XXVI.
Ukko Odintsôw vainaja aikoinaan ei rakastanut mitään uuden-aikaisia hommia, mutta myönsi kumminkin "jonkun verran liikunta-alaa jalostuneelle maulle". Senpä vuoksi hän rakennutti puutarhaansa, ansarin ja lammen välille, jonkunmoisen kreikkalaisen pylväikön venäläisistä tiileistä. Tämän pylväikön eli portiikin sokeaan peräseinään oli laitettu kuusi komeroa veistokuvia varten, jotka Odintsôw aikoi tilata ulkomailta. Niitten oli määrä esittää: Yksinäisyyttä, Vaiteliaisuutta, Mietiskelyä, Surumielisyyttä, Kainoutta ja Tunteellisuutta. Yksi niistä — vaiteliaisuuden jumalatar, sormi huulillaan, oli jo tuotettu ja asetettu pystyyn, mutta kylän pojat heittivät siltä jo ensi päivänä nenän rikki, ja vaikka lähitienoon kipsaaja oli luvannut tekaista sille uuden nenän, "entistä puolta paremman", niin käski Odintsôw viedä kuvan pois, ja sitten se pantiin olkiliiteriin, missä sai seista monta vuotta, herättäen taikauskoista kauhua kylän ämmissä. Pylväikön etupuolelle oli jo aikaa sitten kasvanut sankka pensaikko; pilarien kapiteelit vain ulottuivat vehreän tiheikön yli. Itse pylväikössä oli päiväsydännäkin viileä.
Anna Sergêjewna ei milloinkaan käynyt tässä paikassa siitä pitäin kuin oli nähnyt siellä tarhakäärmeen. Kâtja sitä vastoin istuskeli siellä useinkin erään komeron suulle asetetulla kivipenkillä. Siinä hän, siimeksessä ja raikas lemu ympärillään, lueskeli, teki käsitöitä, tahi vaipui siihen täydellisen hiljaisuuden tunteesen, joka luultavasti on jokaiselle tuttu, ja jonka sulous on siinä, että ihminen silloin, tuskin itsekään sitä tajuten, äänetönnä kuulahtelee elämän laajaa aaltoa, joka myötäänsä vyöryy sekä hänen ympärillään että hänessä itsessäänkin.
Bazârowin tulon jälkeisenä päivänä Kâtja istui lempipenkillään, ja hänen vieressään istui taaskin Arkâdi, joka oli pyytänyt häntä kerallansa "portiikiin".
Aamiaiseen oli vielä tunnin verran aikaa, mutta kastehelmissä kimalteleva aamu alkoi jo vaihtua helteiseksi päiväksi. Arkâdin kasvoilla asui eilinen leima. Kâtja näytti huolestuneelta. Sisko oli aamulla, heti teetä juotua, kutsunut hänet omaan kamariinsa ja ensi aluksi hyväiltyään häntä — se se joka kerta hiukan pelotti Kâtjaa — kehoitti häntä olemaan varovampi käytöksessään Arkâdin kanssa, varsinkin karttamaan kahdenkeskisiä seurusteluja, sillä ne muka olivat vetäneet sekä tädin että koko talonväen huomiota puoleensa. Sitä paitsi oli Anna Sergêjewna jo edellisenä iltana ollut pahalla tuulella, ja vähän hämillään oli ollut Kâtjakin, ikäänkuin tuntien olevansa johonkin syypää. Nyt, suostuessaan Arkâdin pyyntöön, hän oli itsekseen päättänyt, että tämä on viimeistä kertaa.
— Kâtjerina Sergêjewna — alkoi Arkâdi kainostelevalla luontevuudella, — siitä pitäin kuin minulla on ollut onni asua tässä talossa, olen haastellut teidän kanssanne kaikenlaisista asioista, mutta onpa muuan minulle sangen tärkeä … seikka, johon en vielä ole kajonnut. Te mainitsitte eilen, että minut on täällä tehty toisenlaiseksi — lisäsi hän, sekä sieppaillen että kartellen Kâtjan katsetta, joka niin kysyväisenä oli kääntynyt häneen. — Minä olen todellakin monessa suhteessa muuttunut, ja sen te tiedätte paremmin kuin kukaan, te, jolle minä oikeastaan olenkin kiitollisuuden velassa tästä muutoksesta.
— Minä? Minulleko? — äännähti Kâtja.
— En minä enää ole se korskea poika, jollainen olin tänne tullessani, — jatkoi Arkâdi, — vast'ikäänhän täytinkin kolmekolmatta. Minä halajan, kuten ennenkin, olla hyödyllinen, tahdon pyhittää kaikki voimani totuuden palvelukseen, mutta min'en etsi enää ihanteitani sieltä, mistä ennen; ne esiintyvät nyt… paljoa lähempänä minua. Tähän saakka en ole ymmärtänyt omaa itseäni; olin ottanut päälleni tehtäviä, jotka kävivät yli voimieni… Äsken vasta minun silmäni aukenivat, ja sen on saanut aikaan muuan tunne… Minä puhun hiukan himmeästi, mutta toivoakseni, te ymmärrätte minua…
Kâtja ei vastannut mitään, mutta lakkasi katsomasta häneen.
— Minun mielestäni, — alkoi Arkâdi taas, yhä enemmän vavahtelevalla äänellä, mutta peipponen se koivun latvassa huolettomana yhä vain veteli virsiänsä — minun mielestäni jokaisen rehellisen miehen velvollisuus on olla aivan suora niitten … niitten kanssa, joita … sanalla sanoen, jotka hänelle ovat läheisiä … ja sen vuoksi minä … minä olen päättänyt…
Mutta tässä Arkâdin kaunopuheliaisuus petti; hän takertui, joutui hämilleen ja oli pakotettu olemaan hetken aikaa ääneti. Kâtja ei vieläkään nostanut silmiänsä. Näytti siltä kuin hän ei ymmärrä, mihinkä tämä kaikki oikeastaan tähtää. Samalla hän näkyi odottelevan jotain.
— Ennakolta jo tiedän hämmästyttäväni teitä, — puuttui Arkâdi puhumaan, pannen liikkeelle kaikki voimansa, — sitä enemmän kuin tämä tunne joissain määrin … joissain määrin, huomatkaa … koskee teitäkin. Eilen te, muistaakseni, moititte minua vakavuuden puutteesta, — jatkoi Arkâdi, muistuttaen ulkonäöllään sellaista ihmistä, joka on astunut suohon ja tuntee joka askeleelta vaipuvansa yhä syvemmälle, mutta kiiruhtaa sittenkin eteenpäin, toivoen pikemmin pääsevänsä toiseen laitaan, — tuo moite kohdistetaan useinkin … sattuu … nuoriin, silloinkin kuin he jo ovat lakanneet antamasta aihetta siihen; ja jos minussa olisi enemmän itseeni luottamusta… ("Mutta autahan minua jo, hyvä ihminen!" ajatteli hän itsekseen epätoivoisena, mutta Kâtja se vaan katseli toisaanne.) Jos minä voisin toivoa…
— Jos minä voisin luottaa siihen, mitä te puhutte — kuului Anna
Sergêjewnan kirkas ääni.
Arkâdi vaikeni heti, Kâtja kalpeni. Ihan sen pensaikon vieressä, joka sankkana kasvoi pylväikön edessä, kulki tie. Anna Sergêjewna astui sitä myöten Bazârowin kanssa. Kâtja ja Arkâdi eivät voineet nähdä heitä, mutta kuulivat joka sanan, leningin kahinan, hengityksenkin. Ohikulkijat astuivat muutaman askeleen ja pysähtyivät kuni tahallansa itse portiikin edustalle.
— Nyt sen näette, — jatkoi Anna Sergêjewna, — me olemme erehtyneet; emmehän enää vietä ensimmäistä nuoruutemme aikaa, minä varsinkaan; me olemme eläneet, ennättäneet väsähtyä; me olemme kumpainenkin — miksipäs kursailisimme? — olemme ymmärtäväisiä: ensin me herätimme intressiä toisissamme, uteliaisuus heräsi … mutta sitten…
— Minä väljähdyin, — keskeytti Bazârow.
— Tiedättehän te, ett'ei se ollut syynä meidän välimme rikkaantumiseen. Mutta oli miten oli, me emme tarvinneet toisiamme, siinä pääasia. Meissä oli liian paljon … kuinka mä sanoisin … yhtä juurta. Me emme sitä ensi alussa käsittäneet. Arkâdi sitä vastoin…
— Häntäkö te tarvitsette? — kysyi Bazârow.
— Olkaa jo, Jevgêni Vasiljewitsh! Te sanotte, ett'ei hän ole kylmäkiskoinen minua kohtaan, ja niin minusta itsestänikin aina näytti, että minä miellytän häntä. Ymmärränhän minä sen, että minä saattaisin olla hänelle tätinä, mutta — en tahdo salata teiltä, — olen yhä useammin ruvennut häntä ajattelemaan. Tuossa nuoressa ja raikkaassa tunteessa on jotain viehättävää…
— "Tenhoisata" on tällaisissa tilaisuuksissa sattuvampi sana, — keskeytti Bazârow. Sapen kuohunta kuului hänen tyynessä, mutta umpeassa äänessään. — Arkâdi oli vähän salaperäinen eilen; ei puhunut teistä eikä sisarestanne… Se on tärkeä oire se.
— Hän on Kâtjan kanssa aivan kuin veli, — virkkoi Anna Sergêjewna, — ja se se hänessä minua miellyttää, vaikka, kukaties, minun ei pitäisi sallia tuollaista lähentelemistä heidän välillänsä.
— Sisarko teissä nyt puhuu? — sanoi Bazârow, sanojansa venytellen.
— Tietysti… Mutta miksikäs me seisomme? Lähdetään edelleen. Jopa on omituista tämä meidän keskustelumme, eikö niin? Ja olisinko voinut aavistaakaan, että olen puheleva tällä tavoin teidän kanssanne? Tiedättehän, että minä pelkäilen teitä, ja samalla minä kumminkin luotan teihin, sillä pohjaltanne te olette hyvä.
— Ensinnäkin en minä ole lainkaan hyvä, ja toiseksi minä olen kadottanut kaiken merkityksen teidän silmissänne, ja te sanotte, että minä olen hyvä. Se on sama kuin laskea kukkaseppel kuolleen päähän.
— Jevgêni Vasíljitsh, eihän meidän voimissamme… — alkoi Anna Sergêjewna, mutta tuuli huhahti, pani lehdet puussa kahisemaan ja vei hänen sanansa mennessään.
— Vapaahan te olette, — kuului taas tuokion kuluttua Bazârowin ääni.
Sen jälkeen ei enää erottanut mitään; askelet kuolivat pois … kaikki oli jälleen hiljaa.
Arkâdi kääntyi Kâtjan puoleen: tämä istui entisessä asennossaan, pää vaan entistä alemmas painuneena.
— Kâtjerîna Sergêjewna, — lausui hän vapisevalla äänellä ja käsiään puristellen; — minä rakastan teitä, rakastan koko elämän-ikäni, järkähtämättä, ja teitä yksin. Sen minä tahdoin sanoa teille, kysyä teidän mielipidettänne ja pyytää teitä omakseni, sillä minä en ole rikas ja tunnen olevani valmis kaikkiin uhrauksiin… Te ette vastaa. Ettekö usko minua? Luuletteko minun puhuvan kevytmielisesti? Mutta muistelkaahan näitä viimeksi kuluneita päiviä! Ettekö te jo aikaa sitten ole tullut siihen vakaumukseen, että kaikki muu — ymmärtäkää minua — kaikki, kaikki muu on jo aikaa sitten kadonnut jäljettömiin? Katsokaahan minuun, sanokaahan yksi ainoa sana… Minä rakastan teitä … rakastan … uskokaa toki minua!
Kâtja loi Arkâdiin arvokkaan ja kirkkaan katseen ja sitten, kauan aikaa mietittyänsä ja tuskin huomattavasti myhähtäen, virkkoi:
— Kyllä.
Arkâdi kavahti ylös.
— Kyllä! Kâtjerîna Sergêjewna, te sanoitte: kyllä! Mitä tuo sana merkitsee? Sitäkö, että minä rakastan teitä, että te uskotte minua … vai … vai … en rohkene puhua loppuun…
— Kyllä, — toisti Kâtja, ja tällä kertaa Arkâdi ymmärsi hänet. Hän sieppasi Kâtjan suuret, kauniit kädet omiinsa ja painoi ne sydäntänsä vasten riemusta tukahtumaisillaan. Tuskin hän kesti seisovillaan, hokemistaan vaan hokien: Kâtja, Kâtja!… Mutta Kâtja rupesi itkemään tuommoista viatonta itkua, itsekin hiljaa naurahdellen kyynelilleen. Ken ei ole nähnyt tuollaisia kyyneleitä lempimänsä olennon silmissä, hän ei vielä ole kokenut, mihinkä määrin ihminen, ihan menehtymäisillään kiitollisuuden ja kainouden tunteesta, saattaa olla onnellinen täällä maan päällä.
Huomenissa, aamulla varhain, Anna Sergêjewna kutsutti Bazârowin omaan kabinettiinsa ja pakotettua naurua nauraen ojensi hänelle kokoonkääräistyn postipaperilehden.
Se oli kirje Arkâdilta, joka siinä pyytää hänen sisartaan omakseen.
Bazârow lukaisi kirjeen nopeasti läpi. Hänen täytyi hillitsemällä hillitä itseänsä, ett'ei päästäisi ilmi ilkkuvaa tunnetta, joka silmänräpäyksessä lehahti liekkiin hänen rinnassaan.
— Vai niin, — virkkoi hän; — ja tehän vielä eilen arvelitte hänen rakastavan Kâtjerîna Sergêjewnaa veljellisellä rakkaudella. Mitäs te nyt aiotte tehdä?
— Minkäs neuvon te annatte? — kysyi Anna Sergêjewna, yhä nauraen.
— Minä arvelen, — vastasi Bazârow, nauraen hänkin, vaikk'ei hänestä tuntunut lainkaan iloiselta eikä yhtään naurattanut, enempää kuin Anna Sergêjewnaakaan, — minä arvelen parhaaksi, että annatte nuorille siunauksenne. Tämä on kaikin puolin hyvä naimiskauppa: Kirsânowit ovat jotenkin varakkaita, Arkâdi isänsä ainoa poika, ja isäkin on hyväntahtoinen ukko, ei hän pane vastaan.
Rouva Odintsôw astui lattian poikki huoneen päästä toiseen. Hänen kasvonsa ne vuoroin vaalenivat, vuoroin lensivät punaisiksi.
— Niinkö arvelette? — kysäisi hän. — No niin, enhän minä tiedä, mikä estäisi… Minä iloitsen Kâtjan puolesta … ja Arkâdi Nikolâjewitshin myöskin. Tietysti minä odotan vastausta isältä ja lähetän Arkâdin itsensä tuomaan sitä. Oikeassapas minä sittenkin olin eilen, kun sanoin meidän kumpaisenkin olevan jo vanhoja… Mutta kuinkas en minä mitään nähnyt! Sehän on kummallista!
Anna Sergêjewna rupesi jälleen nauramaan, kääntäen samalla kasvonsa pois.
— Kovin on ovelaksi käynyt nykyajan nuori väki, — puhui Bazârow, ruveten nauramaan hänkin. — Jääkää hyvästi! — virkkoi hän sitten, oltuaan hetken aikaa vaiti.
— Minä toivotan teille asian päättymistä kaikkein parhaimmalla tavalla. Minä sitten taampaa siitä iloitsen.
Rouva Odintsôw kääntyi pikaisesti häneen.
— Lähdettekö te pois? Miks'ei teidän nyt sopisi jäädä? Jääkää… Teidän kanssanne on niin hauska haastella … on kuin kävelisi kuilun partaalla. Ensi alussa hirvittää, mutta sitten — ties mistä se rohkeus tuleekaan. Jääkää.
— Kiitos tarjouksestanne, Anna Sergêjewna, ja siitä, että niin mairittelevalla tavalla arvostelette minun keskustelutaitoani. Mutta minä huomaan olleeni jo liiankin kauan minulle vieraassa piirissä. Lentokalat ne kestävät jonkun aikaa ilmassa, mutta pian niitten pitää jälleen mäiskähtää veteen: sallikaa minunkin pudota elementtiini.
Rouva Odintsôw katsahti Bazârowiin. Katkera hymy tempoili hänen kasvojansa. "Tuo rakasti minua", ajatteli hän. Hänen tuli sääli Bazârowia, ja osaa-ottavasti hän ojensi hänelle kätensä.
Mutta Bazârow arvasi hänen ajatuksensa.
— Ei! — sanoi hän, peräytyen askeleen. — Köyhä minä olen, mutta almuja en ole vielä tähän saakka ottanut vastaan. Jääkää hyvästi ja pysykää terveenä.
— Minä olen vakuutettu siitä, ett'emme nyt viimeistä kertaa ole yhdessä, — virkkoi toinen, vasten tahtoansakin tuntien ilmeistä liikutusta.
— Sattuuhan sitä maailmassa jos mitä! — vastasi Bazârow, kumarsi ja poistui.
— Vai aiot sinä rakentaa oman pesän? — puhui hän samana päivänä
Arkâdille, kykkysillään lattialla matkalaukkuaan pakaten. — No niin.
Onhan se hyvä asia. Mutta turhaa oli sinun vilpistellä. Minä luulin
sinun suuntautuvan aivan toisaanne. Vai ällistyitkö itsekin?
— En todellakaan luullut näin käyvän, erotessani sinusta, — vastasi Arkâdi, — mutta miksikäs sinä itsekin vilpistelet ja sanot: "se on hyvä asia", niinkuin minä en tietäisi sinun mielipiteitäsi avioliitosta?
— Voi veli veikkoseni, — puheli Bazârow, — mitä haasteletkaan! Katsopas, mitä minä teen: matka-arkkuun ilmestyi tyhjä paikka, ja minä sullon sen heiniä täyteen; ja niin se on meidän elämämmekin matka-arkun laita: täytä se millä hyvänsä, kunhan ei vain jäisi tyhjää paikkaa. Älä pane pahaksesi: muistanet kai, mikä mielipide minulla aina oli Kâtjerîna Sergêjewnasta. Muut mamselit ne on älykkään kirjoissa siitä syystä vain, että osaavat älykkäästi huokailla; mutta sinun mamselisi osaa kyllä pitää puoliaan, pitääpä niinkin, että sinutkin kouriinsa kokoaa …. ja niinhän sen pitää ollakin. — Hän paiskasi matka-arkun kannen kiinni ja nousi seisomaan. — Ja nyt minä jäähyväisiksi sanon sinulle vielä kerran — sillä mitäpäs tässä itseään pettelisi? — me sanomme nyt toisillemme hyvästi ainaiseksi, ja sen sinä tunnet itsekin… Viisaasti teit; meikäläisen katkeraa ja kitkerää loismiehen elämää varten sinä et ole luotu. Ei sinussa ole julkeutta eikä ilkeyttä; sinussa on vaan nuorta rohkeutta ja nuorta kiivautta. Meidän toimeemme ei sinusta ole. Ette te, aatelisherrat, ette te jalomielistä nöyryyttä ja jalomielistä kiehahtelua kauemmas ikinä pääse, ja ne ovat joutavaa tavaraa. Te, esimerkiksi, ette tappele ja luulette jo olevanne kelpo poikia, mutta meidän tekee mieli tapella. Ja mitäpäs pitkistä puheista! Meidän pölyt ne sinulta silmät syö, ja meidän likamme sinut tahraa. Sin'et ole kasvanut meidän tasalle; itseäs ihailet tietämättäskin; sinusta tuntuu hauskalta torua omaa itseäsi, mutta meistä se on ikävää… Tuo meille muita! Meidän pitää saada murtaa muita! Kunnon poika sinä olet, mutta hemppu sittenkin, liberaalinen herraspoika, — evolatuu,[23] niinkuin meidän ukko siellä kotona sanoo.
— Ainaiseksiko sinä nyt sanot minulle jäähyväiset, Jevgêni? — virkkoi Arkâdi murheellisena; — ja eikö sinulla ole muita sanoja minun varalleni?
— On, Arkâdi, on minulla muitakin sanoja, mutta minä en lausu niitä, sillä se on romanttisuutta; toisin sanoen: tulis imeläksi ja äiteläksi. Mutta ota sinä ja nai pikemmin ja pane oma pesä kuntoon ja laita lapsia kasallinen. Niistä tulee kai poikia jo siitäkin syystä, etteivät synny ennen aikojansa, niinkuin sinä ja minä. Aha! Tuolla on, näen ma, hevosetkin jo valmiina. Matkaan nyt! Muille minä olen sanonut jäähyväiset… No niin, syleilläänkös, vai?
Arkâdi riensi entisen opetusmestarinsa kaulaan ja tulvana syöksähtivät kyynelet hänen silmistään.
— Semmoista se on se nuoruus! — virkkoi Bazârow tyynesti. — Mutta minä luotan Kâtjerîna Sergêjewnaan. Pian hän saa sinut lohdutetuksi, usko pois.
Rattailta hän sitten vielä sanoi:
— Terve nyt, veli! — ja osoittaen naakkaparia, joka istui tallin katolla, hän lisäsi: — Kas tuolla! Ottaos opiksi!
— Mitäs tarkoitat?
— Kuinka? Niinkö heikko sinä oletkin luonnonhistoriassa, vai oletko unohtanut, että naakka on kaikkein kunnioitettavin, perhettä rakastava lintu? Siinä sulle esikuva! … Voikaa hyvin, signor!
Rattaat ratisemaan.
Bazârow oli puhunut totta. Illalla Kâtjan kanssa haastellessaan,
Arkâdi unohti kokonaan opetusmestarinsa. Hän rupesi jo taipumaan
Kâtjan tahdon alle, ja Kâtja huomasi sen eikä kummastellutkaan.
Arkâdin piti lähteä huomenissa Mârjinoon Nikolai Petrôwitshin luo.
Anna Sergêjewna ei tahtonut häiritä nuoria. Säädyllisyyden vuoksi vain hän ei jättänyt heitä kauaksi aikaa olemaan kahden. Jalomielisesti hän piti tätiä loitommalla heistä, tuota vanhaa ruhtinatarta, joka, kuultuaan pian aikeissa olevista häistä, oli joutunut vetistelevään raivoon. Ensi alussa Anna Sergêjewna pelkäsi oman itsensä tähden, luullen, että hänestä on tuntuva hiukan raskaalta katsella muitten onnea, mutta kävikin aivan päinvastoin: tuo näky ei ainoastaan ollut häntä raskauttamatta, vaan huvittikin häntä, jopa vihdoin suloiseltakin tuntui. Se oli Anna Sergêjewnalle sekä mieluisa että mieltä masentava huomio.
"Oikeassa näkyy Bazârow sittenkin olleen", ajatteli hän: "uteliaisuutta, pelkkää uteliaisuutta, onnen tavoittelemista, itsekkäisyyttä"…
— No lapset, — sanoi hän ääneen, — onko rakkaus tekemällä tehtyä tunnetta, onko?
Mutta Kâtja ja Arkâdi eivät edes ymmärtäneet hänen sanojaan. He vierastivat häntä, sillä keskustelu, jonka he vasten tahtoansakin olivat sattuneet kuulemaan, ei mennyt heidän muistostansa. Mutta pianpa Anna Sergêjewna sai heidät rauhoittumaan; eikä se hänelle vaikeaksi käynytkään: hän rauhoittui itsekin.