VII
Lyönnilleen kello kahdeksan astuin — takki päälläni ja tukka pystyyn kammattuna — ruhtinattaren hallussa olevan sivurakennuksen eteiseen. Palvelija katsoi nyrpeästi minuun ja nousi haluttomasti penkiltä. Vierashuoneesta kuului iloisia ääniä. Minä avasin oven, mutta peräydyin hämmästyneenä takaisin. Tuolilla keskellä huonetta seisoi ruhtinatar pitäen edessään miestenhattua; tuolin ympärillä seisoi viisi herraa, koettaen pistää kätensä hattuun, jota hän piti korkealla ilmassa pudistellen sitä. Nähdessään minut, hän huudahti: — odottakaa, odottakaa! Täällä on uusi vieras; pitää hänellekin antaa lippu — ja hypäten kevyesti alas tuolilta, otti hän minua takin hihasta kiinni.
— Mennään nyt, — sanoi hän, — mitä te siinä seisotte? Hyvät herrat, sallikaa minun esitellä: tämä on herra Voldemar, meidän naapurimme poika. Ja nämä — lisäsi hän kääntyen minun puoleeni ja osoittaen kutakin erikseen, ovat: kreivi Majevskij, tohtori Lushin, runoilija Maidanov, entinen kapteeni Nirmatskij ja Belooserov, husaari, jonka te jo olette tavannut. Rakastakaa ja kunnioittakaa toisianne.
Minä olin siihen määrin hämilläni, etten edes tervehtinyt ketään kunnollisesti. Tohtori Lushinissa minä tunsin saman tummaverisen herrasmiehen, joka niin säälimättömästi oli nolannut minut puutarhassa; toiset olivat minulle tuntemattomia.
— Kreivi! — jatkoi Sinaida, — kirjoittakaa herra Voldemarille lippu.
— Se ei ole oikein, — sanoi kreivi hiukan puolaksi murtaen. Hän oli hyvin kaunis, komeilevasti puettu tumma mies, jolla oli ilmehikkäät, ruskeat silmät, pieni, siro nenä ja ohuet viikset pienen suun yläpuolella. — Eihän hän ole ottanut osaa meidän panttileikkiimme.
— Ei, se ei ole oikein, toistivat Belooserov ja entinen kapteeni yht'aikaa. Jälkimäinen oli noin nelikymmenvuotias mies, rumuuteen asti rokonarpinen, kiharatukkainen kuin neekeri, vähän kumaraharteinen ja vääräsäärinen. Yllään hänellä oli napittamaton sotilastakki ilman olkalappuja.
— Kirjoittakaa lippu, sanon minä, — toisti ruhtinatar. — Mitä niskoittelua tuo nyt on? Herra Voldemar on tänään ensimäistä kertaa kanssamme ja siksi ei laki vielä koske häntä. Ei mitään vastustelua! kirjoittakaa vain, minä tahdon sitä!
Kreivi kohautti olkapäitään, mutta kumarsi kuitenkin myöntymykseksi päätään, otti kynän valkoiseen, sormusten koristamaan käteensä, repäsi palan paperia ja alkoi kirjoittaa siihen.
— Sallikaa minun kuitenkin selittää herra Voldemarille, miten asia on, — alkoi Lushin pilkallisella äänellä, — hänhän on aivan ymmällä. Katsokaas, nuori mies, me leikimme panttileikkiä. Ruhtinattaren on täytynyt jättää pantti ja sillä, joka nyt sattuu nostamaan onnenlipun, on oikeus suudella hänen kättään. Ymmärsittekö, mitä minä teille sanoin?
Minä katsahdin vain häneen ja seisoin siinä yhä edelleen kuin huumaantuneena. Sinaida hyppäsi uudelleen tuolille ja alkoi taas pudistella hattua. Nuoret miehet asettuivat taas hänen ympärilleen ja minä menin toisten mukana.
— Maidanov, — sanoi ruhtinatar kookkaalle nuorelle miehelle, jolla oli laihat kasvot, pienet, kapeat silmät ja hyvin pitkä, musta tukka. — Teidän tulee runoilijana olla jalomielinen ja luovuttaa lippunne herra Voldemarille, että hänellä olisi kaksi mahdollisuutta yhden asemesta.
Mutta Maidanov pudisti kieltävästi päätään ja heilautti pitkää tukkaansa.
Kaikkein viimeiseksi pistin minä käteni hattuun, otin lipun ja avasin sen... Jumalani, mitä tunsinkaan, nähdessäni siinä sanan: suutelo!
— Suutelo! — huudahdin tahtomattani.
— Hei! hän on voittanut, — huusi ruhtinatar. — Kuinka minä olenkaan iloinen.
Hän hypähti alas tuolilta ja katsahti minuun niin säteilevän iloisesti, että pelkäsin sydämeni halkeavan rinnassani. — Oletteko te iloinen — kysäisi hän minulta.
— Minäkö?... — sopersin minä.
— Myykää minulle lippunne, särähti yht'äkkiä Belooserovin ääni aivan korvani juuressa. — Annan teille siitä sata ruplaa.
Minä vastasin husaarille sellaisella pahaaennustavalla katseella, että Sinaida alkoi taputtaa käsiään ja Lushin huudahti: hyvä, hyvä!
— Mutta, lisäsi hän, — minun tulee seremoniamestarina pitää huolta siitä, että sääntöjä tarkasti noudatetaan. Herra Voldemar, notkistakaa toista polveanne. Sellainen on laki meillä.
Sinaida asettui eteeni, pani päänsä hiukan kallelleen ikäänkuin paremmin pitääkseen minua silmällä ja ojensi minulle kätensä. Maailma musteni silmissäni. Yritin laskeutua toiselle polvelleni, mutta putosin molemmille ja kosketin niin kömpelösti huulillani Sinaidan sormia, että hänen kyntensä raapaisivat nenänpäätäni.
— Hyvin! huudahti Lushin ja auttoi minua nousemaan.
Panttileikki jatkui. Sinaida asetti minut istumaan viereensä. Millaisia rangaistuksia hän osasikaan keksiä! Muun muassa piti hänen esittää kuvapatsasta — ja silloin valitsi hän ruman Nirmatskin jalustakseen. Sinaida komensi hänet makaamaan lattialle ja painamaan kasvot rintaa vasten. Nauru ei hetkeksikään lakannut. Minulle, joka olin kasvanut yksinäisyydessä, säädyllisessä aateliskodissa, nousi tämä kaikki suorastaan päähän — tämä melu ja hälinä, tämä hillitön, miltei säädytön iloisuus ja tämä outo seurustelutapa vierasten ihmisten kanssa.
Minä olin kuin liiasta viinin juonnista huumaantunut. Minä aloin nauraa ja meluta vielä äänekkäämmin kuin muut, niin että vanha ruhtinatarkin, joka oli istunut viereisessä huoneessa erään hänen kanssaan neuvottelemaan tulleen virkamiehen kanssa Iverslein tullilta, tuli minua katsomaan. Mutta minä tunsin itseni niin onnelliseksi, että kaikki ympärilläni oli minulle yhdentekevää, enkä minä välittänyt rahtuakaan kenenkään pilkasta ja kieroista katseista.
Sinaida suosi minua yhä edelleen eikä päästänyt minua hetkeksikään viereltään. Yhtä panttia lunastettaessa piti minun istua hänen kanssaan saman silkkihuivin alla: minun piti kertoa hänelle »salaisuuteni». Muistan, kuinka meidän päämme yht'äkkiä tapasivat toisensa, tässä tukahuttavassa, puolittain läpinäkyvässä, tuoksuvassa pimeydessä, kuinka hänen silmänsä pimeässä loistivat lähelläni ja kuinka hänen puoliavoimet huulensa kuumasti hengittivät, kuinka hampaat välkkyivät, ja kuinka hänen hiuksensa kutittivat ja polttivat minua. Minä olin ääneti. Hän hymyili salaperäisesti ja veikeästi ja kysäsi lopulta: no saanko minä tietää sen nyt, mutta minä vain punastuin ja nauroin, käänsin pääni pois ja saatoin tuskin hengittää.
Me väsyimme lopulta panttileikkiin ja aloimme leikkiä sormuksen piilottamista. Jumalani, millaista iloa tunsin saadessani hajamielisyyteni tähden häneltä aikamoisen iskun sormilleni ja kuinka minä sitten tahallani koetin näyttää hajamieliseltä — mutta hänpä kiusasi minua eikä koskenutkaan enää käsiäni.
Mitähän kaikkea me vielä keksimmekään sinä iltana! Me soitimme pianoa ja lauloimme ja tanssimme ja pystytimme mustalaisleirin: Nirmatskij puettiin karhuksi ja sai juoda suolavettä. Kreivi Majevskij näytteli meille korttikonsteja ja lopetti sillä, että sekoitettuaan hyvästi kortit, jakoi ne »whistiä» varten siten, että sai itse kaikki valtit, jolloin Lushin sanoi: saan kunnian onnitella teitä. Maidanov lausui meille otteita runoelmastaan »Murhaaja», (silloin elettiin paraillaan romantiikan kukoistuksen ajassa) jonka hän aikoi julaista mustissa kansissa veripunaisin otsikkokirjaimin varustettuna. Iverskij-tullin kanslistilta varastettiin hattu polvilta ja hänet pakotettiin tanssimaan kasakkatanssi saadakseen sen takaisin. Vanhalle ukko Vonifatille »rustattiin» pitsimyssy päähän ja nuori ruhtinatar laittoi herrainhatun päähänsä... Kaikkia hullutuksia ei voi luetellakaan. Belooserov yksin pysytteli vain enimmäkseen nurkassa synkkänä ja vihaisena... Silloin tällöin syöksähti veri hänen kasvoilleen ja näytti siltä, että hän tuossa paikassa ryntää meidän kimppuumme ja hajoittaa meidät sinne tänne kuin lastut, mutta kun Sinaida katsahti häneen ja heristi hänelle sormellaan, vetäytyi hän taasen nurkkaansa.
Lopulta me kuitenkin väsyimme. Yksinpä vanha ruhtinatarkin, joka omien sanojensa mukaan ei juuri häiriintynyt huudoista ja melusta, tunsi nyt väsymystä ja halusi lepoa. Kellon kahtatoista käydessä tarjottiin illallinen, jona oli palanen vanhaa, kuivaa juustoa ja jonkunlaisia, hakatulla sianlihalla täytettyjä kylmiä piirakaisia, jotka minusta olivat maukkaampia kuin mitkään pasteijat. Viiniä oli vain yksi pullo ja sekin hyvin omituisen näköinen: tummavärinen, paksukaulainen, ja siinä olevasta viinistä lähti hyvin kummallinen haju. Muuten sitä ei kukaan edes maistanutkaan.
Minä jätin sivurakennuksen väsyneenä ja näännyksiin asti onnellisena. Sanoessaan minulle hyvästi puristi Sinaida kovasti kättäni ja hymyili minulle taas salaperäisellä tavallaan.
Yöilma lehahti vastaani raskaana ja kosteana; ukkonen tuntui olevan tulossa; mustat pilvet suurenivat ja matelivat taivasta pitkin alituisesti muuttaen utuista muotoaan. Hiljainen tuuli humisi levottomasti tummissa puidenlatvoissa ja jossain kaukana taivaanrannan takana jyrähteli ukkonen vihaisesti yksinäisyydessään.
Minä pääsin huoneeseeni taka-oven kautta. Palvelijani nukkui lattialla ja minun täytyi hypätä hänen ylitseen. Hän heräsi, näki minut ja kertoi, että äitini oli taas suuttunut minuun ja oli aikonut lähettää minua noutamaan, mutta että isä oli sen estänyt. (Minä en ollut vielä koskaan ennen paneutunut vuoteeseeni sanomatta äidilleni hyvää yötä ja pyytämättä hänen siunaustaan. Mutta tässä ei nyt mikään auttanut!)
Sanoin palvelijalleni, että itse riisuutuisin, ja — sammutin kynttilän. Mutta minä en riisuutunut, enkä edes paneutunut pitkäkseni.
Istuuduin tuolille ja istuin siinä kauan kuin lumottuna. Se, mitä tunsin, oli niin uutta ja niin suloista... Minä istuin siinä liikkumatta ja hiljaa, tuskin katsellen eteeni ja hengitin aivan kevyesti ja hitaasti. Silloin tällöin naurahdin puoliääneen itsekseni muistellessani illan tapahtumia, väliin taas sisäisesti värisin ajatellessani, että olen ehkä rakastunut, että tämä nyt on rakkautta. Sinaidan kasvot väikkyivät edessäni pimeässä, eivätkä tahtoneet häipyä näkyvistäni; hänen huulensa hymyilivät minulle taas niin salaperäisesti, silmät katselivat minuun vähän sivusta, kysyvästi, haaveksivasti ja lempeästi... aivan kuin sillä hetkellä, jolloin olin hänestä eronnut. Vihdoin minä nousin, astelin varpaillani vuoteeni luo, ja paneuduin sille varovasti, riisuutumatta ikäänkuin peläten varomattomalla liikkeellä karkoittavani tunteet, jotka täyttivät mieleni.
Minä paneuduin pitkäkseni, mutta en edes ummistanut silmiäni. Kohta panin merkille, että huoneeseeni tuontuostakin tunkeutui heikkoja valosäteitä... Nousin ylös ja katsoin akkunaan. Akkunaristikot erottuivat selvään salaperäisesti ja heikosti välkähtelevistä laseista. Ukkonen — ajattelin itsekseni — ja se oli todellakin ukkonen, mutta se kulki hyvin kaukana, niin ettei jyrinääkään kuulunut; ainoastaan heikkoja pitkästi haarautuneita salamoita välähteli taivaalla, taikka oikeammin värähteli ja vetäytyi yhteen kuten kuolevan linnun siivet.
Minä nousin ylös, menin akkunan ääreen ja seisoin siinä aamuun asti... Salamat eivät hetkeksikään lakanneet, ne olivat kuten kansa sanoo, »elotulia». Minä katselin hiljaista, hiekkaista kenttää, Neskutshnij-puiston tummaa massaa, ja kaukaisten rakennusten kellertäviä päätyjä, jotka myöskin näyttivät vavahtavan jokaisen välähdyksen keralla. Minä katselin lakkaamatta ulos enkä voinut irtautua paikaltani: nuo äänettömät salamat, hillityt välähdykset, tuntuivat niin hyvin vastaavan niitä äänettömiä, salaisia liikkeitä, jotka väreilivät sisimmässäni.
Päivä alkoi sarastaa. Aamurusko levisi taivaalle purppuraisina pilvinä.
Auringon lähestyessä kävivät salamat kalpeammiksi ja lyhyemmiksi; ne leimahtelivat yhä harvempaan ja harvempaan ja häipyivät lopulta kokonaan nousevan päivän valtavaan ja ylivoimaiseen valoon.
Minun sisimmästäni häipyivät myös salamat. Tunsin suurta väsymystä ja rauhaa... Sinaidan kuva väikkyi yhä edelleen kirkkaana sielussani, mutta nyt rauhallisempana: niinkuin rämesuolta lentoon nousee joutsen, nousi se yläpuolelle ympäristönsä kaikkia epämiellyttäviä olentoja ja vaipuessani uneen minä ajatuksissani vielä viimeisen kerran polvistuin sen eteen luottamuksen ja kunnioituksen tuntein...
Oi, te avoimet tunteet, herkän sielun pehmeät soinnut, hyvyys ja nöyryys, ensimäisen rakkauden salaperäinen tenho, — missä te olette, missä te olette?