X
Siitä hetkestä alkoi minun todellinen tuskani. Minä vaivasin päätäni, ajattelin ja aprikoin, — ja seurasin lakkaamatta Sinaidaa, vaikkakin mahdollisimman salaa. Hänessä tapahtui muutos — se oli päivänselvää. Hän teki yksin pitkiä kävelymatkoja. Usein hän ei ollenkaan näyttäytynyt edes vieraille, vaan istui tuntikausia omassa kamarissaan, mikä ei ennen koskaan tapahtunut. Minä tulin aivan odottamatta hyvin tarkkanäköiseksi — ainakin itse luulin niin. Onkohan se hän tai tuo? kyselin itseltäni kulkien ajatuksissani toisesta hänen ihailijastaan toiseen. Kreivi Malevskij näytti minusta vaarallisemmalta kuin muut (vaikka minä Sinaidan tähden häpesin sitä itsellenikin tunnustaa).
Minun tarkkanäköisyyteni ei ulottunut nenääni pitemmälle eikä minun salaperäisyyteni nähtävästi ketään pettänyt; ainakin tohtori Lushin pian minut paljasti. Hänkin oli muuten viime aikoina muuttunut: hän oli laihtunut, nauroi tosin yhtä paljon kuin ennenkin, mutta omituisen kuivasti, ilkeästi ja lyhyesti, entinen kevyt pilkallisuus ja kyynillisyys oli vaihtunut hermostuneeseen ärtyväisyyteen.
— Mitä te alinomaa kuljeskelette täällä, nuori mies, — sanoi hän minulle kerran jäätyään kanssani kahden Sasekinien vierashuoneeseen. (Talon tytär ei ollut vielä palannut kävelyltään ja yläkerroksesta kuului vanhan ruhtinattaren kimeä ääni hänen riidellessään palvelijansa kanssa.) — Teidän pitäisi lukea, tehdä työtä — niin kauan kuin olette nuori — mutta mitä te teette?
— Te ette voi tietää, teenkö minä työtä kotona vai enkö, — vastasin hänelle ylpeästi, mutta kuitenkin vähän hämilläni.
— Tekö tekisitte työtä — ei teillä ole työnteko mielessä nyt. Mutta en tahdo väitellä... teidän iässänne se kyllä on luonnollista. Mutta teidän valintanne on kovin epäonnistunut. Ettekö te todellakaan huomaa, mikä talo tämä on?
— Minä en ymmärrä teitä, — huomautin minä.
— Ette ymmärrä? Sitä pahempi teille. Minä katson velvollisuudekseni varoittaa teitä. Meidänlaisemme vanhatpojat voivat kyllä käydä täällä: mitäpä meille tulisi. Me olemme karaistuja, meitä ei mikään vahingoita, mutta teillä on vielä arka iho. Ilma täällä on teille vahingollinen — uskokaa minua, te voitte saada tartunnan.
— Kuinka niin?
— Niinpä vain. Oletteko nyt terve? Oletteko te normaalitilassa? Onkohan se, mitä nyt tunnette, sopivaa, hyödyllistä teille?
— Mitä minä sitten tunnen? — sanoin minä — mutta myönsin itsekseni kuitenkin tohtorin olevan oikeassa.
— Voi teitä, nuori mies, — jatkoi tohtori sellaisella ilmeellä, kuin olisi noissa neljässä sanassa ollut jotain minua loukkaavaa: — kuinka te luulette voivanne teeskennellä, teillähän on Luojan kiitos vielä heti kasvoilla se, mikä mielessä liikkuu. Mutta mitäpä tässä viisastellaan. En minä tänne itsekään tulisi, jollen... (tohtori puri hampaansa yhteen)... jollen olisi samanlainen tyhmyri. Mutta sitä minä vain ihmettelen kuinka te, järkevä mies, ette huomaa, mitä ympärillänne tapahtuu.
— Mutta mitä sitten tapahtuu? — kysäisin minä heristäen korviani.
Tohtori katsoi minuun säälivästi naurahtaen.
— Kyllä minäkin olen, — virkahti hän kuin itsekseen, — mitä minun tarvitsee siitä hänelle puhua. Sanalla sanoen, — lisäsi hän korottaen ääntään, — toistan vieläkin: täkäläinen ilmapiiri on teille turmiollinen. Teidän on täällä mieluisa oleskella, mutta mitäs siitä, kasvihuoneessa on myöskin miellyttävä tuoksu, mutta ei siellä elää voi. Kuulkaahan, ryhtykääpäs taas tutkimaan Kaidanovia.
Vanha ruhtinatar tuli vierashuoneeseen ja alkoi valitella tohtorille hammaskipuaan. Vähän myöhemmin tuli myös Sinaida.
— Kuulkaas, tohtori, — sanoi vanha ruhtinatar, — torukaapas te Sinaidaa vähäsen. Päivät päästään juo hän vettä, jossa on jääpalasia; eihän se voi olla terveellistä hänen heikolle rinnalleen.
— Miksi te niin teette? — kysyi Lushin.
— Mitäs pahaa siitä voisi koitua?
— Mitä? Te voitte vilustua ja kuolla.
— Niinkö? Aivanko varmaan? No mitäs siitä, sehän meillä kaikilla on edessä!
— Vai niin! — mumisi tohtori.
Vanha ruhtinatar meni pois.
— Vai niin, — toisti Sinaida. — Onko eläminen sitten niin kovin hauskaa? Katsokaapa vain ympärillenne... Mitäs sanotte? Vai luuletteko, etten minä mitään ymmärrä enkä tunne. Jos jääveden juominen tuottaa minulle huvia, niin kuinka te todellakin voitte vakuuttaa minulle, ettei tällaista elämää kuin minun on, hennoisi panna vaaralle alttiiksi jonkun mielihalun vuoksi — minä en edes puhukaan onnesta.
— No niin, — huomautti Lushin, oikullisuus ja riippumattomuus... ne kaksi sanaa ilmaisevat täydellisesti teidän luonteenne.
Sinaida alkoi hermostuneesti nauraa.
— Tiedonantonne on myöhästynyt, hyvä tohtori. Te teette huonosti huomiotanne; jäätte jälelle. — Pistäkää silmälasit nenällenne. — Ei minulla nyt ole oikutteluihin aikaa. Teidän ja itseni kiusotteleminen... kuinka se onkaan hauskaa. Ja mitä taas tulee itsenäisyyteen... Herra Voldemar, — lisäsi yht'äkkiä Sinaida ja polkasi jalkaansa, — älkää tekeytykö noin surullisen näköiseksi. Minä en voi sietää että minua surkutellaan. — Hän poistui nopeasti huoneesta.
— Tämä ilmapiiri on teille vahingollinen, nuori mies — hyvin vahingollinen, — sanoi vielä kerran Lushin.