XX

Seuraavana päivänä äiti ilmoitti muuttavansa kaupunkiin. Aamulla isä meni hänen huoneeseensa ja istui kauan hänen kanssaan kahden. Ei kukaan kuullut, mitä hän puhui, mutta äiti ei itkenyt enää; hän rauhoittui ja pyysi jo ruokaakin — mutta ei kuitenkaan näyttäytynyt, eikä muuttanut päätöstään. Minä muistelen, että kävelin koko päivän, mutta en mennyt puistoon, enkä kertaakaan edes katsahtanut sivurakennukseen.

Iltasella sain olla omituisen tapauksen todistajana. Isäni toi kreivi Malevskin käsipuolesta salin läpi eteiseen ja palvelijan läsnäollessa sanoi hänelle kylmästi: »Muutamia päiviä sitten osoitettiin teidän ylhäisyyttänne ovelle eräässä talossa; minä en nyt halua ryhtyä mihinkään selvittelyihin kanssanne, mutta minulla on kunnia ilmoittaa teille, että jos te vielä kerran tulette luokseni, heitän minä teidät akkunasta ulos. Minua ei teidän käsialanne miellytä.» Kreivi kumarsi, puri hammastaan ja poistui.

Alettiin valmistella muuttoa kaupunkiin Arbat-kadulle, missä meillä oli talo. Nähtävästi ei isä itsekään enää kauemmaksi halunnut jäädä huvilaan; mutta hän oli luultavasti saanut pyydetyksi äitiä välttämään häväistystä. Kaikki tehtiin hiljaa, kiiruhtamatta, vieläpä lähetti äitini terveisensä vanhalle ruhtinattarelle valittaen, ettei hän pahoinvointinsa vuoksi voi tavata häntä ennen poislähtöään.

Minä kuljeskelin ympäri kuin huumaantuneena, toivoen yksinomaan sitä, että tämä kaikki pian päättyisi. Yhtä ajatusta en vain saanut päästäni: kuinka voi hän, nuori tyttö — ja vielä lisäksi ruhtinatar, menetellä siten, tietäessään, ettei isäni ollut vapaa, ja kun hänellä olisi ollut mahdollisuus mennä naimisiin esimerkiksi vaikka Belooserovln kanssa? Mitä hän oikeastaan toivoi? Eikö hän pelännyt turmelevansa koko tulevaisuuttaan? Niin, ajattelin minä, kas se on rakkautta, se on intohimoa, se on antautumista... ja mieleeni muistuivat Lushinin sanat: itsensä uhraaminen tuottaa nautintoa muutamille ihmisille.

Kerran näin jotain valkoista vilahtavan yhdessä sivurakennuksen akkunassa... »Onkohan ne Sinaidan kasvot?» ajattelin minä, ja ne olivat todellakin siinä. En kestänyt enää. En voinut erota hänestä, sanomatta hänelle viimeistä kertaa hyvästi. Odotin sopivaa tilaisuutta ja läksin sivurakennukseen.

Vierashuoneessa vastaanotti vanha ruhtinatar minut tavallisella kömpelöllä ja ikävällä tavallaan.

— Mistäs se johtuu, poikaseni, että teikäläiset näin aikaisin muuttavat kaupunkiin? — sanoi hän pistäen nuuskaa molempiin sieraimiinsa. Minä katsahdin häneen ja minun tuli helpompi olla. Sana »vekseli», jonka Filip oli maininnut, oli vaivannut minua. Hän ei aavistanut mitään... ainakin minusta silloin näytti siltä. Sinaida tuli viereisestä huoneesta, mustassa puvussa, kalpeana, hiukset hajallaan. Hän otti ääneti minua kädestä ja vei omaan huoneeseensa.

— Minä kuulin teidän äänenne, — alkoi hän, — ja tulin heti. Oliko teidän niin helppoa jättää meidät, tuhma poika?

— Tulin sanomaan teille hyvästi, — vastasin minä, — luultavasti ainaiseksi. Te olette kenties kuullut, että me matkustamme pois.

Sinaida katsoi tutkivasti minuun.

— Kyllä, olen kuullut. Kiitos kun tulitte. Minä jo ajattelin, etten näe teitä enää. Älkää muistelko minua pahalla. Minä olen joskus kiusannut teitä; mutta minä en kuitenkaan ole sellainen, miksi te minua luulette.

Hän kääntyi pois ja nojasi akkunaan.

— Ei, minä en ole sellainen. Minä tiedän, että te ajattelette pahaa minusta.

— Minäkö?

— Niin juuri te!

— Minäkö? — toistin minä alakuloisena ja sydämeni alkoi väristä kuin ennenkin, voittamattoman, kuvaamattoman taikavoiman vaikutuksesta. — Minä? Uskokaa, Sinaida Aleksandrovna, että mitä tahansa te teettekin, kuinka ikinä te olette piinanneetkin minua, minä olen sittenkin rakastava ja kunnioittava teitä, niin kauan kuin elän.

Hän käännähti nopeasti minuun päin ja levittäen kätensä otti pääni käsiensä väliin ja suuteli minua pitkään ja intohimoisesti. Luoja tietää, kenelle tuo pitkä jäähyväissuudelma oikeastaan oli tarkoitettu, mutta minä nautin ahnaasti sen suloudesta. Minä tiesin, ettei se enää koskaan uudistu. Hyvästi, hyvästi, toistin minä...

Hän riistäytyi irti ja meni pois. Minä poistuin myös. En kykene selittämään tunnettani, jolla jätin Sinaidan. En toivoisi sen koskaan uudistuvan; mutta kuitenkin tuntisin itseni onnettomaksi, jollen olisi saanut sitä kokea.

Me muutimme kaupunkiin. Kesti kauan, ennenkuin minä voin irtautua entisyydestä ja ryhtyä työhöni. Haavani meni hitaasti umpeen. Omituista kyllä, en minä isääni kohtaan tuntenut mitään katkeruutta. Päinvastoin hän ikäänkuin vieläkin kasvoi silmissäni... Selittäkööt sieluntutkijat sen, miten parhaiten tahtovat.

Kerran kuljin bulevardia pitkin ja kuvaamattomaksi ilokseni tapasin Lushinin. Pidin hänestä hänen suoran ja teeskentelemättömän luonteensa vuoksi, ja vielä lisäksi sen tähden, että hän herätti minussa eloon kalliita muistoja.

— Ahaa! — sanoi hän ja rypisti kulmiaan. Tekö se olette, nuori mies! Näyttäkääpä itseänne. Te olette yhä vielä keltainen, mutta silmissä ei kuitenkaan enää ole entistä velttoutta. Tehän olette aivan miehen näköinen, ettekä minkään sylikoiran. Se on hyvä. Teettekö te työtä nykyisin, vai mitä?

Minä huokasin. En tahtonut valehdella ja totuutta taas häpesin tunnustaa.

— No niin, kyllä minä ymmärrän, — jatkoi Lushin. Pääasia on, että elää normaali-ihmisenä eikä antaudu liiaksi mielihalujensa valtaan. Mitä hyötyä siitä olisi? Mihin virta vieneekin, on se aina paha. Ihmisen pitää seisoa omilla jaloillaan, vaikkei olisikaan muuta kuin kivi jalkojen alla. Minä yskin, niinkuin kuulette... ja Belooserov — oletteko kuullut sen?

— Mitä sitten? En.

— On kadonnut tietymättömiin; sanotaan hänen menneen Kaukaasiaan. Se on opiksi teille, nuori mies. Ja kaikki johtuu vain siitä, ettei ajoissa ymmärretä riistäytyä irti, katkoa verkkoa. Mutta te taisitte selviytyä onnellisesti. Varokaa, ettette uudelleen joudu satimeen. Hyvästi.

— En joudu, ajattelin minä... en näe häntä enää; mutta minun oli kuitenkin sallittu vielä kerran nähdä Sinaida.