XXV.
Nikóljskojen hovin puutarhassa, penkillä tuuhean saarnin siimeksessä, istuivat Kâtja ja Arkâdi. Fifi, oli käynyt pitkälleen lähelle heitä, käännettyään solakan ruumiinsa siihen somaan asemaan, joka metsämiesten kesken on tunnettu nimellä "jänönloiko".
Ääneti olivat niin Arkâdi kuin Kâtjakin. Edellisellä oli puoleksi-avattu kirja kädessä, jälkimmäinen kouraili korista siihen jääneitä vehnäleivän murenoita ja viskeli niitä pienelle perhekunnalle varpusia, jotka tavallisella arjistelevalla julkeudellaan virskuttaen hyppivät ihan hänen jalkainsa juuressa. Hiljainen tuuli heilutteli saarnin lehtiä, saaden sekä tumman polun pinnalla että Fifin keltaisessa seljässä vaaleita, kullankarvaisia täpliä elähtelemään edestakaisin. Yhtenäinen siimes verhosi Arkâdin ja Kâtjan; silloin tällöin vain välähti kirkas juova Kâtjan tukassa.
Vaiti he olivat kumpainenkin, mutta juuri siinä, millä tapaa he olivat vaiti ja millä tavoin he rinnatusten istuivat, siinä juuri ilmeni luottava tutun-omaisuus: näytti kuin ei kumpainenkaan olisi ajatellut naapuriansa, itse asiassa sittenkin tuntien mielihyvää hänen läsnäolostansa. Muuttuneet he olivat kasvoiltaankin siitä saakka kuin heidät viimeksi näimme: Arkâdi näytti levollisemmalta, Kâtja vilkkaammalta, rohkeammalta.
— Eikö teidänkin mielestänne, — virkkoi Arkâdi, — tämän puun venäläinen nimi "jâsenj" ole erittäin sattuva: ei ole toista puuta, jonka lävitse ilma kuultaisi niin keveästi ja kirkkaasti (jâsno) kuin sen.
Kâtja katsahti ylös ja virkkoi: "Kyllä".
"Eipäs tämä", ajatteli Arkâdi; "eipäs tämä minua moiti siitä, että puhun kauniisti."
— Min' en pidä Heine'stä, — lausui Kâtja, silmillään viitaten Arkâdin kädessä olevaan kirjaan, — ei hän miellytä minua nauraessaan eikä itkiessäänkään; silloin vain minä pidän hänestä, kun hän on mietteissään ja murheellinen.
— Minua hän taas miellyttää nauraessaan, — virkkoi Arkâdi.
— Tuo on teissä vielä vanhoja jälkiä satirillisesta suunnastanne…
"Vanhoja jälkiä!" — ajatteli Arkâdi; "olisipa nyt Bazârow kuulemassa tuota!"
— Malttakaas! — liitti Kâtja. — Kyllä me teidät vielä toisellaiseksi muutamme.
— Kuka? Tekö?
— Kukako? Sisko ja Porfíri Platônitsh, jonka kanssa te ette enää kinastele, ja täti, jota te toissapäivänä saatoitte kirkkoon.
— Mutta eihän minun sopinut kieltäytyä. Mitä taas Anna Sergêjewnaan tulee, niin muistattehan, kuinka hän monessa asiassa oli yhtä mieltä Jevgênin kanssa.
— Sisko oli silloin hänen vaikutuksensa alaisena, niinkuin tekin.
— Niinkuin minäkin? Olenko minä sitten mielestänne jo päässyt hänen vaikutuksensa alaisuudesta?
Kâtja ei vastannut.
— Kyllä minä tiedän, — jatkoi Arkâdi; — te ette milloinkaan pitänyt hänestä.
— Min' en osaa arvostella häntä.
— Tiedättekös mitä, Kâtjerîna Sergêjewna? Niin usein kuin kuulenkin teiltä tuon vastauksen, en sitä kuitenkaan usko. Ei ole sitä ihmistä, jota ei kukin meistä osaisi arvostella! Tuo on veruketta vaan.
— No sitten sanon teille, että hän … vähät siitä, ett'en hänestä pidä, mutta minä tunnen, että hän on vieras minulle, niinkuin minäkin hänelle … ja vieras olette hänelle tekin.
— Kuinka niin?
— Mitenkäs minä sanoisinkaan? … Hän on raatelevaisia, te ja minä kesyjä.
— Olenko minäkin kesy? Kâtja nyökäytti päätään. Arkâdi raapaisi korvallistaan.
— Kuulkaas, Kâtjerîna Sergêjewna; tämänhän voisi oikeastaan panna pahakseen.
— Tahtoisitteko te sitten olla raatelevainen?
— Raatelevainen en, mutta väkevä, tarmokas.
— Ei siksi tahtomalla tulla… Tuo teidän ystävänne, esimerkiksi, hän on tahtomattansakin sellainen.
— Hm! Te arvelette niinmuodoin, että hänellä oli suuri vaikutus Anna
Sergêjewnaan?
— Oli. Mutta siskoa ei voi kukaan kauan pitää vallassaan, — lisäsi
Kâtja puoliääneen.
— Miksikä niin luulette?
— Hän on hyvin ylpeä … ei vainenkaan … hän pitää itsenäisyyttään niin kalliina.
— Kukas sitä ei kalliina pitäisi? — kysyi Arkâdi, vaikka hänen mielessään samalla sävähti: "mitäpäs sillä oikeastaan tekee?"
Ja Kâtjankin mielessä sävähti: "mitäpäs sillä oikeastaan tekee?"
Nuorille ihmisille, jotka usein ja ystävällisesti seurustelevat keskenänsä, johtuu alinomaa mieleen samoja ajatuksia.
Arkâdi myhähti ja, siirtyen lähemmäs Kâtjaa, virkkoi kuiskaamalla:
— Tunnustakaapas vaan: te pelkäätte häntä hiukan.
— Ketä?
— Siskoanne.
— Entäs te? — kysyi Kâtja vuorostaan.
— Minäkin; huomatkaa, mitä sanon: minäkin.
Kâtja häristi hänelle sormeansa.
— Sepä kummallista, — sanoi hän. — Sisko ei ole koskaan ollut teille niin suopea kuin juuri tähän aikaan, nyt paljoa enemmän kuin ensi kertaa täällä käydessänne.
— Vai niin?
— Ettekö ole huomannut sitä? Ettekö ole hyvillänne siitä?
Arkâdi vaipui ajatuksiinsa.
— Millähän minä olisin saattanut ansaita Anna Sergêjewnan suosion?
Kenties sillä, että toin hänelle äiti vainajanne kirjeet.
— Sillä kanssa, ja on niitä muitakin syitä, mutta en sano, mitä.
— Miks'ette?
— En sano.
— Oo, tiedänhän sen: te olette hyvin itsepäinen.
— Niin olenkin.
— Ja tarkkasilmäinen.
Kâtja katsahti syrjästä Arkâdiin.
— Kenties. Harmittaako se teitä? … Sanokaas mitä te ajattelette nyt?
— Minä ajattelen, että mistähän teihin on tullutkaan tuo tarkkasilmäisyys, ja sitä teissä todellakin on. Tehän olette niin arka, epäluuloinen; tehän vierotte kaikkia…
— Minä olen ollut niin paljon yksinäni; pakostakin siinä tulee miettiväiseksi. Mutta vieronkohan minä kaikkia?
Arkâdi loi kiitollisen silmäyksen Kâtjaan.
— Tuo saattaa kyllä olla totta, — sanoi hän sitten; — mutta harvoinpa tuota mietinnän lahjaa tapaa ihmisissä, joilla on sellainen asema kuin teillä, minä tarkoitan, jotka ovat niin varakkaita; heidän, niinkuin tsaarienkin luokse on työläs päästä.
— Enhän minä ole rikas.
Arkâdi tuli ymmälle eikä ensi hätään käsittänyt Kâtjaa. "Niin vainenkin", ajatteli hän itsekseen; "tilahan onkin sisaren." Tuo ajatus ei ollut hänelle vastenmielinen.
— Kuinka te sanoittekaan niin sievästi.
— Mitä niin?
— Sievästi sanoitte vaan, niin suoraan, kainostelematta, kiekailematta. Minä nimittäin luulin kuin luulinkin, että siinä ihmisessä, joka tietää ja sanoo olevansa köyhä, asuu joku omituinen tunne, jonkunlaista ylvästelyä.
— En minä ole mitään sellaista kokenut, ja siitä kiitän siskoani.
Minä mainitsin varallisuudestani vaan kun siksi sanaksi sattui.
— Niin, mutta tunnustakaapa vaan, että teissäkin on palanen tuota äsken mainitsemaani ylvästelyä.
— Esimerkiksi?
— Esimerkiksi, ettehän te … suokaa anteeksi tällainen kysymys … tokkohan te menisitte naimisiin rikkaan miehen kanssa?
— Jos häntä hyvin rakastaisin… En, enpä luullakseni menisi sittenkään.
— Sepä se! — huudahti Arkâdi ja tuokion kuluttua lisäsi: — miks'ette?
— Siks' että laulussakin lauletaan nuorikoista, jotka ovat eri maata.
— Te kukaties tahtoisitte hallita ja vallita tahi…
— Eikö mitä! Mitä siitä olisi? Päinvastoin minä olen valmis alistumaan; eriasteisuus se vaan on raskasta, mutta kunnioittaa itseänsä ja alistua, sen minä käsitän. Se on onnea, mutta olla tois-arvoisessa asemassa… Ei, hyvä on näinkin.
— Hyvä on näinkin, — toisti Arkâdi. — Niin, niin, — jatkoi hän, — ilmankos te olette yhtä verta Anna Sergêjewnan kanssa. Te olette samallainen oman kannan ihminen kuin hänkin, mutta te olette umpeampi. Minä olen varma siitä, ett'ette te milloinkaan ensimmäisenä lausu tunnettanne ilmi, olkoon se kuinka voimallinen tai pyhä tahansa…
— Kuinka saattaisi toisin ollakaan? — kysyi Kâtja.
— Ja yhtä älykäskin te olette; teissä on yhtä paljon luonnetta kuin hänessä, ellei enemmänkin…
— Älkää suinkaan verratko minua siskoon, — virkkoi Kâtja hätäisesti; — se on minulle peräti epäedullista. Te näytte unohtaneen, että sisko on sekä kaunotar että älykäs ja … teidän varsinkaan, Arkâdi Nikolâitsh, ei pitäisi puhua tuolla tavalla ja vielä noin vakavan näköisenä.
— Mitäs tuo merkitsee: 'teidän varsinkaan'? Ja mistä te päätätte, että minä lasken leikkiä?
— Tietysti te laskette leikkiä.
— Niinkö luulette? Mutta entäs jos minä puhuinkin vakaumuksestani? Entäs jos minä mielestäni en käyttänyt vielä tarpeeksikaan voimallisia sanoja.
— En ymmärrä teitä.
— Todellakin? Nytpä huomaan arvanneeni teidän tarkkasilmäisyytenne äsken liian korkealle.
— Mitenkä?
Arkâdi käänsi päänsä toisaanne eikä vastannut mitään. Kâtja haki korin pohjalta vielä muutamia murenoita ja rupesi viskelemään niitä varpusille, mutta hänen kätensä heilahdus oli liian voimakas: varpuset pyrähtivät pois, ennättämättä siepata nokkaansa yhtään sirua.
— Kâtjerina Sergêjewna! — lausui Arkâdi äkkiä; — teille se kaiketikin on yhdentekevää, mutta tietäkää, ett'en minä teitä ikinä vaihtaisi siskoonne, eikä siinä kyllä, vaan en kehenkään koko maailmassa.
Hän nousi ja läksi kiireimmiten pois, ikäänkuin itsekin säikähtäen kieleltä kirvonneita sanojansa.
Mutta Kâtjalta vaipui sekä kori että kädet syliin, ja kauan aikaa hän vielä pää kallellaan katseli pois rientävää Arkâdia. Vähitellen alkoi hienon hieno puna nousta hänen kasvoihinsa, mutta huulille ei hymy noussut, ja tummissa silmissä asui neuvottomuus ja muuan toinenkin tunne, jolla ei vielä ollut nimeä.
— Oletko yksin? — kuului hänen läheltänsä Anna Sergêjewnan ääni. —
Arkâdin kanssahan sinä näyt äsken lähteneen puutarhaan.
Hätäilemättä siirsi Kâtja katseensa sisareen, joka hienossa, jopa huolellisenkin hienossa puvussa seisoi polulla, avatun päivänvarjonsa kärjellä liikutellen Fifin korvaa. Hätäilemättä Kâtja vastasikin:
— Yksin olen.
— Näenhän minä sen, — virkkoi toinen nauraen.
— Hän läksi siis omaan huoneesensa?
— Niin.
— Luitteko yhdessä?
— Niin.
Anna Sergêjewna otti Kâtjaa leuasta ja kohotti hänen päätään.
— Ettehän toki riitaantuneet?
— Emme, — virkkoi Kâtja, hiljalleen siirtäen syrjään sisarensa käden.
— Kuinka juhlallisesti sinä vastailet! Minä luulin tapaavani hänet täällä; aioin pyytää häntä kanssani kävelemään. Sitä hän itsekin minulta usein pyytää. Sinulle tuotiin kaupungista kengät, menehän koettelemaan niitä; minä huomasin jo eilen, että entiset ovat jo koko lailla kuluneet. Yleensä sin'et kiinnitä tarpeeksi huomiota tuohon seikkaan, vaikka sinulla on herttaisen somat, pienet jalat. Kädet on sinulla sievät nekin … mutta suuret; silloin ei saa unohtaa somia, pieniä jalkojaan. Vaikka … ethän sinä mikään koketti ole.
Anna Sergêjewna läksi edelleen astumaan tietä pitkin, kahisuttaen kaunista leninkiänsä. Kâtja nousi penkiltä, otti Heinen ja läksi hänkin — ei kumminkaan kenkiään koettelemaan.
"Somat, pienet jalat", ajatteli hän, verkalleen ja keveästi nousten päivänpaisteessa kuumiksi paahtuneita terrasin kiviportaita myöten. — "Somat, pienet jalat", sanotte te… No kyllä hän vielä niitten juureen laskeutuukin.
Mutta silloin häntä hävetti samassa, ja hän riensi juoksujalkaa ylös.
Arkâdi oli astumassa käytävää myöten omaa huonettansa kohti, kun hovimestari tapasi hänet ja ilmoitti herra Bazârowin istuvan hänen huoneessaan.
— Jevgênikö! — äännähti Arkâdi itsekseen, melkein kauhistuen. —
Joko siitä on kauankin kuin hän tuli?
— Vast'ikään saapuivat ja sanoivat niin jotta ei pidä ilmoittaa heistä Anna Sergêjewnalle, vaan käskivät saattaa suoraa päätä teidän huoneesenne.
"Olisikohan jotain onnettomuutta tapahtunut kotona?" ajatteli Arkâdi ja juostuaan kiiruimman kaupassa portaita ylös, tempasi oven yhdellä nykäyksellä auki. Bazârowin ulkomuoto sai hänen mielensä heti levolliseksi, vaikka kokeneempi silmä varmaankin olisi tuon odottamattoman vieraan yhä vieläkin tarmokkaassa, nuivahtaneessa olennossa huomannut sisällisen levottomuuden merkkejä. Pölyinen viitta hartioillaan ja lakki kourassa hän istui ikkunalaudalla, eikä kohonnut sijaltaan silloinkaan kuin Arkâdi äänekkäästi huudahtellen riensi hänen luokseen ja kavahti kaulaan.
— Sepä odottamatonta! Mistäpäin nyt puhaltaa? — haasteli hän, hyörien ja pyörien huoneessaan, niinkuin ainakin ihminen, joka itsekin luulee iloitsevansa ja tahtoo sitä muillekin osoittaa. — Onhan siellä kotona kaikki hyvin? Ovathan kaikki terveinä eikö niin?
— Kaikki on siellä hyvin, mutta eivät kaikki ole terveitä, — virkkoi Bazârow. — Mutta älä törise nyt, vaan käske tuoda minulle sahtia ja istu ja kuuntele, mitä minä sinulle ilmoitan moniaissa, mutta toivoakseni kyllin voimakkaissa lauseissa.
Arkâdi vaikeni, ja Bazârow kertoi hänelle duellistansa Pâvel Petrôwitshin kanssa. Arkâdi hämmästyi, jopa tuli murheelliselle mielellekin, mutta ei pitänyt tarpeellisena ilmaista sitä, kysyi vaan, eikö sedän haava todellakaan ole vaarallinen. Kuultuaan, että haava on erinomaisen intressantti, ei kumminkaan lääketieteellisessä suhteessa, hän pakotti itsensä myhähtämään, mutta sydämessä tuntui niin tukalalta, jopa hävettikin. Näytti kuin Bazârow olisi ymmärtänyt hänet.
— Niin, veikkonen, — virkkoi hän, — semmoista se on, kun elelee feodaalien kanssa: muuttuu itsekin feodaaliksi ja käy osalliseksi ritarillisiin turnauksiin. Ja nyt minä olen matkalla "isäin" tykö, — päätti Bazârow, — ja poikkesin tänne "antamaan sinulle tietoa kaikesta tuosta", niin minä sanoisin, ellen pitäisi hyödytöntä valhetta hupsuutena. Ei! Minä poikkesin tänne — hitto ties miksi. Ihmisen tekee, näetkös, välisti hyvää siepata itseänsä otsakiemurasta ja riuhtaista irti, niinkuin retikka multapenkistä. Sen tempun olen suorittanut äskettäin… Mutta mieleni teki vielä kerran katsahtaa siihen, mistä olin eronnut, siihen multapenkkiin, missä olin ollut kiinni.
— Toivoakseni nuo sanat eivät tarkoita minua, — vastasi Arkâdi mielenliikutuksella; — toivoakseni sin'et aio erota minusta.
Bazârow katsahti häneen terävästi, melkein läpitunkevasti.
— Jopa sinä siitä kovin pahaksesi panisit. Minusta tuntuu, että sinä olet jo eronnut minusta. Sinä olet tuoreskainen semmoinen ja puhtoinen … mahtaa ne sinun asiasi Anna Sergêjewnan kanssa käydä ihan erinomaisesti.
— Mitkä minun asiani Anna Sergêjewnan kanssa?
— Etkös sinä juuri hänen tähtensä tullut tänne kaupungista, lellipoika? Niin vainenkin: kuinkas ne sunnuntaikoulut siellä edistyvät? Etkös sinä sitten ole rakastunut häneen? Vai joko sinunkin on tullut aika näytellä kainoa?
— Jevgêni, tiedäthän minun aina olleen suoran sinun kanssasi; minä vakuutan, minä vannon, että olet erehtynyt.
— Hm! Uusi sana, — huomautti Bazârow puoliääneen. — Mutta turhanpäiten sinä kiivastelet: minulle tuo juttu on aivan yhdentekevää. Romantiko sanoisi, minä tunnen sen, että meidän tiemme alkavat haarautua eri suunnille, mutta minä sanoa päläytän, että me olemme kyllästyneet toisiimme.
— Jevgêni!…
— Mitäs se sen vaarallisempaa olisi, kultaseni! Kyllästyy sitä maailmassa paljoa parempaankin! Mutta emmeköhän nyt sano jäähyväisiä toisillemme? Siitä saakka kuin tänne tulin, minusta tuntuu sanomattoman ilkeältä, ikäänkuin olisin lukenut kyllikseni Gogolin kirjeitä Kalûgan kuvernöörskalle.[21] Min'en antanut hevosiakaan riisua.
— Se on mahdotonta!
— Miksi?
— Sehän — itsestäni puhumattakaan — olisi suurimmassa määrin epäkohteliasta Anna Sergêjewnaa vastaan, joka välttämättömästi tahtoo sinua nähdä.
— Siinä sinä erehdyt.
— Päinvastoin olen varma siitä, että olen oikeassa, — vastasi Arkâdi. — Ja miksikä sinä olet olevinasi? Kun tässä suu puhtaaksi puhutaan, niin etkös sinä itsekin tullut tänne hänen tähtensä?
— Saattaa tuossa olla perää, mutta erehdyt sinä sittenkin.
Mutta Arkâdi oli oikeassa. Anna Sergêjewna ilmoitti halajavansa nähdä Bazârowia ja lähetti hänelle kutsut hovimestarin kautta. Bazârow muutti pukua, ennenkuin läksi hänen luokseen: hän näkyi panneen uuden pukunsa päällimmäiseksi matkalaukkuunsa.
Rouva Odintsôw otti hänet vastaan vierashuoneessa eikä siinä, missä Bazârow niin odottamatta oli tunnustanut rakkautensa. Anna Sergêjewna ojensi hänelle ystävällisesti sormiensa päät, mutta hänen kasvoillaan kuvastui jännitys vastoin hänen tahtoansakin.
— Anna Sergêjewna, — kiiruhti Bazârow sanomaan, — minun täytyy ennen kaikkea rauhoittaa teidät. Edessänne on tavallinen kuolevainen, joka jo aikaa sitten on tullut järkiinsä ja toivoo, ett'eivät muutkaan enää hänen tyhmyyksiänsä muista. Minä lähden nyt kauaksi, ja vaikk'en minä ole mikään pehmeä olento, niin myönnättehän, ett'ei minun olisi hauska viedä mukanani sitä ajatusta, että te muistelette minua inholla.
Anna Sergêjewna huokasi syvään, niinkuin juuri korkean vuoren huipulle noussut ihminen, ja hymy kirkasti hänen kasvonsa. Hän ojensi toistamiseen kätensä Bazârowille ja vastasi hänen puristukseensa.
— Ken menneitä muistelee, siltä silmä puhki,[22] — virkkoi hän, — sitä suuremmasta syystä, kun minäkin, sen tunnustan, tein silloin väärin, eilenhän kokettimaisuudella, niin jollain muulla. Se oli unta, eikö niin? Ja kukapa unia muistelee?
— Kukapa vainenkin! Ja sitä paitsi … rakkaus … se on tekemällä tehtyä tunnetta.
— Todellakin! Minun on hyvin mieluista kuulla tuota.
Näin sanoi Anna Sergêjewna, ja niin sanoi Bazârow, ja kumpikin luuli puhuvansa totta. Olivatko heidän sanansa totta, täyttä totta? Itse he eivät sitä tienneet, kertoja sitäkin vähemmin. Mutta heidän keskustelunsa muodostui sellaiseksi, ikäänkuin olisivat täydellisesti uskoneet toisiansa.
Anna Sergêjewna kysyi muun muassa, mitä hän teki Kirsânowien luona. Toinen oli jo vähällä kertoa duellistaan Pâvel Petrôwitshin kanssa, mutta pidättyi, ajatellen Anna Sergêjewnan kenties luulevan, että hän koettaa tehdä itseänsä intressantiksi. Sanoi tehneensä siellä työtä koko ajan.
— Mutta minä, — sanoi Anna Sergêjewna, — minä olin ensin jonkun aikaa synkkämielinen, ties Herra, mistä syystä; olin jo aikeissa lähteä ulkomaillekin, aatelkaas! … Mutta sitten se meni ohitse; teidän ystävänne Arkâdi saapui tänne, ja minä pääsin taas entisille laduilleni, oikeaan rooliini.
— Mihinkä rooliin, sallikaa kysyäni?
— Tädin, opettajattaren, äidin, minkä nimen sille tahtonette panna. Mutta asiasta toiseen: tiedättekö, ett'en minä ennen oikein käsittänyt teidän ja Arkâdi Nikolâitshin välistä kiinteätä ystävyyttä. Minun mielestäni hän oli jotenkin vähäpätöinen, mutta nyt minä tunnen hänet lähemmin ja olen vakuutettu siitä, että hän on viisas mies… Mutta — ja se on pääasia — hän on nuori, nuori … toisin kuin me, Jevgêni Vasíljitsh.
— Yhäkö hän vieläkin arkailee teidän läsnä-ollessanne?
— Ettäkö hän… — yritti Anna Sergêjewna, mutta lisäsi sitten, hetken mietittyään: — nyt hän luottaa minuun paremmin, nyt hän puheleekin minun kanssani. Ennen hän aina kartteli minua. Mutta enpä minäkään hänen seuraansa hakenut. Hänestä ja Kâtjasta on tullut hyvät ystävät.
Bazârowia harmitti. "Eipäs vaan saata nainen olla viekastelematta", ajatteli hän itsekseen.
— Te sanoitte hänen kartelleen teitä, — lausui hän kylmästi myhähtäen, — mutta teiltä ei varmaankaan ole pysynyt salassa se, että hän oli rakastunut teihin?
— Kuinka? Hänkin? — pääsi Anna Sergêjewnalta.
— Hänkin, — toisti Bazârow, nöyrällä kumarruksella. — Ettekö te todellakaan sitä tiennyt? Uutisenko minä teille kerroin?
Anna Sergêjewna laski katseensa maahan.
— Te erehdytte, Jevgêni Vasíljitsh.
— Tuskinpa. Mutta kenties minun ei olisi pitänyt mainita tuota. — Itsekseen hän sitten lisäsi: "Siinä sait, älä viekastele toista kertaa".
— Miks'eikäs siitä saisi mainita? Mutta minun mielestäni te panette liian paljon merkitystä hetkelliselle vaikutelmalle. Alanpa luulla, että te olette taipuvainen liioittelemaan.
— Puhutaan kernaammin jostain muusta, Anna Sergêjewna.
— Miksikä niin? — vastasi toinen, mutta käänsi itsekin puheen toisaanne.
Hänestä tuntui sittenkin tukalalta Bazârowin seurassa, vaikka olikin hänelle sanonut ja omalle itselleenkin vakuuttanut unohtaneensa kaikki tyyni. Puhellen hänen kanssaan aivan jokapäiväisistä asioista, leikkiäkin laskiessaan, hän tunsi hiukan pelvon-alaista ahdistusta. Niinpä höyrylaivassakin ulapalla ihmiset puhelevat ja naureskelevat keskenänsä huolettomasti, aivan kuin maata mannerta jalka polkisi, mutta annas, että tulee pienikin pysäys, joku vähäpätöisinkin, tavallisuudesta poikkeava sattuma, niin jo ilmaantuu kaikkien kasvoille levottomuus, joka tietää, että ihmisissä asuu alituinen tietoisuus alituiseen uhkaavasta vaarasta.
Anna Sergêjewnan ja Bazârowin keskustelua ei kestänyt kauan. Edellinen alkoi tuon tuostakin vaipua mietteisinsä, vastailla hajamielisesti ja ehdotti vihdoin, että siirryttäisiin saliin, missä tapasivat ruhtinattaren ja Kâtjan.
— Missäs on Arkâdi Nikolâitsh? — tiedusti emäntä, ja, kuultuaan hänen olleen jo toista tuntia näkymättömissä, lähetti häntä hakemaan.
Kotvan aikaa kesti, ennenkuin hänet löydettiin: hän oli samonnut puutarhan perimmäisiin osiin. Siellä hän istui, kädet ristissä leuan nojana, syvissä mietteissään. Ja syviä ja vakavia olivatkin nämä mietteet, mutta murheellisia ei. Hän tiesi Anna Sergêjewnan istuvan kahden kesken Bazârowin kanssa, mutta mustasukkaisuutta hän ei tuntenut, kuten ennen. Päinvastoin hänen kasvonsa ne kirkastuivat kirkastumistaan; hän näytti kummastelevan jotain ja iloitsevan ja päättäneen ryhtyä johonkin.