XXI
Isälläni oli tapana joka päivä ratsastaa. Hänellä oli mainio englantilainen hevonen, kapeakaulainen, pitkäjalkainen, kestävä ja virma. Sen nimi oli Elektrik. Kukaan muu ei sillä uskaltanut ratsastaa kuin isä. Kerran tuli isäni huoneeseeni, hyvin hyvällä tuulella, jollaisena en ollut nähnyt häntä pitkiin aikoihin. Hän hankkiutui ratsastamaan ja oli jo kiinnittänyt kannukset jalkaansa.
Minä pyysin päästä mukaan.
— Hyppää sinä ennemmin pukkia, — vastasi isä, — et sinä kuitenkaan lippaallasi voi seurata minua.
— Kyllä; minä panen myös kannukset jalkaani.
— No, tule sitten.
Me läksimme matkaan... Minulla oli pienehkö, paksukarvainen, vahvajalkainen ja vikuri hevonen. Se sai tosin nelistää täyttä laukkaa, kun Elektrik juoksi ravia, mutta minä en kuitenkaan jäänyt jälkeen. Minä en ole koskaan nähnyt isäni veroista ratsastajaa; hän istui niin kauniisti ja huolettoman mukavasti ratsun selässä, että hevonenkin näytti sen aivan tuntevan ja ylpeilevän hänestä. Me ratsastimme bulevardien läpi, kävimme Neitsytkentällä, jossa hyppäsimme muutamien aitojen yli (aluksi minä pelkäsin hyppäämistä, mutta isä halveksi pelkureita — ja minä voitin pelkoni), sitten ratsastimme kaksi kertaa Moskva-joen yli ja minä luulin jo, että palaisimme kotiin, varsinkin kun isänikin huomautti, että minun hevoseni oli väsynyt, kun hän yht'äkkiä kääntyi sivuun Krimin kahluupaikalta ja lähti ratsastamaan pitkin rantaa. Minä kiiruhdin hänen jälkeensä. Kun me vihdoin saavumme erään korkean hirsikasan luo, hypähti hän nopeasti ratsunsa selästä, käski minun tehdä samoin ja antaen minulle oman hevosensa suitset, sanoi hän, että minä odottaisin häntä siinä hirsien luona, ja lähti itse astumaan pientä poikkikatua häviten näkyvistäni. Minä aloin kävellä edestakaisin pitkin rantaa, taluttaen hevosia perässäni ja toruen Elektrikiä, joka alinomaa nykäsi päätään, pudisteli itseään, pärskyi ja puhisi, ja niinpian kuin minä pysähdyin, kaapi se vuoroin toisella vuoroin toisella kaviollaan maata tai puri minun hevostani kaulaan, sanalla sanoen, käyttäytyi kuin hemmoteltu _pur sang_.
Isä viipyi kauan. Joelta huokui vastenmielistä sumua, hieno vihmasade alkoi hiljaa valua ripotellen pieniä mustia pilkkuja harmaille hirsille, joiden vierellä minä kuljeskelin ja jotka alkoivat minusta vähitellen näyttää kovin ikäviltä.
Minulle rupesi jo tulemaan ikävä, mutta isääni ei vain kuulunut. Jokin suomalaissyntyinen poliisi, myöskin aivan harmaa, päässä suuri vanha, ruukunmuotoinen sarkalakki ja piilukirves kainalossa (mitähän poliisin tarvitsi juuri silloin oleskella Moskva-joen rannalla) lähestyi minua ja kääntäen minuun päin vanhat, ryppyiset kasvonsa, sanoi:
— Mitä te täällä teette hevosten kanssa, nuori herra? Antakaas minulle suitset, niin minä pitelen niitä.
Minä en vastannut hänelle. Hän pyysi minulta tupakkaa. Päästäkseni hänestä erilleni (olin hyvin kärsimätön) otin muutaman askeleen sinnepäin mihin isäni oli kadonnut; kuljin sitte kadun päähän asti, käännyin kulman ohi ja pysähdyin äkkiä. Noin neljänkymmenen askeleen päässä minusta kadulla, erään puurakennuksen avonaisen akkunan edessä, seisoi isäni selin minuun. Hän nojasi rinnallaan akkunanpieleen. Akkunan ääressä puolittain uutimen peitossa istui tummapukuinen nainen jutellen isäni kanssa. Nainen oli Sinaida.
Minä seisoin kuin kivettyneenä. Sitä minä en tosiaankaan ollut odottanut. Ensimäinen aikomukseni oli paeta. »Jos isäni katsahtaa taaksensa, — ajattelin, — olen minä hukassa...» Mutta omituinen tunne, voimakkaampi kuin uteliaisuuden tunne ja vieläpä voimakkaampi kateutta ja pelkoakin pysähdytti minut. Aloin lähemmin tarkastella noita kahta ja koetin kuunnella. Isäni tuntui vaativan jotakin, johon Sinaida ei tahtonut suostua. Näen vieläkin edessäni hänen kasvonsa — surulliset, vakavat ja kauniit, ja niissä näkyi sanoin kuvaamaton antautumisen, surun, rakkauden ja jonkunlaisen epätoivon ilme, — en löydä siihen muuta sanaa. Hän vastaili yksikantaan ja lyhyesti, eikä nostanut katsettaan, hymyili ainoastaan — alistuvasti mutta samalla päättävästi. Tuosta ainoasta hymystä minä tunsin entisen Sinaidani.
Isäni kohautti olkapäitään ja kohensi hattua päässään, mikä seikka aina ilmaisi hänessä kärsimättömyyttä... Sitte kuului sanat: Teidän täytyy erota tuosta... Sinaida ojentautui suoraksi ja ojensi kätensä... silloin tapahtui jotain aivan uskomatonta: Isäni kohotti äkkiä piiskan, jolla oli pudistanut tomua takistaan — ja minä kuulin kovan läimäyksen osuvan tuolle kyynärpäähän asti paljaalle kädelle. Vaivoin sain pidätetyksi huudahduksen. Sinaida vavahti, katsoi ääneti isään ja vieden hitaasti kätensä huulilleen painoi suudelman punertavalle viirulle kädessään. Isäni heitti syrjään piiskansa ja juosten nopeasti rappuja ylös katosi rakennukseen...
Sinaida käännähti, levitti kätensä, taivutti päänsä taaksepäin ja katosi myös akkunasta.
Pelästyksestä ja kauhusta aivan ymmälläni peräydyin minä takaisin, juoksin läpi poikkikadun ja palasin joenrantaan. En voinut käsittää mitään. Tiesin, että isäni, joka tavallisesti oli hyvin kylmä ja pidättyväinen, joskus voi saada ankaria raivokohtauksia... mutta sittenkään en minä voinut ymmärtää sitä, mitä olin nähnyt... Mutta siinä samalla tunsin myöskin, ett'en minä koskaan elämässäni voisi unohtaa tuota Sinaidan liikettä, katsetta, hymyä, ja että hänen kuvansa, tuo uusi kuva, joka aivan odottamatta oli astunut eteeni, oli ainaiseksi syöpynyt mieleeni. Katselin ajatuksiinsa vaipuneena joelle, enkä huomannut, että kyyneleet alkoivat valua silmistäni. Häntä lyödään, ajattelin minä, lyödään... lyödään...
— No mitäs sinä mietiskelet — annappas hevoseni! — kuulin isäni sanovan takanani.
Ojensin koneellisesti hänelle suitset. Hän hypähti Elektrikin selkään... viluinen hevonen nousi takajaloilleen ja hyppäsi puolitoista syltä eteenpäin... mutta isäni taltutti sen pian; hän työnsi kannukset sen sivuihin ja löi sitä nyrkillä kaulaan... Eipäs pitänyt olla piiskaa, mumisi hän itsekseen.
Minä muistin äskeisen piiskanlyönnin ja vavahdin.
— Mihinkäs sinä sen olet pannut? — kysäisin isältä vähän ajan kuluttua.
Isäni ei vastannut, vaan ratsasti edelle. Tavoitin hänet. Tahdoin välttämättä nähdä hänen kasvonsa.
— Tuliko sinulle ikävä yksin ollessasi? — sanoi hän hampaittensa välistä.
— Hiukan. Mihinkä sinä pudotit piiskasi? — kysyin häneltä taas.
Isäni katsahti nopeasti minuun. — Minä pudotin sen, — virkkoi hän, — heitin sen pois. — Hän vaipui mietteisiinsä ja painoi päänsä alas... ja siinä minä ensimäisen ja milteipä viimeisen kerran näin, miten paljon hellyyttä ja sääliä hänen ankarat piirteensä voivat ilmaista.
Hän lähti taas laukkaamaan, enkä minä voinut häntä enää saavuttaa; tulin kotiin neljännestuntia myöhemmin kuin hän.
»Kas se on rakkautta», ajattelin itsekseni vielä kerran istuen yöllä työpöytäni ääressä, jolle nyt taas alkoi ilmestyä kirjoja ja vihkoja, — »se on intohimoa!... Kuinka voi kärsivällisesti ottaa vastaan iskun... vaikkapa kaikkein rakkaimmankaan olennon kädestä!... Ja kuitenkin näkyy se olevan mahdollista, jos rakastaa... Ja minä... minä kun kuvittelin...»
Viimeisenä kuukautena olin kovasti vanhentunut — ja minun rakkauteni kaikkine intoiluineen ja kärsimyksineen näytti minusta itsestäni niin pieneltä ja lapselliselta ja sisällyksettömältä verrattuna siihen toiseen, minulle tuntemattomaan, jota minä tuskin osasin aavistaa ja joka minua pelotti, kuten tuntemattomat, kauniit mutta ankarat kasvot, joita turhaan koetat tarkastella puolipimeässä...
Sinä samana yönä näin minä omituisen ja kammottavan unen. Olin tulevinani matalaan, pimeään huoneeseen... Isäni seisoi siellä ratsupiiska kädessä ja polki jalkaa; nurkassa kyyrötti Sinaida ja — ei kädessä — vaan otsalla oli hänellä punainen viiru... Mutta heidän kummankin takana seisoi Belooserov ylt'yleensä veren tahraamana avaten kalpeat huulensa ja uhaten vihaisella äänellä isääni.
Kaksi kuukautta myöhemmin tulin minä yliopistoon ja puolen vuoden kuluttua kuoli isäni halvaukseen Pietarissa, jonne me juuri äskettäin olimme muuttaneet. Muutamia päiviä ennen kuolemaansa oli hän saanut Moskovasta kirjeen, joka oli kovasti kiihdyttänyt häntä... Hän oli pyytänyt jotain äidiltäni ja olipa vielä itkenytkin, hän, minun isäni! Saman päivän aamuna, jolloin hän sai halvauksen, oli hän alkanut ranskankielellä kirjoittaa kirjettä minulle: Poikani, — kirjoitti hän, — kavahda naisen rakkautta, kavahda sitä onnea, sitä myrkkyä...
Hänen kuolemansa jälkeen lähetti äiti huomattavan suuren rahasumman Moskovaan.