita ja lisäksi niin syvällä kuivilla mailla, että se oli maanteidenkin varressa. Kalastus, lauttaus ja marshimaitten viljelys olivat kaupungin vanhimpien asukkaitten elinkeinot. Bremenistä kehittyi sitten Pohjois-Saksan ja koko Pohjolankin tärkein kirkollinen keskusta, varsinkin Adalbert piispan aikana, joka aikoi saada siitä uuden patriarkkakunnan keskustan. Valtakunnankaupunkina Bremen monella tavalla otti osaa vanhan keisarikunnan valtiollisiin vaiheisiin, se oli muun muassa ristiretkien osallisena. Sitä myöden kuin kaupungin porvaristo vaurastui, otti se itse asiainsa hoidon käsiinsä, levitellen valtaansa läheisiinkin alueihin kukistaen muun muassa Friisit, jotka merirosvouksillaan häiritsivät sen kauppaa.
Mutta vaikka Bremen on aikain kuluessa yleensä säilynyt sekä vallottajilta että tulipaloilta, niin on siinä kuitenkin verraten vähän keskiajan rakennuksia. Vanhat on hävitetty ja ajan mukana vähitellen uudempia rakennettu niiden sijaan. Kaupungin vanhat kirkotkin ovat aikain kuluessa muotoaan muuttaneet, jokainen aika on niihin leimansa painanut. Kaunein ja muistorikkain Bremenin vanhoista rakennuksista on sen raatihuone, koko Saksankin kauneimpia vanhoja rakennuksia. Se on saksalaiseen renessanssityyliin rakennettu, vanhempi osa kuitenkin on gootilainen. Rakennuksen sisässä herättävät huomiota varsinkin raatihuoneen yläsali, jossa kaupungin senaatti ja porvaristo pitivät istuntojaan. Siinä on vielä säilynyt runsaasti kauniita puuveistoksia seitsemänneltätoista vuosisadalta ja seinämaalauksia. Katossa riippuu Hansan vanhain sotalaivain malleja. Vanhoista ajoista tunnettu on myös raatihuoneen vanha viinikellari, sekä holveistaan että ikivanhoista viineistään. Se mainitaan jo neljännentoista vuosisadan asiakirjoissa. Siihen aikaan vaati tapa, että kaupungin raatimiesten ja muiden vallanpitäjäin piti kunnioittaa ylhäisiä vieraita, lähettiläitä ja muita juomalla heidät pöydän alle, ja monta kaskua on säilynyt näistä kemuista. Bremenin tapana oli antaa lahjaksi viinejä, ja harva korkea herra näitä lahjoja halveksi. Raatihuoneen kellarissa on vielä nytkin tynnöreitä seitsemänneltätoista vuosisadalta. Varastoja hyvinä viinivuosina aina täydennetään, ostetaan noin 300,000 markan edestä kerrallaan. Kaupungilla onkin myynnistä tuloja noin 100,000 markkaa vuodessa.
Raatihuoneen vieressä seisoo kaupungin vanhin muistopatsas, Rolandin patsas, joka pystytettiin viidennentoista vuosisadan alussa entisen puisen tilalle. Tämmöisiä patsaita, jotka muistuttavat Kaarlo Suuren voimallista vasallia, oli siihen aikaan Pohjois-Saksan useimmissa kaupungeissa.
Mutta nykyinen Bremen on kuitenkin etupäässä 19:nnen vuosisadan lapsi. Valtaavasti on kaupunki entisestään kasvanut. Sitä on nyt Weserin kummallakin rannalla. Monta komeata uutta rakennusta on kohonnut, mainitaksemme vain uljaan pörssin. Vanhin kaupunginosa on Weserin rannassa. Siellä näkee vielä paljon vanhankin mallisia taloja, joissa asuinhuoneet, myymälät ja makasiinit ovat saman katon alla ja tontit sen vuoksi hyvin syviä, vaikka etusivu katua kohti on kapea.
Bremenin on satamastaan kiittäminen Weseriä, joka sen ohi matkaa mereen. Mutta yhä epäluotettavammaksi on tämä virta käynyt, sitä myöden kuin ylämaassa on raivaus edistynyt. Kesällä se on melkein kuivana, talvella taas tulvillaan, niin että rantain suojaksi rakennettuja valleja täytyy alati kohottaa. Weser kuljettaa mukanaan paljon lietettä, joka kohottaa pohjaa; se olisi jo aikoja sitten avannut uuden laskuväylän, elleivät kaupunkilaiset olisi sitä valleilla sitoneet uomaansa. Kuitenkin murtuminen ehkä vihdoin tapahtuu. Se ei olisi ensi kerta; ei ole kulunut kuin muutamia vuosisatoja siitä, kuin joki vielä laski Jademutkaan. Suurenmoisilla kustannuksilla on kaupunki syventänyt Weserin väylää siten, että merilaivat saattavat nousta aina kaupungin satamaan saakka, josta osa on vapaasatama. Lisäksi on kauemmaksi virran suuhun perustettu aivan uusi satamakaupunki, Bremerhaven, jonne etenkin suuret valtamerihöyryt pysähtyvät. Bremerhaven on saanut enimmän osan laivaliikkeestä, Bremen pitää kaupan.
Bremerhaven oikeastaan on ruotsalaisten perustama. Jo Kaarlo X rakensi sille paikalle linnotuksen, Karlsborgin, jonka kuitenkin Hollantilaiset ja Brandenburgilaiset hävittivät. Ankarat tulvavuokset täydensivät hävitystyön ja enemmän kuin sata vuotta paikka sai olla kokonaan autiona, kunnes Bremenille oli käynyt elinehdoksi hankkia itselleen satama, joka paremmin vastasi merentakaisen laivaliikkeen vaatimuksia. Hannoverilta ostettiin maakappale Weserin suulta, läheltä Pohjanmeren rantaa, ja tälle alueelle syntyivät sitten kaikki ne suurenmoiset rakennukset, joitten kautta Bremerhavenista on tullut Salsan toinen satama. V. 1830 siihen saapui ensimäinen Amerikan kävijä. Tähän satamaan on sitten etupäässä siirtolaisliike keskittynyt. Amerikasta tuodaan tupakkaa, riissiä, puuvillaa ja muita tapulitavaroita. Nopeaan on Bremerhaven sitten kasvanut kaikinpuolin uudenaikaiseksi ja siroksi kaupungiksi. Melkein mahdoton on vieraan uskoa, että samalla paikalla vielä yhdeksänkymmentä vuotta takaperin lehmät kävivät laitumella. Pehmeä ranta kaivettiin täyteen laajoja satama-altaita, joissa suurimmatkin valtamerilaivat pääsevät kääntymään, rakennettiin telakoita, joissa laivat voidaan korjata. V. 1857 perustettiin "Pohjois-Saksan Lloyd", Hampurin-Amerikan linjan jälkeen Saksanmaan suurin laivayhtiö. Sillä on koko joukon toista sataa laivaa, joitten tonniluku on lähes parikymmentä kertaa suurempi kuin Suomen suurimman laivayhtiön. Paitsi Pohjois-Amerikaan se ylläpitää vilkasta säännöllistä laivaliikettä Länsi-Intiaan, Etelä-Amerikaan, Itä-Intiaan, Kiinaan, Japaniin ja Australiaan. Mutta niin runsaasti kuljettaa Weser vielä Bremerhavenissakin lietettä, että vuosittain täytyy uhrata satojatuhansia markkoja satama-altaitten perkaamiseksi. Eikä väylä avomerelle ole vielä täältäkään likimainkaan vapaa. Vuoksiveden aikana on tosin meri sileätä ja aavaa, mutta luodevedellä näkyy, kuinka vähän tuolla aavalla on purjehdusvettä. Silloin paljastuu koko laaja watti, jonka keskellä purjehdusväylä kiertelee ulkoväylälle. Erinomaisen runsaasti on sen vuoksi täytynyt varustaa kaikenlaisia merimerkkejä sekä päiväksi että yöksi, jotta laivat osaavat satamaan. Uloinna meressä on "Weser"-niminen majakkalaiva antamassa tulijalle ensimäisen ohjauksen oikealle väylälle.
Jademutkan vasemmalla rannalla on Wilhelmshaven, Saksan sotalaivaston pääasema Pohjanmeren rannalla, viime vuosisadan keskivaiheilla rakennettu. Vaikka mutka hiekottumisen vuoksi vaatiikin ainaista ruoppausta, niin on siitä kuitenkin saatu uudenaikainen, suuriakin vaatimuksia tyydyttävä sotasatama, jossa laivastoa varten ovat kaikki tarpeelliset varastot ja korjauspajat. Kauppasatamaksi ei sitä vastoin Wilhelmshaven ole voinut kehittyä. Pohjanmeren rannikko muutoin on luonnon puolesta parhaiten suojelluita rantoja. Kaikista merimerkeistäkin huolimatta on laivain vaarallinen lähestyä näitä satamia ilman luotseja, koska matalikot alinomaa muuttelevat paikkaansa. Kun sodan tullen merimerkit otetaan pois, niin on se vielä vaikeampaa, melkeinpä mahdotonta, etenkin kun näillä "rautaisilla rannoilla" myrskyt tiheään yllättävät sumuineen, sateineen.
Kaupungeita Itämeren rannalla.
Elben suulahdelmasta, hyvän matkaa Hampurin alapuolelta, lähtee Juutinniemen kannan poikki Pohjan-Itämeren kanava ("Keisari Wilhelmin kanava"), joka v. 1895 valmistui. Sen kautta on varsinkin Hampuri saanut entistä suoremman kauppatien Itämereen, jossa kanava päättyy Kielin lahteen. Mutta vielä tärkeämpi kuin kauppatienä on tämä kanava sotalaivaston kulkutienä; sen kautta Saksan sotalaivasto tarpeen mukaan saattaa siirtyä merestä toiseen, tarvitsematta kiertää Juutinnientä ja Tanskan salmien kautta. Kanavan molemmissa päissä on sulkukammiot, joista Itämeren puoleinen suljetaan vain myrskyllä. Pohjanmeren puoleinen kammio suljetaan aina luodeveden ajaksi ja avataan vasta sitten, kun meren pinta ja kanavan pinta ovat yhtä korkealla.
Kiel on Saksan sotalaivaston pääsatama. Siellä ovat valtakunnan tärkeimmät sotakoulut ja merivirastot. Satama onkin Saksan paras, luonnonsyvä aina rantoihin saakka, niinkuin useimmat lahdet (Föhrdit) Slesvig-Holsteinin itärannalla, ja erinomaisen tilava. Uuden kanavan päätekohtana on Kiel alkanut nopeaan varttua kauppakaupungiksikin, varsinkin Lübeckin kustannuksella. Tätä kehitystä edistää sekin seikka, että Kielin kautta kulkee Hampurin nopein reitti Skandinaviaan (Kiel—Korsör—Köpenhamina). Kielin väkiluku nousee jo 135,000:teen.
Slesvig-Holsteinin itärannan muista kaupungeista on Flensborg (53,000 a.) pitänyt puoliaan parhaiten. Se harjottaa melkoista laivaliikettä.
Lübeck.
Koko Itämeren valtias oli Hansan mahtavuuden aikana Lübeck, pienen Traven rannalla, hyvän matkaa maan sisässä. Kaupunki alkoi paisua Henrik Leijonan ajalla, suureksi osaksi slaavilaisen maakunnan keskellä. Keisari Fredrik II:lta Lübeck sai valtakunnankaupungin oikeudet (1226). Saksan valtakunnan painopiste oli siihen aikaan Länsi-Saksassa, ja siitä syystä Lübeck ennen muita kehittyi Itämeren mahtavimmaksi saksalaiseksi kaupungiksi. Ei kauaa kulunut, ennenkuin nuori kaupunki omain ratsujoukkojensa kautta, liitossa Hampurin kanssa, laajalti suojeli maakauppaansakin, rakensi teitä, noutipa rosvoritareja heidän omista linnoistaankin torilleen tuomittaviksi ja telotettaviksi. Myöhemmin liittyivät kaupunkien liittoon slaavilaiselle alueelle perustetut Wismar, Rostock, Stralsund ja Greifswald. Vuodesta 1300 Lübeck oli Hansan pääkaupunki. Sen raatihuoneeseen kokoontuivat joka kolmas vuosi Hansa-päivät päättämään kaupunkiliiton yhteisistä asioista. Lübeckin laivasto oli Hansan sotalaivaston kantavoima. Kaupungin pormestarit ryhtyivät mitä suurisuuntaisimpiin yrityksiin, sotivat pohjoismaita, varsinkin Tanskaa vastaan, vallottivat moneen kertaan Köpenhaminan, pitivät hallussaan Tanskan saaria, määräsivät ehtoja Skandinavian kuninkaille, jopa kuninkaitakin. Omin voimin Lübeck kauppansa mukavuudeksi rakensi kanavan Juutinniemen poikki Pohjanmereen ja toisen Travesta Elbeen. Mutta uskonpuhdistuksen ajalla Lübeckin mahti alkoi horjua. Kaupunki teki silloin vielä viimeisen yrityksen pakottaakseen sodalla Ruotsin ja Tanskan sulkemaan Itämeren muitten kansain kaupalta, mutta tässä sodassa Lübeck joutui tappiolle ja siitä sen valta heikontumistaan heikontui. Siihen oli kuitenkin laajemmatkin syyt: Amerikan ja Intian meritien löytö ja kaupan siirtyminen väljemmille vesille. Laivojakin aljettiin sen mukaan rakentaa suuremmiksi, eivätkä uudet valtamerilaivat enää mahtuneet Traveen, eivätkä voineet käyttää Lübeckin kaivamia kanavia. Kolmenkymmenen vuoden sodan aikana pidettiin Lübeckissä viimeiset Hansa-päivät, sitten tämä liitto kokonaan hajosi. Yhdeksännelletoista vuosisadalle saakka kesti rappion aikaa, mutta vapaakaupunki-oikeuttaan Lübeck siitä huolimatta osasi säilyttää kautta aikain ja on yhä vieläkin tasavaltaisesti hallittu jäsen Saksan valtakunnasta. Viime vuosisadalla kaupunki ryhtyi tarmokkaihin ponnistuksiin kohottaakseen rappeutunutta kauppaansa. Vuosisadan keskivaiheilla siinä tuskin oli 30,000 asukasta, vuosisadan lopussa luku oli kasvanut kolmenkertaiseksi. Travea on syvennetty, niin että suuretkin merilaivat nyt pääsevät nousemaan aivan kaupungin satamaan saakka, ja omalla kustannuksellaan on kaupunki rakennuttanut uuden 67 kilometriä pitkän, 2 metriä syvän kanavan Travesta Elbeen, johtaakseen sitä tietä osan Sisä-Saksan liikkeestä Itämerelle. Niinpä onkin kauppa uudelleen vironnut. Lübeckin satamassa yhä edelleen näkee enimmän suomalaisia laivoja, sekä höyryjä että varsinkin puutavaraa ja tervaa tuovia purjelaivoja. Lübeck on suurilla uhrauksilla koettanut säilyttää; niin kiinteän sijan Suomen kaupassa kuin suinkin. Venäjältä se tuo viljaa, voita, väkiviinaa, potaskaa, petrolia ja hamppua, Ruotsista puutavaroita, tulitikkuja, rautaa, kiviteoksia, kalaa, Tanskasta maanviljelyksen tuotteita, Ranskasta viiniä. Ja kaikkiin näihin kaupunkeihin se myy Saksan laajan teollisuuden tuotteita, mutta myös siirtomaatavaroita, jotka enimmäkseen tulevat Hampurin kautta. Melkoinen omakin kauppalaivasto on vanhalla Hansa-kaupungilla.
Enemmän kuin muissa Saksan rantakaupungeissa on Lübeckissä säilynyt rakennuksia menneiltä ajoilta. Ne antavat elävän käsityksen siitä, mikä mahti tämä kaupunki aikanaan oli. Jo kaukaa herättävät huomiota korkeat kirkontornit, jotka parittain piirtävät pilviä suipoilla kärjillään. Ne ovat jykeviä, ajan varressa tummuneita tiilirakennuksia, ilman Etelä- ja Länsi-Saksan tuomiokirkkojen rikasta ulkopuolista koristusta, mutta sisältä sitä runsaammin somistettuja. Paljon muinaismuistoja on tosin hävitetty, etenkin silloin kun Trave laajennettiin ja syvennettiin mukavaksi satamaksi. Vanhoista linnotuksista, joiden tilalla nyt on varjoisat puistokujat, on säilytetty pari muhkeaa tornia porttineen. Mahtava on yhä vieläkin viidennellätoista vuosisadalla rakennettu Holstenthor, jonka veroista vanhaa varustusta tuskin on säilynyt missään muussa Saksan kaupungissa. Kahta jykevää tornia yhdistää keskirakennus, jonka alatse matala leveä portti johtaa. Nyt on portti vapaalla paikalla, mutta ennen siitä lähti kahden puolen muurit. Sen alatse tuli jokaisen astua, joka pohattain kaupunkiin saapui. Pitkin kaupunkia, missä vain liikkuu, näkee yhä mitä vanhanaikuisimpia rakennuksia, jotka katuja vastaan kääntävät päätynsä, niinkuin yleensäkin näissä vanhoissa kaupungeissa. Mutta kaikkein kauneimmat vanhat rakennukset ovat torin varressa, kunnianarvoisa kaunis raatihuone ja monta vanhaa yksityistäkin rakennusta, joitten takaa Maariankirkko jylhänä kohoo. Torin varressa oleva uusi postitalokin on sopusoinnun vuoksi rakennettu samaan vanhaan malliin. Ainoastaan Nürnbergissä tapaa enää niin tunnelmarikasta vanhaa kaupungintoria kuin tämä on. Raatihuoneen vanhempi osa on gootilaista, uudemmat osat renessanssityyliä. Talon kauneimpia saleja on vanha "sotatupa" rikkaine seinäpintoineen ja puuleikkauksineen.
Maarian kirkko rakennettiin kolmannentoista vuosisadan lopulla. Jalon varhaisgootilaisen tyylinsä ja valtavan kokonsa puolesta se on pohjoismaitten komeimpia kirkkoja. Ulkoa se tosin on koruton, mutta sitä rikkaampi on kirkon sisäkäsittely. Varsinkin kuori, pääalttari, saarnastuoli ja hautakappelit ovat ylenpalttisen runsaasti koristetut. Kauniit keskiaikaiset lasimaalaukset, mahtavat urut ja kello, joka osottaa ajan ohella kaikki mahdolliset taivaan ilmiöt, harvinaiset vanhat maalaukset, houkuttelevat tähän kirkkoon alati katsojia. Vanha tuomiokirkko on Henrik Leijonan aikuinen rakennus, romanilaista tyyliä suunnittelultaan, myöhemmin osaksi muutettu gootilaiseksi. Tässä kirkossa on brüggeläisen mestarin laatima vanha alttari, jonka taiteellinen arvo on korvaamaton.
Traven suussa on Travemünden pieni kaupunki, joka aikanaan oli Lübeckin satama, nyt sitä vastoin, kun joki on perkattu ja suuretkin laivat uivat kaupunkiin saakka, on suosittu kylpypaikka.
Jos kuljemme rannikkoa pitkin Lübeckistä itäänpäin, niin tulemme ensinnä Wismarin lahteen. Wismar, jonka mahtiaika oli 13:lla ja 14:llä vuosisadalla, joutui Kolmenkymmenen vuoden sodan kautta Ruotsille ja pysyi Ruotsin hallussa aina viime vuosisadan alkuun saakka, kunnes kuningas Kustaa IV Adolf v. 1803 sen antoi pantiksi Mecklenburg-Schwerinille sadaksi vuodeksi. Sadan vuoden kuluttua (v. 1903) Ruotsilla olisi ollut muodollinen oikeus lunastaa panttinsa ja omistaa jälleen kappale Saksanmaata, mutta se ei tätä oikeuttaan käyttänyt; niin paljon olivat sadan vuoden kuluessa olot muuttuneet, että paljas ajatus tuntui naurettavalta. Wismarin kauppa, joka ruotsalaisajalla rappeutui, on sen jälkeen taas vironnut (lähes 20,000 a.). Wismarikin on samanlainen hauska vanhanaikainen kaupunki, kuin niin monet muut tällä rannalla, jossa suurteollisuus ei vielä ole tasotustaan tehnyt. Itään päin matkaa jatkaessamme kohtaamme Heiligendammin kylpylaitoksen, joka on Saksanmaan luonnonkauneimpia. Siitä ei ole pitkä Warnemündeen, josta kapea väylä johtaa pienehköön järveen ja sen takana Rostockin vanhaan kaupunkiin. Warnemünde on menettänyt osan merkityksestään, kun Rostockinkin väylä on syvennetty aina satamaan saakka, mutta pikareitti Köpenhaminasta Berliniin kulkee yhä Warnemünden kautta. Gjedseristä tulevat nopeat laivat luovuttavat siinä kuormansa rautatielle, joka kiiruimman kautta rientää sitä edelleen viemään. Rostock on enemmän kuin Wismar menettänyt vanhanaikaista luonnettaan; sitä ovatkin moneen kertaan sodat ja tulipalot hävittäneet. Lisäksi se on jälleen päässyt vaurastumaan, niin että se nyt on Itämeren rannikon toimeliaimpia keskustoja (52,000 a.). Se on Mecklenburgin tärkein kaupunki Sillä on melkoinen oma laivasto, teollisuutta ja yliopisto. Hansan ajoilta se on pelastanut jonkinlaisen tasavaltaisen itsehallinnon. — Mecklenburgin pääkaupunki Schwerin on vähäpätöinen, mutta kauniine linnoineen ja ympäristöineen se on ihanteellinen maaseuturuhtinaan pääkaupungiksi.
Rügenin ja mannermaan välisen salmen varrella on vanha Stralsund. Sekin oli keskiajalla mahtava, kunnes se Kolmenkymmenen vuoden sodan kautta joutui Ruotsin vallan alle ja enimmäkseen pysyi ruotsalaisena kaupunkina viime vuosisadan alkuun saakka. Stralsundin kautta kulkee nykyään Ruotsin tärkein pikareitti Berliniin. Trelleborgista, Skånen rannikolta, kuljettavat nopeat höyrylautat junat täysineen meren poikki, laskeakseen ne Saksan kiskoille Sassnitzissa, Rügenin koillisrannalla. — Samanlaiset kuin Stralsundin ovat olleet vanhan yliopistokaupungin Greifswaldin kohtalot, sekin vasta viime vuosisadan alussa (1815) joutui Preussille, oltuaan aina Kolmenkymmenen vuoden sodan ajoista enimmäkseen Ruotsin hallussa. Yliopisto perustettiin jo viidennellätoista vuosisadalla.
Siinä missä Swine purkaa Oderhaffin ja samalla Oderinkin vedet Itämereen, on Swinemünde, Stettinin vanha ulkosatama. Nyt on kuitenkin Oderin väylä syvennetty, niin että suuretkin merilaivat uivat Stettiniin saakka, ja Swinemünde on jäänyt kylpylaitokseksi. Stettinin ja Berlinin läheisyyden vuoksi siinä onkin vilkas vierasliike, vaikkei luonto olekaan niin kaunista kuin Rügenissä, Itämeren etelärannikon suosituimmalla "kesälaitumella".
Stettin on nykyään Preussin tärkein satamakaupunki Itämeren rannalla (230,000 a.). Asemansa tärkeyden vuoksi se joutuikin jo aikaisemmin pois Ruotsilta ja yhdistettiin Preussiin. Stettin on suurilla kustannuksilla rakentanut itselleen väljän sataman. Lisäksi se harjottaa suurenmoista laivanrakennusta. Vulkanin laivanrakennustelakat ovat Europan suurimpia. Siellä on rakennettu monikin niistä jättiläisistä, jotka Bremenin ja Hampurin satamista juoksevat Pohjois-Amerikaan. "Vulkanin" pajoissa työskentelee 7,500 työmiestä. Monenlaista muutakin teollisuutta Stettin harjottaa, erinomaisen vilkkaaksi on elpynyt sen kauppa. Stettiniin johtaa Suomenkin nopein Saksan-linja, koska Stettinistä on vain jonkun tunnin rautatiematka Berliinin.
Weichselin suulla on Danzig, Saksan vanhanaikuisimpia kaupungeita. Sen entiset vaiheet ovat kuitenkin olleet melkoisesti toisenlaiset kuin edellä mainittujen. Danzig oli Hansan jäsen, mutta Hansan vallan murruttua se ei joutunut Ruotsin vallan alaiseksi, kuten Stettin ja muut lännemmät kaupungit, vaan sai yliherrakseen Puolan kuninkaan. Kaupungin saksalaisen porvariston onnistui kuitenkin vallanalaisuuteensa kiinnittää semmoisia ehtoja, että se säilytti melkein täydellisen sisällisen itsehallinnon. Danzig lähetti kuitenkin edustajia Puolan valtiopäiville. Puolan kukistuttua Danzig joutui Preussille, mutta yhä vieläkin on Puola, vaikka valtakunnan rajan erottamana, sille tärkeä kaupan takamaa.
Merenrannassa, josta laivaväylä johtaa kaupunkiin, on Neufahrwasser, Danzigin ulkosatama. Siellä suuremmat laivat purkavat kuormansa. Weichselin vanha suuhaara yhdistää Danzigin satamakaupunkiinsa ja toiselta puolen pääjokeen. Pari Weichselin syrjäjokea virtaa kaupungin läpi, muodostaen sen sataman. Weichsel itse murti uuden laskuväylän rantasärkkäin kautta suoraan mereen.
Danzig ei ole, nykyisen takamaansa suppeuden vuoksi, kyennyt samassa määrin kehittymään kuin rannikon muut kaupungit. Se ei ole enää kohonnut vanhaan mahtiinsa, mutta sitä varten se ehkä onkin voinut paremmin säilyttää vanhan ulkomuotonsa. Kaupungin kadut ovat ylen vanhanaikaiset. Kapeat päädyt, jotka katuun antavat, ovat korkeat, melkein tornimaiset ja kauniisti koristetut, akkunat taajoissa riveissä, mutta talot tontin sisälle päin erinomaisen syvät. Vanhoista julkisista rakennuksista on huomattava ensinnäkin korkea kuudennellatoista vuosisadalla rakennettu portti ja sitä vielä paljon vanhempi "hirsiportti". Kaunis, vaikka moneen kertaan parsittu rakennus on raatihuone korkeine tornineen, mutta vielä paljon mainiompi vanha, jaloon gootilaiseen tyyliin rakennettu "Artushovi", neljännentoista vuosisadan luoma. Se oli alkuaan kaupungin ylhäisien pitotalo, josta se sai nimensäkin — se oli muisto kuningas Arturin pöytäpiiristä. Nykyään sali on pörssin hallussa. Sen katot riippuvat täynnään laivankuvia, kauniit holvit, puuleikkaukset y.m. sisustus johtavat kaikki muistoon Danzigin entisiä mahtiaikoja. Danzigin "Maarian kirkko" on suurin ja komein tämännimisten kirkkojen loistavasta sarjasta tällä vanhalla rannikolla. Vaikka kirkko, joka on tiilestä rakennettu, monista torneistaan huolimaatta näyttääkin päältä nähden niin jykevältä, niin on sisusta sitä sirompi, pilarit solakoita, mahtava tähtiholvi erinomaisen rikas ja kaunis. Tuomiokirkon paras aarre on alankomaalaisen maalarin Memlingin maalaama "Viimeinen tuomio", jonka vaiheet kuvaavat menneitten aikain tapoja. Danzigilainen laiva oli eräässä sodassa anastanut Burgundin herttuan laivan, jossa suunnattomien muitten aarteitten keralla oli tämä arvokas taideteos. Iloissaan saaliistaan danzigilaisen laivan omistajat lahjottivat taulun Maarian kirkolle. Napoleonin sotain aikana tämäkin taideteos vietiin Parisiin, mutta danzigilaisten onnistui saada se takaisin, ja turhaan on Berlinin taidemuseo sitten koettanut saada kaupunkia luopumaan taulustaan. — Uutta aikaa ovat Danzigissa melkoiset laivaveistämöt.
Pregelin suistamossa on Königsberg, sekin hyvän matkan päässä mataloituneesta Frisches Haffista ja vielä kauempana merestä. Kaupunki on kuitenkin kaivattanut itselleen 4 penikulmaa pitkän laivakanavan, joka johtaa suoraan mereen, siitä on tullut uudelleen satamakaupunki, ja suuretkin laivat voivat nyt laskea suoraan Königsbergin laitureihin. Kaupunki on takamaansa pienuudesta huolimatta vaurastunut (noin 200,000 a.). Königsbergin yliopisto oli aikanaan uskonpuhdistuksen luja turva. Sen kuuluisin opettaja oli filosofi Immanuel Kant, joka Königsbergissä syntyi ja kaiken elämänsä eli. Uuden merikanavan valmistuttua on Pillaukin, samoin kuin Lübeckin ja Stettinin ulkosatamat, saanut väistyä kauppa-asemastaan ja tyytyä olemaan kylpypaikkana.
Niemenin rannalla on Tilsit tunnettu rauhasta, jonka Napoleon teki
Preussin ja Venäjän välillä, ja josta muun muassa oli seurauksena, että
Venäjä ryhtyi Suomea vallottamaan.
Kurisches Haffin suussa vihdoin on Memel, Saksanmaan koillisimmassa sopukassa. Memelillä olisi melkoinen kauttakulkupaikka, ahtaasta takamaastaan huolimatta, ellei osaa Niemelin puutavaraliikkeestä olisi kanavain kautta johdettu Königsbergiin.