Kuningas Lear arolla

by Ivan Sergeevich Turgenev

X.

Kerran — se oli kesäkuussa ja päivä läheni jo iltaa — ilmoitti palvelija Martin Petrovitsh'in tulon. Äitini ihmettelemään. Tosin emme olleet häntä viikkokauteen nähneet, mutta ei hänen tapansa ollut milloinkaan tulla meille näin myöhään.

— "Jotakin on tapahtunut!" virkkoi äitini puoli-ääneen.

Martin Petrovitsh tultuaan sisään vaipui heti oven suussa olevalle tuolille. Hänen kasvonsa olivat niin oudot, niin miettiväiset ja kalpeat, että äitini ehdottomasti ja ääneen toisti äsköiset sanansa. Martin Petrovitsh nosti häneen pienet silmänsä, oli kotvasen vaiti, huokasi syvään, vaikeni jälleen ja vihdoin ilmoitti tulleensa eräälle asialle … joka oli … sen laatuinen … että … koska…

Tämän sekavan puheen perästä hän äkkiä nousi pystyyn ja meni ulos.

Äiti soitti ja antoi sisään tulleelle lakeijalle käskyn, että Martin
Petrovitsh on paikalla saavutettava ja paluutettava, mutta Martin
Petrovitsh oli jo ennättänyt istua troskiinsa ja lähteä pois.

Harlow'in omituinen käytös ja hänen erin-omaisen oudot kasvonsa olivat panneet äitini semmoiseen kummastukseen, jopa hämmästykseen, että hän seuraavana aamuna oli juuri lähettämäisillään Harlow'in luokse sanansaattajaa, kun ukko jälleen ilmaantui hänen eteensä.

Tällä kertaa hän näytti levollisemmalta.

— "Puhu nyt, hyvä ystävä puhu", huudahti äitini nähtyänsä hänet, "mitäs sinulle on tapahtunut? Ihan minä eilen illalla ajattelin: Herra Jumala, ajattelin minä, eiköhän vaan ukko ole tullut päästään piloille?"

— "En ole tullut, hyvä rouva, päästäni piloille", vastasi Martin Petrovitsh. "En ole minä semmoista sorttia. Mutta minun pitäisi kysyä teiltä neuvoa."

— "Mistä?"

— "Epäilen vaan, tokko tämä teille mieluista lienee, siinä katsannossa että…"

— "Puhu, hyvä ystävä, puhu, mutta puhu yksinkertaisemmin. Älä minua kiusaa. Mitäs tässä tarvitaan noita 'katsannioita' ja muita! Puhu suoraan. Tai synkkämielisyyskö se taas on päällesi tullut?"

Harlow rypisti kulmakarvansa.

— "Ei ole synkkämielisyys, — se tulee silloin uuden kuun aikana.
Mutta sallikaa kysyäni, rouva hyvä, mitä te ajattelette kuolemasta?"

Äitini säpsähti.

— "Mistä?"

— "Kuolemasta? Voiko kuolema säästää ketään tässä maailmassa!"

— "No mitäs sinä nyt taas olet saanut päähäsi, veikkonen? Kukas meistä on kuolematon? Kyll' olet syntynyt jättiläiseksi, mutta loppu se sinustakin tulee."

— "Tulee, tulee niin!" toisti Harlow ja painoi päänsä alas. "Tässä tuonoin näin unissani näyn", virkkoi hän viimein.

— "Mitä sinä sanoit?"

— "Näyn näin unissani", toisti Martin Petrovitsh. "Minä olen unennäkijä."

— "Sinäkö?"

— "Minä. Ettekös sitä ole tienneet?" Harlow huokasi. "No niin. Kävin tässä tuonoin, juuri Pietarin paaston alla, pitkälleni jälkeen puolisen ja nukuin. Siinä sitten on tulevinaan huoneesen musta varsa, ja sekös hyppimään ja hampaitaan irvistelemään. Niin oli musta kuin korppi."

Harlow vaikeni.

— "No?" virkkoi äitini.

— "Annahan kun sitte äkkiä tuo musta varsa kääntyy ja potkaisee minua vasempaan kyynäspäähän, ihan tuohon suonen kohtaan! Minä heräsin: käsi on hervotonna ja jalka samoin. Kas niin, ajattelin, halvaus. Hieromisella se kumminkin antoi perää ja rupesi jälleen liikkumaan, mutta kauan aikaa pani vielä niin kummallisesti nahan alla ja panee vieläkin. Kun vaan aukaisen nyrkin, niin jo panee."

— "Martin Petrovitsh, sinä makasit jollakin lailla pahasti kätesi."

— "Ei, hyvä rouva, ei se sitä ollut. Se oli varoitusta minulle. Se tietää kuolemaa."

— "Ja kaikkea vielä", yritti äitini sanomaan.

— "Varoitusta se on. Se merkitsee: o ihminen, ole valmis! Ja sen johdosta juuri minä nyt, armollinen rouva, tahtoisin teille, ilman viivytystä, tehdä tiettäväksi kuin seuraa: Koska minä en tahdo", rupesi hän äkkiä huutamaan, "että mainittu kuolema tulisi äkisti minun päälleni, ennenkuin olen taloni toimittanut, niin olen minä mielessäni tehnyt seuraavan päätöksen: ja'an omaisuuteni nyt jo, eläissäni, kahden tyttäreni, Annan ja Eulampian, kesken sen mukaan kuin Jumala minun ymmärrykseni valistaa."

Martin Petrovitsh vaikeni jälleen, huokasi ja lisäsi:

— "Ilman yhtään viivytystä."

— "No niin", sanoi äitini, "hyvä asiahan se onkin. Mutta etköhän sinä nyt turhia hätäile?"

— "Ja koska minun tahtoni on", jatkoi Harlow, yhä vieläkin korottaen ääntänsä, "että kaikki asianmukaisessa järjestyksessä ja laillisuudessa tapahtua taitaisi, niin nöyrimmästi pyydän teidän poikaanne, Dmitri Semenovitshia — teitä, hyvä rouva, minä en rohkene rasittaa — pyydän sanottua poikaanne, Dmitri Semenovitshia — lankomiehelleni taas Bitshkow'ille sen ilmeisenä velvollisuutena päälle panen — siinä toimituksessa läsnä olemaan, jossa minun molemmat tyttäreni, aviovaimo Anna ja neitsykäinen Eulampia, laillisen säädöskirjan kautta omaisuutensa haltuunsa ottavat; ja tulee tämä säädöskirjan kokoon paneminen ja vahvistaminen tapahtumaan ylihuomenna, kello kaksitoista päivällä, minun omistamallani Jeskovin tilalla, kuin myös Kosjulkinaksi kutsutaan, esivallan virka- ja toimitusmiesten läsnä ollessa, jotka jo sanottuun tilaisuuteen kutsutut ovat."

Tuskin jaksoi Martin Petrovitsh puhua loppuun asti tätä ilmeisestikin ulkoa opittua ja useilla huokauksilla keskeytettyä puhettansa. Näytti kuin ei hänellä olisi tarpeeksi ilmaa keuhkoissa; hänen kalveaksi käyneet kasvonsa punehtuivat jälleen, ja usean kerran pyyhkäsi ukko hikeä otsaltaan.

— "Oletko sinä kirjoittanut jo jakokirjankin?", kysyi äitini.
"Milloinkas sinä sen kerkisit tehdä?"

— "Kerkisinhän minä… Hohhoh! En syönyt enkä juonut välillä…"

— "Itsekö sinä kirjoitit?"

— "Wolodka auttoi … hoh-hoh-jaa!"

— "Oletkos hakemuksetkin pannut?"

— "Panin hakemuksetkin. Korkea oikeus on ne vahvistanut, kihlakunnan-oikeus on saanut asianomaisen käskyn ja … hohhoijaa! … maalaisoikeuden väliaikainen osasto on käsketty läsnä olemaan."

Äitini naurahti.

— "Olethan sinä sitten. Martin Petrovitsh, kaikki jo toimittanut ja näin pian. Ei maar siinä rahaa säästetty?"

— "Ei säästetty, rouva hyvä!"

— "Sepä se! Ja vielä muka piti minulta neuvoa kysyttämän. No niin, menköön Dmitri vain, päästän minä Souvenir'inkin, ja sanon Kvitsinsk'ille… Entäs Gawrilo Fedulitsh, — oletko sinä häntäkin kutsunut?"

— "Gawrilo Fedulitsh … herra Shitkow … on myöskin sanottuun tilaisuuteen saapuville kutsuttu. Hänen pitää olla läsnä siihen katsoen että hän on ylkä!"

Nyt oli Martin Petrovitsh'iltä nähtävästi kaunopuheliaisuuden varat lopussa. Sitä paitsi näytti minusta asia siltä, ettei hän oikein suosinut sulhasta, jonka äitini oli hänen tyttärelleen hankkinut: ukko lienee odotellut edullisempiakin naimisia Eulampjushkalleen.

Martin Petrovitsh nousi tuolilta ja raapaisi jalkaa.

— "Kiitoksia suostumuksestanne!"

— "Minnekäs sinulla on kiire?" kysyi äitini. "Istu nyt! minä käsken vähän haukattavaa."

— "Suuri kiitos", vastasi Harlow. "En minä jaksa nauttia mitään.
Hoh-hoo. Täytyy lähteä kotia."

Hän peräytyi ja oli tapansa mukaan painumaisillaan alas kylki edellä.

— "Maltas nyt malta", jatkoi äitini, "oikeinko sinä annat kaikki tyyni tyttärille, etkä pidätä itsellesi yhtään mitään?"

— "Se on tietty, kaikki tyyni."

— "Entäs sinä itse … missäs sinä itse aiot asua?"

Harlow oikein käsillään huitomaan.

— "Missäkö? Tietysti kotonani; missä tähän saakka olen asunut, siellä vast'edeskin asun. Mitenkäs se asia voisi muuttua?"

— "Ja sinä luotat niin kokonaan tyttäriisi ja vävyysi?"

— "Wolodkaan — sitäkö te tarkoitatte? Tuohon riepuunko? No hänet minä tyrkkään juuri minne minä tahdon … tuonne noin tai tänne näin. Mitä hänellä olisi sanomista? Tyttäret taas, se on tietty, antavat minulle ruoan ja juoman ja vaatteen ja verhon kuolinhetkeeni asti … sehän toki on heidän velvollisuutensa! Enhän minä enää kauan ole heidän vastuksinaan. Ei se kuolema kylässä ole, omalla, kynnyksellä se istuu."

— "Kuolema on Herran kädessä", vastasi äitini, "ja kyllähän se heidän velvollisuutensa on. Mutta suo anteeksi, Martin Petrovitsh, jos sanon suoraan: vanhin tyttäresi Anna on ylpeä rouva, se on tunnettu asia, ja sutenapa tuo katsoo nuorempikin…"

— "Natalia Niholajewna!" keskeytti Harlow. "Johan te nyt! Ettäkö he?… Minun tyttäreni?… Ja ettäkö minä… Ettäkö he eivät olisi kuuliaisia? Eiväthän he ole unissaankaan… Vastaan panna, niinkö? Ja ketä?… Omaa isäänsä… Sitäkö uskallettaisi? Entäs isän kirous? Pianhan se on tehty! Koko elämän ikänsä ovat eläneet pelvossa ja vavistuksessa ja nyt yht'äkkiä!… Herra Jumala!"

Harlow rupesi yskimään ja kähisemään.

— "No no", kiirehti äitini lohduttamaan, "minä näet en vaan ymmärrä sitä, miksikä sinä nyt jo aiot jakaa pesän. Saisivathan he sen perästäkin päin. Synkkämielisyyden puuskaa lienee koko homma."

— "Hyvä rouva!" vastasi vähän närkästyneenä Harlow. "Kylläpä tuli teille tuosta synkkämielisyydestäkin koko keppihevonen. Tässä on kukaties korkeammat voimat vaikuttamassa, mutta te vaan sitä synkkämielisyyttä jankutatte. Siitä syystä olen minä kaiken tämän päättänyt, että jo eläissäni tahdon säätää kelle mitäkin tulee, ja minkä minä kullekin lahjoitan, sen päälle se olkoon isäntä, ja olkoon kiitollinen ja tehköön tehtävänsä, ja niinkuin isä ja hyväntekijä sen määrännyt on, niin hänen suuresta armostansa…"

Ääni katkesi Harlow'ilta jälleen.

— "No älähän nyt kiivastu hänestä, veikkonen", keskeytti hänet äiti; "muutoin saattaa se musta varsa todellakin tulla —"

— "Voi voi, Natalia Niholajewna, älkää te puhuko minulle siitä varsasta!" huokasi Harlow. "Kuolema se minua kutsumassa kävi. Jääkää hyvästi! Teitä, nuori herra, on minulla kunnia odottaa meille ylihuomenna."

Martin Petrovitsh läksi ulos. Äitini katsoi hänen jälkeensä ja pyöritti merkitsevästi päätänsä.

— "Ei tuo tiedä hyvää", jupisi hän, "ei tiedä hyvää! Huomasitkos", virkkoi hän sitten, kääntyen minuun, "huomasitkos kuinka hän puhuessaan sirristeli silmiään niinkuin aurinkoon olisi katsonut. Tuo on huono merkki, muista se. Semmoisella ihmisellä on huoli sydämmessä ja huono onni häntä uhkaa. Lähde nyt ylihuomenna sinne ja ota mukaasi Vikenti Osipovitsh ja Souvenir."