IX
Siitä päivästä alkoi minun hurmaukseni. Minä muistelen tunteneeni jotenkin samaa kuin täytyy tuntea sen, joka astuu uuteen toimeen: minä olin lakannut olemasta nuori poika; minä olin rakastunut. Minä sanoin hurmaukseni alkaneen siitä päivästä; voisin lisätä, että samasta päivästä alkoivat myös kärsimykseni. Minä olin nääntyä ikävästä Sinaidan poissaollessa; en voinut ryhtyä mihinkään, kaikki liukui käsistäni ja päiväkaudet ajattelin yksinomaan häntä. Eikä minun ollut juuri helpompi olla hänen läsnäollessaankaan. Tietoisena omasta mitättömyydestäni, olin minä mustasukkaisen tuittupäinen ja tottelin orjamaisesti Sinaidaa... Ja kuitenkin veti vastustamaton voima minua hänen luokseen ja joka kerran astuin minä hänen huoneensa kynnyksen yli ihmeellisin onnen tuntein.
Sinaida huomasi heti, että olin häneen rakastunut, enkä minä sitä ajatellutkaan salata. Häntä huvitti minun rakastumiseni ja hän piinasi minua tehden pilaa ja vuoroin hemmotellen minua. On varmaankin suloista olla toisen ihmisen suurimpien ilojen ja syvimpien surujen ainoana lähteenä, niiden rajattomana ja syyntakeettomana aiheena — ja minä olin kuin vahaa Sinaidan käsissä.
Muuten en minä ollut ainoa, joka olin Sinaidaan rakastunut. Kaikki miehet, jotka kävivät hänen kodissaan, olivat samoin silmittömästi häneen rakastuneita — ja hän piti heitä kaikkia vankinaan — jalkojensa juuressa. Hänestä oli huvittavaa herättää heissä vuoroin toiveita, vuoroin epätietoisuutta, leikitellä mielin määrin heidän kanssaan (hän nimitti sitä: koputella ihmisiä vastakkain) — eivätkä he koskaan yrittäneetkään tehdä vastarintaa, vaan noudattivat sokeasti hänen tahtoaan. Koko hänen eloisassa ja kauniissa olemuksessaan oli jonkunlainen lumoava yhdistelmä viekkautta ja huolettomuutta, teennäisyyttä ja luontevuutta, rauhaa ja eloisuutta; kaikessa mitä hän teki ja sanoi, jokaisessa hänen liikkeessään oli jotain sanomattoman viehättävää, kaikesta pisti esiin omintakeinen, leikittelevä voima. Hänen kasvonilmeensä vaihteli alinomaa, leikitteli myöskin; siinä kuvastui melkein samalla kertaa pilkallisuutta, syvää miettiväisyyttä ja intohimoa. Mitä erilaisimmat tunteet, kevyet ja hetkelliset, väikkyivät hänen silmissään ja huulillaan kuten pilvien varjot aurinkoisena, tuulisena päivänä.
Jokainen hänen ihailijoistaan oli välttämätön hänelle. Belooserov, jota hän joskus nimitti »minun villipetoni» ja joskus vain yksinkertaisesti »minun» — olisi mielellään mennyt tuleen hänen edestään. Kun hän ei voinut henkisen etevämmyytensä ja muitten etujensa perusteella mitään toivoa, kehoitti hän Sinaidaa alinomaa menemään naimisiin kanssaan, huomauttaen, että toiset vain leikittelevät. Maidanov taas värähytteli runollista puolta hänen luonteessaan. Verrattain kylmäluonteisena ihmisenä, kuten melkein kaikki kirjailijat, koetteli hän kuitenkin alinomaa uskotella Sinaidalle ja kenties itselleenkin, että hän jumaloi häntä, ylisteli häntä loppumattomissa runoissaan ja luki niitä hänelle puoleksi teennäisellä, puoleksi todellisella ihastuksella. Sinaida tunsi myötätuntoa häntä kohtaan, mutta kuitenkin mielellään härnäili häntä. Sinaida ei luottanut paljoa hänen lahjoihinsa ja kuunneltuaan hänen tunteenpurkauksiaan pakotti hänet lukemaan Pushkinia, jotta, kuten hän sanoi, »ilma puhdistuisi».
Pilkallinen ja puheissaan usein myrkyllinen tohtori Lushin tunsi hänet paremmin kuin toiset — ja rakasti häntä enemmän kuin kukaan muu heistä, vaikkakin hän moitiskeli Sinaidaa edessä ja selän takana. Sinaida kunnioitti häntä, mutta ei kuitenkaan antanut hänelle perään — ja silloin tällöin antoi hänen jonkunlaisella vahingonilolla ja tyytyväisyydellä tuntea, että tohtorikin oli hänen käsissään. »Minä olen keimailija, minä olen sydämetön, minä olen taiteilijaluonne», — sanoi hän hänelle kerran minun läsnäolossani — »no hyvä on! mutta antakaapas minulle kätenne, kun minä siihen pistän nuppineulalla, niin te tulette häpeämään tämän nuoren miehen edessä. Se tekee kipeätä, mutta te, herra totuudenrakastaja, suvaitsette nauraa kuitenkin.» Lushin punastui, kääntyi pois, puraisi huultaan, mutta ojensi hänelle sitten kätensä. Sinaida pisti häntä ja hän alkoi todellakin nauraa... ja Sinaida nauroi myös pistäen häntä aika syvään katsellen häntä silmiin, joita toinen turhaan koetti kääntää poispäin.
Kaikkein vähimmin minä ymmärsin Sinaidan suhdetta kreivi Malevskiin. Hän oli komeannäköinen ja järkevä maailmanmies, mutta jotakin kieroa, jotain epäilyttävää huomasin hänessä minäkin, kuusitoistavuotias poika, ja ihmettelin, ettei Sinaida sitä huomannut. Tai kenties hän huomasikin tämän kierouden, mutta ei välittänyt siitä. Huono kasvatus, omituiset tuttavuudet ja tavat, äidin alinomainen läheisyys, köyhyys ja epäjärjestys kodissa, kaikki, alkaen vapaudesta, jota nuori tyttö nautti, aina tietoisuuteen, että on ympäröiviä ihmisiä ylempänä, kehitti hänessä omituisen, puolittain halveksivan välinpitämättömyyden ja huolettomuuden. Jos esimerkiksi Vonifatij tuli sanomaan, ettei kotona ollut sokeria, tahi tuli esille jokin juorujuttu, tahi vieraat riitaantuivat — pudisti hän vain päätään ja sanoi: tyhmyyksiä! — eikä sen enempää välittänyt koko asiasta.
Minulla sitävastoin alkoi veret kiehua joka kerran kun Malevskij viekkaasti kuin kettu ruumistaan keinutellen lähestyi häntä ja mukavasti hänen tuolinsa selkämykseen nojaten alkoi supattaa hänen korvaansa itsetyytyväinen ja teeskentelevä ilme kasvoillaan — ja Sinaida kuunteli häntä tarkkaavaisesti kädet ristissä rinnoilla ja hymyilevänä tai päätään pudistellen.
— Mitä, iloa teillä on tuon Malevskin seurasta? kysäisin häneltä kerran.
— Voi, hänellä on niin kauniit viikset, — vastasi hän. Mutta sitähän te ette ymmärrä.
— Ettehän te vain luule, että minä olen häneen rakastunut, — sanoi hän minulle toisen kerran. — Ei, en minä voi sellaisia ihmisiä rakastaa, joihin minun pitää katsoa ylhäältä alaspäin. Minä tarvitsen miestä, joka voi minut kukistaa. Mutta sellaista ei osu minun tielleni, Jumala on laupias! Minä en joudu kenenkään kynsiin, en ikinä!
— Te ette siis koskaan tule ketään rakastamaan?
— Mutta entäs te? Enkö minä muka teitä rakasta? — sanoi hän ja löi minua nenään hansikkaallaan.
Niin, Sinaida teki paljon pilaa minusta. Kolmen viikon kuluessa minä näin hänet joka päivä — ja mitä kaikkea hän tekikään minun kustannuksellani! Meillä hän kävi harvoin, enkä minä sitä ollenkaan surrut, sillä meillä kotona hän esiintyi aina maailmannaisena, ruhtinattarena — ja silloin minä kartoin häntä. Minä pelkäsin paljastavani itseni äidilleni, joka ei yhtään pitänyt Sinaidasta ja aina seurasi meitä epäluulolla. Isää minä en niinkään pelännyt: hän ei ollut ollenkaan huomaavinaan minua ja Sinaidan kanssa hän puheli hyvin vähän, mutta aina hyvin järkevästi ja merkitsevästi.
Minä jätin työnteon, lukemisen — jopa ratsastamisenkin. Kuten jalastaan kiinnisidottu kovakuoriainen liikuskelin minä alinomaa minulle rakkaaksi käyneen sivurakennuksen lähettyvillä. Ja olisinpa mielelläni oleskellut siellä aina, mutta se ei käynyt päinsä, sillä äitini oli siitä vihainen ja Sinaida itsekin ajoi minut joskus pois. Sellaisissa tapauksissa sulkeuduin minä huoneeseeni tai kävelin puiston perimmäiseen päähän, istahdin siellä korkean, kivisen kasvihuoneen raunioille, jalat riippuen kadullepäin olevan muurin reunalla. Siellä saatoin minä sitten istua tuntikausia tuijottaen eteeni mitään näkemättä. Minun lähelläni pölyisten nokkosten ympärillä lenteli valkoisia perhosia; rohkea varpunen istahti vähän matkan päähän särkyneelle punaiselle tiilikivelle ja viserteli lakkaamatta käännellen itseään pyrstö levällään; epäluuloiset varikset vaakkuivat tuontuostakin, istuen korkealla koivun latvassa auringon ja tuulen hiljaa leikitellessä koivun latvoissa. Donin luostarin kellojen kaiku kuului ajoittaisin rauhallisena ja surunvoittoisena, — ja minä istuin, katselin, kuuntelin, ja sisimpäni täytti jokin outo tunne, johon liittyi kaikki: suru ja ilo, tulevaisuuden aavistus, elämänhalu ja elämän pelko. Mutta silloin en minä siitä mitään ymmärtänyt, enkä minä olisi osannut antaa mitään nimeä sille, mitä mielessäni liikkui — tahi olisin kutsunut kaikkea samalla nimellä — Sinaida.
Ja Sinaida leikitteli yhä edelleen kanssani, kuten kissa hiiren kanssa. Hän joko keimaili edessäni — ja minä olin suunniltani ihastuksesta — tahi työnsi hän yht'äkkiä minut luotaan — enkä minä uskaltanut lähestyä häntä, en uskaltanut katsahtaa häneen.
Muistan kuinka hän jo muutamia päiviä peräkkäin oli ollut hyvin kylmä minulle. Minä kävin alakuloiseksi ja hiivin arastellen heidän luokseen sivurakennukseen, koettaen pysytellä vanhan ruhtinattaren läheisyydessä, huolimatta siitä, että hän juuri siihen aikaan oli hyvin kiukkuinen ja riidanhaluinen; hänen vekseliasiansa olivat huonossa kunnossa ja hänen luonaan oli jo kahdesti käynyt kaupunginvouti.
Kerran kuljin puutarhassa tutun aidan ohi — ja näin Sinaidan, joka nojaten molemmilla käsillään maata vasten istui liikkumatonna nurmikolla. Minä aioin varovasti poistua, mutta hän kohotti yht'äkkiä päätään ja antoi minulle käskevän merkin. Minä pysähdyin heti, mutta en aluksi ymmärtänyt häntä. Hän uudisti merkkinsä. Minä hyppäsin heti aidan yli ja juoksin iloisesti hänen luokseen, mutta hän pysähdytti minut katseellaan ja osoitti minulle käytävää parin askeleen päässä itsestään. Hämilläni, tietämättä mitä piti tehdä, laskeusin polvilleni käytävän reunalle. Hän oli niin kalpea, niin katkera suru, niin syvä väsymys kuvastui hänen joka piirteessään, että sydämeni kutistui kokoon ja minä tahtomattani kuiskasin: mikä teidän on?
Sinaida ojensi kätensä, katkaisi jonkun ruohon, puraisi sitä ja heitti sen sitten kauas luotaan.
— Rakastatteko te minua? — kysyi hän lopuksi. — Niinkö?
Minä en vastannut mitään, — ja miksipä sitä olisin tehnytkään.
— Niin, — sanoi hän katsellen minua totuttuun tapaansa. — Se on niin. Aivan samanlaiset silmät, — lisäsi hän vaipuen mietteisiinsä ja peittäen kasvot käsillään. — Kaikki on minulle käynyt vastenmieliseksi, — kuiskasi hän, menisin vaikka maailman ääriin, en voi tätä kestää... Ja mikä minua odottaa edessäpäin!... Voi, tämä on niin raskasta... niin raskasta.
— Minkätähden? — kysäisin arasti.
Sinaida ei vastannut minulle, kohautti vain olkapäitään. Minä seisoin yhä polvillani ja katselin häneen alakuloisena. Jokainen hänen sanansa aivan viilsi sydäntäni. Sinä hetkenä olisin ollut valmis antamaan koko elämäni siitä, ettei hän vain olisi surrut. Minä katselin häntä, ja vaikka en ymmärtänytkään, minkätähden hänen oli vaikeata, minä kuitenkin elävästi kuvittelin mielessäni, miten hän äkkiä näännyttävän surun valtaamana oli juossut puutarhaan — ja sitten kaatunut kuin iskettynä nurmikolle.
Ympärillä oli valoisaa ja vihreätä; tuuli humisi puiden oksilla, silloin tällöin liikutellen vattupensaan pitkää oksaa Sinaidan pään päällä. Jossakin kujersivat kyyhkyset — ja ampiaiset surisivat lennellen harvassa heinässä. Ylhäällä loisti sininen taivas — ja minun oli niin raskas olla.
— Lausukaa minulle joitakin runoja, — sanoi puoliääneen Sinaida ja nojasi kyynärpäähänsä. Minä niin mielelläni kuulen teidän lausuvan runoja. Te laulatte lausuessanne, mutta se ei tee mitään, se on niin nuorekasta. Lausukaa minulle »Grusian kukkuloilla». — Mutta istukaa ensin.
Minä istuuduin ja lausuin »Grusian kukkuloilla».
— »Ja lempimätt' ei olla voi», — toisti Sinaida. Kas juuri sen vuoksi on runous niin ihanaa: se kertoo meille siitä, mitä ei ole, mikä ei ole vain parempaa kuin olevainen, vaan lähempänä totuuttakin. Ja lempimätt' ei olla voi — ja vaikka tahtoisikin, niin ei voi! —- Hän vaikeni jälleen, sitten pudisti yht'äkkiä itseään ja nousi.
— Mennään. Maidanov istuu äidin luona. Hän toi minulle runoelmansa, mutta minä lähdin pois. Hänkin on nyt nyrpeissään... mutta mitäs siitä! Kerran saatte te tietää kaikki... mutta älkää olko minulle vihainen!
Sinaida puristi lujasti kättäni ja lähti juoksemaan edellä. Me palasimme sivurakennukseen. Maidanov ryhtyi lukemaan meille juuri painosta ilmestynyttä runoaan »Murhaaja», mutta minä en kuunnellut häntä. Hän luki laulavalla äänellä nelijakoisia jambejaan, rytmit seurasivat toisiaan ja soivat kalseasti ja ontosti, mutta minä katselin vain Sinaidaa ja koetin saada selville hänen viimeisten sanojensa sisältöä.
»Tai kenties kilpailijas häijy
sun arvaamatta kukisti»,
huudahti äkkiä nenä-äänellään Maidanov — ja minun ja Sinaidan katseet yhtyivät. Hän painoi silmänsä alas ja punastui hiukan. Minä huomasin sen ja jähmetyin säikähdyksestä. Olin jo ennenkin ollut mustasukkainen hänen tähtensä, mutta vasta sinä hetkenä välähti mieleeni ajatus, että hän on rakastunut. »Jumalani! hän rakastaa!»