XXII
Kului noin neljä vuotta. Olin juuri päässyt yliopistosta, enkä vielä oikein tiennyt, mihin minun piti ryhtyä, mille alalle antautua. Kuljeskelin ympäri ilman mitään työtä.
Eräänä kauniina iltana tapasin teatterissa Maidanovin. Hän oli ehtinyt mennä naimisiin ja astua virkaan; mutta minä en huomannut muuten hänessä mitään muutosta. Hän innostui yhä edelleen aivan syyttä suotta ja yhtä pian saattoi hän taas käydä alakuloiseksi ja surumieliseksi.
— Tiedätte kai, sanoi hän minulle muun muassa, — että rouva Dolskij on täällä.
— Kuka rouva Dolskij?
— Oletteko te unohtanut? Entinen ruhtinatar Sasekin, johon me kaikki olimme ihastuneet, te tietysti myös. Muistattehan, huvilassa, Neskutshnin lähellä?
— Onko hän naimisissa Dolskin kanssa?
— On.
— Ja hän on täällä teatterissa?
— Ei vaan täällä Pietarissa. Hän tuli tänne muutamia päiviä sitten ja aikoo lähteä ulkomaille.
— Ja mikä on hänen miehensä?
— Komea mies ja hyvin rikas. Oli minun virkatoverini Moskovassa. Ymmärrättehän... sen jutun jälkeen... tottakai te hyvin tiedätte kaiken... (Maidanov hymyili merkitsevästi) ei hänen ollut helppo päästä naimisiin. Siitä oli ollut seurauksia... Mutta hänen järjellään ei mikään ole mahdotonta. Menkää hänen luokseen jonakin päivänä, hänestä olisi varmaan hauskaa nähdä teitä jälleen. Hän on käynyt vielä entistä kauniimmaksi.
Maidanov antoi minulle Sinaidan osoitteen. Hän asui hotelli Demuth’issa.
Vanhat muistot heräsivät minussa... Minä päätin heti seuraavana päivänä käydä tervehtimässä entistä ihastustani. Mutta sattui jotain esteitä; kului viikko, toinenkin, ja kun minä sitten vihdoinkin menin hotelli Demuth’iin ja kysyin rouva Dolskij’ta, sain tietää, että hän oli neljä päivää sitten kuollut aivan äkkiä lapsivuoteeseen.
Tunsin kuin piston sydämessäni. Ajatus, että olisin saanut nähdä hänet, enkä ollut mennyt hänen luokseen ja etten nyt enää milloinkaan saa häntä nähdä — tuo katkera ajatus kalvoi minua torjumattoman soimauksen voimalla.
— Kuoli? — toistin minä, katsellen tylsästi ovenvartijaan; sitten palasin hiljaa ulos ja lähdin astelemaan, tietämättä itsekään, minne.
Koko entisyyteni oli yht'äkkiä taas sukeltanut esiin ja asettunut sieluni silmien eteen. Tähänkö siis päättyi, tätäkö kohtaloa kohti oli kiiruhtaen ja intoellen rientänyt tuo nuori, tulinen, säkenöivä elämä? Ajattelin sitä kaikkea, kuvailin mielessäni noita rakkaita piirteitä, silmiä, kiharoita, — ahtaassa arkussa, kosteassa, maanalaisessa pimeydessä — siinä, ei kaukana minusta, vielä elossa olevasta, ja kenties vain muutaman askeleen päässä isästäni...
Ajattelin sitä kaikkea ja muistin Pushkinin sanat:
Mä kuolon viestin kylmiltä huulilta sain,
Ja kylmästi kuuntelin sen.
Oi nuoruus, nuoruus! Sinä et huolehdi mistään; sinulla on ikäänkuin kaikki maailman aarteet hallussasi, yksinpä surukin sinua viihdyttää, ja huoletkin sinua kaunistavat; sinä olet itsetietoinen ja rohkea, sinä sanot: minä yksin elän — katsokaa! Ja kuitenkin sinun päiväsi rientävät ja häviävät jäljettömiin ja kaikki sinussa sulaa kuin vaha auringossa, kuin lumi... Ja kenties koko sinun ihanuutesi salaisuus piilee — ei siinä että sinä voit kaikki tehdä — vaan siinä, että voit ajatella voivasi tehdä kaikki, juuri siinä, että sinä lasket tuulen vietäviksi voimia, joita et osaisi mihinkään muuhun käyttää, — siinä, että jokainen meistä todenteolla pitää itseään tuhlaajana, tosissaan uskoo täydellä syyllä voivansa sanoa: mitä olisinkaan minä voinut saada aikaan, jollen olisi tuhlannut voimiani turhaan!
Niin oli minunkin laitani... Mitä minä toivoinkaan, mitä odotinkaan, miten ihanan tulevaisuuden näinkään edessäni, kun saatoin tuskin kertaakaan huoaten, tuskin vähintäkään surua tuntien muistella ensimäisen rakkauteni esiinloihdittua ilmestystä.
Mutta, mitä toteutui kaikesta siitä, mitä olin toivonut! Ja vielä nytkin, kun jo illan varjot alkavat laskehtia elämäni yli — mitä virkistävämpää, kalliimpaa on minulle jäänytkään kuin muistot tuosta nopeasti ohikiitäneestä aikaisesta kevätpilvestä?
Mutta minä soimaan itseäni turhaan. Silloinkaan, tuona huolettomana nuoruuden aikana, en minä sulkenut korviani suruisalta ääneltä, joka usein huusi minua ja valtavasti kaikui vastaani haudan toiselta puolen. Muistan, että muutamia päiviä sen jälkeen, kun olin saanut tiedon Sinaidan kuolemasta, veti vastustamaton voima minua olemaan saapuvilla erään meidän talossamme asuvan köyhän vaimon kuolinvuoteella. Rääsyihin käärittynä, maaten kovilla laudoilla, säkki pään alla kuoli hän raskaan ja tuskallisen kuoleman. Koko hänen elämänsä oli kulunut ankarassa taistelussa jokapäiväistä puutetta vastaan; ei hän nähnyt mitään iloa, ei saanut maistaa onnen suloutta — ja olisi luullut hänen iloitsevan kuolemasta, sen tuomasta vapautuksesta ja levosta. Ja kuitenkin — niin kauan kuin vanha ruumis vielä voi tehdä vastarintaa, niinkauan kuin rinta vielä vaivoin saattoi kohoilla sen päällä lepäävän kylmän käden alla, niinkauan kuin viimeiset voimat vielä riittivät, — vanhus lakkaamatta teki ristinmerkkejä ja toisteli alinomaa: Herra anna syntini anteeksi, — ja vasta sitten, kun hän menetti tajuntansa, katosi hänen silmistään kuolemanpelon ja kauhun ilme...
Minä muistan, että siinä vanhan naisen kuolinvuoteen ääressä valtasi minut pelko Sinaidan tähden ja minä tunsin suurta halua rukoilla hänen puolestaan, isäni puolesta — ja itseni puolesta.
V. 1860.