VI

Koko sen illan ja seuraavan aamun tunsin itseni alakuloiseksi ja haluttomaksi. Muistelen, että koetin tehdä työtä ja otin käteeni Kaidanovin, mutta turhaan koetin seurata kuuluisan oppikirjan lauseita ja ajatuksia. Kymmenen kertaa peräkkäin luin minä sanat: »Julius Caesar oli kuuluisa sotaisesta urhoollisuudestaan», mutta minä en ymmärtänyt mitään ja heitin kirjan lopulta käsistäni.

Ennen päivällistä hieroin taas hiusvoidetta tukkaani ja puin ylleni takin sekä kaulaliinan.

— Mitä tuo nyt on? — kysyi äitini. — Sinä et ole vielä ylioppilas ja Luoja ties läpäisetkö ollenkaan tutkinnossasi. Ja eihän siitä ole niin kauan kun koulunuttusi ommeltiin sinulle? Ei sitä niin vain heitetä pois.

— Mutta tuleehan vieraita, — sopersin minä miltei epätoivoisesti.

— Tyhmyyksiä! Mitä vieraita ne ovat!

Täytyi totella. Kävin vaihtamassa takin koulunuttuuni, mutta kaulaliinaa en heittänyt pois.

Puoli tuntia ennen päivällistä ilmestyi ruhtinatar tyttärineen meille. Vanha ruhtinatar oli vihreän, minulle jo ennestään tutun puvun päälle heittänyt keltaisen liinan ja päähänsä hän oli pannut vanhanaikuisen myssyn, jossa oli tulipunaiset nauhat. Hän alkoi heti puhua vekseleistään, huokailla ja valitella köyhyyttään, eikä yleensä ollenkaan kainostellut — hän nuuskasi yhtä äänekkäästi ja kääntyili alinomaa tuolillaan aivan samoin kuin kotonaankin. Hän ei näyttänyt ollenkaan muistavan olevansa ruhtinatar. Sinaida sitävastoin käyttäytyi hyvin hillitysti, melkeinpä ylväästi, kuten ruhtinatar ainakin. Hänen kasvoillaan näkyi totisuus ja kylmä arvokkaisuus — minä en tuntenut häntä enää samaksi, en hänen katseitaan, en hymyään, vaikka hän tässä uudessa hahmossaankin näytti minusta kovin ihastuttavalta.

Hänellä oli yllään ohut sinikuvioinen musliinipuku. Hänen hiuksensa valuivat englantilaiseen tapaan pitkinä kiharoina pitkin kasvoja; sellainen kampaus sopi erinomaisen hyvin hänen kasvojensa kylmään ilmeeseen. — Minun isäni istui hänen rinnallaan päivällisen aikana ja seurusteli hänen kanssaan tuolla hienolla ja viehättävän rauhallisella tavalla, joka oli hänelle niin ominaista. Isäni katseli häntä tuostakin — ja ruhtinatar katsahti myös silloin tällöin häneen, mutta hänen katseessaan oli jotain omituista, melkeinpä vihamielistä. Heidän keskustelunsa kävi ranskankielellä ja minä muistelen, että minua hämmästytti Sinaidan puhdas ääntämistapa.

Vanha ruhtinatar ei pöydässäkään ollenkaan kainostellut, söi paljon ja kehui ruokia. Äitini oli nähtävästi häneen väsynyt ja vastaili hänelle jonkunlaisella alakuloisella välinpitämättömyydellä; isä rypisti silloin tällöin silmäkulmiaan. Sinaidaan ei äitini liioin ollut mieltynyt.

- Tuollainen ylpeä tyttö, — sanoi äitini seuraavana päivänä. — Ja mistä hän oikeastaan luulee voivansa ylpeillä — _avec sa mine de grisette!_

— Sinä et varmaankaan koskaan ole nähnyt »grisettejä», — huomautti isäni.

— En, Luojan kiitos!

— Niin tietysti... Luojan kiitos... mutta kuinka sinä siis voit sillä tavoin puhua?

Minuun ei Sinaida kiinnittänyt kerrassaan mitään huomiota koko aikana. Heti päivällisen jälkeen ruhtinatar alkoi hyvästellä.

— Minä luotan teidän suojelukseenne, Maria Nikolajevna ja Pjotr Vasilitsh, — sanoi hän äidille ja isälle.

— Mikäs tässä auttaa! Olihan ne ajat ennen paremmat, mutta ne ovat nyt menneet. Olenhan minäkin tässä »vapaasukuinen» — lisäsi hän tympäisevästi nauraen, — mutta mitä iloa on siitä kunniasta, kun ei ole mitä suuhunsa panisi!

Isäni kumarsi hänelle kohteliaasti ja saattoi häntä eteisen ovelle saakka. Minä seisoin siinä myöskin lyhyessä nutussani, katse maahan luotuna, kuin kuolemaan tuomitulla. Sinaidan käytös minua kohtaan oli masentanut minut kokonaan. Kuinka suuri olikaan sitten hämmästykseni, kun hän mennessään minun ohitseni kuiskasi, entinen hyväilevä ilme kasvoillaan:

— Tulkaa meille tänä iltana kello kahdeksan — mutta varmaan, kuuletteko!...

Minä ehdin vain ojentaa käteni — mutta hän meni jo pois heittäen samalla valkoisen huivin päähänsä.