XI.
Määrättynä päivänä ajoivat portaittemme eteen meidän suuret neljän-istuttavat perhevaunut, kuusi tummanruskeata hevosta edessä, ja harmaapartainen paksu "hovikuski" Alekseitsh ohjaksissa. Toimen tärkeys, johon Harlow nyt aikoi ryhtyä, ja hänen juhlalliset kutsunsa olivat vaikuttaneet äitiini. Hän oli itse määrännyt otettavaksi juuri nämä ainoastaan erin-omaisissa tiloissa käytetyt vaunut ja käski Souvenir'in ja minun pukeutua juhlapukuun: hän tahtoi nähtävästi kunnioittaa suosikkiansa. Kvitsinski — hän kävi muutoinkin aina frakissa ja valkoisessa kaulaliinassa.
Souvenir räkätti koko matkan kuin harakka, nauraa kihitteli väliin ja puheli siitä tokko lanko muka hänelle mitään antaa, samassa sanoen häntä tontuksi ja marakatiksi. Kvitsinskiltä, totiselta ja äkäiseltä mieheltä, loppui viimein kärsimys.
— "Että te kehtaatte", sanoi hän selvällä puolalaisella murteellaan, "puhua tuommoista joutavaa? Ja onko sitä nyt aivan mahdoton istua hiljaa ilman tuollaisia 'peräti sangen tarpeettomia' (hänen lempisanansa) jaarituksia?"
— "No siinpaikaspa te nyt rupesittekin", jupisi Souvenir harmissaan ja käänsi kierot silmänsä vaunujen akkunaan.
Ei kulunut neljännestuntiakaan, tasan vetävät hevoset olivat tuskin käyneet märjiksi uusien hienojen valjashihnain alta, niin jo näkyi Harlow'in hovi. Selkäseljälleen avatusta portista ajoivat vaunumme pihaan: pikkurainen eturatsastaja, jonka jalat tuskin ulottuivat puoliväliin hevosen kylkiä, huudahti vielä kerran lapsen-äänellä, hypähtäen pehmoisella satulalla, vanhan Alekseitsh'in kyynärpäät vetäytyivät taaksepäin ja samassa kohosivat, kuului vakainen tpruu, ja vaunut pysähtyivät. Koiria ei tullut haukunnalla meitä vastaan: minne lienevät joutuneet pihalta paksuvatsaiset pojatkaan, paitaressut. Harlow'in vävy odotteli meitä kynnyksellä. Muistan vielä kuinka juhlallisilta näyttivät koivut, joita oli pistetty kahden puolen kuistia, juuri kuin helluntaina.
— "Jubileratkaamme!" rupesi Souvenir hyräilemään nenäänsä, ensimmäisenä astuen ulos vaunuista.
Ja juhlallisuutta näkyi todellakin kaikkialla. Sletkin'in kaulassa oli plyysinen liina, atlasi-rosetti keskellä: yllään oli hänellä tavattoman kaitainen frakki. Hänen selkänsä takaa pujahti näkyviin Maksimka, jonka hivukset olivat niin perinpohjin kastellut sahdilla, että oikein niistä tipahteli.
Astuimme vierashuoneesen ja näimme Martin Petrovitsh'in liikkumatta kohoilevan — niin, kohoilevan juuri — keskellä lattiata. Mitä lienevätkään Kvitsinski ja Souvenir tunteneet, nähdessään hänen kookkaan vartalonsa, sitä en tiedä, mutta minä tunsin jotakin nöyrän kunnioituksen tapaista. Martin Petrovitsh oli pukenut päällensä vanhan kaiketikin 12:nen vuoden nostoväkeen kuuluvan, kasakinin, mustan pystykauluksen kanssa. Pronssi-metali oli hänen rinnassaan ja miekka kupeellaan. Vasen käsi lepäsi miekan kahvalla, oikeallaan hän nojautui pöytään, joka oli peitetty punaisella veralla. Kaksi täyteen kirjoitettua paperiarkkia oli tällä pöydällä. Harlow ei liikkunut, ei pukissutkaan. Mikä arvokkaisuus hänen ryhdissään, mikä luottamus itseensä, rajattomaan ja järkähtämättömään valtaansa! Tuskin nyykäytti hän päätänsä meille ja virkkaen käheästi "olkaa hyvä", viittasi vasemman käden etusormella rinnatusten asetettuja tuoleja.
Oikeanpuolisen seinän vieressä seisoivat Harlow'in tyttäret, juhlapuvuissa nekin: Anna viheriänsinervässä, kahteen väriin vivahtavassa leningissä, keltainen vyö ympärillä; Eulampia ruusunkarvaisessa tulipunaisilla nauhoilla koristetussa leningissä. Heidän vieressään jörrötti Shitkow uudessa uniformussa, typerän näköisenä kuin ainakin, silmässä ahnas odottaminen ja karvaisilla kasvoilla tavallista enemmän hikihelmiä.
Vasemmalla puolen vierashuonetta istui pappi, vanha mies, karkeat ruskeat nivukset päässä ja yllään nukkavieru tupakan karvainen kaapu. Tuo tukka ja sameat murheelliset silmät sekä suuret päivettyneet kädet, jotka näyttivät häntä rasittavan ja taakkana lepäsivät hänen polvellaan, samoin kaavun alta esiinpistävät rasvanahkaiset saappaat — kaikki tiesi raskasta ilotonta elämää: hänen seurakuntansa olikin köyhä. Hänen vieressään istui ispravnikka, lihavanläntä, kalpeakasvoinen, epäsiisti herrasmies lyhyet paksut kädet ja jalat, mustat silmät, mustat tasaiseksi leikatut viikset ja alinomainen, iloinen mutta iljettävä hymy huulilla: hän oli tunnettu suurena lahjakoirana jopa tyrannina, niinkuin siihen aikaan oli tapana sanoa. Mutta häneen olivat tottuneet niin herrat kuin talonpojatkin ja mies oli yleensä rakastettu. Huolettomasti ja vähän pilkallisesti hän katseli ympärilleen; tämä prosessi näytti häntä huvittavan. Oikeastaan häntä huvitti vain viinaryypyt ja haukattavat, mitkä odottelevissa olivat. Hänen vieressään istui piiriviskali, laiha pitkäkasvoinen mies, kapeat poskiparrat korvista nenään, niinkuin tapana oli Aleksander Newskin aikana. Tämä päinvastoin otti kaikesta sydämmestänsä osaa Martin Petrovits'in aiottuun toimeen eikä kääntänyt hänestä suuria, vakavia silmiänsä. Kovin ponnistetusta tarkkuudesta ja myötätuntoisuudesta liikutti hän huuliaan ja mommelsi alin-omaan, ottamatta suutaan kumminkaan auki. Souvenir meni hänen luoksensa ja rupesi sopattamalla puhelemaan hänen kanssaan, ilmoitettuaan minulle ensinnä, että tämä mies on suurin vapamuurari koko läänissä.
Maakuntaoikeuden väliaikaiseen osastoon kuuluu, kuten tietty, ispravnikka, viskali ja stanovoi, mutta stanovoita joka ei ollut saapuvilla ensinkään tahi oli hän niin piiloittunut muitten taakse, ett'en minä häntä huomannutkaan. Yleensä oli hän tunnettu meidän kihlakunnassa liikanimellä "olematon".
Minä istahdin Souvenir'in viereen, Kvitsinski minun sivulleni. Käytännöllisen Puolalaisen kasvoilla asui ilmeinen harmi tästä "peräti sangen tarpeettomasta" mutkasta ja turhanpäiväisestä ajan hukasta.
— "Venäläisiä herrasväen metkuja!" Niin hän näkyi puhelevan itsekseen.
"Noita Venäläisiä!…"