IV
Kun minä astuin sivurakennuksen ahtaaseen ja epäsiistiin eteiseen, värisin tahtomattani koko ruumiillani. Minä tapasin vanhan, harmaatukkaisen palvelijan, jolla oli tummat, kuparinväriset kasvot, vihaiset silmät ja niin syvät rypyt otsallaan ja ohimoillaan, etten sellaisia ole vielä koskaan elämässäni nähnyt. Hänellä oli kädessään lautasella sillinruoto ja töytäisten jalallaan ovea, joka vei toiseen huoneeseen, hän sanoi käheällä äänellä:
— Mitäs on asiaa?
— Onko ruhtinatar Sasekin kotona? — kysyin minä.
— Vonifatij! — kuului oven takaa vihainen naisen ääni.
Palvelija käänsi sanaa sanomatta minulle selkänsä ja silloin näin hänen kovin kuluneen takkinsa selkämyksen, jossa riippui vain yksi kauhtunut vaakunanappi. Hän laski lautasen lattialle ja meni pois.
— Kävitkö sinä poliisivirastossa? — toisti sama naisääni.
Palvelija mumisi jotain.
— Mitä?... Tuliko joku? — kuului taaskin... Naapurin nuori herra? — No pyydä hänet sisään.
— Olkaa hyvä ja käykää vierashuoneeseen, — sanoi palvelija ilmestyen jälleen eteeni ja nostaen lautasen lattialta. Minä kohensin pukuani ja astuin »vierashuoneeseen».
Se oli pienenlainen eikä erikoisen siisti mitättömine, ikäänkuin kiireellä kokoonhaalittuine huonekaluineen. Akkunan luona nojatuolissa, jonka käsinoja oli rikki, istui noin viisikymmenvuotias, rumannäköinen, sileätukkainen nainen. Hänellä oli päällään kulunut vihreä puku sekä hartioilla kirjava, neulottu pitkä huivi. Hänen pienet, mustat silmänsä katsoivat minuun läpitunkevasti.
Astuin hänen luokseen ja kumarsin.
— Minulla lienee kunnia puhutella ruhtinatar Sasekinia?
— Minä olen ruhtinatar Sasekin, ja te olette varmaan herra W:n poika?
— Aivan niin! Minä tulen äitini pyynnöstä.
— Istukaa, olkaa hyvä! Vonifatij, missä ovat avaimeni?
Minä ilmoitin ruhtinatar Sasekinille äitini vastauksen hänen kirjeeseensä. — Hän kuunteli minua naputellen paksuilla, punaisilla sormillaan ikkunalautaan, ja kun minä lopetin, katsahti hän vielä kerran minuun.
— Se on hyvä; kyllä minä varmasti tulen, — sanoi hän lopuksi. — Mutta kylläpä te olette nuori vielä. Kuinka vanha te oikein olette, saanko kysyä?
— Kuudentoista vuotias, — vastasin, tahtomattani epäröiden.
Ruhtinatar veti taskustaan joitakin täyteenkirjoitettuja, likaisia papereita, piti niitä aivan nenänsä edessä ja alkoi niitä järjestellä.
— Se on onnellinen ikä, — sanoi hän äkkiä ruveten keinumaan tuolissaan. — Minä pyydän, olkaa kuin kotonanne! Minulla on hyvin vaatimatonta.
— »Liiankin vaatimatonta», ajattelin minä silmäillessäni hänen vastenmielistä olemustaan.
Siinä hetkessä avautui yht'äkkiä vierashuoneen toinen ovi ja kynnykselle ilmestyi sama tyttö, jonka edellisenä iltana olin nähnyt puutarhassa. Hän nosti kätensä ja hänen kasvoillaan värähti pilkallinen hymy.
— Kas tässä on minun tyttäreni! sanoi ruhtinatar osoittaen häntä kyynäspäällään. — Sinotshka, tässä on meidän naapurimme, herra W:n poika.
— Mikä teidän nimenne on, saanko kysyä?
- Vladimir, — äännähdin minä liikutettuna ja nousin ylös.
- Entäs isännimeltä?
— Petrovitsh.
— Meillä oli tuttu poliisimestari, jonka nimi myös oli Vladimir Petrovitsh. Vonifatij! älä hae avaimiani, ne ovat taskussani.
Nuori tyttö pani päänsä kallelleen ja katseli minuun yhä pilkallisesti hymyillen.
— Minä olen jo nähnyt herra Voldemarin, alkoi hän. (Hänen äänensä hopeankirkas kaiku pani kylmät väreet kulkemaan läpi ruumiini.) — Sallitteko minun siten nimittää teitä?
— Olkaa hyvä — änkytin minä.
— Missä niin? — kysyi ruhtinatar.
Tytär ei vastannut mitään äidilleen.
— Onko teillä jotain tehtävää juuri nyt? sanoi hän yhä edelleen katsellen minua.
— Ei, ei mitään.
— Tahtoisitteko auttaa minua kerimään vähän villalankaa? Tulkaa tänne, minun luokseni.
Hän nyökkäsi minulle päällään ja lähti vierashuoneesta. Minä seurasin häntä.
Siinä huoneessa, johon nyt menimme, olivat huonekalut vähän parempia ja varsin aistikkaasti järjestetyt. Muuten en minä sillä hetkellä huomannut juuri mitään: minä liikuin kuin unessa ja tunsin koko olemuksessani sanomattoman onnellisuuden tunteen.
Nuori ruhtinatar istuutui, otti esille punaisen lankavyyhdin ja osoittaen minulle tuolia vastapäätä itseään, avasi huolellisesti vyyhdin sekä pani sen minun käsiini. Tämän kaiken hän teki ääneti, jonkunlaisella huvittavalla hitaudella, yhä vain sama valoisa, veitikkamainen hymy puoliksi avoimilla huulillaan. Hän alkoi keriä lankaa kokoontaitetulle kortille, ja yht'äkkiä loi hän minuun niin säteilevän kirkkaan katseen, että minä tahtomattani jouduin hämilleni. Kun hänen melkein suljetut silmänsä avautuivat täydelleen, muuttuivat hänen kasvonsa kokonaan: niille levisi kuin valon kajastus.
— Mitä te ajattelitte minusta eilen, herra Voldemar? — kysyi hän vähän ajan kuluttua. — Te varmaankin tuomitsitte minua kovin!
— Minä... ruhtinatar... en minä mitään ajatellut... kuinka minä voisin — vastasin minä hämilläni.
— Kuulkaas, — sanoi hän. Te ette vielä tunne minua: minä olen hyvin kummallinen; minä tahdon, että minulle aina puhuttaisiin totta. Minä kuulin, että te olette kuudentoista vuotias, mutta minä olen jo täyttänyt kaksikymmentäyksi: te näette, että minä olen paljon vanhempi teitä ja siksi teidän tulee aina puhua minulle totta... ja totella minua, — lisäsi hän vielä. — Katsokaa minuun! Miksi te ette katso minuun?
Minä jouduin yhä enemmän hämilleni, mutta kohotin kuitenkin katseeni häntä kohti. Hän hymyili, mutta ei kuten äsken, vaan toisin, hyväntahtoisemmin. — Katsokaa minuun, — sanoi hän hiljaisella äänellä, ei se ole minulle vastenmielistä... Minä pidän teidän kasvoistanne; minusta tuntuu siltä, että meistä tulee ystävykset! Pidättekö te minusta? — lisäsi hän veitikkamaisesti.
— Ruhtinatar... — aloin minä.
— Ensiksikin, kutsukaa minua Sinaida Aleksandrovnaksi ja toiseksi — mikä ihmeen tapa on lapsilla — (hän oikaisi): nuorilla ihmisillä — olla puhumatta suoraan sitä, mitä tuntevat? Se on kyllä hyvä aikaihmisille. Pidättehän te minusta?
Vaikka minusta olikin hauskaa, että hän niin avomielisesti puheli kanssani, olin minä kuitenkin vähän loukkaantunut. Minä tahdoin osoittaa hänelle, ettei hän ole tekemisissä minkään poikasen kanssa, ja koettaen tekeytyä mahdollisimman huolettomaksi ja vakavaksi, sanoin: — Tietysti te miellytätte minua suuresti Sinaida Aleksandrovna; enhän minä tahdo sitä salata.
Hän hiukan pudisti päätään.
— Onko teillä kotiopettaja? — kysyi hän yht'äkkiä.
— Ei, minulla ei pitkiin aikoihin ole ollut kotiopettajaa.
Minä valehtelin: ei ollut vielä kulunut kuukauttakaan siitä kun olin eronnut ranskalaisestani.
— Ai niin, minähän näen, että te olette jo täysikasvuinen.
Hän löi minua kevyesti sormille.
— Pitäkää kädet suorina! — Ja hän ryhtyi ahkerasti kerimään lankaa.
Minä käytin hyväkseni sitä, ettei hän nostanut katsettaan, ja aloin tarkastella häntä, ensin salavihkaa, sitten aina yhä rohkeammin. Hänen kasvonsa näyttivät minusta vielä suloisemmilta kuin edellisenä iltana: kaikki niissä oli niin hienoa, älykästä ja herttaista.
Hän istui selin akkunaan, jonka edessä oli valkoiset verhot. Niiden läpi tunkeutuvat auringon säteet loivat pehmeätä valoa hänen tuuheille kullankeltaisille hiuksilleen, hänen neitseelliselle kaulalleen, alaspainuneille olkapäilleen ja hänen hennolle rinnalleen. — Minä katselin häntä — ja kuinka kalliiksi ja läheiseksi hän kävikään minulle. Minusta tuntui kuin olisin jo kauan hänet tuntenut ja niinkuin en olisi tätä ennen mitään kokenut, en mitään tiennyt...
Hänellä oli yllään tumma, jo vähän kulunut puku ja esiliina — kuinka mielelläni minä olisin halunnut silitellä tuon esiliinan ja puvun jokaista laskosta! Hänen kengänkärkensä pistivät esiin hameen alta ja minä olisin ollut valmis kunnioittaen kumartumaan niiden puoleen...
— Kas tässä minä nyt istun häntä vastapäätä — ajattelin minä — olen tutustunut häneen... Jumalani, mikä onni! Minä olin aivan hypähtää tuoliltani pelkästä ihastuksesta, mutta istuin kuitenkin paikallani ja heiluttelin vain vähän jalkojani kuten lapsi, joka tyytyväisenä nakertelee namusiaan.
Minun oli hyvä olla, kuin kalan vedessä, enkä olisi ikinäni tahtonut lähteä pois siitä huoneesta.
Hänen silmäkulmansa kohosivat hiljaa, ja taasen loistivat edessäni hänen säteilevät silmänsä ja hän hymyili jälleen.
— Kuinka te katselette minua — sanoi hän hitaasti heristäen sormellaan.
Minä punastuin... »Hän ymmärtää kaikki, hän näkee kaikki», välähti ajatuksissani. »Ja kuinkapa hän ei ymmärtäisi ja näkisi kaikkea.»
Yht'äkkiä alkoi viereisestä huoneesta kuulua kolkutusta — sapeli kilahteli.
— Siina! huusi vanha ruhtinatar huoneesta. Belooserov toi sinulle pienen kissanpojan.
— Kissanpojan! — huudahti Sinaida ja nousten silmänräpäyksessä tuoliltaan heitti hän kerän polvilleni ja juoksi pois.
Minä nousin myöskin ja pantuani lankavyyhdin kerineen akkunalle astuin vierashuoneeseen ja jäin neuvotonna seisomaan. Keskellä lattiaa makasi, käpälät harallaan, kirjava kissanpoikanen; Sinaida oli polvillaan sen edessä ja nosteli varovasti sen pikku päätä. Vanhan ruhtinattaren vieressä seisoi vaaleaverinen, kiharatukkainen nuori mies, husaari, jolla oli punakat posket ja ulkonevat silmät.
— Onpa se soma! — huudahti Sinaida kerran toisensa perästä. — Sen silmät eivät ole harmaat, vaan vihreät, ja miten suuret korvat sillä sitten on! Kiitoksia teille Viktor Jegoritsh! Te olette niin hyvä.
Husaari, jonka minä tunsin yhdeksi edellisenä iltana näkemistäni nuorista miehistä, hymyili ja kumarsi, jolloin kannukset kilahtivat ja renkaat sapelin pitimessä helähtivät.
— Te suvaitsitte eilen sanoa, että haluaisitte saada kirjavan kissanpojan, jolla olisi suuret korvat... Kas siinä se nyt on. Teidän sananne on minun lakini. — Ja hän kumarsi taas.
Kissanpoikanen vingahti heikosti ja alkoi nuuskia lattiaa.
— Sen on nälkä! — huudahti Sinaida. — Vonifatij, Sonja! tuokaa maitoa.
Sisäkkö, yllään vanha keltainen puku ja kauhtunut, pieni huivi kaulallaan astui sisään maitolautanen kädessä ja asetti sen kissanpojan eteen, joka säpsähti, pörhisti itseään ja alkoi latkia.
— Voi miten sillä on pieni punertava kieli, — huomautti Sinaida, taivuttaen päätään miltei lattiaan asti ja katsellen sitä sivulta päin.
Kissanpoika söi itsensä kylläiseksi ja alkoi kehrätä leikitellen käpälillään. Sinaida nousi ylös ja kääntyen sisäkön puoleen sanoi välinpitämättömästi: — vie se pois!
— Kissanpojasta — kätönen — sanoi husaari hymyillen ja suoristi samalla kookasta, uuteen sotilaspukuun tiukasti puristettua vartaloaan.
— Molemmat, — sanoi Sinaida ja ojensi hänelle kätensä.
Sillä aikaa kun hän suuteli niitä, katseli Sinaida hänen olkansa yli minuun.
Minä seisoin liikkumatta samalla paikalla, enkä tiennyt pitikö minun nauraa, sanoa jotakin, vai vaieta yhä edelleen. Mutta yht'äkkiä näin minä avoimesta eteisen ovesta meidän palvelijamme Feodorin. Hän viittaili minulle.
Minä astuin koneellisesti hänen luokseen.
— Mitä sinä tahdot? — kysyin häneltä.
— Teidän äitinne lähetti minut, — kuiskasi hän. Hän on pahoillaan, kun te ette ole tuonut vastausta hänelle.
— Olenko minä sitten ollut jo kauan täällä?
— Toista tuntia.
— Toista tuntia! toistin minä tahtomattani ja palasin vierashuoneeseen alkaen hyvästellä.
— Minnekäs nyt? — sanoi nuori ruhtinatar katsoen husaarin selän yli.
— Minun pitää mennä kotiin nyt... Minä saan siis sanoa äidilleni, lisäsin, kääntyen vanhan ruhtinattaren puoleen, — että te tulette meille kahta käydessä.
— Niin, sanokaa niin!
Ruhtinatar otti nopeasti esiin nuuskarasiansa ja haisteli sitä niin äänekkäästi, että minä aivan vavahdin. — Sanokaa juuri niin, —- toisti hän rykäisten ja katsellen minua vetisillä silmillään.
Minä kumarsin vielä kerran, käännyin ja läksin huoneesta tuntien selässäni vastenmielisen tunteen, jonka nuori mies aina saa tietäessään, että hänen jälkeensä katsotaan.
— Mutta muistakaakin, herra Voldemar, pistäytyä meillä uudelleen, — huusi Sinaida alkaen taas nauraa.
— Mitähän hän aina nauraa? arvelin minä itsekseni palatessani kotiin Feodorin seuraamana, joka ei puhunut minulle mitään, kulki vain minun jäljessäni tyytymättömän näköisenä. Äitini torui minua ja oli kovin ihmeissään minun pitkästä poissaolostani. Mitähän minä olin niin kauan voinut tehdä ruhtinattaren luona? Minä en vastannut hänelle mitään, vaan läksin omaan huoneeseeni. Yht'äkkiä minun tuli hyvin ikävä. Vaivoin sain pidätetyksi kyyneleeni... Olin mustasukkainen husaarille.