SAKSALAISIA VAIKUTUKSIA SUOMESSA.
Lukija on katsellessaan edelläolevia kuvauksia Saksan historiasta ja kansantavoista varmaan useinkin huomannut silmäänpistävää yhtäläisyyttä saksalaisten ja omain kotoisten olojemme kesken. Seikka onkin sellainen, että muinaisajoista nykyaikaan saakka on Keski-Europan germanilaisten kansain vaikutus ollut hyvin suuri Pohjois-Europan kansoihin, niiden joukossa meidänkin kansaamme. Kielitiede kertoo lukuisista "sivistyssanoista", varsinkin yhteiskuntajärjestystä osottavista nimityksistä, joita Itämeren rantamilla asuvat suomensukuiset kansat jo kansainvaellusten aikoina ja ennemminkin ovat kieleensä lainanneet germanilaisilta naapureiltaan. Vanhimmat kosketukset suomalaisten ja germanilaisten kansain välillä näkyvät tapahtuneen maisin, Itämeren itäpuolitse. Sitä tietä levisivät saksalaiset sivistysvaikutukset naapurilta naapurille, ehtien viimein tänne Suomenlahden taakse saakka. Varhaisemmalla keskiajalla, jolloin näitä vaikutuksia yhä jatkui, olivat slaavilaiset heimot, lättiläiset ja virolaiset siinä kohden saksalaisten ja suomalaisten välittäjinä. Sillä tavoin ulettuvat monet muinaiset saksalaiset yhteiskunta- ja kansantavat pitkinä piirteinä Itämeren ympäri Suomeen saakka. Tällaisia yhtäläisyyksiä voidaan nähdä esim. saksalaisten ja suomalaisten heimojärjestyksessä, kylissä, rakennustavoissa, puvuissa, työaseissa ja talousesineissä eikä vähimmin kansan vanhoissa juhlatavoissa.
Vielä nytkin tavataan suomalaisten vuotuisissa juhlatavoissa monen monta piirrettä, joita ei voitane selittää muulla kuin edelläviitatuilla tavalla. Kauan ennenkuin Suomi sai Saksasta Lutherin opin sai se sieltä monia katolisuskoisia tapoja ja vielä sitäkin ennen pakanallisia uskoja ja menoja. Pääsiäistulet paloivat muinaisuudessa pitkänä rivinä Länsi-Saksasta Suomeen saakka alkuaan Vodan — Ukon kunniaksi. Saksalaisten pääsiäisvuorten vastineina ovat meikäläiset helaavuoret. Pääsiäisviikon "palmut", pääsiäisaamun helinät ovat samanlaiset meillä ja Saksassa. Saksalaisilla on monissa kohdin tarkoilleen samanlaiset keväiset karjan laitumelle laskemisen tavat "karvakakkuineen", kellotaikoineen, paimenkasteineen ja muine menoineen, kuin meillä. Juhannustulen — pyhän tulen eduskuvan — sytyttivät vanhat saksalaiset ja suomalaiset samalla muinaisella tavalla puupalasia yhteen hieromalla (kitkavalkea). Niinkuin siellä niin täälläkin oli Juhannus ennen myös pyhän veden, pyhäin lähteitten juhla. Jos vertauksia jatkamme, niin suomalaisten vanha Yrjön päivä selviää ilmeiseksi Vodan-juhlaksi, Marketan päivän menot länsi-Suomessa germanilaiseksi lohikäärmeen taikomiseksi, Mikonpäivän tavat muinaisen elojuhlan muistoiksi. Martinpäivän juoksut ja narrinpelit ovat olleet täälläkin tunnetut ja käytännössä, koska siinäkin kohden keski- ja pohjoiseuroppalaiset kansanuskot olivat samat. Emme yritäkään tässä täydellisesti kuvaamaan muinaisia saksalais-suomalaisia suhteita; niistä on tulevaisuuden kansantapa- ja kansanrunoustutkimus antava täydellisemmän kuvan.
Keskiajalla alkavat myöskin Suomen ja Saksan historialliset suhteet. Niiden välittäjänä ja ylläpitäjänä on ensi sijassa meri ja meriliike. Runsaan viljelysaartehiston saksalaista ritarisuutta, kirkollista rakennustaidetta, saksalaisia tapoja ja käsityksiä tuovat "saksain" ja kauppakestien laivat tullessaan Suomen pieniin satamiin ja kauppakyliin. Keskiajan loppupuolella saksalaisuus vallitsi ylinnä kaikkialla Itämeren maissa. "Hansa" kauppatavaroillaan valloitti silloin meidänkin maamme, Suomen meret muuttuivat saksalaisiksi meriksi, Suomen meripaikat saivat saksalaisia nimiä ("Hogland", "Krysserort" y.m.) kaupunkeihin kotiutui saksalainen porvaristo ja alasaksan kieli 1400-luvulla oli melkeinpä maamme virallisena kielenä. Oppinsa ja tietonsa kävivät suomalaiset etsimässä ensi sijassa Saksan yliopistoista (Rostockista ja Leipzigistä). Se oli sanalla sanoen saksalaisen kultuurin valtakausi pohjolassa.
Kustaa Vaasa tosin perusti valtiollisesti ja sivistyksellisesti itsenäisen Ruotsin valtakunnan ja kukisti saksalaisen kauppavallan Suomessakin. Mutta uutena voimakkaana virtauksena kävi Saksasta pohjoiseen lutherilainen uskonpuhdistus ja uudet hallintotavat. Niitä pian seurasivat uudet saksalaiset elämäntavat ja käsitykset, ja niinpä 1600-luvulla, suuren "Saksan sodan" aikana, jälleen kukoisti Suomessa uusi ylimyksellinen saksalainen sivistys, saksalaisine ylhäisöineen, tapoineen ja muotineen.
Vasta sen jälkeen ovat pohjoismaat vapautuneet näkyvästä saksalaisuudesta. Mutta vielä tänäänkin on saksalaisuuden vaikutus täällä kyllä tuntuva, varsinkin kaupassa, teollisuudessa, tieteessä ja ennen kaikkea valtioelämässä, joka niin uskollisesti nykyään näkyy liikkuvan "bismarckilaisuuden" vanavedessä.
Lähteitä:
Otto Kaemmel: Der Werdegang des deutschen Volkes. O. Weise: Die deutschen Volksstämme und Landschaften. Chr. Raack: Kulturgeschichte des deutschen Bauernhauses. R. Mielke: Das deutsche Dorf. H. Hausrath: Der deutsche Wald. H.S. Rehm: Deutsche Volksfeste und Volkssitten.
SAKSAN VALTAKUNTA.
SAKSANMAAN VALTIOLLINEN KARTTA.
Vaikka Saksa nykyään onkin yhtenäinen kansallinen valtakunta, niin kuvastuu sen valtiollisessa kartassa yhä vieläkin selvään entinen historiallinen hajanaisuus. Saksan valtakunta on yhä liittovaltakunta, vaikka entistä paljon lujempi sekä perustuslakinsa, että johtavan valtion suuren ylivoiman vuoksi. Sen muodostaa 26 eri valtiota, joista kuitenkin suurin luku on aivan pieniä, vain valtiollisia muinaisjäännöksiä. Suurempi kuin kaikki muut valtiot yhteensä on Preussin kuningaskunta, jonka sekä alue että väkiluku on noin 60 pros. koko valtakunnan alueesta ja väkiluvusta. Baijeri, joka on Preussin jälkeen suurin, on alaltaan vain 14 pros. valtakunnan koko alueesta; väkiluku 11 pros. koko väkiluvusta. Suuruudessa seuraavat viisi valtiota käsittävät vain kukin 2 1/2-4 pros. valtakunnan alueesta, ja kokonaista 17 on semmoista, joitten alue on 1 pros. pienempi.
Saksan valtakunnan pinta-ala on yhteensä 540,745 neliökilometriä, väkiluku (1905) 60,600,000.
Tästä alueesta kuuluu Preussin kuningaskuntaan 348,658 neliökilometriä, asukasluvusta 37,300,000.
Saksan eri maitten pinta-alat ja väkiluvut näkyvät seuraavasta luettelosta:
Valtiot Pinta-ala Väkiluku Pääkaupunki
km2 1.12.I905
Preussin kuningaskunta 348,658 37,278,820 Berlin
Baijerin kuningask. 75,870 6,512,824 München
Saksin kuningask. 14,993 4,502,350 Dresden
Württembergin k. 19,514 2,300,330 Stuttgart
Badin suurherttuakunta 15.081 2,009,320 Karlsruhe
Hessin " 7,68l 1,210,104 Darmstadt
Mecklenburg-Schwerinin 13,127 624,881 Schwerin
suurherttuakunta
Saksi-Weimarin " 3,6l7 387,892 Weimar
Mecklenburg-Strelitzin 2,930 103,251 Strelitz
suurherttuakunta
Oldenburgin " 6,427 438,195 Oldenburg
Braunschweigin herttuakunta 3,672 485,655 Braunschweig
Saksi-Meiningin " 2,468 268,859 Meiningen
Saksi-Altenburgin " 1,324 206,500 Altenburg
Saksi-Coburg-Gothan " 1,977 242,292 Gotha ja Coburg
Anhaltin " 2,299 328,007 Dessau
Schwarzburg-Rudolstadtin 940 96,830 Rudolstadt
ruhtinaskunta
Schwarzburg-Sondershausin 862 85,177 Sondershaus
ruhtinaskunta
Waldeckin " 1,121 59,135 Arolsen
Vanh. Reussin " 317 70,590 Greiz
Nuor. Reussin " 827 144,570 Gera
Schaumburg-Lippen ruht.k. 340 44,992 Bückeburg
Lippen ruhtinaskunta 1,215 145,610 Detmold
Vapaakaupunki Lübeck 298 105,857 Lübeck
Vapaakaupunki Bremen 256 263,426 Bremen
Vapaakaupunki Hampuri 415 875.090 Hampuri
Valtakunnanmaa Elsass- 14.513 1,814,626 Strassburg
Lothrinki
Saksan valtakunta 540,743 60,605,183 Berlin
Saksan valtakunnan nykyisessä valtiojaossa ilmenee jotenkin selvästi maan maantieteellinen pintamuodostus. Pohjois-Saksan alanko, joka on maantieteellisesti yhtenäisin alue, käsittää suurimman valtionkin, Preussin kuningaskunnan. Etelä-Saksan joki- ja vuorimaa on jakautunut useiksi keskikokoisiksi valtioiksi, Keski-Saksan vuoristokynnyksellä taas ovat säilyneet, maanmuodostuksen epätasaisuuden mukaisesti, useimmat pienet valtiot. Niitä on varsinkin Thüringissä, jossa niitä yhteisellä nimityksellä nimitetään Thüringin pieniksi valloiksi.
Johdamme lyhyesti muistoon, miten nykyiset valtioalueet ovat kehittyneet.
Preussin kuningaskunnan varsinainen kantamaa on v. 931 perustettu Nordmark, nykyinen Altmark, joka on Elben mutkassa, Magdeburgista pohjoiseen. Albrecht Karhu valtasi 12. vuosisadalla Mittelmarkin, jossa Berlin on, sekä sen luoteispuolella olevan Priegnitzin alueen ja kutsui itseään Brandenburgin markkikreiviksi. Seuraavalla vuosisadalla liitettiin tähän alueeseen Ukermark, Berlinistä pohjoiseen, ja Neumark, Mittelmarkin itäpuolella. V. 1411, jolloin Nürnbergin linnankreivi, Hohenzollerin Fredrik, sai nämä maat ja pian korotettiin vaaliruhtinaaksi, kuului Brandenburgiin vasta noin 23,300 neliökilometriä maata. Aina seitsemännentoista vuosisadan alkuun oli Brandenburgin kasvu vähäinen. Vasta Kolmenkymmenen vuoden sodan jälkeen alkoi tämä alue, yhteensä tuskin 40,000 neliök., nopeammin kasvaa sekä itää että länttä kohti. V. 1614 siihen perinnön kautta tulivat alisen Rheinin varrelta Kleven herttuakunta ynnä Markin ja Ravensburgin kreivikunnat, sekä koillisessa Preussin herttuakunta, Saksalaisen ritarikunnan entinen maa. Suuri vaaliruhtinas sai Westfalin rauhassa Taka-Pommerin slaavilaisen herttuakunnan ynnä Magdeburgin, Halberstadtin, Mindenin ja Kamminin entiset hiippakunnat, hän vapautti Preussin Puolan yliherruudesta ja rakensi näistä hajanaisista osista valtion, joka jo käsitti 111,000 neliökilometriä maata ja ulottui Itämereen saakka. Mutta tämän valtion alueet olivat vielä hajallaan, Itä-Preussin ja Rheinin alueet päämaasta aivan erillään. V. 1701 tästä valtakunnasta tuli Preussin kuningaskunta. V. 1720 siihen lisättiin Etu-Pommerin itäinen osa ynnä Stettin ja Oderin suistamo. Seuraava melkoisin lisäys oli Schlesian vallotus, sen jälkeen Puolan jaon kautta anastetut alueet, vaikka osa näistä maista myöhemmin menetettiinkin Venäjälle. Länsi-Preussi ja Posen jäivät pysyvästi valtakunnan osiksi. Tämän lisäyksen kautta tulivat Preussin Pohjois-Saksassa olevat alueet yhtenäiseen kappaleeseen. Wienin kongressissa, jossa Napoleonin kukistumisen jälkeen Europan karttaa uudelleen muovailtiin, Preussi sai Ruotsilta Uuden Etu-Pommerin, Saksin pohjoisen osan, Erfurtin, Mainzin vaaliruhtinaskunnan maat Thüringissâ, ynnä koko joukon muita hengellisiä ruhtinasalueita Rheinin rannoilta ja Westfalista. Siitä syntyi valtakunnan länsiosasta yhtenäinen preussiläinen alue, joka jaettiin kahdeksi maakunnaksi, Rheinin maakunnaksi ja Westfaliksi. Preussistä oli näin tullut suurvalta, jonka alue käsitti 275,000 neliökilometriä maata. Mutta läntinen pienempi osa oli vielä erillään itäisestä suuremmasta. Maayhteys niitten välillä saatiin aikaan vasta v. 1866, Itävaltaa ja sen saksalaisia liittolaisia vastaan käydyssä sodassa, jossa Preussi anasti Slesvig-Holsteinin, Hannoverin, Hessin vaaliruhtinaskunnan; Nassaun ja Mainin Frankfurtin, yhteensä 73,000 neliökilometriä maata. Preussi käsitti silloin yhdessä kappaleessa lähes 350,000 neliôkilometriä Pohjois-Saksan alangolla ja vuoristokynnyksen pohjoisella rinteellä. Ainoastaan hallitsijahuoneen vanha sukumaa, schwaabilainen ruhtinaskunta Hohenzollern, on aivan erillään, keskellä Württembergiâ. Mutta Preussin eri osain, varsinkin idän ja lännen uskonnolliset, taloudelliset ja yhteiskunnalliset olot eroovat suuressa määrin toisistaan.
Hallinnon puolesta Preussi nykyään jakaantuu 12 maakuntaan, jotka vain osaksi noudattavat historiallisia rajoja.
Muista Pohjois- ja Keski-Saksan valloista on vain Saksi tärkeämpi. Kauan aikaa oli se Preussin tasavoimainen kilpailija. Samoin kuin Preussi kehittyi Nordmarkista Elben alijuoksulla, samoin Saksi kehittyi Mark Meissenistä Elben keskijuoksun varsille. Myöhemmin siihen liitettiin Thüringin maakreivikunta, ynnä Saksin vanha herttuakunta. 1423 se korotettiin vaaliruhtinaskunnaksi, mutta jaettiin v. 1485. Läntinen osa, etupäässä Thüringin maat, hajaantui perinnönjakojen kautta moneen pieneen valtioon. Itäinen osa, joka pysyi vaaliruhtinaskuntana, sai v. 1635 Lausitzin markkikreivikunnan, mutta 1815 sekä tämä alue että Saksin pohjoinen osa joutuivat Preussille. Saksin kuningaskunta — Napoleon antoi tämän arvonimen — on tosin nykyään pieni, mutta erinomaisen taajan asutuksensa vuoksi on sillä aluettaan paljon suurempi merkitys.
Baijerin kuningaskunnan kantamaa on Baijerien vanha, jo v. 912 perustettu heimoherttuakunta, joka käsitti Lechin ja Innin välisen ylätasangon. Ajottaiset jaot eivät ole olleet pysyväisiä. V. 1777 Baijeri sai takaisin Rheinin Pfalzin, joka jo aikaisemmin oli sille kuulunut, mutta 1806 sen täytyi luovuttaa siitä Rheinin oikealla puolella oleva osa Badille. Korvaukseksi se sai koko frankkilaisen Mainin maan ja Illerin ja Lechin välisen osan Schwaabia. Nykyinen Baijeri on siis kahteen osaan jakautunut, varsinaiseen Baijeriin ja Pfalziin, joka tosin on pieni alaltaan, mutta erinomaisen taajaan asuttu. Baijerinkin eri osien kansalliset, yhteiskunnalliset ja uskonnolliset olot ovat hyvinkin vaihtelevat.
Württembergin kuningaskunta käsittää likimain Schwaabien vanhan heimoherttuakunnan, vaikkei olekaan siitä välittömästi syntynyt. Vanha heimoherttuakunta keskiajalla hajaantui moneksi maalliseksi ja hengelliseksi ruhtinasalueeksi ja valtakunnankaupungiksi. Näitten joukossa Württembergin kreivikunta, jonka sukulinna on lähellä Cannstattia, voimistui muita tärkeämmäksi, anastaen vähitellen koko Neckarin maan ja sen frankkilaisenkin osan. V. 1806 se sai Illerin länsipuolella olevan osan Schwaabin ylänköä ja kuningaskunnan arvon. Alueeltaan on Württemberg Saksia koko joukon suurempi, mutta sen asukasluku on tuskin muuta kuin puolet Saksin asukasluvusta.
Badin suurherttuakunta ei ole vanhain heimoherttuakuntain pohjalle kehittynyt. Se on syntynyt markkikreivikunnasta, joka sijaitsi Rheinin rannalla Badenin kaupungin ympärillä ja ajottaisten jakojen kautta hajaantui vielä pienempiin osiin. Vähitellen siihen liitettiin muitakin pienempiä alueita, mutta valtakunnan arvoiseksi se kasvoi vasta v. 1806, jolloin se sai Itävallan maat Rheinin oikealla rannalla (Breisgaun), toisen puolen Pfalzista ja kappaleita Mainin Frankkien maasta. Badin pohjoisosassa asuu frankkilainen, eteläosassa allemanninen väestö.
Hessin suurherttuakunnan kantamaa on Hessin vanha maakreivikunta, joka v. 1247 erotettiin Thüringistä. V. 1479 se sai nykyisen Darmstadtin seuduilla olevat maat. Vaihtelevien kohtaloitten kautta on tämä alue sitten milloin lisääntynyt, milloin vähentynyt, mutta valtiona se on pysynyt näihin saakka.
Valtakunnanmaahan Elsass-Lothringiin kuuluu kaksi aivan erilaista osaa. Elsass, joka käsittää Rheinin vasemmalla puolella olevan osan Ylä-Rheinin laaksoa, oli aikanaan osa Schwaabien heimoherttuakunnasta. Tämän hajottua Elsass hajosi useihin pieniin ruhtinasalueihin, jotka Ranska anasti seitsemännellätoista vuosisadalla. Nykyinen Saksan Lothring taas oli aikanaan osa Lothringin herttuakunnasta, toinen osa siitä kuului Mainzin hiippakuntaan. Molemmat alueet Ranska vallotti. V. 1871 Saksa vihdoin voitti takaisin nämä molemmat maat ja yhdisti ne valtakunnanmaaksi, jota hallitsee keisarin nimittämä maaherra.
Siirtomaat.
Saksan valtakunta myöhään valmistui, myöhään saattoi ruveta merillä liikkumaan, vallottaakseen takaisin osansa merille siirtyneestä maailmankaupasta, myöhään sen vuoksi saattoi ruveta itselleen siirtomaitakin hankkimaan. Saksan ilmestyessä merille oli merentakaiset maat jo enimmäkseen jaettu. Aivan osattomaksi ei kuitenkaan Saksakaan jäänyt. Se ryhtyi hankkimaan siirtomaita sekä kauppansa, että lisääntyvän siirtolaisuutensa tueksi.
Ylä-Guinean rannalla on Saksa vallannut kapeanlaisen, maan sisälle ulottuvan palstan, Togomaan, joka on Englannin ja Ranskan vanhempien siirtomaitten välissä. Tällä alueella ei kuitenkaan ole luonnollisia kehitysmahdollisuuksia, koska takamaa on Ranskan oma.
Laajempi alaltaan on Kamerun, Guinealahden pohjukassa; sen rajat ulottuvat kauemmaksi sisämaahan, aina Tshad-järvelle saakka, joten Kamerunin kauppa voi kehittyä aina Sudanin sydämeen saakka.
Saksan Lounais-Afrika käsittää suurimman osan Etelä-Afrikan läntistä rannikkoa; pieni kulma siitä ulottuu itäänpäin aina Sambesijoelle saakka. Tällä enimmäkseen aroja sisältävällä alueella — jossa suomalaiset lähetyssaarnaajat ovat kauan vaikuttaneet Ovambojen kesken — on osittaisesta karuudestaan ja kuivuudestaan huolimatta lauhkean ilmastonsa vuoksi suurempia kehitysmahdollisuuksia kuin troopillisilla mailla. Lounais-Afrikassa voi kehittyä laaja karjanhoito, ilmaston puolesta siellä tulevat toimeen europpalaiset uudisasukkaat, ja jos sieltä vielä löydetään kultaa ja muita metalleja, niin suuntautuu sinne epäilemättä nopeaan saksalainen siirtolaisvirta, joka tähän saakka on enimmäkseen kulkenut Yhdysvaltoihin.
Saksan Itä-Afrika on troopillista maata, jossa europpalaisella uudisasutuksella tuskin on menestymisen edellytyksiä. Rannikko on karua ja kuivaa maata, suurien järvien seutu sitä vastoin taajaan asuttua ja hyvin viljeltyä. Siellä sen vuoksi epäilemättä, kun hallinto on saatu järjestetyksi käytännölliselle kannalle, kehittyy tuottava troopillinen maanviljelys.
Tyynessä meressä on Saksa onnistunut hankkimaan itselleen montakin saaristoa. Sille kuuluu osa Uudesta Guineasta, Bismarckin saaristo, joka on Uuden Guinean koillispuolella, osa Salomonin saarista, Karolinit, Marianit, Palau-saaret ja Marschallin saaret. V:sta 1899 kuuluu myös suurin osa Samoa-saarista Saksalle. Tyvenen meren saarilla on lauhkean ilmastonsa vuoksi mitä parhaat edellytykset troopillisen maanviljelyksen kehittämiseksi.
Kiinassa on Saksa Tientsinissa ja Hankaussa hankkinut omaa maata kauppasiirtokunnalleen ja Shantungin niemimaalla vuokrannut Kiautshoun lahden ja 600 neliökilometriä maata. Tästä alueesta se vähitellen levittää kauppaansa varsinkin Shantungin niemimaan taajaan asuttuihin sisäseutuihin.
Siirtolaisuus.
Saksan siirtolaisuus enimmäkseen suuntautuu Pohjois-Amerikaan, etenkin Yhdysvaltoihin. Vuosikymmenenä 1894-1904 muutti Yhdysvaltoihin 280,000 siirtolaista, Kanadaan ja muuhun Amerikaan 11,500, Brasiliaan 7,700, Afrikaan 5,600, Australiaan 1,600, Aasiaan 830. Pohjois-Amerikaan pyrkii varsinkin eteläsaksalainen ja itäsaksalainen siirtolaisuus, muihin maihin Luoteis-Saksa ja Hansa-kaupungit.
Melkoinen oli siirtyminen Venäjälle aikaisempina vuosikymmenmä. Vuodesta 1857 vuoteen 1878 muutti Venäjälle kaikkiaan 685,000 saksalaista.
Aikaisempi saksalainen siirtolaisuus, sekä Venäjälle ja Unkariin, että merentakaisiin maihin pyrkivä, lähti etupäässä Etelä-Saksasta, Badista, Württembergistä ja Pfalzista; viime vuosikymmeninä on merentakainen siirtolaisuus sitä vastoin lähtenyt varsinkin Itämeren saksalaiselta rannikolta.
Tämä siirtolaisuus on vaikuttanut, että saksan kieli on maailmassa laajalle levinnyt. Se olisi vielä paljon yleisempikin, elleivät saksalaiset uusissa oloissa yleensä pian luopuisi kielestään. Otaksutaan Yhdysvalloissa nykyään elävän 6 tai 7 miljonaa saksalaista, Kanadassa 300,000, Etelä-Brasiliassa 250,000.
Vaikka merentakaisissa sivistysmaissa asuvat saksalaiset eivät voikaan ajaa Saksan valtiollisia asioita, niin on niistä kuitenkin suuri apu Saksan vaikutusvallan leviämiselle kaikkialla maailmassa.
Vuodesta 1821 on merentakaisiin maihin muuttanut kaikkiaan noin seitsemän miljonaa saksalaista. Ainoastaan Suur-Britanniasta ja Irlannista on siirtolaisuus ollut vielä suurempi, nimittäin 13 miljonaa samalla ajalla. Irlanti on siirtolaisuuden kautta menettänyt suurimman osan asukkaistaan, jota vastoin Saksan asukasluku siirtolaisuudesta huolimattakin on lisääntynyt nopeammin kuin minkään muun Europan maan. Väkiluvun suuruuteen nähden on Saksan siirtolaisuus vähäpätöinen. Irlannissa on 100,000 asukkaasta vuosittain 12 tarttunut matkasauvaan; Saksassa vastaava luku on ainoastaan 2 ja Saksan väkiluku yhä kasvaa paljon nopeammin kuin Ranskan, vaikka Ranskan siirtolaisuus on ainoastaan neljäskymmenes osa Saksan siirtolaisuudesta.
Ennen aikaan Saksan siirtolaisuus, ikäänkuin luonnollista kaltevuutta seuraten, suuntautui itään. Sen kautta anastettiin saksalaisuudelle koko Itä-Preussi. Nykyään sitä vastoin on Saksan rajamaitten väestö siksi tihennyt, etteivät ne enää voi vastaanottaa sanottavaa saksalaista siirtolaisuutta. Valtiollisistakin syistä olisi saksalainen virtaus sekä Venäjälle että Itävalta-Unkarille nykyään epämieluinen — ennen vanhaan Venäjä sitä kaikin tavoin edisti. Saksan sen vuoksi täytyy pitää liikaväelleen tietä avoinna semmoisiin lauhkean vyöhykkeen maihin, joitten väestö vielä on siksi harva, että niissä on siirtolaisille sijaa. Uuden Seelannin väestö on 70 kertaa, Sa. Catherinan maakunnan väestö Brasiliassa 30 kertaa harvempi kuin Saksan. Saksan politika pitää alati silmällä, että tiet maan siirtolaisvirralle pysyisivät avoinna.
Suuressa määrin levittää Saksan vaikutusvaltaa merentakaisissa maissa sekin siirtolaisuus, johon maan oppineet säädyt osaa ottavat. Melkein kaikkiin niihin nuoriin kultuurimaihin, jotka viime vuosisadalla ovat pyrkineet ajan saavutuksien tasalle kohoomaan, on kutsuttu saksalaisia tiedemiehiä laskemaan perustus korkeammalle opetukselle. Saksan loistavalla menestyksellä käydyt sodat ovat vaikuttaneet, että Saksan upseereita on kutsuttu kaikkiin maailman ääriin sotaväkeä opettamaan. Saksalaiset upseerit ovat harjottaneet Turkin uuden armeijan, he ovat olleet mukana Japanin sotalaitoksen järjestämisessä. Useimmissa Etelä-Amerikan valloissa, varsinkin eteenpäin pyrkivässä Chilessä, ovat he suorittaneet saman työn. Etelä-Amerikassa on sitä paitsi tieteellinen elämä suureksi osaksi saksalaisten oppineitten perustama.
Uskonnot.
Uskontojen puolesta Saksanmaa on erinomaisen hajanaista. Pääuskonnot ovat lutherilais-evankelinen ja roomankatolinen. Koko väestöstä on 63 pros. protestantteja, 36 pros. room. katolisia, 1 pros. juutalaisia. Koko Pohjois-Saksa, puolalaisia osia ja länsipuoltaan lukuun ottamatta, on jotenkin yhtenään evankelista oppia. Länsi-Saksa ja Etelä-Saksa sitä vastoin ovat etupäässä katolilaisia. Mutta Etelä-Saksassakin on suurin osa Württembergiä ja siihen idässä rajottuva osa Baijeria jotenkin yhtenäistä evankelista aluetta. Rheinin varsilla on uskontunnustuksien jako erinomaisen kirjava. Tämä uskonnollinen hajaannus perustuu uskonpuhdistuksen taisteluaikoina noudatettuun periaatteeseen, että kukin maa omisti uskonnon sen mukaan, mitä uskoa sen hallitsija tunnusti. Sen kautta säilyivät varsinkin Rheinin rannoilla ja Länsi-Saksassa katolilaisten kirkkoruhtinaitten hallitsemat maat katolilaisina.
Juutalaisten luku on suurin Posenissa ynnä Ylä-Rheinin laaksossa, Hessissä ja Frankissa. Viime aikoina juutalaisia on keräytynyt varsinkin valtakunnan pääkaupunkiin, Berliniin, jossa juutalaisten luku nousee sataantuhanteen. Kaikkiaan oli juutalaisten luku Saksassa v. 1900:n vaiheilla noin 600,000, siis 1 pros. koko väestöstä. Mutta verraten paljon suurempi on juutalaisten vaikutus kaikilla elämän aloilla, koska he hallitsevat paljon suurempaa suhdelukua valtakunnan varallisuudesta, ja varallisuutensa ja yritteliäisyytensä nojalla ovat voineet vallata verrattomasti suuremman sijan sekä tieteen että käytännöllisen opin aloilla. Saksassakin on sen vuoksi juutalaisvihollinen liike, vaikkei se olekaan yhtä kiivas kuin naapurimaassa Itävalta-Unkarissa. Juutalaisia tukee voimakas sosialidemokratinen puolue, jonka johtajista useat ovat olleet juutalaisia.
Valtiomuoto ja hallinto.
Saksan valtakunta on perustuslain mukaan "valtioitten liitto", jonka saksalaiset ruhtinaat ja vapaakaupungit ovat "ikuisiksi ajoiksi" solmineet.
Liittoutuneitten valtioitten puolesta hoitaa valtakunnanvaltaa liittoneuvosto, jonka esimiehen Preussin kruunu nimittää. Hallitsijan arvonimi on "Saksalainen keisari", eikä Saksan keisari, koska hän on vain ensimäinen ruhtinaitten kesken, primus inter pares. Preussin kuninkaana keisarilla on oikeus eräissä asioissa kieltää liittoneuvoston päätökset, ja 17 äänellään Preussi voi liittoneuvostossa estää kaikki perustuslain muutokset. Liittoneuvoston hyväksymät lakiehdotukset esitetään keisarin käskystä yhdistettyjen hallitusten nimessä valtiopäiville. Keisari kutsuu kokoon, avaa ja sulkee sekä liittoneuvoston että valtiopäivien istunnot. Valtiopäiväin hajottaminen tapahtuu liittoneuvoston päätöksestä, keisarin suostumuksella. Keisari on koko valtakunnanhallinnon päämies. Hän nimittää valtakunnan-virkamiehet. Keisari edustaa valtakuntaa kansainvälisissä asioissa, hän valtakunnan nimessä julistaa sodan, solmii rauhan, tekee liittoja vieraitten valtain kanssa. Mutta sodan julistamiseen hän tarvitsee liittohallituksen luvan, ellei vihollinen maahan hyökkää; siinä tapauksessa hän omin valloin paikalla julistaa sodan. Vieraitten valtain kanssa tehdyt sopimukset, jotka koskevat valtakunnan lainsäätöä, ovat sekä liittoneuvoston että valtiopäivien vahvistettavat.
Keisari on valtakunnan armeijan ja laivaston ylin päällikkö. Valtakunnan armeija on yhteinen. Ainoastaan Baijerilla on oma armeijansa, jonka päällikkö rauhan aikana on Baijerin kuningas. Sodan aikana on keisari Baijerinkin armeijan ylipäällikkö. Sotalaivasto on valtakunnan yhteinen ja keisari on sen ylin esimies.
Keisari valtakunnan nimessä hallitsee Elsass-Lothringia, (jolla liittoneuvostossa on vaan neuvotteleva sija), sekä Saksan siirtomaita.
Yhteiseen valtakunnan-lainsäädäntöön kuuluvat m.m. seuraavat asiat: koti- ja asuntoseikat (Baijeria lukuun ottamatta) ja valtakunnan määräykset kansalaisoikeudesta, passilaitos, muukalaisten poliisivalvonta, ammattilainsäädäntö ja vakuutuslaitos (lukuun ottamatta kiinteimistövakuutusta Baijerissa) ynnä siirtolaisuus muihin maihin, tulli- ja kauppalainsäädäntö ynnä valtakunnan hyväksi kannettavat verot, mittain, rahain ja painojen määrääminen, ynnä paperirahan liikkeeseen laskeminen, pankkilaitos, patentit, Saksan meriliikkeen turvaaminen, ynnä Saksan konsuliedustus ulkomailla, rautatielainsäädäntö (Baijeria lukuun ottamatta), ynnä maanpuolustukseen tai yleiseen liikkeeseen tarvittavain maa- ja vesiteitten rakentaminen, posti- ja sähkölennätinlaitos (Baijeria ja Württembergiä lukuun ottamatta), koko sivililainsäädäntö, rikoslainsäädäntö ja oikeudenkäyntiä koskeva lainsäädäntö, maasotaväki ja laivasto, terveydenhoito, sanomalehtien ja yhdistyksien valvominen. Kaikki semmoiset asiat, joita ei nimenomaan ole mainittu valtakunnan-lainsäädäntöön kuuluviksi, kuuluvat eri valtioitten sisälliseen lainsäädäntöpiiriin. Niinkuin luettelosta näkyy, on Baijeri pidättänyt erikoisoikeutenaan useita semmoisia asioita, jotka ovat koko muulle Saksalle yhteisiä valtakunnanasioita.
Valtakunnan lakiasäätävät mahdit ovat liittoneuvosto ja valtiopäivät. Valtiopäivät valitaan yleisen äänioikeuden perustuksella. Keisarin edustajana liittoneuvostossa on valtiokansleri, jonka keisari nimittää. Kaikkien Saksan valtioitten kansalaiset ovat sinään myös valtakunnan kansalaisia. Raha-asiain hoito on jotenkin monimutkainen. Valtakunta omiin tarpeisiinsa kantaa veroja. Osan yhteisistä tuloista se on velvollinen suorittamaan maavaltioille. Mutta näiden puolestaan tulee suorittaa valtakunnan rahastoon yhteisiä menoja varten summia, jotka tavallisesti ovat näitä jako-osuuksia paljon suuremmat. Maavaltiot siis sisäisen lainsäädännön ja verotuksen kautta hankkivat osan niistä menoista, joita valtakunnan hallinto vaatii.
Maavaltioissa on sisällinen lainsäädäntö ja hallinto eri tavoilla järjestetty. Kaikilla on edustuskuntansa — Elsass-Lothringillakin, jonka eduskunnan päätöksiä valtiopäivät kuitenkin voivat kumota ja säätää niiden sijaan uusia lakeja. Eri tavalla on hallinto, eri tavalla kansanedustus järjestetty. Yleensä ne valtioissa ovat paljon vanhoillisemmalla kannalla kuin valtakunnassa, jonka vuoksi edistyneempien puolueitten voima esim. Preussin maapäivillä on paljon pienempi kuin valtiopäivillä, ja Baijerissa katolisilla puolueilla on lainsäätäjäkunnassa ehdoton enemmistö.