II
Minulla oli tapana joka ilta kuljeskella pyssy olalla puistossamme ja vaania variksia. Näitä varovaisia, saaliinhimoisia lintuja kohtaan minä olin jo kauan tuntenut vastenmielisyyttä. Yllämainittuna päivänä minä myöskin läksin puistoon — ja kierreltyäni turhaan kaikki käytävät (varikset tunsivat minut ja rääkyivät vain kaukaa pilkallisesti) lähestyin sattumalta matalaa aitaa, joka eroitti varsinaisesti meille kuuluvan alueen kapeasta puistikosta, joka oli oikeanpuolisen siipirakennuksen takana ja kuului siihen. Minä kuljin pää alaspainuneena. Yht'äkkiä kuulin ääniä, katsahdin aidan yli — ja jähmetyin. Eteeni avautui ihmeellinen näky.
Muutaman askeleen päässä minusta, nurmikolla, vihreitten vattupensasten välissä seisoi kookas, ryhdikäs tyttö raidallisessa, vaaleanpunaisessa puvussa, valkoinen huivi päässä; hänen ympärillään seisoi neljä nuorta miestä ja hän löi vuorotellen heitä kutakin otsaan niillä pienillä harmailla kukkasilla, joiden nimeä minä en tiedä, mutta jotka jokainen lapsi hyvin tuntee: nämä kukkaset muodostavat pienen pussin, joka halkeaa paukahtaen, kun sitä lyö jotain kovaa esinettä vasten. Nuoret miehet asettivat niin halukkaasti otsansa hänen eteensä, ja tytön liikkeissä (minä näin hänet sivusta) oli jotakin niin ihastuttavaa, käskevää, hyväilevää, pilkallista ja herttaista, että minä olin vähällä huudahtaa hämmästyksestä ja mielihyvästä ja varmaan olisin heti antanut kaikkeni, jos vain nuo ihastuttavat sormet olisivat lyöneet minuakin otsaan. Pyssyni putosi maahan, minä unohdin kaiken muun, minä ahmin katseillani tuota komeata vartaloa, ja kaulaa, ja kauniita käsiä, ja vähän epäjärjestyksessä olevia vaaleita hiuksia valkoisen huivin alla, ja puoliksi avonaisia, älykkäitä silmiä ja silmäripsiä, ja pehmoista poskea niiden alla...
— Nuori mies, kuulkaas nuori mies, — kuului yht'äkkiä jonkun ääni vierelläni — onko luvallista katsella tuolla tavoin vieraita neitosia!
Minä vavahdin ja jäykistyin. Minun rinnallani aidan toisella puolen seisoi joku mies, jolla oli lyhyeksi leikattu, musta tukka, ja katseli minuun pilkallisesti. Samassa hetkessä tyttökin käännähti minuun päin. Minä näin suuret, harmaat silmät ja ilmehikkäät kasvot — ja nuo kasvot alkoivat äkkiä värähdellä, nauraa, valkoiset hampaat välähtivät, kulmakarvat somasti kohosivat. Minä punastuin, sieppasin maasta pyssyni ja juoksin raikkaan, mutta ei ilkeän naurun minua seuratessa huoneeseeni, heittäysin vuoteelleni ja peitin kasvot käsilläni. Sydämeni löi kiivaasti; minä häpesin ja olin samalla riemuissani: minä tunsin ennenaavistamatonta mielenliikutusta.
Levättyäni minä kampasin tukkani, puhdistin itseni ja laskeusin alas juomaan teetä. Nuoren tytön kuva väikkyi edessäni; sydämeni ei enää lyönyt niin kiivaasti, ja minut valtasi omituinen, miellyttävä tunne.
— Mikä sinun on? — kysäsi äkkiä isäni. Oletko ampunut variksen?
Minä olisin tahtonut kertoa hänelle kaikki, mutta hillitsin itseni ja hymyilin vain itsekseni. Nukkumaan ruvetessani minä ties mistä syystä aloin hypellä yhdellä jalalla. Sitten minä rasvasin tukkani hiusvoiteella, paneuduin vuoteeseen ja nukuin kuin tukki koko yön. Aamun sarastaessa heräsin hetkiseksi, kohotin päätäni, katsahdin ihastuneena ympärilleni ja nukahdin uudelleen.