Saksanmaa

by Into Konrad Inha

SAKSAN TALOUDELLISET OLOT 19:LLÄ VUOSISADALLA.

Kehityksen yleinen kulku.

Saksan taloudellinen elämä on aikain kuluessa ollut monen mullistuksen alainen. Muistakaamme vain ammattielämän kehitystä kaupungeissa keskiajalla, varsinkin sen lopulla, ja maan surkeata taloudellista rappeutumista Kolmenkymmenen vuoden sodan jälkeen. Mutta niin täydellistä mullistusta taloudellisen elämän kaikilla aloilla ei ole Saksassa ennen tapahtunut kuin viime vuosisadan kuluessa. Eikä repiminen ja rakentaminen kaikilla aloilla ole milloinkaan ennen tapahtunut niin lyhyessä ajassa.

Voimme lausua tämän uudistusajan alkaneen Napoleonin sodista. Niitten kautta hävisi yhdellä iskulla suurin osa niistä lukemattomista pienistä valtioista, jotka muodostivat vanhan hataran Saksan valtakunnan ja keskinäisen eripuraisuutensa vuoksi suurimmassa määrin haittasivat maan edistystä. Napoleonin musertava käsi vasta kukisti sen keskiaikaisen talousjärjestelmänkin, joka siihen saakka oli pitänyt kahleissaan kansan voimia ja suuressa määrin oli syynä sen heikkouteen. Napoleonin ajan valtiolliset mullistukset ovat suureksi osaksi luoneet ne perusteet, joille yhtenäinen ja uudenaikainen kansanelämä myöhemmin voitiin rakentaa. Tosiaan tuskin kukaan, Bismarckia lukuun ottamatta, on niin suuressa määrin edistänyt Saksan valtiollista ja taloudellista yhtymistä kuin juuri Napoleon — niin kummalta kuin tämä kuuluukin.

Saksanmaan taloudellisen elämän kehityksen viime vuosisadan kuluessa voimme jakaa muutamiin helposti toisistaan erotettaviin aikakausiin, joitten kehityksellä on oma luonteensa. Ensimäinen aikakausi kestää vuosisadan ensimäisestä vuosikymmenestä Saksan tulliliiton perustamiseen v. 1834, toinen käsittää tulliliiton ajan aina Saksan valtakunnan perustamiseen v. 1871 ja kolmas vihdoin nykyajan.

Vuosisadan alkupuolella Saksanmaalla tuskin oli yhtenäisen kansantalouden alkeitakaan. Maa oli jakautunut moneen yksityistalouteen, joita tullirajat toisistaan erottivat, ikäänkuin ruumis, jonka jäsenet on erotettu toisistaan siteillä, niin ettei veri pääse vapaasti kiertämään. Mutta ei edes yksityisten valtioidenkaan taloudellinen elämä ollut vapaata. Preussissä esim. oli aina vuoteen 1818 enemmän kuin 60 osaksi perinpohjin erilaista sisäistä tullitariffia ja sen mukaan tullirajaakin. Elben itäpuolella oli kaupungit enimmäkseen erotettu maaseudusta tullirajan kautta. Tämä suurimmassa määrässä haittasi kaikkea liikettä. Moiset olot olivat mahdolliset sen kautta, että kaupungit vielä elivät keskiaikaisen kaupunkitaloutensa kannalla, ja maaseudulla taas olot vielä suureksi osaksi olivat kotituotannon kannalla.

Kaupungit ja maaseutu.

Kaupungit tulivat omillaan toimeen ja maaseutu niinikään. Suurin osa väestöstä oli vielä maanviljelijöitä. Preussissä asui koko väestöstä 73 pros. maalla, ainoastaan 27 pros. kaupungeissa. Melkein koko maalaisväestö oli maanviljelijöitä; käsityöläisiä maalla oli tuskin nimeksikään; käsityöläisten asettumista maaseuduille vaikeuttivat, jopa kokonaan estivätkin, vielä vuosisadan alulla lait. Mutta toiselta puolen suuri osa kaupunkilaisistakin elätti itseään maanviljelyksellä. Siten vuosisadan alussa ehkä enemmän kuin 80 pros. koko väestöstä oli maanviljelijöitä. Mutta kaupungit olivatkin silloin vielä melkein järjestään pieniä. Tuhannesta kaupungista ei parillakymmenelläkään ollut 10,000 asukasta. Melkein puolessa oli vain tuhatkunta. Vuosisadan alkupuolella olivat lato ja navetta vielä yhtä tarpeellisia rakennuksia kaupunkitaloissa kuin asuinhuonerivikin. Kaupunkilainen maanviljelijä koetti, samoin kuin maaseutulainenkin, tulla omillaan toimeen. Käsityöläisistä hän tuskin tarvitsi muita kuin seppää ja vaununtekijää. Sen aikuiset talonpojat vielä enimmäkseen teurastivat, leipoivat, muurasivat, kehräsivät, kutoivat, tekivät puusepäntyöt, värjäsivät ja ompelivat, vieläpä keittivät suopansakin ja panivat oluensa. Varsinkin tuli kansa vielä suureksi osaksi toimeen omilla kotokutoisilla kankaillaan. Oma kasvattama pellava, omain lampaitten villa muokattiin, kehrättiin ja kudottiin ja vielä vaatteiksikin valmistettiin maanviljelijän omassa talossa — niinkuin Suomessa osaksi yhä vielä tapahtuu.

Käsityöt ja käsityöläiset.

Samanlaiset olot vallitsivat ritarien omistamilla suurtiloillakin Preussin itäosissa. Sielläkin tilalla itsellään valmistettiin melkein kaikki, mitä sen hoito ja hoitajat tarvitsivat. Mikäli tavallinen väki ei kyennyt töitä suorittamaan, pidettiin tiloilla niitä varten erityisiä käsityöntaitavia, jotka olivat tilan palkoissa. Kaupungeissa käytettiin varsinaisten ammattilaisten apua jonkun verran enemmän. Ja milloin käsityöläisten apua tarvittiin, oli työ tehtävä talossa, ei ammattilaisen kotona, samoin kuin meillä yhä vielä maaseuduilla. Käsityöläiset sen vuoksi elivätkin vuosisadan alussa varsin niukoissa oloissa muuhun väestöön verraten. Samoin oli koko taloudellinen järjestys kauttaaltaan keskiaikaisella kannalla. Käsityötä vallitsi ammattikuntalaitos, maaseutu taas oli perinnöllisen alustalaisuuden alainen. Ammattipakko oli vielä periaatteessa voimassa kaikkialla, vaikkapa muutamia pahimpia epäkohtia olikin poistettu.

Maaorjuus.

Perinnöllinen alustalaisuus taas oli päässyt valtaan vasta uuden ajan alussa, varsinkin nykyisen Saksan itäosissa. Perintöalustalaisuus oli perinnöllinen sääty, samoin kuin aatelikin ja porvarissääty, mutta oikeuksien sijasta se tuotti asianomaiselle vain koko joukon vapautta rajottavia velvollisuuksia tilanhaltijaa kohtaan. Ilman tilanhaltijan lupaa eivät perinnölliset alustalaiset saaneet tilalta pois muuttaa. Pois muuttaneet alustalaiset voitiin ulkona syntyneine lapsineenkin pakottaa palaamaan tilalle. Jos he mielivät mennä naimisiin, niin piti siihen olla isännän lupa, ja tämä lupa hyvin usein kiellettiin. Alustalaisten lapset eivät saaneet ilman isäntäväen lupaa opiskella eivätkä valmistautua porvarillisiin ammatteihin. Kasvettuaan täysi-ikäisiksi täytyi alustalaisten tulla näyttämään itseään isäntäväelle, jotta tämä sai ottaa ne, jotka olivat kunnollisimmat, pakolliseen palvelukseen, hyvin niukkaa palkkaa vastaan. Isännällä oli oikeus rangaista alustalaisiaan ruoskalla, kaulapannalla ja jalkapuulla. Maata viljeleväin alustalaisten tuli suorittaa tilaan raskaat verot. Preussin talonpojat elivät niin ollen täydellisessä maaorjuudessa vielä 19. vuosisadan vaihteessa. Mutta jo vuosisadan alussa sekä alustalaisuus että maaorjuus lakkautettiin kaikkialla Saksassa. Muutamissa toisissa Saksan valtioissa se oli tapahtunut jo edellisen vuosisadan lopulla. Talonpoikain maaomistusoikeus asetettiin yksityisoikeuden pohjalle. Mutta tätä varten täytyi heidän tilanomistajalle luovuttaa suuri osa viljelmästään maasta, kolmas osa, toisin paikoin puoletkin. Vasta näitten ja monien muitten parannuksien kautta pääsi maanviljelys varsinkin valtakunnan itäosissa vaurastumaan, niin että se kykeni elättämään entistä paljon suuremman väkiluvun.

Ammattivapaus.

Yllykkeen näihin parannuksiin sai Preussi ja Saksa yleensäkin Ranskan vallankumouksesta. Sieltä tuli myös virike ammattivapauden aikaan saamiseksi. Niissä Saksan maissa, jotka 19. vuosisadan alulla joutuivat Ranskan vallan alle, toteutettiin ammattivapaus heti. Samalla lakkautettiin pätevyysvaatimus. Preussi ja muutamat muut valtiot seurasivat esimerkkiä, toisissa entiset olot pysyivät kauemmin voimassa.

Näitten ja useitten muitten samanlaisten parannusten kautta oli perustus laskettu Saksanmaan taloudellisten olojen uudistukselle. Mutta vasta toisella mainitsemallamme aikakaudella tämä rakennus todella alkoi kohota perustuksistaan. Taloudelliset vapausoikeudet, henkilön ja omaisuuden turvaaminen, eivät vielä riittäneet tietä raivaamaan uudenaikaiselle teknikalle ja suurteollisuudelle, jotka olivat Englannissa jo 18. vuosisadan viimeisinä vuosikymmeniä mullistaneet taloudellisen elämän. Sitä varten oli ensinnä saatava aikaan yhtenäinen taloudellinen alue ja liikeneuvot uudistettavat. Ja Napoleonin sotain uuvuttama Saksa lisäksi tarvitsi pientä virkistysaikaa, ennenkuin se saattoi koota niin mahtavia pääomia, kuin uuden teknikan toteuttaminen vaati.

Vasta 1830-luvun puolivälissä nämä vaatimukset oli täytetty. 1833-vuoden tulliliittojen kautta suurin osa Saksanmaasta, 18 valtiota, joissa asui noin 23 miljonaa ihmistä, yhtyi yhdeksi tulli- ja kauppa-alueeksi, ja melkein joka vuosi tulliliiton alue sen jälkeen yhä laajeni.

Samana vuonna aljettiin Saksassa rakentaa rautateitä. Ensimäiset rautatiet rakennettiin Dresdenistä Leipzigiin ja Nürnbergistä kappaleen matkaa kaupungin ulkopuolelle. Sitten rautateitten rakennus erinomaisen nopeaan edistyi. Vuoden 1905 lopulla oli rautatieverkko kasvanut 56,000 kilometriksi, ja Saksalla oli kaikista Europan maista, Venäjäkin lukuun ottaen, pisimmältä rautatietä.

Jo ennen rautateitten rakentamista oli höyrylaivaliike alkanut Saksan suurimmilla joilla. Mutta suuremman merkityksen tämä laivaliike alkoi saavuttaa vasta samaan aikaan, kuin rautatieverkkokin alkoi kehittyä, s.o. vuosisadan neljännellä ja viidennellä vuosikymmenellä.

Taloudellisen yhteyden ja liikeneuvojen uudistuksen kautta oli vasta lopullinen perustus laskettu uudenaikaisen suurteollisuuden kehitykselle, ynnä alueitten väliselle työnjaolle. Vasta silloin alkoi Saksanmaassa kehittyä suuri kansantalous. Maan eri osat joutuivat keskenään entistä vilkkaampaan yhteyteen, alkoivat yhä enemmän tarvita toisiaan. Hinnottelu joutui koko tullialueella yhtenäiselle pohjalle. Suuret hinnanerotukset, jotka olivat vallinneet maan itä- ja länsiosain välillä, vähitellen katosivat. Ennen oli eri maakunnissa, eri kaupungeissa ollut melkein kaikkia niitä ammatteja, joita jokapäiväisessä elämässä tarvittiin. Nyt ne alkoivat toisista paikoin, missä edellytykset olivat huonot, kokonaan kadota, toisissa sitä vastoin, missä edellytykset olivat hyvät, kehittyä niin voimaperäisesti, että tavaroita riitti muuallekin jakaa. Tämä on huomattavana varsinkin kutomateollisuuden ja nahkateollisuudenkin alalla. Ne alkoivat toisin paikoin yhä enemmän kuihtua ja kokoontua yksiin seutuihin.

Tehdasteollisuuden alkeet.

Saksassa alkoi kehitys, joka oli Englannissa ja useissa muissa maissa alkanut jo miespolvea aikaisemmin. Heti kun tulliliitto oli perustettu, alkoi uudenaikainen pääoma voitollisesti mullistaa Saksan teollista elämää. Sitä varten vapaamielinen tullilainsäädäntö muutettiin suojelusystävälliseksi, jotta Englannin kilpailun rinnalla päästiin parempaan alkuun. Rheinin maakuntain, Westfalin, Saksin ja Schlesian suuret teollisuusalueet, kaikki pääsivät juuri näihin aikoihin ensimäiseen alkuunsa. Kaikkialla syntyi tehdaslaitoksia. Eräs tutkija sanoo: "Kun siihen aikaan talonpoika mielestään alkoi tulla liian hyvin toimeen, niin hän perusti puuvillakehruutehtaan". Mutta näitten pienten kehruutehtaitten rinnalla kehittyi suurteollisuus, joka pian tukahutti pienet tehtaat. Suurien tehtaitten voitto perustui varsinkin siihen, että samaan aikaan höyryä aljettiin käyttää teollisuudenkin liikevoimana. Siihen saakka oli puuvillatehtaissa käytetty yksinomaan vesivoimaa taikka juhtavoimaa, jopa useissa ihmisvoimaakin. Vuosisadan keskivaiheilla alkoi höyrykone nopeaan tunkeutua vuoriteollisuuden, kutomateollisuuden ja monen muunkin teollisuuden alalle, v. 1837 oli Preussissä työssä noin 7,000 höyryhevosvoimaa, 1855 jo lähes 62,000 ja 1875 lähes 2/3 miljoonaa.

Teollisuus ja tiede.

Käsi kädessä höyryn vallotuksien kanssa kulki toinen kehitys, jonka kautta teollisuus yhä enemmän alkoi päästä tieteelliselle pohjalle ja siten saada varman perustuksen. Siihen saakka oli enimmäkseen edistytty kokeillen, nyt sitä vastoin pyrittiin siihen, että kaikkia tuotannon haaroja voitaisiin hallita tieteellisellä varmuudella. Valistusmenetelmät sen kautta kävivät yksinkertaisemmiksi ja varmemmiksi. Yksin olutteollisuuden alallakin oli siihen saakka vallinnut niin suuri epävarmuus, että oluenpanija, jolle kymmenestä panoksesta seitsemän onnistui, oli kautta maan suuressa maineessa. Nykyään sitä vastoin, kun käymisen kemia on perinpohjin selvitelty ja jäähdytyskoneita keksitty, on aivan poikkeustapaus, jos saksalaiselta oluenpanijalta panos epäonnistuu, valmistettiinpa tuota kansallisjuomaa talven pakkasilla tai kesäkuumalla.

Rauta ja hiili.

Erinomaisen tärkeitä ovat varsinkin ne parannukset, joitten alaiseksi rautateollisuus tämän aikakauden jälkipuolella joutui. Nykyaikaisen rautateollisuuden valtaava kehitys alkoi siitä, kun puuhiilen sijasta aljettiin käyttää kivihiiltä. Mutta Preussissä vielä vuosisadan keskivaiheilla melkein kaikki sulatusuunit käyttivät puuhiiliä. Monet muutkin parannukset, jotka oli muualla käytäntöön otettu jo vuosisadan alkupuolella, saapuivat hyvin hitaasti Saksaan. Harkkoraudan tuotanto oli vielä vuosisadan keskivaiheilla pienempi kuin Ranskassa ja pienempi kuin Belgiassakin. Mutta siitä alkaen Saksan raudantuotanto nopeasti sivuutti Belgian, ja Saksan-Ranskan sodan jälkeen Ranskankin. Saksa kohosi kolmannelle sijalle rautaa tuottavain maitten joukossa ja jälkeen v:n 1902 Saksa jätti jälkeensä Englanninkin raudantuotannon, niin että ainoastaan Yhdysvallat nykyään ovat sen edellä. Samassa suhteessa kehittyi hiilen tuotanto, joka onkin rautateollisuuden ensimäinen ehto.

Raudantuotannon kanssa rinnan kehittyi koneteollisuus, tärkeimpiä osia nykyaikaisesta kansantaloudesta. Useat Saksan suurimmista koneenrakennustehtaista, esim. Berlinin valtaavat laitokset, syntyivät kaikki vuosisadan kolmannella neljänneksellä. Nykyään niissä työskentelee yhtä monta tuhatta työmiestä kuin alkuaikoina satoja.

Uudenaikaisen suurteollisuuden kehitys tapahtui niin ollen Saksassa etenkin vuosien 1834 ja 1871 välillä. Yhdessä sen kanssa alkoi uudenaikainen pääomallisuus päästä kaikilla aloilla määrääväksi. Sama aika, joka valtiollisessa suhteessa oli harvinaisen hiljainen ja levollinen, oli teollisuuden alalla erinomaisen vilkas ja eteenpäin pyrkivä. Valtiollisten toiveittensa rauettua 1848-49 vuosien vapaudentaisteluissa näyttävät kansan parhaat voimat sitä tarmokkaammin antautuneen teollisuuden palvelukseen, saadakseen siitä korvausta rauenneille valtiollisille ihanteilleen.

Asutusolot.

Suurteollisuuden kehitys aiheutti syvälle käyviä muutoksia väestön yhteiskuntakerroksissa. Itsenäisten ammatinharjottajain luku vähenemistään väheni, riippuvaisen palkkatyöväestön luku sitä vastoin enenemistään eneni. Sen kautta varsinkin kaupunkien asukasolot alinomaa muuttuivat. Pienien porvarien sijaan, jotka elelivät piintyneessä tyytyväisyydessään vielä puoleksi keskiaikaisissa kaupungeissa, alkoi niihin yhä enemmän karttua levotonta köyhälistöä, joka määrähetkinä riensi tehtaihin ja sieltä jälleen määräaikoina palasi kotiinsa, sen kautta perin pohjin muuttaen kaupunkien ulkoluonnetta. Uuden suurteollisuuden työmiesjoukot eivät tosin alussa tunteneet etujensa yhteisyyttä, eivätkä sitä voimaa, joka niillä tämän yhteisyyden nojalla oli. Yhteenliittymiskielto esti ammatillisia työmiesjärjestöjä syntymästä. Uudenaikainen ammattikuntaliike pääsi kehittymään vasta sitten, kun nämä ehkäisevät lakisäädökset Pohjois-Saksan liittokunnassa v. 1869 kumottiin.

Toiselta puolen alkoi teollisuustyöväen luku kasvamistaan kasvaa maata viljelevään väestöön verraten. Saksanmaa alkoi yhä enemmän muuttua maanviljelysmaasta teollisuusmaaksi. Kehitys alkoi siellä käydä samaan suuntaan kuin Länsi-Europankin maissa.

Ennen vuotta 1870 lisääntyi maanviljelysväestönkin luku, vaikka suhteellisesti jo hitaammin kuin teollisuusväestön. Mutta jälkeen v:n 1870 olot kokonaan muuttuivat. Maalaisväkiluvun lisääntyminen kokonaan seisahtui, ja koko väkiluvun kasvu, joka Saksassa on ollut erinomaisen nopea, jakaantui kaupunkien osalle, varsinkin semmoisten suurkaupunkien osalle, joissa on yli 100,000 asukasta. Semmoisia kaupungeita oli Saksan valtakunnassa v. 1871 vasta 8, v. 1905 sitä vastoin 41. Edellisenä vuotena niissä asui ainoastaan 5 pros. koko väestöstä, jälkimäisenä sitä vastoin 19 pros. Muutamat Saksan kaupungit, kuten Dortmund, Essen, Mannheim, Ludwigshafen, ovat kasvaneet niin nopeaan, että ainoastaan Yhdysvaltain kehitys tuntee niiden vertoja. Vielä on Englanti suurkaupunkien kehitykseen nähden melkoista edellä. Jo v. 1901 asui siellä suurkaupungeissa enemmän kuin 35 pros. koko väestöstä.

Näin monen kaupungin kasvaminen suurkaupungiksi on melkoisessa määrässä muuttanut kaupunkien asuntaoloja. Pienien talojen sijasta on aljettu rakentaa avaria vuokrakasarmeja. Bremeniä ja Lübeckiä lukuunottamatta ei Saksassa nykyään ole ainoatakaan suurkaupunkia, jonka väestöstä ei ainakin 80 pros. asu vuokrahuoneissa.

Maanviljelyksen vaiheita.

Maanviljelyksen alalla tapahtuneet muutokset kehittyivät jo viime vuosisadan alkupuoliskolla. Maanviljelyksessä kehitys kuitenkin kävi toiseen suuntaan kuin teollisuudessa. Suurviljelys ei samalla tavalla kukistanut pienviljelystä kuin suurteollisuus käsiteollisuuden, vaan pienviljelys päin vastoin monessa suhteessa kehittyi suurviljelyksen kustannuksella, varsinkin itäisissä maakunnissa, joissa valtio osti puolalaisia suurtiloja jakaakseen niitä saksalaisille pienviljelijöille.

Saksanmaa voidaan jakaa kolmeen suurempaan alueeseen maatilain suuruuteen nähden. Itä-Saksassa on suurtilain hallussa enemmän kuin kolmas osa, toisin seuduin puoletkin koko maaomaisuudesta. Luoteis-Saksassa, Keski-Saksassa ja Baijerissa on enemmän kuin puolet koko maaomaisuudesta varsinaisten talonpoikain käsissä. Kolmanteen ryhmään kuuluu Lounais-Saksa, jossa enemmän kuin puolet koko maaomaisuudesta on pientiloja ja palstatiloja.

Maatyöläisväestö.

Sen mukaan on maata viljelevän väestönkin kohtalo kehittynyt eri tavalla eri osissa valtakuntaa. Maaorjuuden lakkauttamisesta ja talonpoikaistalojen itsenäisiksi pääsemisestä seurasi Itä-Saksassa, että maalaisväestö jakautui kahteen luokkaa, joitten yhteiskunnallinen erotus piankin jyrkistymistään jyrkistyi. Itsenäiset maanviljelijät vaurastuivat, valistuivat, alkoivat seurata aikaansa. Se väki taas, joka jäi suurtiloille palkkalaisiksi jäi huonoon taloudelliseen asemaan. Se pysyi valistuksesta osattomana ja muuttui yhä enemmän köyhälistöksi, joka yhteenliittymisen puutteen vuoksi joutui vielä huonompaankin asemaan kuin teollisuusväestö, etenkin kun sen täytyi rahapalkan sijasta tyytyä luonnontuotteisiin. Vähitellen tuli kuitenkin tavaksi, rahatalouden kehittyessä, että maatyöväelle maksettiin rahapalkka. Niinkauan kuin vilja oli hyvässä hinnassa, olivat nämä palkatkin yleensä tyydyttävät; mutta kun ulkomaalainen vilja alkoi entistä enemmän kilpailla Saksan markkinoilla ja tilanomistajat vielä alkoivat palkkoja alentaa, voidakseen kilpailussa puoliaan pitää, niin kävi maalaistyöväen tila niin huonoksi, että se alkoi yhä enemmän siirtyä teollisuuden palvelukseen, vaeltaa itäisistä maakunnista länteen. Elben itäpuolella siitä seurasi työväenpuute, joka vielä tänä päivänäkin on tuntuva. Tilanomistajat koettavat sitä välttää sillä tavalla, että kiireimpäin maatöitten ajaksi tuovat halpaa slaavilaista työvoimaa rajan takaa, Puolasta, Venäjältä ja Galitsiasta. Paitsi parempia palkkoja houkuttelee suurempi henkilövapaus ja rikkaampi henkinen elämä työmiestä kaupunkeihin ja maan länsiosiin.

Maanviljelyksen kehitys.

Viime vuosisadan alussa oli Saksan maanviljelys vielä kauttaaltaan kolmivuoroviljelyksen kannalla, mutta alkuun päästyään se nopeaan kehittyi, aljettiin tuottaa koneita ja pian valmistaakin, käyttää keinotekoisia lannotusaineita, sovittaa viljelyskasvit paremmin ilmaston ja tarpeen mukaan, ja edistys on siten kaikilla aloilla ollut valtava. Sen kautta on maan tuotantokyky lisääntynyt niin suuresti, että maanviljelystuotteiden määrä nykyistäkin väkilukua kohti on suurempi, kuin se oli vuosisadan alussa. Melkoisesti on viljellyn alueenkin laajuus lisääntynyt sen kautta, että soita on kuivattu, vaikka toiselta puolen metsän kasvulle on luovutettu semmoisia maita, joita ennen oli viljelty, mutta jotka myöhemmin osottautuivat liian epäedullisiksi maanviljelykselle — varsinkin korkealla vuoristossa. Yhdeksännentoista vuosisadan alussa oli viljellyn maan ala nykyisen Saksanmaan kehyksissä noin 33 1/3 pros. koko alueesta, vuosisadan lopulla sitä vastoin lähes 48 pros. Mutta satojen suuruus kohosi vielä enemmän sen kautta, että maa uusien viljelystapojen kautta oli saatu entistä tuottavammaksi. Maan tuotantokyky kohosi vuosisadan kuluessa hehtaaria kohti: vehnämaan 70, ruismaan 65, ohramaan 109, kauramaan 170 pros. hehtaaria kohti. Mitä eri viljoihin tulee, niin on vehnä anastanut jonkun verran alaa rukiilta, kauran viljelys on lisääntynyt tavattomasti, ohran taas vähentynyt, koska oluen valmistamiseen tarvittava ohra nykyään suureksi osaksi tuodaan ulkomaalta. — Lähes neljännes koko siitä viljamäärästä, mitä Saksan kansa syö, tuodaan kuitenkin ulkomaalta.

Karjanhoito.

Suhteellisesti vielä enemmän kuin viljan on karjanhoidon tuotanto vuosisadan kuluessa kasvanut. Vuonna 1800 oli Saksan alueella hevosia lähes 2 miljonaa, lehmiä 8 miljonaa, lampaita 12, sikoja yli 3 miljonaa, vuohia 30,000. Vuosisadan lopussa oli hevosia yli 3 miljonaa, lehmiä 14 miljonaa, lampaita 7 miljonaa, sikoja 11 1/2 miljonaa ja vuohia lähes 2 miljonaa. Ainoastaan lampaitten määrä on siis vähentynyt puoleen, koska Saksakin nykyään tuottaa enimmän villansa Australiasta, Afrikasta ja Etelä-Amerikasta. Mutta vielä enemmän on lihan kulutus lisääntynyt, koska eläimet nykyään yleensä teurastetaan paljon nuorempina kuin ennen. Ja lisäksi ovat nykyiset eläimet keskimäärin ainakin toista vertaa raskaammat kuin vuosisadan alussa, lehmärodut saman verran lypsävämpiä. Kaiken kaikkiaan on Saksan maanviljelyksen lihantuotanto viime vuosisadan kuluessa kasvanut noin 600 pros.

Maanjako.

Suuressa määrin on maanviljelyksen erinomainen kehitys ollut mahdollinen sen kautta, että viljelyskustannukset ison jaon järjestelyn kautta kävivät paljon pienemmiksi. Vielä vuosisadan alussa olivat tilukset niin hajallaan, että keskikokoisetkin talonpoikaistalot saattoivat olla parissa kolmessa sadassa palstassa, jotka olivat erillään toisistaan. Uuden maanjaon kautta, jonka alaiseksi jo koko valtakunnan yksityisestä maaomaisuudesta on joutunut ja jota yhä jatketaan, on saatu aikaan tilusyhteys, joka on koitunut viljelykselle pysyväksi hyödyksi.

Ulkomaiden kilpailu.

Siitä huolimatta on Saksan, samoin kuin yleensäkin Länsi-Europan maanviljelys vuosisadan lopulla saanut kestää yhtämittaista ahdinkoa Amerikan kilpailun vuoksi. Tätä pulaa kestänee niin kauan, kuin "amerikalaisen maanviljelijän paremmin kannattaa viljellä huonosti laajaa maa-alaa kuin hyvin suppeata", toisin sanoen niin kauan, kuin hän voi hyväkseen käyttää aikain kuluessa karttunutta ruokamultaa, näkemättä suurta vaivaa maan lannottamisesta. Hallitukset ovat suojelustullien kautta koettaneet auttaa oman maan tuotantoa. Siinä suhteessa Saksa menettelee aivan toisin kuin Englanti, jonka kansanravinto kauttaaltaan on vapaakaupan ja samalla myös ulkomaalaisen viljantuotannon varassa. Mutta Saksassapa olot ovatkin toiset. Paitsi että verrattoman paljon suurempi osa Saksan kansasta on maanviljelijöitä, on Saksa muutoinkin toisessa asemassa. Sen täytyy oman turvallisuutensa vuoksi alati ylläpitää siksi suurta maanviljelystä, että se likimäärin tulee omillaan toimeen. Englanti hädänkin tullen voi mahtavan laivastonsa avulla suojata ruokatavarain tuontia meritse, mutta Saksa ei hallitse merta, ja ympärillään on sillä joka puolella naapureita, jotka sopivana hetkenä voivat nousta sotaan sitä vastaan ja estää ravintoaineitten tuonnin. Saksan täytyy sen vuoksi ylläpitää maanviljelystään suojelustulleilla, vaikka se tapahtuukin teollisuuden kustannuksella.

Käsityö ja kotiteollisuus.

Yhdeksännentoista vuosisadan alussa käsityö epäilemättä oli kansan teollisen elämän tärkein muoto. Sen ohella oli merkitystä oikeastaan vain kotiteollisuudella, joka monessa suhteessa onkin käsityön läheinen heimolainen. Tehtaita sitä vastoin oli silloin vielä vähän, ne olivat poikkeuksena.

Ammattien taistelut.

Mutta kieltämättä on käsityö vuosisadan kuluessa ollut suuremman mullistuksen ja suorastaan sorron alainen, kuin mikään muu kansan elinkeinoista. Sen on täytynyt teollisuudelle ja varsinkin suurteollisuudelle menettää laajoja aloja, joita se tuskin koskaan enää kykenee takaisin vallottamaan. Mutta siltä se on kuitenkin monella alalla puoliaankin pitänyt. Vuosisadan alkupuolella oli Preussissä 1,000:sta asukkaasta aina 39 käsityöläistä, vuosisadan keskivaiheilla suhdeluku oli noussut 52:ksi, vuosisadan lopulla vielä siitäkin 57:ksi. Käsityöllä elävän luokan suhdeluku on siis vuosisadan kuluessa lisääntynyt. Mutta kun otamme huomioon, että yleensä teollisuutta harjottavan ihmisluokan suhdeluku vuosisadan kuluessa on lisääntynyt enemmän kuin toisella puolella, niin huomaamme, että käsityöläisten lisääntyminen teollisuusväestöön verraten kuitenkin on ollut vähäpätöinen.

Jotkut käsityöt ovat vuosisadan kuluessa suurteollisuudesta huolimatta niin suuressa määrin vaurastuneetkin, että jokainen käsityöläinen nykyään tyydyttää verraten paljon pienemmän ihmisluvun tarpeita kuin ennen, koska yksilöitten kulutus on kohonnut. Varsinkin ruokatavarakaupan alalla työskenteleväin käsityöläisten, teurastajain ja leipurien luku on valtaavasti kasvanut, räätälien ja suutarien niinikään, kunnes kahdelle viimeksimainitulle ammatille kasvoi suurteollisuudesta vaarallinen kilpailija. Ja vaikka käsityöläiset nykyään ruokatavarakaupankin alalla valittavat huonoja aikoja, niin ovat heidän olonsa kuitenkin paremmat, kuin ne olivat vuosisadan alussa, jolloin käsityön lisäksi täytyi turvautua maanviljelykseen. Käsityöläisten luku oli tarvetta silloin niin paljon suurempi, että usein kaupungin kymmenkunnasta leipurista ainoastaan puolet ja vielä vähemmänkin saattoi leipoa, koska menekkiä ei ollut. Se kultainen vanha aika, jota Saksan käsityöläiset kaiholla muistelevat, ei siis ollut niin kultainen, jommoisena se on muistossa säilynyt.

Ammatit ja maaseutu.

Toisekseen vaikutti käsityön kehitykseen kuluneella vuosisadalla edullisesti se seikka, että se vallotti maaseudut. Lait, jotka pakottivat käsityöläisiä asumaan kaupungeissa, kumottiin, ja heitä alkoi yhä enemmän levitä maaseudullekin. Käsityöläisten luku maaseuduilla lisääntyi, sen mukaan kuin maanviljelijät alkoivat luopua kotiteollisuudesta, eivätkä enää pyrkineet itse valmistamaan kaikkea, mitä talossa tarvittiin. Talonpojat alkoivat teettää tarpeensa ammattilaisilla ja omistaa voimansa yksinomaan maanviljelykselle. Yhä enemmän lakkasivat maanviljelijät itse teurastamasta ja leipomasta, möivät eläimensä teurastajalle ja ostivat häneltä lihaa, möivät viljansa leipurille ja ostivat häneltä valmista leipää. Tämä seikka, yhdessä maalaisväestön yleisen vaurastumisen kautta, on suuressa määrin lisännyt käsityöläisten lukua maaseuduilla ja täydelleen korvannut sen, mitä he kaupungeissa menettivät. Yleensä elävät käsityöläiset Saksan maaseuduilla nykyään terveissä taloudellisissa oloissa. Tehdas, käsityöläisen kilpailija, tarvitsee tuotteittensa levittämiseen välikauppiasta. Maaseuduilla myyntialueen pienuus ehkäisee puotien ja sen vuoksi tehdastuotteittenkin leviämistä. Tämä helpottaa kylissä käsityöläisten toimeentuloa, se heille Saksassakin vielä pitkiksi ajoiksi takaa työalaa, jota vastoin kaupungeissa ja varsinkin suurkaupungeissa ammattilaiset jo aikoja sitten ovat menettäneet toimeentulonsa pohjan.

Ammattien tappiot.

Tutkistellessamme käsityön tappioita kuluneella vuosisadalla, on meidän ensinnäkin mainittava, että useitten käsityötuotteitten kysyntä joko kokonaan lakkasi tai ainakin melkoisessa määrässä väheni. Samoin kuin edellisten vuosisatain kuluessa haarniskaseppäin ja myöhemmin perukintekijäin ammattikuntain täytyi kokonaan lakata, samoin viime vuosisadalla tynnörintekijät, läkkisepät ja sorvarit menettivät melkoisia aloja entisistä työmaistaan. Sorvarit menettivät työtä varsinkin kutomateollisuuden kehittymisen kautta, koska rukkien käytäntö alkoi huveta yhä pienemmäksi. Ammattiteurastuksen ja vesijohtojen leviäminen uhkaa tehdä lopun tynnörintekijäin ammatista. Emaljiastiain tehdasmainen valmistus on saattanut kaikki astiasepät vaikeaan ahdinkoon, savenvalajat niinikään.

Jonkun verran korvausta menettämistään työaloista on käsityö saanut sen kautta, että tehdasteollisuus on ruvennut sen apua käyttämään. Mutta työskennellessään tehdaslaitokselle ei käsityöläinen enää ole yhtä vapaassa ja riippumattomassa asemassa kuin suorastaan kuluttajille työtään myydessään. Siten on monessakin ammatissa melkein puolet ammattilaisista joutunut suurten teollisuuslaitosten palvelukseen, kadottaen vähitellen yhä enemmän itsenäisyyttään. Osa käsityöläisistä taas on olojen pakosta ruvennut työskentelemään välikauppiaille, suurille varastomyymälöille, ja siten joutunut vielä vaikeampaan riippuvaisuussuhteeseen, sillä useinhan nämä pääomalliset myyntiliikkeet vielä tarkemmin käyttävät hyväkseen hänen työvoimaansa. Käsityöläisten toimeentuloa on vielä vaikeuttanut tonttimaan hinnan ja vuokrain nouseminen, se kun on pakottanut heitä siirtymään yhä kauemmaksi kaupungin liikekeskuksista ja samalla ostajapiiristään.

Ei siis koneteollisuus yksistään ole syynä siihen, että käsityöt ovat maata menettäneet, vaan kaikenlaiset muutkin seikat, joita uudenaikainen yhteiskunnallinen kehitys on tuonut mukanaan. Suurteollisuuskaan ei kaikissa muodoissaan kilpaile käsityön kanssa, vaan päin vastoin työskentelee sen hyväksi, valmistaen sille osia, joista käsityöläinen kokoo valmiin tuotteen. Niin esim. vaunuseppä nykyään ostaa pyörät valmiina suurista pyörätehtaista.

Mutta monella käsityön alalla on suurteollisuus riistänyt käsityöläiseltä leivän. Ja missä käsityön ja tehdastyön välillä syntyy kilpailu, siellä ammatti tavallisesti joutuu pitkiksi ajoiksi vaikeaan ahdinkotilaan, kunnes käsityön täytyy tieltä väistyä ja itsenäisyytensä uhrata, ehkä antautuen suurteollisuuden palvelukseen.

Kotiteollisuus.

Samanlaisten kohtaloitten alainen on Saksan kotiteollisuus ollut viime vuosisadan kuluessa. Viime vuosisadan lopulla oli Saksassa vielä noin 1/2 miljonaa ihmistä, jotka saivat toimeentulonsa pääasiallisesti kotiteollisuudesta, s.o. semmoisesta kotiteollisuudesta, joka ei työskennellyt oman kotoisen tarpeen tyydyttämiseksi, vaan myyntiä varten. Saksanmaalla on yhä, niinkuin olemme nähneet, varsinkin vuoriseutuja, joissa väestö pääasiallisesti elää juuri kotiteollisuudesta. Thüringissä on leikkikaluteollisuus ollut vanhastaan juurtunut, Schwarzwald on ollut kuulu kelloteollisuudestaan, muita seutuja mainitsematta. Sudeteilla ja Vogeseilla on kutomateollisuutensa, toisilla vuoriseuduilla lasiteollisuutensa. Tuskin on sitä vuorimaata, jolla ei olisi kotiteollisuuttaan. Glatzin vuorimaassa ja Vogeseissa kudotaan, Riesengebirgessä ja Tausitzin vuorimaassa niinikään. Hirschbergin vuoristossa Sudeteilla on lasiteollisuus kehittynyt kansanteollisuudeksi. Erzgebirge ja sen esimaat ovat kuulut leikkikaluteollisuudestaan, ompeluksistaan ja soittokoneteollisuudestaan. Thüringissä valmistetaan pieniä rautatavaroita, kaikenlaista metallirihkamaa ja leikkikaluja sekä koripunomuksia. Harzin pohjoisosiin saakka vallitsee kutomateollisuus. Apoldan seuduilla kudotaan sukkaa, Fichtelgebirgessä kankaita, Thüringerwaldin etelärinteillä ja Rhönissä valmistetaan puuleluja, Mainin ylämaissa kaikenlaisia koriteoksia. Spessartin seuduilla on pukujen valmistus yleinen kotiteollisuus. Odenwaldissa tehdään salkkuja, Schwarzwaldissa on vielä jäännöksiä muinen mahtavasta kelloteollisuudesta; toisin paikoin on rahvas tässä vuoristossa opetellut kutomaan puuvilla- ja silkkikankaita. Rauhe Albin rinteillä kudotaan trikootavaroita. Vogeseissa vallitsee, niinkuin jo sanoimme, kutomateollisuus, Tothringin vuoriseuduissa helmiompelu. Rheinin vuoristot harjottavat paikkakunnittain monenlaista kotiteollisuutta. Vieläpä aivan etelässäkin, Alppien pohjoisrinteillä, on kotiteollisuusalueita, kuten Berchtesgadenissa puunleikkaus.

Syyt vuoristojen kotiteollisuuteen ovat helpot löytää. Vaikeissa ilmastollisissa oloissa maanviljelys ei ole kyllin tuottavaa. Toimeentulonsa avuksi kansa turvautuu kotiteollisuuteen. Ilman kotiteollisuutta olisivat nuo vuorimaat paljon harvemmin asutut. Kotiteollisuus valmistaa, samoin kuin suurteollisuuskin, tuotteitaan välikauppiaille ja on verrattoman paljon suuremmassa määrässä välikauppiaitten mielivallan alainen kuin suurteollisuus. Sen vuoksi kotiteollisuuden alueilla suureksi osaksi vallitsee mitä suurin köyhyys. Mutta tämä teollisuus on siitä huolimatta väestölle välttämätön, ja jos sen syystä tai toisesta täytyy yhdestä teollisuuden haarasta luopua, niin se pian etsii toisen sen sijaan. Niin on juuri Schwarzwaldissa käynyt; Kelloteollisuus, joka aikanaan levitti tuotteitaan kautta maailman, on rappeutumistaan rappeutunut tehdasteollisuuden kilpailun vuoksi, mutta väestö on sen sijaan oppinut kutomaan.

Paitsi vuoristoissa on suurkaupungeissa kehittynyt melkoinen kotiteollisuus monellakin tuotannon alalla. Kotityöllä etenkin työläisten vaimot ansaitsevat toimeentulon apua, voidakseen pysyä tehtaista erillään. Tuotanto on sitä varten jaettu erikoisosain valmistukseen, joka ei kysy suurta ammattitaitoa; valmistetut osat kootaan myyntiliikkeissä valmiiksi tuotteiksi. Mutta kaupungeissakin ovat kotiteollisuuden palkat ylen pienet, ja suurin köyhyys vallitsee semmoisissa perheissä, jotka ovat kokonaan sen varaan joutuneet.

Ehdottomasta ylivallastaan, joka käsityöllä ja kotiteollisuudella oli Saksanmaan teollisessa elämässä yhdeksännentoista vuosisadan alussa, on niiden siis täytynyt väistyä. Suurteollisuus on tunkenut nämä elinkeinot toiseen sijaan. Mutta yhä vielä niillä on kansassa melkoinen jalansija, eikä ole todenmukaista, että ne aivan pian katoovatkaan.

Vanhin tehdasteollisuus.

Jo kauan ennen 19. vuosisadan alkuakin oli kuitenkin olemassa muutamia varsinaisia tehdasteollisuuksia, kuten metallitehtaita, etenkin kupari- ja rautatehtaita, lasitehtaita, olutpanimoita ja paperimyllyjä. Vähän myöhemmin kehittyi kirjain painaminen, väriaineiden, peilien, tupakkateoksien, sokerin, tärkkelyksen ja eräiden toisienkin tuotteiden valmistus tehdasmaiseksi. Ja kutomateollisuudenkin alalla kehittyi jo 17:lla ja 18:lla vuosisadalla tehdasliikkeitä. Dresdenissä perustettiin seitsemännentoista vuosisadan lopulla silkkitehdas, Hallessa verkatehdas, jossa työskenteli 350 työmiestä. Mutta nämä tehtaat eivät kuitenkaan voineet muuttaa tuotannon yleistä muotoa, se yhä pysyi kokonaan käsityön ja kotiteollisuuden kannalla. Ja ne enimmäkseen harjottivat semmoisia tuotannon haaroja, jotka olivat kokonaan uusia, joilla ei minkäänlaista käsityötä ollut. Ne eivät siis kilpailleet käsityön kanssa.

Omajuurinen suurteollisuus.

Tämä omajuurinen suurteollisuus on 19:llä vuosisadalla erinomaisesti kehittynyt ja synnyttänyt yhä uusia tuotannon haaroja. Se oikeastaan on yhä vieläkin suurteollisuuden verrattomasti tärkein osa. Niinpä Saksanmaan valtaava sokeriteollisuus kokonaan on 19:nnen vuosisadan luoma. Vielä tärkeämmäksi kuin sokeriteollisuus on kehittynyt kemiallinen teollisuus ja kaikenlaisten koneitten valmistus, molemmatkin viime vuosisadan tärkeitten luonnontieteellisten tutkimustulosten pohjalla. Vielä v. 1861 työskenteli kemiallisen teollisuuden ja valaistusteollisuuden palveluksessa vain 23,600 ihmistä, vuosisadan lopussa oli luku kasvanut lähes kymmenkertaiseksi, ja kemiallisten tuotteiden vuosituotannon arvo oli noussut miljardiin Saksan markkaan. Samoin kuin kemiallinen, samoin on koneteollisuuskin vuosisadan kuluessa melkein tyhjästä kohonnut ja kehittynyt. 18:nnen vuosisadan lopulla Saksassa lienee ollut kaikkiaan muutama sata koneenrakentajaa, jotka etupäässä rakensivat myllyjä ja kangaspuita. V. 1861 oli koneenrakentajain luku jo kasvanut 51,000:ksi hengeksi, mutta varsinkin vuosisadan loppupuoliskolla on luku suunnattomasti lisääntynyt, niin että koneenrakentajia vuosisadan lopulla oli enemmän kuin 600,000 henkeä.

Koneteollisuuden valtaava kehitys vaikutti elähyttävästi useihin muihin teollisuudenhaaroihin, varsinkin rautateollisuuteen ja hiilikaivoksiin. Hiilentuotanto on vuosisadan kuluessa kohonnut 40-kertaiseksi, raudan tuotanto puolessa vuosisadassa 50-kertaiseksi.

Mutta koneteollisuuden kehitys taas suuressa määrin riippui semmoisten suurteollisuuksien kehityksestä, jotka eivät syntyneet omista jutuistaan, kuten edellä mainitut, vaan kehittyivät käsitöistä ja niiltä alaa riistivät. Sillä juuri kone oli pääaseita, joita uudet suurliikkeet käyttivät kukistaakseen pienien teollisuusliikkeitten kilpailun.

Tämä kehitys alkoi Saksassa viime vuosisadan keskivaiheilla, jopa vähän ennenkin. Samoin kuin Englannissa jo 18:lla vuosisadalla, täytyi nyt Saksassakin toisen teollisuudenhaaran toisensa jälkeen alistua koetukseen, voitiinko siihen konetyötä sovelluttaa ja voitiinko se siis muuttaa suurteollisuudeksi. Ja tulokseksi tuli, että melkein kaikilla tärkeimmillä tuotannon aloilla voitiin suuri osa työstä suorittaa itsestään toimivien koneitten kautta.

Mullistukset ja kärsimykset.

Nämä valtaavat muutokset taloudellisen elämän alalla, joita tilasto kuivin numeroin esittää, eivät voineet tapahtua ilman syvälle käyviä kärsimyksiä kansan elämässä. Ehkä kaikista syvimmin koski kansan elämään kutomateollisuuden mullistus. Vuosisadan alussa tarvittiin kymmenkunta kehrääjää yhtä kutojaa kohti, mutta koneteollisuuden kautta suhde muuttui siten, että vuosisadan lopulla kutojain luku oli melkein kahta vertaa suurempi kuin kehrääjäin. Kehruusta olivat ennen saaneet toimeentulonsa lukemattomat ihmiset. Vielä vuosisadan alussa kehräsivät naiset joka kodissa. Mutta sitä paitsi oli kehruu laajoilla aloilla väestön pääelinkeino. Varsinkin pellavan kehruu oli niin laajalle levinnyt, että sotamiehiäkin opetettiin kehräämään, koska langat eivät muutoin riittäneet. Saksan kansa käytti vuosisadan alkupuolella enimmäkseen liinavaatteita. Kun siis Englannissa opittiin liinaakin koneilla kehräämään, ja englantilaiset liinalangat ja sitten kehruukoneet saapuivat Saksaan, niin joutuivat sen kautta lukemattomat saksalaiset kehrääjät mitä ankarimpaan taloudelliseen ahdinkoon. Kehruupula oli ylimmillään viime vuosisadan keskivaiheilla. Tuhansia puutteen alaisia ihmisiä sorti nälkälavantauti silloin ennenaikaiseen hautaan. Hätä oli suuri varsinkin niissä kylissä, joitten toimeentulo melkein yksinomaan perustui kehruuseen, joilla oli maaomaisuutta aivan riittämättömästi väestön elättämiseksi. Varsinkin Schlesiassa ja Lausitzissa oli pula ankara, ja sukupolvien kuluessa heikontuneen kehrääjäkansan oli hyvin vaikea päästä elämään uusien elinkeinojen varassa. Käsinkehrääjäin luku oli vielä v. 1849 yli 84,000, kaksitoista vuotta myöhemmin sitä vastoin ainoastaan 14,500. Nämä luvut kertovat kuivaa kieltään suunnattomasta kurjuudesta, jonka kautta elinkeino hävisi. 1860-luvulla käsin kehruu sitten melkein kokonaan lakkasi. Ahkerinkaan ei sen kautta enää voinut ansaita enempää kuin — 6 pfennigiä päivässä. Viimeiseen saakka koetettiin kuitenkin silläkin elää. Mutta kankurienkin ammatissa pääsi sama kurjuus valtaan, koska parempi ja huokeampi englantilainen tuote vähitellen anasti saksalaisen tavaran myyntialueita toisen toisensa jälkeen. Englannissa vallitsi jo kaikkialla konetyö, Saksassa koetti käsityö vielä viimeiseen saakka puoliaan pitää. Tästä pulasta on Gerhard Hauptmann saanut aiheen järisyttävään "Kankurit" nimiseen näytelmäänsä.

Levollisemmin ja helpommin tapahtui siirtyminen uusiin oloihin puuvillateollisuuden alalla, koska tätä teollisuutta ei ennen sanottavasti ollut. Erzgebirgessä ja Vogtlandissa (Thüringerwaldin itäpäässä) asui kuitenkin noin kolmisenkymmentätuhatta puuvillankehrääjää, jotka tätä ammattia käsityönä harjottivat. Kun Englannissa puuvillakehruu alkoi koneteollisuudeksi kehittyä, niin joutui tämä väestö alussa vaikeaan taloudelliseen pulaan, mutta nopeaan se oppi konekehruuseen, osaksi hallituksen avulla, ja saattoi elinkeinonsa säilyttää, vaikka muuttuneissa oloissa. Melkoisessa määrin auttoi puuvillankehruun kehitystä Saksassa Napoleonin aikaansaama mannermaan sulkeminen, jonka kautta Englannin kilpailu joksikin aikaa lamautui.

Ammattikunnat ja teollisuustyöväki.

Yhdeksännentoista vuosisadan alussa olivat mestarit ja muut itsenäiset liikkeenharjottajat ammattilaisten tärkein luokka. Sällien ja oppipoikain luku ei silloin ollut läheskään yhtä suuri kuin itsenäisten mestareitten. Baijerissa oli 1790:n vaiheilla mestareita 40,000, sällejä vain puolet tästä määrästä, eikä oppipoikia neljättä osaakaan. Nämä numerot osottavat, että ammattien harjottajat yleensä olivat itsenäistä väkeä. Olot ovat kuitenkin kuluneen vuosisadan aikana perinpohjin muuttuneet, toiselta puolen sällien ja oppipoikain luvun lisääntymisen kautta mestareihin verraten, toiselta puolen suurteollisuuden kautta. Viime vuosisadan lopulla oli Saksassa itsenäisiä ammatinharjottajia tuskin enempää kuin 1 3/4 miljonaa, apulaisia ja palkkatyöväkeä sitä vastoin 6 1/2 miljonaa. Niin valtaavan mullistuksen alaiseksi on ammattielämä vuosisadan kuluessa joutunut. Tosin tämä palkkatyöväki yleensä ansaitsee yhtä hyvin ja paremminkin kuin edellisen vuosisadan itsenäiset ammatinharjottajat. Mutta se ei enää ole itsenäistä, siitä on tullut pääoman hallitsema valtaava työläisjoukko. Vanhan ammattikuntajärjestyksen aikana tiesi käsityöläinen sälli aikansa palveltuaan pääsevänsä itsenäistä liikettä alkamaan, joka silloin kysyi enemmän taitoa kuin pääomia. Nykyään on asianlaita toinen. Suurteollisuuden palvelukseen antautunut työväki ennakolta tietää, ettei se voi milloinkaan päästä palkkalais-asemastaan, ei milloinkaan itsenäiseksi. Varsinkin alkuaikoina työväestö suurteollisuuden palveluksessa joutui suureen aineelliseen ja henkiseen kurjuuteen. Näköalat näyttivät toivottomilta, koskei yksityinen työmies mitään voinut pääomallista työnantajaa vastaan. Vasta sitten kun työväestö liittyi mahtaviksi yhdistyksiksi, jotka useimmiten saattoivat pakottaa työnantajat täyttämään kohtuulliset vaatimuksensa, avautui sille jälleen mahdollisuus voida vapaammin järjestää elämäänsä. Ankaran taistelun kautta on Saksan teollisuusväki vallottanut takaisin osan sananvallastaan omissa asioissaan ja maankin asioissa, elettyään suuren osan viime vuosisataa valtaavan taloudellisen mullistuksen jaloissa. Vasta 1869 sai saksalainen työmies aseen tähän taisteluun, vasta silloin Preussissä säädettiin yleinen yhdistymisvapaus, jonka kautta työväestön yhteenliittyminen sai lain turvan. Alussa työväen ponnistukset kuitenkin etupäässä suuntautuivat valtiolliselle alalle; vasta kuluneen vuosisadan viimeisellä vuosikymmenellä pääsi ammattiyhdistysliike, jonka tarkotuksena on etupäässä työväestön taloudellisen tilan turvaaminen, ripeämmin edistymään. Mutta se kasvoikin sitten nopeaan kuin lumivyöry. Vuodesta 1890 vuoteen 1900 ammattiyhdistysten jäsenien luku kasvoi melkein kahdenkertaiseksi ja kuutena seuraavana vuotena vielä siitäkin kahdenkertaiseksi, niin että järjestynyttä työväkeä v. 1906 oli kaikkiaan kaksi miljonaa henkeä. Tästä luvusta kuului noin 1 3/4 miljonaa sosialidemokrattien johtamiin vapaihin ammattiyhdistyksiin. Mutta siltä ei ammattiyhdistyslaitos vielä ole Saksassa kehittynyt likimainkaan niin pitkälle kuin Englannissa.

Työväenvakuutus.

Jo ennen kuin työmiehet itse järjestyivät etujansa valvomaan, puuttui valtio heidän olojensa parantamiseen työväensuojeluslakien ja -vakuutuslakien kautta. Preussin valtion huomio kääntyi tähän asiaan ensinnä sen kautta, että väestön asevelvollisuuskunto suurteollisuuden kautta huomattavasti huonontui, varsinkin Rheinin maakunnissa, joissa suurteollisuus jo aikaisin kehittyi nopeammin kuin muualla, joissa se vielä tänä päivänäkin on voimakkain. V. 1839 säädettiin ensimäinen laki lasten suojelemiseksi; kiellettiin käyttämästä 9 vuotta nuorempia lapsia tehtaissa, kaivoksissa ja muissa teollisuuslaitoksissa, ja nuoren työväen pisin työaika määrättiin 10 tunniksi. 1853 suojelusta melkoisesti laajennettiin ja samalla säädettiin ammattientarkastus. V. 1878 tehtaan tarkastus kaikissa Saksan maissa säädettiin pakolliseksi. Mutta vasta 1890-luvulla saatiin työväensuojeluslaki, joka jo tyydytti suurempiakin vaatimuksia, ja siitä pitäen on tätä lainsäädäntöä yhä kehitetty, vaikka se vielä onkin kaukana sosialidemokratian esittämistä vaatimuksista esim. työpäivän pituuteen nähden. V. 1883 säädettiin työväen sairasvakuutus, seuraavana vuonna tapaturmavakuutus, josta v. 1905 oli osallisena noin 19 miljonaa ihmistä. V. 1889 seurasi työväen työkyvyttömyyden ja vanhuuden vakuutus, josta v. 1905 oli osallisena noin 14 miljonaa henkeä.

On jo olemassa numeroitakin, jotka valaisevat tämän vakuutuksen vaikutuksia. V:sta 1889 v:teen 1905 on vakuutuslakien johdosta suoritettu työväelle korvauksia kaikkiaan 5,107 miljonaa Saksan markkaa. Tästä summasta tulee sairasvakuutuksen osalle 2,751 miljonaa, tapaturmavakuutuksen osalle 1,194 miljonaa, työkyvyttömyysvakuutuksen osalle 1,162 miljonaa. Työkyvyttömyyselinkorkoja oli vuoteen 1905 myönnetty noin 1 1/4 miljonalle hengelle, tapaturmaeläkkeitä yli 1 1/2 miljonalle ja avustettujen sairaustapauksien luku nousi yli 65 miljonan.

Työväki itse on suorittanut vähemmän osan näihin korvauksiin menevistä maksuista ja saanut päälle 2 miljardia Saksan markkaa enemmän korvausta, kuin se on vakuutusrahoja maksanut. Tämän vuosisadan alussa suoritettiin Saksassa joka päivä yli miljona Saksan markkaa työväen vakuutusmaksuja. Kun huomioon otamme, kuinka niukkoja korvaukset Saksassa yleensä ovat — ensi askelet on astuttu suurimmalla varovaisuudella — ja kuinka suunnattomiin summiin ne siitä huolimatta ovat kohonneet, niin käsitämme, kuinka kipeätä tarvetta nämä vakuutukset todella tyydyttävät.

Synkistä ajoista huolimatta on siis teollisuustyöväen kohtalo vuosisadan loppupuolella kehittymistään kehittynyt parempia aikoja kohti. Työväestön taloudellinen asema on yhä parantunut ja sosialidemokratienkin on täytynyt vanhan romun sekaan hyljätä oppinsa köyhälistön kurjistumisesta. Varsinkin vuosisadan loppupuolella ovat sekä maatyöväen että teollisuustyöväen palkat kohonneet, oikeudet vahvistuneet, vapaudet laajentuneet.

Kaikesta päättäen teollisuustyöväen asema alkaneella vuosisadalla paranemistaan paranee. Saksan teollisuuden valta-asema maailman markkinoilla on nyt aivan toinen, kuin se oli viime vuosisadalla. Se on raivannut itselleen kauppateitä ja myyntialueita mitä vaikeimmissa ulkonaisissa ja kotoisissa oloissa.

Kulkuneuvojen ja kaupan kehitys.

Teollisuuden kehitys kuluneella vuosisadalla ei olisi ollut mahdollinen, elleivät kulkuneuvot olisi yhtä perinpohjin parantuneet. Teollisuus ja kulkuneuvot ovat vuorovaikutuksen kautta toisiaan elähyttäneet. Teollisuuden kehitys olisi seisahtunut alkuunsa, elleivät kulkuneuvot olisi kehittyneet uudenaikaiselle kannalle, ja toiselta puolen taas eivät kulkuneuvot olisi päässeet kehittymään ellei niiden olisi täytynyt palvella teollisuuden yhä kasvavia tarpeita.

Kulkuneuvot vuosisadan alussa.

Kulkuneuvot ja posti olivat viime vuosisadan alussa vielä Saksassakin sangen alkuperäisellä kannalla. Merellä tavaranvaihto tapahtui yksinomaan purjelaivoilla. Sisämainen tavaranvaihto tuskin pääsi ensinkään kehittymään semmoisissa seuduissa, joissa ei ollut jokiliikettä sitä välittämässä. Sen vuoksi semmoiset alueet kuin esim. Vanha Baijeri melkein kokonaan jäivät maailmankaupun ulkopuolelle ja elivät omaa ahdasrajaista taloudellista elämäänsä. Mutta semmoisissakin seuduissa, jotka luonto oli paremmilla liiketeillä varustanut, oli tavaraliike hyvin heikkoa ja rajottui enimmäkseen vain arvokkaimpiin tuotteihin. Semmoisia tuotteita, jotka nykyään ovat kuormaliikkeen päätavarat, kuten hiili, rauta, puutavara ja vilja, ei ennen aikaan yleensä voitu lähettää muuta kuin pienien matkain päähän. Suuria kaupunkeja, jotka ravintoaineitten hankkimiseen tarvitsivat päivän tai parin matkaa laajempaa maakuntaa, ei sen vuoksi yleensä voinut kehittyä muuta kuin jokien varsille ja merenrannoille. Vielä tänä päivänä esim. viljan kuljetus maantietä pitkin lyhyelläkin matkalla kuluttaa oman hintansa. Niinpä Venäjällä saattaisivat viljaa maasta viedä ainoastaan ne viljankasvattajat, jotka asuvat rautateistä enintäin 60 kilometrin päässä, ellei jokiliikkeitä olisi.

Vielä vaikeampi kuin viljan oli entisinä aikoina semmoisten halpain joukkotavarain kuin hiilen, raudan ja puutavarain kuljetus. Rheinin maakunnissa ja Westfalissa maksoi ennen ensimäisen rautatien rakentamista hiilitonnin kuljetus 40 pfennigiä kilometriltä. Rautatiellä maksettiin siitä alkuaikoina noin 13-14 pf. Mutta kuljetuskustannukset vähenemistään vähenivät, niin että hiilitonnin lähetys nykyään maksaa vain noin 2 1/2 pf. kilometriltä, jopa toisinaan ainoastaan 1 1/4 pf. Samalla tavalla ovat raudan ja viljan kuljetushinnat alentuneet. Noin 20:nteen osaan alkuperäistä hinnastaan on niin ollen vuosisadan kuluessa näitten joukkotavarain rahti alentunut.

Yhtä kallista kuin tavaran lähetys oli entisaikoina matkustaminenkin. Saksan keskisäädyissäkin on nykyään matka Sveitsiin, Italiaan tai Skandinaviaan yleinen. Mutta sata vuotta takaperin eivät tämmöisille virkistysmatkoille voineet lähteä muuta kuin rikkaat. 18:nnen vuosisadan lopulla maksoi matka Leipzigistä Mainin Frankfurtiin noin 420 Saks. markkaa ja matkalla oli monet vaikeudet ja ehkä vaaratkin voitettavat; nykyisin kuljetaan sama matka muutamassa tunnissa ja mukavassa rautatievaunussa noin 15:llä osalla samasta hinnasta. Ennen kului matkaan viikkokausi, vaikka postin keralla matkustettiin.

Maantiet.

Saksan maantietkin olivat kuluneen vuosisadan alussa vielä peräti kehnossa kunnossa. Eräältä ruhtinaalliselta henkilöltä, joka 18. vuosisadan lopulla matkusti Saksin kautta, rikkoutui tällä matkalla 25 vaununpyörää. Huolellisena miehenä hänellä oli matkassa erikoinen vaunu, jossa ei ollut muuta kuin varapyöriä. Vaunut olivat epämukavat, kulku ylen hidasta. Hitaat olivat liikkeet varsinkin Pohjois-Saksassa. Etelä-Saksassa ne olivat paremminkin kehittyneet. Siellä oli postin matkanopeus jotenkin sama kuin meillä kievarikyydillä, tunti ja penikulma, ja hevosien vaihtamiseen kului vain neljännestunti. Siellä tulivat jo 18. vuosisadalla käytäntöön vieterivaunut. Pohjois-Saksassa kuljetti posti vielä kauan yhdeksännelläkintoista vuosisadalla matkustajia vieterittömissä vaunuissa ja patjattomilla istuimilla, joissa ei edes ollut selkänojaa. Tietkin olivat etelässä melkoista paremmat. Mutta käsitykset teiden tarpeellisuudesta olivat silloin myös toiset. Niinpä lausui kuningas Fredrik Suuri, että "kuta huonommat tiet olivat, sitä kauemmin matkustajat viipyivät taipaleella ja sitä enemmän maakuntaan jäi rahoja".

Saksan erinomainen maantieverkko on melkein kokonaan 19:nnen vuosisadan työtä. Tierakennuksen varsinainen uudistaja oli Napoleon, joka niitä tarvitsi sotaretkiään varten. Preussissä varsinkin vuosisadan keskivaiheilla rakennettiin paljon uusia teitä ja entisiä korjattiin. 1816 oli Preussissä viertoteitä vain 5,000 kilometrin vaiheille, v. 1837 noin 13,000 kilometriä, 1862 jo 29,000 kilometriä ja 1895 lähes 83,000 kilometriä. Merkillistä on, että vilkkain maantierakennus niin ollen on tapahtunut rinnan rautateiden rakennuksen kanssa. Nekin tarvitsevat toisiaan. Ilman kunnollista maantieverkkoa rautatiet huonosti täyttäisivät tehtävänsä. Viertoteitten käyttämisestä oli maksettava veroa. Etelä-Saksassa tämä vero kaikkialla poistettiin jo vuosisadan alkupuoliskolla, Preussissä sitä vastoin vasta v. 1875. Maantiet olivat valtion ja valtio niitä ylläpiti. Samalla kun verot lakkautettiin joutuivat maantiet maakuntain hoitoon. Valtiot sitä vastoin alkoivat lunastaa rautateitä, jotka alkuaan olivat yksityisten omaisuutta.

Postilaitos.

Rinnan maantieverkon kanssa kehittyi postilaitoskin. Vuosisadan ensimäisellä neljänneksellä ei maalaisväestön postinsaantia varten vielä ollut minkäänlaisia valtionlaitoksia. Postitoimistoja oli ainoastaan kaupungeissa, joihin maaseutulaisten täytyi lähetyksensä viedä, joista ne noutaa. Vasta toisen neljänneksen alussa alkoi valtio jakaa postilähetyksiä maallekin. Mutta vasta 1850-luvulla alkoi Preussissä valtio säännöllisesti toimittaa postin ylt'yleensä maaseuduillekin. Vuosisadan lopulla sai maalaisväestökin kaikkialla Saksassa joka päivä säännöllisesti tietonsa muusta maailmasta ja saattoi sen kautta pysyä edistyksessä ja valistuksessa kaupunkien tasalla. Ei ole niin pientä kylää, johon ei postilähetti joka päivä poikkeisi. Sitä myöden halpenivat postimaksutkin. Vuosisadan loppupuolella telefoni kehittyi niin nopeaan, että koko Saksassa v. 1905 oli kaikkiaan noin 600,000 telefonia käytännössä.

Rautatiet.

Aina vuoteen 1840 olivat kaikki siihen saakka rakennetut rautatiet yksityisiä yrityksiä. Preussin viranomaiset eivät varsinkaan pitäneet kiirettä rautateiden lunastamisella valtiolle, koska eivät luulleet niitten rahallisesti kannattavan. Kun ensimäinen rautatie rakennettiin Berlinistä Potsdamiin, niin lausui silloinen ylipostimestari: "Joutavan yrityksiä! Minä lähetän joka päivä Berlinistä Potsdamiin monta kuuden istuttavaa postivaunua, ja enimmäkseen ne matkaavat tyhjinä. Nyt sinne muka pitäisi vielä saada rautatiekin." Vuosisadan lopulla kulki tätä vähä 300 junaa päivässä. Parikymmentätuhatta entistä postivaunua pitäisi olla alati liikkeessä samaa matkustajamäärää kuljettamassa. Niin valtaavasti on yhdysliikenne puolessa vuosisadassa kasvanut.

Etelä-Saksan valtiot rupesivat aikaisemmin rautateitä rakentamaan. Vielä v. 1879 oli Preussissa enemmän kuin puolet kaikista rautateistä yksityisten käsissä. Mutta sitten niitä aljettiinkin lunastaa valtiolle sitä nopeampaan. Jo seuraavan vuosikymmenen keskivaiheilla oli Preussin valtio saattanut valtaansa maan kaikki rautatiet. Mutta Bismarckin suunnittelema yleisvaltakunnallinen rautatieverkko meni myttyyn yksityisten valtioitten vastarinnan vuoksi. Saksan valtakuntaan kuuluvilla suuremmilla valtioilla on kullakin oma rautatieverkkonsa, vaikka ne ovatkin keskenään läheisessä liikenneliitossa.

Saksanmaan rautateiden kehitys ilmenee seuraavista numeroista:

Vuosi Rautateitä km. Valtioiden ratoja siitä km

1845 2,143 — 1855 7,862 — 1865 13,900 — 1875 27,980 — 1880 33,645 22,021 1890 41,810 37,476 1904 53,828 49,687

Jokiliike.

Jokiliikkeen alalla sai höyrylaiva vuosisadan ensimäisellä neljänneksellä aikaan täydellisen mullistuksen. Ennen höyrylaivaa oli jokiliike Saksan kuljettavillakin joilla sangen vähäinen. Niin oli varsinkin matkustajaliikkeen laita. Rheinillä kulki vuosittain ylös ja alas vuodessa noin 1,300-1,400 laivaa ja näistä ainoastaan 200 kuljetti matkustajia. "Markkinalaivoissa", joksi matkustajalaivoja sanottiin, ei ollut jälkeäkään nykyisten matkustajalaivain mukavuuksista. Hitaasti ne taivalsivat, kömpelösti liikkuivat. Matkalla Mainzista Kölniin kului noin 30 tuntia, vaikka kuljettiin myötävirtaa. Nykyaikainen höyrylaiva viillettää saman matkan 8 tunnissa. Joka tahtoi mukavasti matkustaa, se vuokrasi erityisen kajuutallisen aluksen. Rautatieliikkeen kehittyessä näytti jokiliike yhä taantuvan, vaikka sitä jo välittävätkin höyrylaivat. Viime vuosisadan lopulla alkoi jokiliike kuitenkin vilkastumistaan vilkastua, sitä myöden kuin kanavaverkkoa laajennettiin. Varsinkin tavaraliike on joilla ja kanavilla kasvanut suunnattomasti ja yhä edelleenkin kasvaa. Kahdennenkymmenennen vuosisadan alussa Saksassa oli laivalla kuljettavia jokimatkoja 7,205 kilometriä, kanavamatkoja 6,312 kilometriä ja uittoväyliä tämän lisäksi 6,403 kilometriä. Tärkeimpien jokien pohjiin on laskettu kettingit hinauksen helpottamiseksi.

Vielä nopeammin ja valtaavammin kuin jokiliike on Saksan meriliike kasvanut.

Teollisuuden ja liikkeen turvissa on Saksan sekä koti- että ulkomainen kauppa kehittynyt arvaamattoman nopeasti. Missä määrin sekin on kansan yhteiskunnalliseen kerrostumiseen vaikuttanut, näkyy siitä, että v. 1895 valtakunnan 52 miljonasta asukkaasta, joista yli 20 miljonaä tuli teollisuuden osalle, kaupan osalle kuului 6 miljonaa.

19:nnen vuosisadan saavutukset.

Täydellisen mullistuksen alainen on Saksanmaan taloudellinen elämä siis ollut 19:n vuosisadan kuluessa. Ei koskaan ennen ole niin perinpohjaisia ja kaikille aloille ulottuvia muutoksia tapahtunut niin lyhyessä ajassa. Saattaa sanoa, että Saksan nykyisen ja 19:nnen vuosisadan alussa vallinneen taloudellisen elämän välillä on suurempi ero, kuin niiden taloudellisten olojen välillä, jotka vallitsivat 1350:n vaiheilla ja 18. vuosisadan lopulla. Mutta vielä ei siirtyminen uudenaikaisiin taloudellisiin oloihin edes ole loppuun kehittynyt.

Mitkä ovat siis kuluneen vuosisadan saavutukset? Muuan tutkija yhdistää ne seuraaviin johtopäätöksiin:

"Olemme ensinnäkin käyneet vapaammiksi. Olemme päässeet niistä kahleista, jotka ennen estivät yksityistä vapaasti valitsemasta ammattiaan, asuinpaikkaansa, käyttämästä vapaasti työvoimaansa ja omaisuuttaan. Vapaasti ja häiritsemättä saattavat taloudelliset voimat nykyään vaikuttaa kaikilla toimeliaisuuden aloilla, yritteliäisyydellä on kaikkialla vapaa tie. Suuremman taloudellisen vapauden keralla on Saksanmaan taloudellinen elämä kuitenkin samalla saanut levottomamman luonteen. Se on huomattavana kaikillakin aloilla, mutta varsinkin väestön liikkuvaisuudessa. Entistä nopeammin sekaantuvat eri saksalaiset heimot toisiinsa, pohjoinen, etelä, länsi ja itä. Vuosisatoja ovat saksalaiset heimot eläneet sangen erillään toisistaan ja kehittäneet kukin omia omituisuuksiaan. Nykyään sitä vastoin uudenaikainen teollisuus- ja liike-elämä entistä enemmän sulattaa eri aineksia yhdeksi yhtenäiseksi kokonaisuudeksi, ja tästä ehkä lopulta muodostuu aivan uusi yhtenäinen kansanluonne. Nopeimmin väestö sekaantuu ja vaihtuu suurkaupungeissa, sillä niihin sisämaa ensi sijassa vaeltaa. Hampurissa tuskin puolet koko asukasluvusta on kaupungissa itsessään syntynyt, toinen puoli on muualta tullutta. Työvoimain vaihto erikoisten teollisuuksien aloilla tapahtuu yhtä nopeaan. Muutamilla kivihiilialueilla vaihtuu kesällä melkein koko työväki, koska kesällä on helppo saada muualta mieluisempaa työtä. Varsinkin oppimattoman työväestön kesken on työn ja työpaikan muutto yleinen. Tämmöisestä liikkuvaisuudesta on monenlaisia haittoja, ja kaikenlaisilla työväen parasta tarkottavilla yleishyödyllisillä laitoksilla sitä koetetaankin estää, mutta siitä on toiselta puolen suunnattomia etujakin. Työpaikan muuttamisen helppous on työväestön parhaita keinoja palkkain alenemisen vastustamiseksi. Se on työväestön vapauden parhaita takeita.

"Toiseksi Saksanmaa on 19:llä vuosisadalla kehittynyt mahtavammaksi. Samalla alueella, jolla 19 vuosisadan alussa eli parikymmentä miljonaa asukasta, sai v. 1905 enemmän kuin 60 miljonaa toimeentulonsa. Tähän nopeaan kasvamiseen perustuu suuressa määrin Saksan valtiollisen mahdin vakaantuminen. Saksan kansa on kasvanut nopeammin kuin useimmat muut kansat. Mutta toiselta puolen viittaavat merkit kuitenkin siihen, ettei väestön lisääntyminen tulevaisuudessa enää tapahdu yhtä nopeaan, vaan että sen rajat ehkä on piankin saavutettu, että se jälleen muuttuu verkallisemmaksi. Tähän viittaa varsinkin se seikka, ettei lisääntymiseen ole syynä syntyväisyyden enentyminen — syntyvien luku päinvastoin on jonkun verran vähentynyt — vaan kuolevaisuuden vähentyminen, joka on seuraus yleisestä vaurastumisesta. Mutta kuolevaisuuden vähentyminen luonnollisesti jotenkin pian tapaa rajansa. Saksassa arvatenkin pääsevät vallalle samat olot kuin naapurimaassa Ranskassa, ettei nimittäin väkiluku enää lisäänny, vaan pysyy likimain alallaan.

"Kolmanneksi on Saksanmaa rikastunut, eikä vain siten, että omaisuutta olisi entistä enemmän kokoontunut yksiin käsiin, vaan sitenkin, että kaikkien väestöluokkain, työväestönkin elämänehdot ovat parantuneet. Leivän, viljan, kahvin, sokurin, oluen kulutus päätä kohti on entisestään suuressa määrin lisääntynyt. Mitä kansan elämänlaatuun muutoin tulee, niin ei se hintain huojennus, joka teollisuuden kautta on tapahtunut, kohtaa kuin verraten pientä osaa sen jokapäiväisistä tarpeista. Ravintoaineet, jotka muodostavat noin 75-80 pros. yksilön menoarviosta, eivät ole 19:nnen vuosisadan teknillisten voittojen kautta halvenneet. Syynä siihen hinnanalennukseen, joka tälläkin alalla on tapahtunut, ei ole maanviljelyksen entistä parempi kannattavaisuus, vaan merentakaisten ravintoaineitten kilpailu halvenneitten kuljetuskustannusten kautta. Mitä asunto-oloihin tulee, niin on rakentaminen nykyään epäilemättä kalliimpaa, kuin se oli vuosisadan alussa. 19:nnen vuosisadan alussa ei Preussissä vielä kymmenennellä osallakaan kaikista rakennuksista ollut täysiä kiviseiniä, mutta vuosisadan lopulla oli melkein puolet kaikista rakennuksista kiviseinällisiä. Paljaasta puusta rakennettuja taloja oli vuosisadan alussa puolet koko määrästä, vuosisadan lopulla vain kymmenesosa. Sekä kaupungeissa että maaseuduilla on elämä nykyään mukavampaa, osaksi sen kautta, että tiet ovat entistä paremmat, liikkuminen helpompaa ja kaupungeissa valaistus mallikelpoista. Sata vuotta takaperin saksalaisessa kaupungissa tuskin uskalsi katuliankaan vuoksi mennä pimeän tultua ulos muuta kuin lyhdyn keralla. Kaikilla valistuksen aloilla on kuljettu eteenpäin jättiläisaskelin. Kansanopetus käsittää koko kansan ja se on maksutonta. Kaikenlaisia valistuslaitoksia, museoita, näyttelyitä, kokoelmia, on tuhkatiheässä, terveydelliset olot ovat verrattoman paljon paremmat kuin ennen, jokaisella vähänkin suuremmalla kaupungilla on oivallinen vesijohtonsa, sanalla sanoen, kaikilla elämän aloilla on kuljettu valtaavasti eteenpäin. Mutta ankaria taisteluita on kansan täytynyt kestää, ennenkuin sen taloudellinen elämä on tälle uudelle kannalle päässyt. Lukemattomille yksityisille on tämä kehitys tuottanut puutetta ja ahdinkoa, ja suuria, ennen kukoistavia ammatinhaaroja se on kukistanut ja tuhonnut. Taloudellinenkin taistelutanner on täynnään sodan tuhoa ja raunioita, joitten päälle uusi aika rakentaa."