XIII.
Se moskovalaisten aateliskartanojen malliin rakennettu talo, missä Audôtja Nikítishna elikkä Jevdôksia Kúkshin asui, sijaitsi erään, äskettäin puti puhtaaksi palaneen kadun varrella — maaseutu-kaupungithan meillä, kuten tiedetään, joutuvat tulen uhriksi joka viides vuosi. Ovessa oli vinoon naulatun käyntikortin yläpuolella kellonnauha, ja eteisessä tuli vieraita vastaan muuan vaimo-ihminen, puolittain palvelija, puolittain seuralaisnainen, tanu päässä — ilmeisiä merkkejä emännän progressivisistä harrastuksista. Sítnikow tiedusti, onko Audôtja Nikítishna kotona.
— Kas tekö, Victor? — kuului viereisestä huoneesta. — Käykää sisään!
Tanu-pää nainen katosi samassa.
— En minä ole yksin, — virkkoi Sítnikow, ovelasti heittäen yltään attilan, jonka alta tuli näkyviin jonkunlainen aito venäläisen hihattoman alustakin tai paletotsac'in tapainen nuttu, ja heittäen uhkean katseen Arkâdiin ja Bazârowiin.
— Yks kaikki, — vastasi ääni. — Entrez! Nuoret herrat astuivat sisään.
Huone, johon he tulivat, oli pikemmin työkammion kuin vierashuoneen näköinen. Papereita, kirjeitä, venäläisten aikakauslehtien paksuja nidoksia — enimmäkseen aukileikkaamattomia — oli hujan hajan pitkin pölyisiä pöytiä; paperossin pätkiä vilkkui kaikkialla. Nahkasohvalla oli puoliviruvassa asennossa vaaleaverinen, vielä nuori nainen, hiukan hajahapsinen, yllään silkkinen, ei aivan siisti leninki, paksut renkaat lyhykäisten kätten ranteissa, ja pitsihuivi päässä. Hän nousi sohvalta, leväperäisesti heittäen hartioilleen pienen kärpännahkaisen samettiturkin, jonka sisus näkyi jo olevan kellastunut.
— Hyvää päivää, Victor, — virkkoi hän veltosti, puristaen
Sítnikowin kättä.
— Bazârow, Kirsânow, — tokaisi Sítnikow katkonnaisesti, jäljitellen
Bazârowia.
— Terve tultua, — lausui rouva Kúkshin, luoden Bazârowiin pienet silmänsä, joitten välissä pikkuruinen nenä punersi, arkaillen kuin orpo. — Minä tunnen teidät, — liitti hän, ojentaen Bazârowille kätensä.
Bazârow rypisti kulmiaan. Tuossa emansipioidun naisen pienessä, vähäpätöisessä olennossa ei ollut mitään muodotonta, mutta hänen kasvojensa ilme teki katsojaan epähauskan vaikutuksen. Väkisinkin teki mieli kysäistä häneltä: "Onko sinun nälkä? Vai onko sinun ikävä? Vai arjisteletko sinä? Miksikäs sitten kasvojasi tuolla lailla vääntelet ja vänkäät?" Hänen laitansa oli sama kuin Sítnikowinkin: näytti kuin myötäänsä sydäntä kalvaisi. Hän puheli ja liikkui sangen vapaasti ja sittenkin kömpelösti: hän piti itseänsä ilmeisestikin varsin hyväntahtoisena ja suoravaisena olentona, mutta tekipä hän mitä hyvänsä, aina näytti siltä, että ihan päinvastoin hän oli aikonut tehdäkin; kaikki häneltä kävi, niinkuin lapset sanovat, "muutoin vaan", se on: ei mikään ollut yksinkertaista, luontevaa. — Niin, niin, kyllä minä tunnen teidät, Bazârow, — toisti hän. Hänellä oli sama tapa kuin monilla maaseutujen ja Moskovan rouvas-ihmisillä, puhutella miehiä jo ensi tutustumisen jälkeen sukunimeltä. — Tahdottekos sikarin?
— Sikari on kyllä yks hyvä asia, — puuttui puheesen Sítnikow, joka jo oli ennättänyt retkahtaa nojatuoliin ja kohottaa toisen jalan korkealle ilmaan, — mutta antakaapas meille aamiaista. Meillä on kauhea nälkä, ja käskekäähän edeskantaa meille pullo sampanjaa.
— Sybariiti! — virkkoi Jevdôksia nauraen. Naurun aikana tuli häneltä ylä-ikenet näkyviin. — Eikös hän ole sybariiti, vai kuinka, Bazârow?
— Minä rakastan elämän suloja, — lausui Sítnikow arvokkaasti. — Se ei estä minua olemasta liberaali.
— Estää, estää, ihan varmaan estää! — huudahti Jevdôksia, samalla kumminkin käskien palvelijanaisen pitämään huolta aamiaisesta ja sampanjasta myöskin. — Vai mitä te arvelette, Bazârow? Minä olen vakuutettu, että te olette samaa mieltä kuin minäkin.
— Enpä niinkään, — vastasi Bazârow; — palanen lihaa on parempi kuin palanen leipää, yksin jo kemialliseltakin kannalta.
— Vai olette te kemian tutkija! Kemia, se on minun intohimoni. Minä olen keksinyt eräänlaisen sementinkin.
— Sementin? Te?
— Minä juuri. Ja tiedättekö mihin tarkoitukseen? Nukenpäitä varten; se ei mene milloinkaan rikki. Minähän olen varsin käytännöllinen. Mutta ei se ole vielä ihan lopullisesti valmis. Pitää lukea Liebigiä vielä. Niin, mutta asiasta toiseen: oletteko lukenut Kisljakôwin artikkelia Moskowskia Vjêdomostissa naisen työstä? Lukekaa kaikin mokomin. Huvittaahan teitä naiskysymys? Milläkäs alalla teidän ystävänne toimii? Ja mikä hänen nimensä on?
Rouva Kúkshin "puotteli" kysymyksiä perä perää hemmotellulla huolettomuudella, vastausta odottamatta, samaan tapaan kuin lellitellyt lapset puhelevat hoitajainsa kera.
— Minun nimeni on Arkâdi Nikolâitsh Kirsânow, — virkkoi Arkâdi, — enkä minä toimi millään alalla.
Jevdóksia purskahti nauramaan.
— Sepä mainiota! Ettekö polta? Viktor, tiedättehän, että minä olen suutuksissani teihin.
— Mistä syystä?
— Te kuulutte jälleen ruvenneen kehuskelemaan George Sandia. Ajastansa jäljelle jäänyt nainen, eikä mitään muuta. Kuinka saattaisi häntä verratakaan Emersoniin? Hänellä ei ole minkäänlaisia aatteita kasvatuksesta, fysiologiasta, ei niin mistään. Minä olen vakuutettu, ett'ei hän embryologiasta ole kuullut puhuttavankaan, mutta nykyaikana ilman embryologiaa — mahdotonta! — Tässä kohden Jevdóksia ihan kätensä levitti. — Voi sentään, kuinka erinomaisen artikkelin on tämän johdosta kirjoittanut Jeliséwitsh! Se on geniaalinen herra! — Jevdóksia käytti alinomaa sanaa "herra" merkitsemässä miestä. — Bazârow, tulkaa istumaan tänne minun viereeni sohvaan. Ette taida tietääkään, että minä pelkään teitä kauheasti.
— Minkä vuoksi, jos sais udella?
— Te olette vaarallinen herra, kriitiko semmoinen. Mutta, hyväinen aika! Ihan minua itseänikin naurattaa: niinhän minä haastelen tässä kuin mikä hovinemäntä arolta. Vaikka hovin-emäntä minä olenkin. Itse minä hoidan maatilaani, ja aatelkaas, minun voutini Jeroféi on kerrassaan merkillinen tyyppi, aivan kuin Cooperin Pathfinder: hänessä on jotain niin välitöntä! Nyt minä olen lopullisestikin asettunut tänne. Ilkeä kaupunki, eikö niin? Mutta minkäs tekee!
— Kaupunki mikä kaupunki, — virkkoi Bazârow kylmäkiskoisesti.
— Kaikki harrastukset täällä ovat niin mitättömän vähäpätöisiä. Sehän se on niin kauheata! Tätä ennen minä asuin Moskovassa … mutta siellä elelee nyt minun aviopuolisoni, monsieur Kúkshin. Ja nykyjään se Moskovakin … en minä tiedä … ei se enää ole sama. Olen tästä aikonut matkustaa ulkomaille. Viimekin vuonna olin ihan lähtemäisilläni.
— Parisiin tietysti? — kysäsi Bazârow.
— Parisiin ja Heidelbergiin.
— Heidelbergiinkö? Mitäs sinne?
— Herrainen aika! Siellähän on Bunsen!
Siihen ei Bazârow osannut vastata mitään.
— Pierre Sapôzhnikow … tunnettehan te hänet?
— En tunne.
— Hyvät ihmiset! Pierre Sapôzhnikow … hän, joka aina käy Lydia
Hostâtowin luona.
— En tunne sitäkään.
— No niin, hän se juuri lupasi tulla minulle saattajaksi. Minä olen, Jumalan kiitos, vapaa, lapsia minulla ei ole… Mitäs minä nyt puhunkaan: "Jumalan kiitos!" Vaikka sama se.
Jevdóksia kääräisi paperossin, tupakasta kellastuneissa hyppysissään, nuolaisi paperin kiinni, imaisi ja sytytti. Palvelijanainen tuli sisään, kantaen tarjotinta.
— Kas siinähän on aamiainenkin. Tahdotteko haukata? Viktor, avatkaa puteli; se on teidän ammattianne.
— Minun on, minun on, — jupisi Sítnikow, nauraa vingahtaen taaskin.
— Onko täällä päin koreita naisia? — kysäisi Bazârow, tyhjentäessään kolmatta lasia.
— On, — vastasi Jevdóksia; — mutta kaikki ne ovat niin tyhjiä. Esimerkiksi mon amie Odintsôw … sangen soma. Ikävä vaan, että hänestä huhutaan … vaikka siitä minä vähät … mutta hänessä ei ole tuota mielipiteitten vapautta, tuommoista katsantokannan laajuutta … ei lainkaan sitä semmoista. Koko kasvatusjärjestelmä on saatava meillä toisellaiseksi. Minä olen sitä jo miettinytkin. Naiset meillä ovat hyvin huonosti kasvatettuja.
— Ette te niille mahda mitään, — puuttui Sítnikow puheesen. — Heitä pitää halveksia, ja minä halveksin heitä, kerrassaan ja kokonaan! — Saada halveksia ja saada lausua julki tämä halveksiminen, se oli kaikkein suloisinta Sítnikowista. Naisten kimppuun tietenkin hän hyökkäili, aavistamattakaan, että hän moniaan kuukauden perästä oli mateleva vaimonsa edessä siitä syystä vain, että tämä oli omaa sukuansa ruhtinatar Durdoljêsow. — Ei heissä, — jatkoi hän, — ei heissä ole yhden ainoatakaan, joka pystyisi käsittämään tätä meidän keskusteluamme; ei ole heissä yhden ainoatakaan, joka ansaitsisi sitä, että me, vakavat miehet, edes puhuisimmekaan heistä.
— Eikä niiden tarvitse tätä keskustelua käsittääkään, — mörähti
Bazârow.
— Kestä te puhutte?—sekaantui Jevdóksia puheesen.
— Kauniista naisista.
— Mitenkä? Yhdyttekö te siis Proudhonin mielipiteesen.
Bazârow oikasihe korskeasti.
— Minä en yhdy kenenkään mielipiteesen; minulla on omani.
— Alas autoriteetit! — kiljasi Sítnikow, ihastuksissaan, kun sai tilaisuuden räikeällä tavalla lausua julki ajatuksen sen miehen läsnä-ollessa, jonka edessä hän polvisteli kuin orja.
— Mutta johan itse Macaulaykin… — yritti rouva Kúkshin.
— Alas Macaulay! — jyrisi Sítnikow. — Pidättekö te akkaväen puolta?
— En akkaväen puolta, vaan naisten oikeuksien puolta, ja niitä minä olen päättänyt suojella viimeiseen verenpisaraani asti.
— Alas! — kiljasi Sítnikow, mutta pysähtyi. — Enhän minä sentään niitä kiellä, — virkkoi hän.
— Ei, kyllä minä huomaan, että te olette slavofiili.
— Enkä ole slavofiili, vaikka tietystihän minä… — Ei, ei, ei! Slavofiili te olette! Te olette Domostrói lehden kannalla. Ruoska käteen, siihen te olisitte omianne.
— Ruoska on hyvä kapine sekin, — huomautti Bazârow; — mutta jopa tässä päästiinkin ihan viimeiseen pisaraan…
— Mitä niin? — keskeytti Jevdóksia.
— Sampanjaa, arvoisa Audótja Nikitishna, sampanjaa eikä teidän vertanne.
— Min' en saata hillitä itseäni, kuullessani hyökättävän naisten kimppuun, — jatkoi Jevdóksia. — Se on hirmuista, hirmuista! Sen sijaan, että hyökkäätte naisten kimppuun olisi parasta, kun lukisitte Micheletin kirjan: De l'amour. Mainiota! Hyvät herrat, ruvetaanpa puhumaan rakkaudesta, — lisäsi Jevdóksia, päästäen hervakasti kätensä vaipumaan kuopilleen painuneen tyynyn päälle.
— Mitäpä tässä nyt rakkaudesta! — sanoi Bazârow. — Te mainitsitte äsken rouva Odintsôwia… Niinhän se muistaakseni oli? Kuka se on?
— Ihana olento, ihana olento! — vingahti Sítnikow. — Minä esitän teidät toisillenne. Älykäs, rikas, leski. Sääli vaan, ett'ei hän ole tarpeeksi kehittynyt vielä; hänen pitäisi tutustua lähemmin meidän Jevdóksian kanssa. Niin juur, teidän terveydeksenne, Eudoxie! Kilkis! "Et toc, et toc, et tin-tin-tin. Et toc, et toc, et tin-tin-tin!!"[12]
— Victor! Te olette vallaton vekkuli!
Kauan kesti aamiaista. Ensimmäistä sampanja-pulloa seurasi toinen, kolmas, jopa neljäskin. Jevdóksia puheli taukoamatta, ja Sítnikow säesti häntä myötäänsä. Paljon siinä haasteltiin siitä, mitä avioliitto olla mahtaa, ennakkoluuloako vai rikostako, ja millaisia syntyy maailmaan ihmisiä, yhdenkölaisia vai erinkaltaisiako, ja mitä se individuaalisuus oikeastaan lienee. Vihdoin mentiin niin pitkälle, että Jevdóksia, viinistä ihan punaisena, rupesi tylsillä kynsillään takomaan epävireisen pianon koskettimia ja laulamaan käheällä äänellään ensin mustalaislauluja, ja sitten Seymour-Sheeffin laulua: "Uneen uupunut Granada". Sítnikow sitoi päähänsä villaisen kaulavyön ja oli olevinaan kuoleva rakastaja, jolta
"Hehkuviksi suudelmiksi
Huulet liittyi huulihin."
Tämä oli jo liikaa Arkâdin mielestä.
— Hyvä herrasväki! — sanoi hän ääneen. — Bedlamiahan tämä jo muistuttaa.[13]
Bazârow, joka koko keskustelun aikana oli vain silloin tällöin pistänyt väliin jonkun kompasanan, pysytellen enimmäkseen sampanjan ääressä, päästi äänekkään haukotuksen, nousi ylös ja, emännälle jäähyväisiäkään sanomatta, läksi Arkâdin kanssa pois. Sítnikow hyppäsi perässä.
— No mitäs sanotte? Mitäs sanotte? — kyseli hän, imelästi lähennellen heitä milloin puolelta milloin toiselta. — Sanoinhan minä jo, että se on merkillinen ihminen! Enemmän sellaisia naisia meille! Hän on tavallaan korkeasti siveellinen ilmiö.
— Entäs tämä sinun isäsi laitos, onko sekin korkeasti siveellinen ilmiö? — murahti Bazârow, sormellaan tokaisten kapakkaan, jonka ohitse he parhaillaan kulkivat.
Sítnikow se nauraa vingahti jälleen. Hän häpesi kovasti syntyperäänsä, eikä tiennyt, ollako mielissään vai loukkautuako Bazârowin odottamattomasta sinuttelemisesta.