XI
Saman päivän iltana kokoontuivat Sasekinien luo tavalliset vieraat, ja niiden joukossa olin minäkin.
Keskustelu johtui Maidanovin runoelmaan. Sinaida ylisteli sitä avomielisesti. — Mutta tiedättekö mitä? sanoi Sinaida hänelle: — jos minä olisin runoilija — minä valikoisin toisia aiheita. Ehkä se on kaikki vain joutavaa, — mutta minun mieleeni tulee toisinaan niin kummallisia ajatuksia, varsinkin silloin, kun en saa unta, aamun valjetessa, kun taivas alkaa käydä ruusunpunaiseksi ja harmaaksi. — Minä esimerkiksi — mutta te ehkä nauratte minulle?
— Ei, ei! — huusimme me kaikki yhteen ääneen.
— Minä kuvaisin, — jatkoi hän pannen kädet ristiin rinnalleen ja suunnaten katseensa sivulle, — joukon nuoria tyttöjä, yöllä, suuressa venheessä tyynellä joella. Kuu loistaa, ja he istuvat kaikki valkeissa puvuissa valkokukkaiset seppeleet päässä ja laulavat jotain hymniä tai sentapaista.
— Ymmärrän, ymmärrän, jatkakaa, — sanoi Maidanov merkitsevästi ja haaveksivasti.
— Äkkiä kuuluu naurua, melua, soihtuja rannalla. Se on Bacchus jumalan joukko, joka tulee nauraen, huutaen... Teidän asianne olisi maalata tämä kuva, herra runoilija... minä tahtoisin vain, että soihdut olisivat punaiset ja että niistä lähtisi paljon savua ja että Bacchuspapitarten silmät loistaisivat seppelten alta ja seppeleitten tulisi olla tummia. Älkää myöskään unohtako tiikerin nahkoja ja pikareita — ja kultaa, paljon kultaa!
— Mutta missä kullan pitäisi olla? — kysyi Maidanov heittäen sileän tukkansa ohimoilta taaksepäin ja laajentaen sieraimiaan.
— Missä? olkapäillä, käsissä, jaloissa, kaikkialla. Ennenaikaan kuuluvat naiset pitäneen kultasormuksia nilkoissaan. Bacchuksen joukko kutsuu tyttöjä venheestä luokseen. Tytöt lakkaavat laulamasta hymniään — he eivät voi sitä jatkaa — mutta he eivät liiku paikoiltaan; virta kuljettaa heitä rantaa kohti, ja kas silloin yht'äkkiä nousee yksi heistä hitaasti seisomaan... Tämä pitää kuvata oikein kauniisti: kuinka hän hiljaa kohottautuu kuun loisteessa ja kuinka hänen ystävättärensä peljästyvät... Hän on astunut venheen laidan yli... Bacchuksen joukot ympäröivät hänet, vievät hänet pois, pimeyteen... Kuvatkaa kuinka kaikki siinä sekoittuu savuun. Kuuluu vain heidän valituksensa — ja hänen seppeleensä on yksin jäänyt rannalle.
Sinaida vaikeni (oi, hän on rakastunut! — ajattelin taaskin).
— Onko siinä kaikki? — kysäsi Maidanov.
— Kaikki, — vastasi Sinaida.
— Se ei voi olla kokonaisen runoelman aiheena, — huomautti tärkeästi Maidanov, — mutta lyyrillistä runoa varten voin kyllä teidän aihettanne käyttää.
— Romanttisessa tyylissä? kysyi Malevskij.
— Tietysti romanttisessa, Byronilaisessa.
— Minun mielestäni Hugo on parempi kuin Byron, — sanoi nuori kreivi huolettomasti; hän on mielenkiintoisempi.
— Hugo on ensiluokkainen kirjailija, — huomautti Maidanov, ja minun ystäväni Tonkoshejev on espanjalaisessa romaanissaan »El Trobador»...
— Ahaa, se on se kirja jossa kysymysmerkit ovat ylösalaisin? — keskeytti Sinaida.
— Niin, espanjalaisilla on sellainen tapa.
— Minä aijoin sanoa, että Tonkoshejev...
— No, nyt te taas alatte kiistellä klassiikasta ja romantiikasta, — toistamiseen keskeytti Sinaida. Ruvetkaamme mieluummin leikkimään...
— Panttisille? — kysäsi Lushin.
— Ei, se on niin ikävää, vaan vertailuleikkiä. (Tämän leikin oli Sinaida itse keksinyt; mainittiin jokin esine, sitten koetti jokainen verrata sitä johonkin, ja se, joka keksi parhaimman yhtäläisyyden, sai palkinnon.)
Hän meni akkunan luo. Aurinko oli juuri laskenut; korkealla taivaalla leijaili vielä pitkiä, punertavia pilviä.
— Mitä nuo pilvet muistuttavat? — kysyi Sinaida ja odottamatta meidän vastaustamme sanoi: — minusta ne ovat niiden purppurapurjeitten näköisiä, jotka Kleopatralla oli kultaisessa laivassaan, jolla hän purjehti Antoniosta vastaan. Muistatteko, Maidanov, — te kerroitte minulle siitä äskettäin.
Kuten Polonius Hamletissa, päättelimme me kaikki, että pilvet muistuttivat todellakin niitä purjeita, ja ettei kukaan meistä voi keksiä sen parempaa vertausta.
— Ja kuinka vanha oli Antonius silloin? — kysyi Sinaida.
— Joka tapauksessa hän oli vielä nuori mies, — huomautti Malevskij.
— Niin, nuori, — toisti Maidanov vakuuttavalla äänellä.
— Anteeksi, — huudahti Lushin, — hän oli yli neljänkymmenen.
— Yli neljänkymmenen, — toisti Sinaida katsahtaen häneen nopeasti.
Kohta sen jälkeen minä menin kotiin.
— »Hän rakastaa», kuiskasivat huuleni hiljaa... »Mutta ketä?»