V

Ruhtinatar kävi lupauksensa mukaan äitini luona, mutta ei miellyttänyt häntä. Minä en ollut läsnä heidän keskustelussaan, mutta ruokapöydässä äitini kertoi isälle, että ruhtinatar Sasekin näytti hänestä olevan _une femme très vulgaire_, että hän oli väsyttänyt äidin pyynnöillään että äitini puhuisi hänen puolestaan ruhtinas Sergeille, että hänellä oli kaikennäköisiä oikeusjuttuja — _de vilaines affaires d'argent_ — ja että hän kaikesta päättäen oli vehkeilyihin taipuvainen ihminen. Äiti lisäsi kuitenkin, että hän oli pyytänyt ruhtinattaren tyttärineen huomenna päivälliselle (kuultuani sanan: »tyttärineen», minä painoin pääni alas), — sillä olihan hän joka tapauksessa meidän naapurimme ja hänellä oli hyvä nimi.

Isäni kertoi nyt, että hän luuli muistavansa tämän ruhtinattaren; että hän oli nuoruudessaan tuntenut ruhtinas Sasekin-vainaan, hienosti sivistyneen, mutta pintapuolisen ja tyhjänpäiväisen ihmisen. Seurassa kulki hän nimellä »le Parisien» pitkäaikaisen Pariisissa oleskelunsa vuoksi. Hän oli ollut hyvin rikas, mutta oli pelissä hävittänyt kaiken ©maisuutensa — ja sitten ties mistä syystä — kenties rahojen vuoksi oli nainut erään hallintovirkamiehen tyttären, — olisi hän muuten voinut paremminkin valita, — lisäsi isäni kylmästi hymähtäen, — sen jälkeen oli hän antautunut keinotteluihin ja menettänyt kaiken omaisuutensa.

— Kunpahan hän vain ei pyytäisi rahoja lainaksi, — huomautti äitini.

— Se on hyvin mahdollista, — virkahti isäni rauhallisesti. — Puhuuko hän ranskaa?

— Hyvin huonosti.

— Hm. Mutta sehän on aivan yhdentekevää. Sinä sanoit muistaakseni, että olet pyytänyt myöskin hänen tytärtään tulemaan; minulle on joku vakuuttanut, että hän on hyvin herttainen ja sivistynyt tyttö.

— Vai niin, sittepä hän ei ole äitiinsä.

— Eikä isäänsäkään, — sanoi isäni. Hän oli myöskin sivistynyt, mutta silti hyvin tyhmä.

Äitini huokasi ja jäi mietteisiinsä.

Isäni vaikeni. Minun oli ollut hyvin vaikea olla tämän keskustelun aikana.

Päivällisen jälkeen minä lähdin puistoon, mutta ilman pyssyä. Minä olin lujasti päättänyt olla lähestymättä >Sasekinien puutarhaa», mutta vastustamaton voima veti minua sinne — eikä turhaan. Olin tuskin ehtinyt lähestyä aitausta, kun jo näin Sinaidan. Tällä kertaa hän oli yksin. Hän piti kädessään kirjaa ja kulki verkalleen tietä pitkin huomaamatta minua.

Minä aijoin ensin antaa hänen kulkea ohitseni, mutta sitte muutin mieltäni ja rykäsin. Hän käännähti, mutta ei pysähtynyt, silitti kädellään pyöreän olkihattunsa leveätä, sinistä nauhaa, katsahti minuun, hymyili hiljaa ja kiinnitti jälleen katseensa kirjaan.

Minä otin hatun päästäni, seisoin hetkisen neuvotonna ja lähdin sitten pois raskain mielin.

— _Que suisje pour elle?_ — ajattelin minä Luoja ties minkätähden — ranskaksi. Silloin kuulin yht'äkkiä tutut askeleet takanani — käännähdin ja näin isäni astuvan kevein, nopein askelin jäljessäni.

— Onko tuo ruhtinattaren tytär? kysyi hän minulta.

— On.

— Tunnetko sinä hänet?

— Kyllä, näin hänet tänä aamuna ruhtinattaren luona.

Isäni pysähtyi hetkiseksi, mutta kääntyi yht'äkkiä kantapäillään ja lähti takasinpäin. Kun hän kulki Sinaidan ohi, tervehti hän kohteliaasti. Ruhtinatar vastasi hänen tervehdykseensä vähän hämmästyneenä ja laski kirjansa alas. Minä näin, kuinka hän seurasi isääni silmillään. Minun isäni pukeutui aina hyvin hyvästi, erikoisella maulla ja samalla hyvin yksinkertaisesti; mutta hänen vartalonsa ei minusta koskaan ollut näyttänyt niin komealta kuin nyt, eikä hänen harmaa hattunsa koskaan ollut istunut sen sirommin hänen hiukan harmahtavilla hiuksillaan.

Minä aijoin lähestyä Sinaidaa, mutta hän ei katsahtanutkaan minuun, vaan nosti kirjan taas kasvojensa eteen ja lähti astelemaan poispäin.