VIII
Kun minä seuraavana aamuna menin alas juomaan teetä, torui äitini minua — vähemmän kuitenkin, kuin olin odottanut, — ja pakotti minut kertomaan, miten olin kuluttanut edellisen illan. Minä vastasin hänelle muutamin sanoin jättäen pois paljon yksityiskohtia ja koettaen kaikelle antaa aivan viattoman leiman.
— Mutta kuitenkaan ne ihmiset eivät ole _comme il faut_, — huomautti äitini, ja sinun on aivan turhaa kovin usein hankkiutua heidän luokseen. Valmistaudu sensijaan tutkintoosi ja koeta tehdä jotain hyödyllistä.
Kun minä tiesin äitini huolenpidon tehtävistäni rajoittuvan noihin muutamiin sanoihin, en pitänyt tarpeellisena vastustaa häntä. Mutta teenjuonnin jälkeen otti isäni minua käsipuolesta ja lähtien yhdessä minun kanssani puutarhaan, pani hän minut kertomaan kaikki mitä olin nähnyt Sasekinien luona.
Omituinen vaikutus oli isälläni minuun — ja omituiset olivat meidän välimme. Hän ei juuri ollenkaan huolehtinut kasvatuksestani, mutta ei koskaan loukannut minua; hän kunnioitti vapauttani — hän oli vielä lisäksi kohtelias minulle, jos niin saa sanoa, mutta hän ei koskaan päästänyt minua lähelleen. Minä rakastin häntä, minä ihailin häntä, hän oli minusta miehen esikuva — ja, Jumalani, kuinka läheisesti minä olisinkaan kiintynyt häneen, jollen aina olisi tuntenut hänen poistyöntävää kättään! Mutta kun hän tahtoi, osasi hän miltei silmänräpäyksessä, yhdellä sanalla, yhdellä liikkeellä herättää minussa rajattoman luottamuksen itseensä. Minun sieluni avautui — minä juttelin hänen kanssaan, kuten järkevän ystävän kanssa, kuten hyväntahtoisen opettajan kanssa... Mutta sitten hän taas hylkäsi minut — ja hänen kätensä sysäsi minut pois, lempeästi ja ystävällisesti — mutta kuitenkin varmasti.
Joskus tapasi hänet jonkunlainen hilpeä iloisuus ja silloin oli hän valmis telmimään minun kanssani kuin nuori poika (hän piti kaikenlaisista voimakkaista ruumiillisista liikkeistä). Kerran — mutta vain kerran — hyväili hän minua niin hellästi, että olin vähällä itkeä... Mutta hänen iloisuutensa samoin kuin hellyytensäkin hävisivät aina jäljettömiin — ja se, mitä välillämme sellaisissa tilaisuuksissa oli tapahtunut, ei antanut minulle mitään toiveita tulevaisuuden varalle — oli kuin olisin kaiken vain unessa nähnyt. Useasti, katsellessani hänen kauniita, viisaita, eloisia kasvojaan, vapisi sydämeni liikutuksesta ja koko olemustani tuntui vetävän hänen puoleensa... mutta hän ikäänkuin tunsi, mitä rinnassani liikkui, ja saattoi sivumennessään taputtaa minua poskelle, tai meni pois, tai ryhtyi johonkin työhön, tai tuli yht'äkkiä jäykäksi — kuten vain hän voi tulla — ja silloin vetäydyin minä heti takaisin ja sulkeuduin myös itseeni.
Hänen harvat hellyydenosoituksensa minua kohtaan eivät koskaan aiheutuneet minun äänettömistä, mutta silti hyvin ymmärrettävistä rukouksistani, vaan ne tulivat aina odottamatta. Kun minä näin jälkeenpäin olen harkinnut isäni luonnetta, olen tullut siihen päätökseen, että sekä minä, että yleensä koko perhe-elämä oli hänelle yhdentekevää; oli jotain muuta, mille hän pani arvoa ja mistä hän sai täyden tyydytyksen. »Ota itse mitä voit, mutta älä antaudu toisten käsiin; kuulua vain omalle itselleen — siinä elämisen koko taito» — sanoi hän minulle kerran. Erään toisen kerran rupesin minä nuorena demokraattina hänen läsnäollessaan puhumaan vapaudesta (hän oli sinä päivänä kuten minä sanoin »hyvä»; silloin voi hänen kanssaan puhella mistä tahansa).
— Vapaus, — toisti isäni, mutta tiedätkö sinä, mikä voi antaa ihmiselle vapauden?
— Mikä?
— Tahto, oma tahto, ja se antaa myös valtaa, joka on parempaa kuin vapaus. Opi tahtomaan — ja sinä saat vapautta ja valtaa.
Isäni tahtoi ennenkaikkea elää — ja hän eli... Kenties hän tunsi, ettei saisi kauan nauttia »elämisen taidosta»: hän kuoli neljänkymmenen kahden vuotiaana.
Kerroin tarkasti käyntini Sasekinien luona. Hän kuunteli minua puolittain tarkkaavaisena, puolittain hajamielisenä, istuen penkillä ja piirrellen ratsupiiskallaan kuvioita santaan. Hän naurahteli harvakseen, katseli minua huvitettuna ja kiusoitteli minua lyhyillä kysymyksillä ja huomautuksilla. Minä en aluksi voinut edes lausua Sinaidan nimeä, mutta en sitten enää voinut pidättäytyä, vaan aloin ylistellä häntä. Isä yhä edelleen hymyili. Mutta sitten hän kävi miettiväksi, oikaisihe ja nousi seisomaan.
Muistui mieleeni, että hän oli kotoa lähtiessä käskenyt valjastamaan ratsuhevosen. Hän oli erinomainen ratsastaja — ja osasi paljon aikaisemmin kuin herra Rary kesyttää viilejä hevosia.
— Lähdenkö minä kanssasi, isä? — kysyin minä.
— Et, — vastasi hän ja hänen kasvoilleen tuli tavallinen, välinpitämätön ilme. — Mene yksin, jos haluat, mutta sano kuskille, etten minä lähde.
Hän kääntyi minuun selin ja asteli nopeasti pois. Seurasin häntä katseillani — hän katosi portin taakse, ja minä näin hänen hattunsa liikkuvan aitausta pitkin. Hän meni Sasekinien luo.
Hän oli heidän luonaan noin tunnin verran ja lähti sitten heti kaupunkiin eikä palannut sieltä ennenkuin iltapuolella.
Päivällisen jälkeen menin minä itse Sasekinien luo. Vierashuoneessa tapasin vain vanhan ruhtinattaren. Nähtyään minut, raapi hän sukkapuikolla päätään myssyn alta ja kysäisi minulta, voisinko minä kirjoittaa puhtaaksi hänelle erään hakemuksen.
— Hyvin mielelläni, — vastasin ja istuuduin tuolin nurkalle.
— Mutta teidän pitää kirjoittaa vähän suuremmilla kirjaimilla, — sanoi ruhtinatar ojentaen minulle tahraisen paperiarkin; ja etteköhän te voisi tehdä sitä jo tänään, poikaseni?
— Kyllä, minä teen sen tänään.
Viereisen huoneen ovi avautui raolleen ja oviaukossa näyttäytyivät Sinaidan kasvot — kalpeat, miettiväiset, hiukset huolimattomasti taaksepäin heitettyinä; hän katseli minua hetkisen kylmästi ja sulki sitten taas hiljaa oven.
— Siina, — kuule Siina! — sanoi vanhus.
Sinaida ei vastannut.
Minä otin vanhuksen anomuksen, riensin kotiin ja istuin koko illan sitä puhtaaksikirjoittaen.