I
Olin silloin kuudentoista vuotias. Tapaus sattui kesällä v. 1833. Asuin Moskovassa vanhempieni luona. He olivat vuokranneet huvilan lähellä Kalugan tullia vastapäätä Neskutshnij-puistoa. Minä valmistauduin yliopistoon, mutta työskentelin hyvin veltosti, kiirehtimättä.
Kukaan ei rajoittanut vapauttani. Minä tein mitä tahdoin, etenkin sen jälkeen kun minut oli jättänyt viimeinen ranskalainen kotiopettajani, joka ei mitenkään voinut tottua siihen ajatukseen, että hän oli pudonnut »kuin pommi» (_comme une bombe_) Venäjälle, ja niin loikoili hän päivät päästään vuoteellaan, tyytymätön ilme kasvoillaan. Isä kohteli minua välinpitämättömällä lempeydellä, äiti taas ei kiinnittänyt minuun juuri mitään huomiota, vaikka minä olinkin ainoa lapsi: muut huolet täyttivät hänen ajatuksensa. Minun isäni, joka oli vielä nuori ja hyvin komean näköinen, oli mennyt hänen kanssaan naimisiin järkisyistä; äiti oli häntä kymmenen vuotta vanhempi. Äitini vietti hyvin surullista elämää; yhtenään hän kiivasteli, oli mustasukkainen ja vihoissaan — vaikkakaan ei isän läsnäollessa. Äiti pelkäsi häntä, ja hänen käytöksessään olikin jotain pelottavan jyrkkää, kylmää ja poistyöntävää. Minä en muuten koskaan ole nähnyt rauhallisempaa, itsetietoisempaa ja itsenäisempää ihmistä, kuin isäni oli.
En unohda milloinkaan ensimäisiä huvilassa viettämiäni viikkoja. Sää oli mitä ihanin. Me muutimme kaupungista toukokuun 9 päivänä, juuri Nikolain päivänä. Minä kävelin — joko huvilamme puistossa, tai tullin takana. Otin mukaani jonkun kirjan — esimerkiksi Kaidanovin kurssikirjan — mutta harvoin minä sitä aukaisin, sensijaan lausuin ääneen runoja, joita muistin paljon ulkoa; veri kierteli suonissani, sydän uinaili niin suloisesti ja viehkeästi. Alinomaa minä odottelin, pelkäsin jotakin, ihmettelin kaikkea ja seurasin kaikkea, mielikuvitus leikitteli ja liiteli nopeasti aina samojen kuvien ympärillä kuten tornipääskyset aamun valjetessa liitelevät kirkontornin ympärillä; minä kuljeskelin mietteissäni, olin suruissani, vieläpä itkinkin; mutta läpi surun ja kyyneltenkin, jotka aiheutuivat jostakin suruisasta laulusta tai illan ihanuudesta, pisti esiin keväisen nurmikon tavoin iloinen, nuoren heräävän elämän tunne.
Minulla oli ratsuhevonen, jonka aina itse valjastin, ja sillä minä yksinäni ratsastin jonnekin kauas, annoin mennä täyttä laukkaa ja kuvittelin olevani ritari turnajaisissa — kuinka iloisesti tuuli humisi korvissani! — tai nostaen kasvoni taivasta kohden join sen loistavaa valoa avoimeen sieluuni.
Muistelen, ettei naisen kuva, naisen rakkaus siihen aikaan juuri koskaan määrätyin piirtein tunkeutunut mieleeni, mutta kaikessa, mitä ajattelin, kaikessa, mitä tunsin, piili puoliksi tajuttu, arkaileva tunne jostakin uudesta, sanomattoman suloisesta, naisellisesta...
Tämä tunne, tämä odotus täytti koko olemukseni, minä hengitin sitä, se kiersi suonissani joka veripisarassa... sen oli määrä kohta toteutua.
Meidän huvilanamme oli puinen herraskartano, jossa oli pylväskäytävät ja kaksi matalaa siipirakennusta. Vasemmanpuolisessa oli pieni tehdas halpahintaisten seinäpaperien valmistamista varten. Minä kävin siellä silloin tällöin katsomassa, kuinka kymmenkunta laihaa, pörrötukkaista poikaa likaisissa puseroissaan ja kuihtunein kasvoin yhtenään hyppäsi puiselle telineelle, joka painoi puristimen nelikulmaisia laattoja ja sillätavoin he hentojen ruumiittensa painolla saivat aikaan kirjavien kuvioiden painumisen paperille.
Oikeanpuolinen siipirakennus seisoi tyhjänä ja oli vuokrattavana. Eräänä päivänä — noin kolmen viikon kuluttua toukokuun 9 päivästä avautuivat tuon sivurakennuksen akkunaluukut ja akkunassa näyttäytyivät naisen kasvot — jokin perhe oli siis muuttanut sinne asumaan. Muistelen, että äiti silloin samana päivänä päivällisen aikaan tiedusteli palvelijalta, ketä meidän uudet naapurimme olivat, ja kuultuaan ruhtinatar Sasekinan nimen, mutisi vähän kummastellen: vai ruhtinatar... mutta lisäsi sitten: — varmaan joku köyhä.
— Kolmella ajurilla tulivat — huomautti palvelija kunnioittavasti ruokaa tarjotessaan: — ei heillä ole omia vaunuja, ja huonekalutkin ovat mitättömiä.
— Vai niin, — virkahti äiti, — mutta kuitenkin se on parempi kuin —
Isä katsoi kylmästi häneen; hän vaikeni.
Silminnähtävästi ei ruhtinatar Sasekin voinut olla mikään rikas ihminen: hänen vuokraamansa siipirakennus oli niin kehno, pieni ja matala, etteivät vähänkin varoissaan olevat ihmiset olisi suostuneet siinä asumaan. Muuten, minulta meni silloin kaikki ohi korvien. Ruhtinaallinen arvonimi ei vaikuttanut minuun vähääkään: minä olin äskettäin lukenut Schillerin »Rosvot».