XII.
Kuvernööri K:n kaupungissa, jonne ystävykset nyt läksivät, oli nuoren polven miehiä, progressisti ja despooti, niinkuin Venäjällä myötäänsä näkee. Jo hallintonsa ensimmäisenä vuonna hän ennätti riitaantua ei ainoastaan aateliston johtajan, erään virasta-eronneen staabinratsumestarin, hevoslaitoksen omistajan ja vieraanvaraisen herran, vaan omain virkamiestensäkin kanssa. Siitä nousi niin sotkuisia rettelöitä, että ministeristö Pietarissa näki viimein välttämättömäksi lähettää sinne erityisen valtuutetun pitämään tarkkaa tutkintoa asiapaikalla.
Esivalta valitsi tähän toimeen Matvei Iljítsh Koljâzinin, sen Koljâzinin pojan, joka oli ollut aikoinaan Kirsânow veljesten holhojana Pietarissa. Hänkin oli "nuoria", s.o. hän oli vast'ikään täyttänyt neljäkymmentä vuotta, mutta tavoitteli jo valtiomiehen asemia. Rinnassa oli hänellä jo tähti kummallakin puolella, toinen niistä tosin ulkomainen ja sekin jotenkin halpa-arvoinen. Samoin kuin kuvernööri, jota hän oli tullut tutkimaan, oli hänkin progressistien kirjoissa. Maanmahtaviin hän kuului, olematta kumminkaan muitten maanmahtavain kaltainen. Hän arvasi omat ansionsa sangen korkealle, hänen kunnianhimollansa ei ollut ääriä lainkaan, mutta hän käyttihe säveästi, katseli ihmisiä rohkaisevasti silmiin ja kuunteli heitä suopeasti, ja hänen naurunsa oli niin hyväntahtoista, että häntä saattoi ensi alussa sanoa "oikein kelpo pojaksi". Tärkeissä tilaisuuksissa hän kumminkin osasi, niinkuin sanotaan, puhaltaa pölyä ihmisen silmiin. "Tarmoa tarvitaan", puheli hän silloin; l'énergie est la premiére qualité d'un homme d'état,[11] mutta kaikesta tuosta huolimatta häntä sittenkin puijattiin, ja jokainen, vähänkin ovela tshinownikka pisti hänelle suitset suuhun.
Matvei Iljítsh puhui suurella kunnioituksella Guizotista, ja koetti painaa jokaisen mieleen, ett'ei hän ensinkään kuulu routinier'ien (tapoihinsa piintyneitten) ja ajastansa jäljelle jääneitten byrokraatien joukkoon, ett'ei hän jätä huomioon ottamatta ainoatakaan tärkeätä ilmausta yhteiskunnallisessa elämässä… Nuo tuollaiset sanat hän tunsi sangen hyvin. Oikeinpa hän seurasi — huolettomalla ylevyydellä tosin — aikansa kirjallisuuttakin: samoin kuin aikaihminen liittyy kadulla kohtaamaansa poika nulikkain juhlakulkueesen.
Itse asiassa ei Matvei Iljítsh ollut kovinkaan paljoa korkeammalla niitä Aleksanderin aikakauden valtiomiehiä, jotka varustautuessaan rouva Swjétshinin vastaan-otoille — tämä asui siihen aikaan Pietarissa — lukaisivat sivun verran Condillac'ia. Hänen käytöstapansa se vain oli toisenlaista, ajanmukaisempaa. Hän oli sukkela hovimies, keinoissaan kekseliäs, eikä mitään muuta; häneltä puuttui selvää silmää asioihin, älyä hänellä ei ollut, mutta omia asioitansa hän kyllä osasi ajaa, siinä kohden häntä ei voinut pussiin pistää kukaan, ja sehän on pääasia.
Matvei Iljítsh vastaan-otti Arkâdin, kuten valistuneen ylhäisen virkamiehen tulee ja sopii: herttaisesti, jopa leikkisästikin. Kummaksensa hän kuitenkin pani, kuultuansa hänen kutsumainsa sukulaisten jääneen kotia.
— Lystikäs mies se sinun pappasi aina on ollut, — huomautti hän, heilutellen upean, samettisen aamunuttunsa tupsuja, ja, kääntyen sitten äkkiä nuoreen virkamieheen, joka istui taampana, uniformu napitettuna kaikkein parhaimmassa tarkoituksessa, huudahti huolestuneen näköisenä:
— Mitä nyt?
Nuori tshinownikka, jolta pitkällisen vaitiolon aikana huulet olivat tarttuneet kiinni toisiinsa, nousi seisomaan ja katsahti neuvottomana päällikköönsä. Mutta Matvei Iljítsh, saatuaan alamaisensa hämille, ei hänestä sitten sen enempää välittänytkään. Ylhäisiä virkamiehiä miellyttää yleensäkin saattaa alamaisiansa silloin tällöin hämille, ja keinoja on heillä siihen sangen moninaisia. Muun muassa on seuraava keino usein käytännössä, is quite favourable (kerrassaan tehokas), niinkuin englantilainen sanoo: Ylhäinen virkamies lakkaa äkisti ymmärtämästä kaikkein yksinkertaisimpiakin sanoja, tekeytyy kuuroksi. Hän kysäisee esimerkiksi: mikä päivä tänään on?
Kaikkein kunnioittavimmin hänelle tehdään tiedoksi: Tänään on perjantai, teidän ylhäisyytenne.
— Hä? Mitä? Mitä niin? Mitä te sanoitte? — kyselee ylhäinen virkamies, korviaan hörkistellen.
— Tänään on perjantai, teidän ylhäisyytenne.
— Kuinka? Mitä? Mitä se tahtoo sanoa: perjantai? Mikä perjantai?
— Perjantai, teidän ylhäisyytenne, viikon päivä.
— No-no, vai aiot sinä opettaa minua?
Matvei Iljítsh oli ylhäinen virkamies kaikessa liberaalisuudessaan.
— Minä kehoittaisin sinua, ystäväiseni, tekemään viskin kuvernöörille, — lausui hän Arkâdille. — Min'en kehoita, ymmärräthän, siitä syystä, että pitäisin vanhanaikuisten käsitteiden mukaan tarpeellisena juosta esivaltoja kumartelemassa, vaan siitä syystä ainoastaan, että kuvernööri on säädyllinen mies, ja, sitä paitsi, tehneehän sinun mielesi tutustua täkäläiseen seurapiiriin… Ethän sinä mikään jöröjaakko liene, vai? Hän pitää ylihuomenna suuret baalit.
— Saavutteko te niihin? — kysäisi Arkâdi.
— Minua vartenhan hän ne pitääkin, — virkkoi Matvei Iljítsh, melkein surkutellen. — Tanssitko sinä?
— Huononpuoleisesti.
— Se on paha se. Täällä on sieviä naisia, ja häpeähän on nuoren miehen olla tanssimatta. Enkä minä tässäkään kannata vanhettuneita käsityksiä; minä en ole lainkaan sitä mieltä, että älyn pitää asuman jaloissa, mutta byronismi on hassunkurista; il a fait son temps (se on aikansa elänyt).
— Enhän minä, setä hyvä, byronismista, enkä…
— Minä teen sinut tutuksi täkäläisten rouvain kanssa, — keskeytti Matvei Iljítsh. — Minä otan sinut siipieni suojaan, — lisäsi hän naurahtaen, itseensä tyytyväisenä.
— Ja silloin sinun on lämmin olla, vai?
Palvelija astui sisään, ilmoittaen rahatoimikamarin esimiehen tulon. Ja sisään astui muuan liepeäsilmäinen, ryppyhuulinen mies, jossa asui palava rakkaus luontoa kohtaan, etenkin kesäiseen aikaan, jolloin hänen sanainsa mukaan: "jok'ikinen pikkuruinen mehiläinen ottaa jokaisesta pikkuruisesta kukkasesta pikkuruisen lahjuksen."
Arkâdi läksi pois ja meni majataloon, jossa hän ja Bazârow olivat asuntoa.
Siellä hän sai kauan aikaa puhua Bazârowille, ennenkuin tämä suostui lähtemään kuvernöörin luokse.
— Minkäs tässä tekee! — virkkoi Bazârow viimein. — Kun lemmon kerran kelkkaansa ottaa, niin vedä perille asti. Tilan-omistajiahan tänne tultiin katsomaan, no katsellaan sitten.
Kuvernööri otti nuoret herrat vastaan kohteliaasti, mutta ei pyytänyt istumaan, ja seisoviltaan itsekin puhutteli heitä. Hänellä oli myötäänsä kiire ja hoppu. Aamusta alkain jo hän veti päällensä ahtaan virkatakin ja sitoi kaulaansa liinan tavattoman kireälle, ei ennättänyt kunnolleen syödä eikä juoda, yhä vaan käski ja komenteli. Läänissään hän oli saanut liikanimen Bourdaloue, ei kumminkaan kuuluisan franskalaisen saarnamiehen kaimana, vaan siksi, että koko mies oli kuin mikä "burdâ" (== hompsis hampsis). Hän kutsui Kirsânowia ja Bazârowia luoksensa baaleihin, ja kahden minutin kuluttua kutsui uudestaan, pitäen heitä jo veljeksinä ja nimitellen kumpaakin herra Kaisârowiksi.
Astuessaan kuvernöörin luota asuntoansa kohti, he huomasivat äkkiä troskain pysähtyvän heidän kohdalleen. Niistä hyppäsi maahan muuan lyhyenläntä mies, yllään slavofiililäinen attila.
— Jevgêni Vasíljitsh! — huudahti hän, hypäten Bazârowia tervehtimään.
— Vai niin! Tekö siinä, Herra Sítnikow? — virkkoi Bazârow, yhä jatkaen astuntaansa katukäytävää myöten. — Kuinkas te täällä?
— Sattumoisin aivan, aatelkaas, — vastasi toinen ja, kääntyen ajuriin ja viis kuusi kertaa huiskauttaen kättään, kiljaisi: — Aja perässä, aja perässä! — Ja hypäten kourun yli, hän jatkoi. — Isällä on täällä asioita, ja hän pyysi minua ajamaan niitä… Tänään sain tietää teidän olevan kaupungissa ja käväisinkin jo teillä. — Numeroonsa tultuaan ystävykset todellakin löysivät siellä käyntikortin, kolkat taivutettuina; siinä oli Sítnikowin nimi toisella puolen franskaksi, toisella slavilaisella kudekirjoituksella. — Toivoakseni te ette tule kuvernöörin luota.
— Turha toivo; sieltä suoraa päätä.
— Vai niin! No sitten lähden minäkin sinne… Jevgêni Vasíljitsh, esittäkäähän minut teidän … heille…
— Sítnikow, Kirsânow, — mörähti Bazârow, pysähtymättä.
— Varsin hauskaa, — puhui Sítnikow, lähennellen kylki edellä, myhähdellen ja kiskoen käsistään ylenmäärin elegantteja sormikkaitaan. — Minä olen varsin usein kuullut… Olen vanha tuttu Jevgêni Vasíljitshin kanssa, saatanpa sanoa: hänen opetuslapsensa. Hänelle minä olen kiitollisuuden velassa uudesta syntymisestäni.
Arkâdi katsahti tuohon Bazârowin opetuslapseen. Värähtelevä ja tympeä ilme liikkui noissa ikäänkuin siloisiksi nuolluissa kasvoissa; piirteet olivat niissä vähäiset, mutta silti miellyttävät. Pienet, kuni sisäänpainuneet silmät tähystelivät tarkasti, levottomasti, ja levotonta oli hänen naurunsakin: tuommoista lyhyttä, puisevaa.
— Tiedättekös, — jatkoi hän, — kun Jevgêni Vasíljevitsh ensi kertaa minun kuulteni sanoi, ett'ei autoriteeteja saa tunnustaa, silloin minussa lehahti semmoinen riemu … ikäänkuin olisin näköni jälleen saanut. Kas siinä, arvelin silloin, kas siinä minä vihdoin löysin ihmisen! Niin vainenkin, Jevgêni Vasíljitsh! Teidän täytyy välttämättömästi käydä täällä erään rouvan luona, joka kykenee täydellisesti ymmärtämään teitä, ja jolle teidän käyntinne on oleva juhlahetki. Olette ehkä kuullut hänestä?
— Kuka se on? — virkkoi etenkehdaten Bazârow.
— Kúkshin, Eudoxie, Jevdóksia Kúkshin. Merkillinen ihminen kerrassaan, emancipée sanan todellisessa merkityksessä, niitä eturivin naisia. Tiedättekös mitä? Lähdetäänpä miehissä sinne. Hän asuu kahden askeleen päässä tästä. Siellä haukkaamme aamiaistakin. Ettehän te vielä ole syöneet aamiaista?
— Emme.
— No sehän sopii mainiosti. Hän, ymmärrättehän, on erillään miehestänsä, vapaa ja riippumaton.
— Kaunis, vai?
— Nnno … eipä juuri.
— Mitäs perhanaa te sinne sitten meitä haalitte?
— Teillä on aina ne pilapuheet… Hän panee meille pullon sampanjaakin pöytään.
— Ohoh! Siinä sen heti näkee käytännöllisen ihmisen. Asiasta toiseen: yhäkö se teidän isänne vielä hommaa viinavuokrissa?
— Kyllä — vastasi Sítnikow kiireesti, nauraa vingahtaen. — No niin, mennäänkö?
— Enpä oikein tiedä.
— Ihmisiähän sinun teki mielesi katsoa, mene, kun pääset, — virkkoi
Arkâdi puoliääneen.
— Entäs te, herra Kirsânow? — huudahti Sítnikow. — Tulkaa toki tekin; emmehän me ilman teitä.
— Ettäkö näin kaikki yht'aikaa sinne rynnättäis?
— Ei se tee mitään. Rouva Kúkshin on kerrassaan jotain erinomaista.
— Ja pullo sampanjaa tulee? — kysyi Bazârow.
— Kolmekin! — huudahti Sítnikow, — sen minä takaan.
— Millä?
— Päälläni.
— Isän massi olis varmempi takuu. No niin, lähtään.