XIII
Minä olin niin iloinen ja ylpeä koko sen päivän, tunsin niin selvästi Sinaidan suutelot kasvoillani, niin suurella riemulla muistelin jokaista hänen sanaansa, nautin niin suuresti odottamattomasta onnestani, että se alkoi itseänikin jo pelottaa, eikä minua haluttanut edes nähdä häntä, joka oli näitten uusien tunteitteni aiheuttaja. Minusta näytti siltä kuin en enää voisi vaatia mitään muuta elämältä, että nyt pitäisi minun vain »vielä viimeisen kerran vetää syvään henkeäni ja kuolla». Lähtiessäni seuraavana päivänä sivurakennukseen, tunsin suurta hämmennystä, jota turhaan koetin peittää ujon huolettomuuden naamarin alle, mikä hyvin sopii miehelle, joka tahtoo näyttää, että hän osaa säilyttää salaisuuden. Sinaida otti minut vastaan hyvin rauhallisena, ilman pienintäkään jälkeä mistään mielenliikutuksesta. Hän torui vain minua sormellaan ja kysäsi, eikö minulla ollut mitään mustelmia. Koko minun ujo huolettomuuteni ja salaperäisyyteni katosivat silmänräpäyksessä ja samalla myös nolouteni. En ollut tietenkään odottanut mitään erikoista, mutta Sinaidan rauhallisuus vaikutti minuun kuin olisin saanut kylmää vettä niskaani.
Minä tunsin olevani lapsi hänen silmissään — ja se tuntui minusta niin äärettömän raskaalta! Sinaida kulki edestakaisin huoneessa, ja joka kerran, kun hän katsoi minuun, välähti hänen kasvoillaan valoisa hymy; mutta hänen ajatuksensa olivat kaukana, minä näin sen selvästi... »Puhuisinko itse eilisestä asiasta, — ajattelin, — kysyisinkö häneltä, mihin hän niin kiiruhti, saadakseni lopullisesti tietää...» mutta luovuin kohta tuumastani ja istahdin nurkkaani.
Belooserov astui sisään, ja minä tulin hyvin iloiseksi hänet nähdessäni.
— En minä löytänyt teille rauhallista ratsuhevosta, — sanoi hän tyytymättömänä. Freitag sanoo kyllä voivansa vastata yhdestä, joka hänellä on, mutta minä en oikein usko sitä. Pelkään.
— Mitäs te pelkäätte, — kysäsi Sinaida, — saanko kysyä?
— Mitä? Ettehän te osaa ratsastaa. Luoja ties mitä voi tapahtua! Ja minkä mielijohteen te nyt taas olette saanut päähänne?
— Sehän on minun asiani, herraseni. Siinä tapauksessa minä pyydän Pjotr Vasiljevitshiä... (Se oli isäni nimi. Minua hämmästytti, että hän niin kevyesti ja vapaasti mainitsi sen, ikäänkuin hän olisi ollut vakuutettu isäni tahtovan palvella häntä.)
— Vai niin, — virkkoi Belooserov. — Vai hänen kanssaan te aijotte ratsastaa.
— Hänen tai jonkun muun kanssa — sehän on teille yhdentekevää. Mutta ei vain teidän kanssanne.
— Ei vain minun kanssani, — toisti Belooserov. — Kuten tahdotte. No niin, minä hankin teille hevosen.
— Mutta katsokaa vain, ettei se ole mikään vanha kaakki. Minä ilmoitan teille jo edeltäpäin, että aijon nelistää.
— Kernaasti minun puolestani... Mutta kenenkä kanssa? Malevskin seurassako te sitten lähdette?
— Miksipä ei vaikka hänenkin kanssaan? Mutta rauhoittukaa nyt, — lisäsi hän, — älkääkä pyöritelkö noin silmiänne. Kyllä minä otan teidätkin mukaan. Tiedättehän te, että Malevskij nyt on minulle yhtä paljon kuin — hyh! —
Hän pudisti päätään.
— Te sanotte sen vain lohduttaaksenne minua, — mutisi Belooserov.
Sinaida siristi silmiään. — Lohduttaako se teitä. Oo... oo... oo... soturi! — sanoi hän lopuksi ikäänkuin löytämättä muuta sanaa. Entäs te, herra Voldemar, lähtisittekö te kanssamme?
— En mielelläni... suuressa seurassa... — mumisin minä kohottamatta katsettani.
— Teistä on hauskempaa kahden kesken? No niin, vapaalle vapaus, autuaalle paratiisi [Venäl. sananlasku] — sanoi hän huoaten. Menkäähän nyt Belooserov hankkimaan hevosta. Tarvitsen sen huomenna.
— Kyllä; mutta mistä otetaan rahat? — sekaantui vanha ruhtinatar puheeseen.
Sinaida rypisti kulmakarvojaan.
— En minä niitä teiltä pyydä; Belooserov kyllä lainaa minulle.
— Uskoo, uskoo... murahti ruhtinatar — ja huusi yht'äkkiä täyttä kurkkua! — Dunjashka!
— Maman, olenhan minä antanut teille soittokellon, — huomautti tytär.
— Dunjashka! — toisti ruhtinatar.
Belooserov kumarsi ja poistui. Minä lähdin hänen mukanaan. Sinaida ei pidätellyt minua.