XIX
Minä joutuisin suureen pulaan, jos minut pakotettaisiin tarkasti kertomaan kaikki, mitä tapahtui minulle viikon kuluessa yöllisen tarkastusmatkani jälkeen. Se oli ihmeellistä, kuumeista aikaa, jonkunlainen kaaos, jossa mitä erilaisimmat tunteet, ajatukset, epäilykset, toiveet, ilot ja kärsimykset pyörivät kuin vihurin ajamina; minä pelkäsin katsahtaa sisimpääni, jos kuusitoistavuotias nuorukainen yleensä voi sen tehdä, pelkäsin tilintekoa itseni kanssa; minä koetin vain niin nopeasti kuin mahdollista saada päivän kulumaan iltaan ja sitten nukuin yöt — lapsen huoleton mieli oli siinä apunani. En tahtonut tietää, rakastetaanko minua, enkä tahtonut myöntää itselleni, ettei minua rakasteta; isää minä kartoin — mutta Sinaidaa en voinut karttaa. Minä paloin kuin tulessa hänen läsnäollessaan... mutta mitäpä minun tarvitsi tietää, mikä tuli se oli, joka poltti ja kulutti minua, kun kerran minusta oli ihanaa palaa ja sulaa! Minä antauduin kaikille vaikutuksilleni ja petin itseäni, kääntyen pois muistoistani ja sulkien silmäni siltä, mitä aavistin olevan edessäni... Tämä piina ei luultavasti olisi voinut kauan jatkua... Salaman isku katkaisi kaikki yhdellä kertaa ja heitti minut uudelle radalle.
Palattuani kerran kotiin päivälliselle verrattain pitkältä kävelymatkalta, sain kummakseni kuulla, että saisin syödä yksin, että isä oli ulkona ja äitini pahoinvoipa; hän ei tahtonut syödä mitään ja oli sulkeutunut huoneeseensa. Palvelijain kasvojenilmeestä huomasin, että oli tapahtunut jotain tavatonta... En uskaltanut heiltä mitään kysellä, mutta minulla oli heidän joukossaan ystävä, nuori Filip, innokas runouden ihailija ja sitäpaitsi kitaran soittaja. Käännyin hänen puoleensa. Häneltä sain kuulla että isän ja äidin välillä oli sattunut kauhea kohtaus (palvelijattarien huoneeseen oli kuulunut kaikki; paljon oli tosin sanottu ranskankielellä — mutta sisäkkö Masha, joka oli viisi vuotta asunut erään parisilaisen ompelijattaren luona, ymmärsi kaikki); että äitini oli soimannut isää uskottomuudesta, tuttavuudesta naapurin neidin kanssa, että isä oli aluksi puolustautunut, mutta sitten kiivastunut ja vuorostaan sanonut hänelle jonkun kovan sanan jotain muka »hänen iästään», josta äiti oli ruvennut itkemään; että äiti oli myöskin huomauttanut vekselistä, joka oli muka annettu vanhalle ruhtinattarelle, ja oli kovasti häntä soimannut ja nuorta neitiä samoin ja että silloin oli isä häntä uhannut. »Ja koko tämä onnettomuus» — jatkoi Filip — »johtui nimettömästä kirjeestä; mutta kuka sen on kirjoittanut, on tietymätöntä; kuinka sellainen asia muuten olisi tullutkaan päivänvaloon?»
— Onko sitten tosiaan ollut jotain tekeillä? — sain minä vaivoin sanotuksi, tuntien samalla kuinka jalkani ja käteni kävivät jääkylmiksi ja kuinka sisimmässäni alkoi värähdellä.
Filip vilkutti silmäänsä merkitsevästi.
— On. Sellaisia asioita ei voi salata; kuinka teidän isänne koettikin olla varovainen — mutta pitäähän esimerkiksi joskus vuokrata vaunut tai jotain muuta... eihän sitä voi tulla toimeen ilman vieraitten ihmisten apua.
Laitoin pois Filipin ja heittäysin vuoteelleni. Minä en itkenyt enkä antautunut epätoivon valtaan; en kysynyt itseltäni, koska ja kuinka kaikki oli tapahtunut; en ihmetellyt sitä, etten ennemmin, jo kauan sitten ollut aavistanut... en edes soimannut isääni... Se mitä olin saanut tietää, meni yli voimieni; tämä odottamaton asiain selviäminen musersi minut... Kaikki oli lopussa. Kaikki minun kukkani olivat kerralla katkaistut ja viruivat nyt ympärilläni sinne tänne heiteltyinä ja maahan poljettuina.