XV.
Seuraavana päivänä tuli Martin Petrovitsh meille päivällisille. Äitini toivotti hänelle onnea hyvin päätetyn toimen johdosta.
— "Nythän sinä olet vapaa mies", sanoi äiti, "ja helpolle mahtaa tuntuakin."
— "Kyllähän se niin on", vastasi Martin Petrovitsh. Ei hänen kasvoistaan sentään olisi osannut sanoa että hänestä todellakin tuntui helpolta. "Nyt sopii ajatella sielunkin asioita ja valmistautua kuolinhetkeen, niinkuin tulee ja sopii."
— "Vieläkös sitä kättä niin kummallisesti panee?" kysäsi äitini,
Harlow pani vasemman kätensä nyrkkiin ja avasi jälleen, kahdesti perättäin.
— "Kyllä se panee, hyvä rouva. Niin ja tietäkääs, että aina kun rupean nukkumaan, niin joku huutaa korvissani: katso vaan, katso vaan."
— "Se nyt on hermoissa vaan", arveli äitini ja käänsi puheen eilispäivän tapauksiin, viitaten muutamiin seikkoihin, jotka olivat seuranneet pesänjakoa.
— "No niin, niin", keskeytti hänet Harlow. "Olihan siellä vähän joutavaa semmoista. Mutta yksi asia on", lisäsi hän, puhuen verkalleen, "josta tekisi mieleni teille mainita. Näettehän, ei minua hämmästyttänyt eilen Souvenir'in joutava jaaritus, eikä viskalikaan minua hämmästyttänyt, vaikka hän onkin hyvin säntillinen ihminen, ei hänkään, mutta hämille minut sai…"
Harlow'ilta jäi ääni kulkkuun.
— "Kuka?" kysyi äitini.
Harlow katsahti häneen ja vastasi: "Eulampia!"
— "Eulampiako? Tyttäresi? Mitenkä niin?"
— "No ajatelkaas, hyvä rouva, niin oli kuin kivestä: patsas mikä patsas! Eikös hänellä tunteita olekaan. Sisar Anna — no se oli niinkuin olla piti. Se on hieno ihminen. Mutta Eulampia — jolle minä — mitäpäs sitä salaisin? — olen suurempaa hellyyttä osoittanut! Eikös hänen ole sääli minua? Tietysti ei laitani silloin enää ole hyvä, tietystihän minä silloin tunnen, ett'ei minusta ole kauaksi, koskapa kaikki luovutan heille. Ja sittenkin hän oli kuin kivestä! Ei siunattua sanaa sanonut. Kumarrukset teki, mutta ei sanaakaan kiitosta."
— "Maltahan", virkkoi äiti, "jahka naitamme hänet Gawrilo
Fedulitsh'ille … kyllä pehmenee."
Martin Petrovitsh vilkaisi jälleen kulmainsa alta äitiini.
— "No niin, Gawrilo Fedulitsh! Te luotatte siis häneen?"
— "Luotan."
— "No niin, tehän sen ymmärrätte paremmin. Mutta Eulampialla, tietäkääs, on luonne aivan sama kuin minullakin. Kasakin verta ja sydän taas kuin hehkuva hiili."
— "Onkos sulla, veikkonen, sitten semmoinen sydän?"
Harlow ei vastannut mitään. Oltiin kotvasen aikaa ääneti.
— "Kuinkas sinä, Martin Petrovitsh", alkoi äitini jälleen, "olet tuuminut sielusi pelastamista? Mitrofanin luostarissako sinä aiot käydä vai Kiew'issä asti? Vai lähtenet Optinan erämaahan, kosk' on lähellä? Siellä kuuluu nyt olevan semmoinen pyhä erakko — Makari-isäksi sanovat häntä — ett'ei sellaista ole ollut miesmuistiin! Niin lukee synnit kaikki kuin kirjasta."
— "Jos hän todellakin näyttää olevansa kiittämätöin tytär", virkkoi Harlow käheällä äänellä, "niin helpompi olisi minun tappaa hänet omalla kädelläni."
— "Herranen aika mitä sinä puhut! Ajattelehan toki!" huudahti äitini. "Mitäs puheita nuo tuollaiset ovat! Katsos siinäpä se nyt on. Olisit totellut minua tuonoin, kun kävit neuvoani kysymässä. Nyt sitä vastoin rupeat itseäsi vaivaamaan, sen sijaan kuin sinun pitäisi ajatella sielusi asioita. Rupeat itseäsi vaivaamaan, etkä sinä kyynärpäätäs saa sittenkään puraistuksi. Niin! nyt sinä valitat ja pelkäät…"
Tämä nuhde näkyi pistäneen Harlow'ia hamaan sydämmeen. Aaltona hyökäsi häneen koko hänen entinen ylpeytensä. Hän puisti päätänsä ja ojensi leukansa eteenpäin.
— "Ei ole tämä mies sitä laatua, armollinen rouva Natalia Niholajewna, että rupeaisi valittelemaan tahi pelkäämään", puhui hän tuimana. "Olen vaan teille, joka olette hyväntekijäni ja jota minä pidän arvossa, tahtonut puhua, mitä minä tunnen. Mutta sen tietää Herra Jumala" (tässä hän kohotti kätensä) "että pikemmin maanpallo sirpaleiksi särkyy, ennenkuin minä sanani syön tahi rupeaisin" (tässä hän oikein pyrskähti) "rupeaisin pelkäämään tahi katumaan tekojani! Koska niin tein, niin oli mulla siihen syyt. Ja tyttäreni eivät lakkaa minua tottelemasta iankaikkisesti, amen!"
Äitini peitti kasvot käsillään.
— "No mutta, veikkonen, niinhän sinä pauhaat kuin pasuna! Jos sinä todellakin luotat omaisiisi niin täydellisesti, niin kiitä Jumalaa! Pääni ihan panit pyörälle."
Martin Petrovitsh pyysi anteeksi, huokasi pari kertaa ja oli vaiti.
Äitini mainitsi taas Kiew'istä, Optinan erämaasta, Makari-isästä…
Harlow myönsi, puhellen: "kyllä pitäisi mennä … pitäisi mennä …
sielukulta näet…" eikä muuta.
Alakuloinen hän oli hamaan lähtöönsä asti, välistä puristaen ja avaten nyrkkiänsä ja katsellen kämmentään sekä puhellen kuinka häntä kauhistaa, jos pitäisi kuolla ilman katumusta, halvaukseen. Hän sanoi myös tehneensä lupauksen, olla suuttumatta, koskapa suuttumus vaan pilaa veren ja nostaa sitä päähän. Ja koska hän nyt muutoinkin oli luopunut kaikesta, niin mitäpäs olisi hänen tarvis suuttuakaan? Vaivatkoot itseänsä nyt muut vuorostansa ja pilatkoot vertansa.
Ottaessaan jäähyväisiä katsoi hän äitiini niin kummallisesti: miettiväisesti ja kysyväisesti, ja siepattuaan äkisti taskustansa "Lepäävän Työntekijän", pisti sen äitini käteen.
— "Mitäs tämä on?" kysyi äitini.
— "Lukekaahan tuo paikka tuossa", virkkoi Martin Petrovitsh kiireisesti, "tuossa missä kolkka on taivutettu. Siinä puhutaan kuolemasta. Niin minusta tuntuu, että se on mainion hyvin sanottu, mutta ymmärtää minä vaan en sitä voi. Etteköhän te, hyvä ystävä, selittäisi tuota minulle? Ensikerran kuin tulen, niin silloin selittäisitte."
Näin sanottuaan läksi Martin Petrovitsh pois.
— "Ei ole laita oikein, ei ole oikein!" virkkoi äitini hänen mentyänsä ja rupesi lukemaan "Työntekijää". Harlow'in merkitsemässä paikassa seisoi näin:
"Kuolema on yksi tärkeä ja suuri luonnon työ. Ei se ole muuta mitän kuin että hengi, kuin on keveämbi, hienombi ja ohuembi niitä elementtejä, kuin sitä valdansa alla pitänet ovat, vaan myöskin itse elektron-voimaa, kemillisellä tavalla puhdistu ja riendä haman siihen asti kuin se löytä senkaltaisen paikan, jonga hengi on yhdenkaldainen kuin se itsekin on…" j.n.e.
Äitini luki tämän kohdan kaksi kertaa, huudahti sitten "hyi!" ja heitti kirjan nurkkaan.
Parin päivän perästä sai äitini sanoman, että hänen sisarensa mies oli kuollut. Hän otti minut mukaansa ja läksi sisarensa luokse. Aikomus oli ensi alussa olla siellä kuukauden päivät, mutta jäimmekin sinne myöhäiseen syksyyn asti. Vasta syyskuun lopulla palasimme kotia.