XII
Päivät kuluivat. Sinaida kävi yhä kummallisemmaksi, yhä käsittämättömämmäksi. Kerran menin hänen luokseen ja tapasin hänet istumassa olkituolilla pää painuneena pöydän terävää särmää vasten. Hän ojentautui... hänen kasvonsa olivat aivan kyynelten vallassa.
— Kas tekö siinä! — sanoi hän katkerasti hymyillen. — Tulkaas tänne.
Minä astuin hänen luokseen; hän laski kätensä pääni päälle ja tarttuen sitten yht'äkkiä tukkaani kiinni, alkoi pudistella sitä.
— Koskee... — pääsi minulta lopuksi.
— Vai koskee! Mutta eikös minuun sitten koske, eikö? — toisti hän. — Voi mitä minä olen tehnyt! — huudahti hän äkkiä, huomatessaan kiskaisseensa tukon hiuksia päästäni.
— Mitä minä tosiaankin olen tehnyt? Herra Voldemar raukka!
Hän suori varovasti irtonaiset hiukset, kiersi niitä sitten sormensa ympäri ja käänsi renkaaksi.
— Minä pistän teidän hiuksenne medaljonkiini ja kannan niitä kaulallani — sanoi hän kyynelten kimaltaessa hänen silmissään. — Kenties se teitä vähän lohduttaa... ja nyt hyvästi!
Minä palasin kotiin, jossa oli sattunut ikävyyksiä. Äiti soimasi isääni jostakin, ja isäni tapansa mukaan vaikeni kylmänkohteliaasti — ja lähti pian pois kotoa. Minä en voinut kuulla, mistä äitini puhui, enkä siitä juuri välittänytkään; muistan vain sen, että hän keskustelunsa jälkeen isäni kanssa kutsui minut huoneeseensa ja ilmaisi syvän paheksumisensa minun tiheitten käyntieni johdosta ruhtinattaren luona, joka hänen sanojensa mukaan _une femme capable de tout_.
Minä suutelin hänen kättään (sen minä tein aina, kun halusin lopettaa keskustelun) — ja menin huoneeseeni.
Sinaidan kyyneleet olivat saaneet minut kokonaan pois suunniltani: minä en todellakaan tiennyt, mitä minun piti ajatella, ja olin itsekin, valmis itkemään: minä olin sittenkin vielä lapsi, huolimatta kuudestatoista ikävuodestani.
Minä en enää epäillyt Malevskfa, vaikkakin Belooserov kävi päivä päivältä yhä uhkaavamman näköiseksi ja katseli ovelaa kreiviä jotenkin samoin kuin susi lammasta. Enkä minä yleensä enää ajatellut ketään enkä mitään.
Minä vaivuin unelmiini ja hain aina yksinäisiä paikkoja. Erittäinkin olin mieltynyt kasvihuoneen raunioihin. Tavallisimmin kiipesin ylös korkealle muurille, istahdin siihen ja tunsin itseni niin onnettomaksi, hyljätyksi ja alakuloiseksi, että itsekin oikein säälin itseäni.
Kuinka ihania ja lohdullisia olivatkaan minulle nämä hetket, ja kuinka suurta nautintoa tuottivatkaan minulle surulliset ajatukseni!
Niinpä istuin eräänä päivänä tapani mukaan muurilla, katselin kauas eteeni ja kuuntelin kellojen soittoa... yht'äkkiä tunsin väristyksen käyvän läpi ruumiini — se ei johtunut tuulen henkäyksestä eikä vilusta, vaan ikäänkuin olisin tuntenut jonkun olennon läheisyyden. Katsahdin alas. Siellä kulki tietä pitkin Sinaida, ohut, harmahtava puku päällään ja punainen päivänvarjo olalla. Hän huomasi minut, pysähtyi ja kääntäen olkihattunsa lievettä ylöspäin katsahti minuun samettisilmillään.
— Mitä te siellä teette, niin korkealla? — kysyi hän minulta omituisesti hymyillen. — Kuulkaas, te vakuutatte alinomaa rakastavanne minua — hypätkääpä tänne tielle, jos te todellakin rakastatte minua.
Sinaida oli tuskin ehtinyt lausua nämä sanat, kun minä jo lensin alas sellaisella vauhdilla, kuin joku oli töykännyt minua takaapäin. Seinä oli noin kahden sylen korkuinen. Minä putosin tosin jaloilleni maahan, mutta tärähdys oli niin voimakas, etten minä voinut pysyä pystyssä, vaan kaaduin ja menetin hetkiseksi tajuntani. Kun taas tulin tuntoihini, tunsin minä silmiäni avaamatta Sinaidan olevan vierelläni.
— Rakas poikani, — puhui hän kumartuen ylitseni — ja hänen äänessään oli huolestunutta hellyyttä, — kuinka sinä voit sen tehdä, kuinka sinä voit totella... mutta minähän rakastan sinua... nouse.
Hänen rintansa kohoili lähellä omaani, hänen kätensä sivelivät tukkaani, ja yht'äkkiä — mitä tapahtuikaan! — hänen pehmoiset, raikkaat huulensa alkoivat kosketella suudelmilla koko minun kasvojani... ne hipaisivat huuliani... Mutta siinä Sinaida varmaankin kasvojeni ilmeestä huomasi, että olin jo tullut tajuihini, vaikka en vieläkään avannut silmiäni — ja nousten nopeasti ylös sanoi hän: — No nouskaahan ylös, veijari; mitä te siinä tomussa makaatte? — Nousin ylös. — Antakaa minulle päivänvarjoni, — sanoi Sinaida, — kas kuinka kauas minä olen sen heittänyt; älkääkä katsoko minuun noin... mitä tyhmyyksiä se on? Sattuiko teihin? Taisittepa polttaa itsenne nokkospensaissa. Johan minä teille sanoin kerran, että älkää katsoko minuun... Mutta eihän hän ymmärrä mitään, ei vastaa, — lisäsi hän ikäänkuin itsekseen... — Menkää kotiin, herra Voldemar, puhdistakaa itsenne älkääkä kulkeko perässäni — muuten minä suutun enkä enää koskaan...
Hän ei sanonut ajatustaan loppuun ja riensi nopeasti pois.
Minä istuuduin tienreunalle... jalat eivät minua kannattaneet. Nokkoset olivat polttaneet käteni, selkää pakotti ja päätä pyörrytti, mutta se autuaallinen tunne, minkä silloin tunsin, ei ole enää koskaan jälkeenpäin toistunut. Se tuntui ensin suloisena lamautumisena kaikissa jäsenissäni, mutta vaihtui sitten rajuksi iloisuudeksi, joka ilmeni iloisissa hypyissä ja huudahduksissa. Minä olin tosiaankin vielä aivan lapsi.